Rakkauden käsite (kristillisessä) ateismissa

Totuuden etsintä on hyvä tavoite. Nimenomaan etsintä. Mitään valmista totuutta ei maailmassa ole, ja omasta totuudesta voi kehittyä sellainen lyömäase, etteivät sitä muut kestä. Totuuden etsintä ei saa olla liian vakavaa. Lopulta kaikki, ehkä loputtomasti perusteltu totuus ja metafysiikkakin, palautuu ihmisten välisiin suhteisiin, rakkauteen ultimaattisesti. Niinpä totuus jää tavallaan kakkoseksi tärkeysjärjestyksessä siinä, miten ihmisiä kohtaan on käyttäytynyt. Omasta 'totuudesta' on mahdollista antaa tilapäisesti periksi silloin, kun saavutetaan yhteistyön sujuvuutta tai rakkautta, mutta ei millä tahansa moraalisella hinnalla. Totuus on hyvä pyrkimyksenä, mutta pyhitettynä, ehkä liian kova toteamus muille, varsinkin jos rakkaus siitä kärsii. Totuus haastaa uhrautumaan, jotain sellaista tärkeää elämässä, jossa ihminen saattaisi olla sosiaalisesti parempi. Mutta kun totuus ja rakkaus asetetaan pariksi, ymmärretään, että kumpikin on voimallisia vain yhdessä. Joku voisi kutsua tätä kristilliseksi ateismiksi.

Alun jälkeen on valotettava käsitteitä mytologioista ja niiden muodostamista maailmoista. Se mitä olemme ihmisinä ei lopulta ehkä perustu viimeiseen ontologiseen, perustavaan todellisuuteen asioista. Metafysiikka ja uskomukset ovat tärkeitä, kun viestitään vertaisten kanssa, ja jaetaan sama kulttuurinen maisema keskusteluissa. Kuitenkin ei-tieteelliset merkitysten maailmat, kuten mytologiat liittyvät sellaiseen todellisuuteen, josta emme lopulta voi sanoa yhtään mitään varmaa. Raamattu on yksi tällainen mytologia. Eli sellainen asioiden maailma, jota emme voi tieteellisesti perustella. Lopulta mytologia, joka väittää jotain perustavaa metafysiikkana häviää ihmisten väliltä ja niiden tunnesisällöt ja siteet tulevat merkityksellisisiksi.  Ihmisten väliset suhteet, siihen mitä ultimaattisesti rakkaus toisia kohtaan osoittaa. Olemme oman metafysiikkamme vankeja, mutta kantaako metafysiikka ihmisten keskellä välittämistä ja rakkautta, on oleellisempi kysymys, ei se kuka oli lopulta tismalleen oikeassa. Tämä on tällainen yksi näkemys, kurjempiakin todellisuuden näkemyksiä on, jossa edes rakkaus ei merkitse mitään, koska kaikki palautuu kuolemassa nollaan. Tavallaan totta, mutta ajassa meidän olemuksellamme temproaalisena on merkitystä, jokaisella rakkauden teolla on ajallinen merkitys, vaikka kaikki olisi lopulta merkityksetöntä universumin kuollessa. Jotkut pitävät rakkautta ikuisena. Sen muuttava voima yksilössä on jotain, joka muistetaan koko elämän ajan – ikään kuin ikuisesti. Tietoinen kokemus on kuitenkin se mikä ratkaisee sen millaiset uskomukset ja niistä johdetun käsityksemme perimmäisestä järjestyksestä maailmassa muodostamme, joka kuitenkin palautuu siihen miten olemme muiden ihmisten ja luonnonjärjestyksen kanssa.

Tavallaan tarkoitin pohjimmaisesti, että tietoista kokemusta määrittää metafysiikka, uskomukset, jotka transsendenttisesti ylittävät materiaalisen maailman, kuten käsitykset jumalasta, tuonpuoleisuudesta, yliluonnollisesta tai vaikkapa ateistisesta, harvemmin ideologisista uskomuksista, maailmankaikkeuden määreenä. Koko sisäinen fenomenaalinen kokemuksemme on toisella tasolla kuin materia, mitä perustavana tasolla ihmisinä olemme ja mitä ympäristössä voimme havaita.

Tämä metafysiikka kuitenkin palautuu ihmisten välisiin liikkeeseen, tunnelmiin ja vaikutuksiiin. Tässä tulen rakkauteen, metafysiikka ihmisten toimintana palautuu lopulta ultimaattisesti rakkauteen. Siihen millainen olen toisille ihmisille, vaikka olisinkin metafyysisesti hyvin korkealla tiedossani. Metafysiikka taasen on pettävää, ja siinä on vaikea perustella tietojaan järkevästi tai ainakin kaikki perustelut tuntuvat lähes yhtä hyviltä tai muodostavat oman kulttuurisen uskomusten piirin jatkumoja. 

Tullaan siihen mitä jo looginen empirismi kosketti tietoteorinana viime vuosisadan alussa. Sitä kutsuttiin myös Wienin piiriksi. Siis sellaisena arviointina, missä pyrimme määrittämään, miten voimme hankkia tietoa maailmassa. Metafysiikka on vaikea laji saada tietoa ja käyttäytyä niin, että sillä tiedolla saavuttaisimme muuta kuin kulttuurista yhdenmukaista toimintaa. Tiede on kiistellyt loogisesta empirismistä, joka teki jaon tieteen ja metafysiikan välillä jyrkästi. Perustavalla tasolla, meidän on huomattava, että tieteellinen metodi, varmennettu tieto, ja sen sijaan mytologiset käsitykset jumalana, joidenkin mukaan ilmoitus’tietona’ tai vaikkapa myöskin ateistisina uskomuksina, ovat erilaisia ja keskustelevat tiedon olemuksesta eritavoin. Samoin ne suhtautuvat rakkauteen maailmassa eritavoin. Kumpi suhtautuminen on oikeassa? Tieteellinen metodi ja materialismi kiertää koko kysymyksen rakkaudesta ja ideologiat metafysiikkana kompastuu omiin saappaisiin, ovat enemmän rakkautta kuin tietoa, että se ohittaa jo kerrottuna reaalisen todellisuuden. Rakkaus on kuitenkin monelle totta ja oikeaa, miten tehdä rakkaudesta myös tietoon liittyvästi hyödyllistä?

Pragmaattisesti se mikä toimii maailmassa on tietoa ja sen kanssa pystyy navigoimaan maailmassa. Metafysiikka on enemmänkin kulttuurista navigointia, kuin pitävää tietoa todellisuuden ohjaavuudesta. Jos rakkaus on kompassi, jota käytämme suunnistamisessa maailmassamme, täytyy meidän virittää se vastaamaan tiedon askeleita maailmassa. Tämän voimme tehdä kun näemme rakkauden perustavana ominaisuutena ihmisten välillä, johon tieto ja perimmäiset kysymykset ohjavat. Kuitenkin kaikki tieto, metafyysinenkin, on tämän universumin lainalaisuuksien deterministisen järjestyksen asteittaista, kerroksittonutta tuntemista, vaikka emme voi olla varmoja tiedon paikkansa pitävyydestä. Fiktiokin voi osoittaa rakenteita, mutta tavallaan sen semantiikka palautuu fyysisyyteen, siihen että oikeasti minun suhteellani toisiin on suurempi merkitys, kuin sen rakenteita opettavalla fiktiivisellä semantiikalla. Looginen empirismi etsi vielä tiedon ominaisuutta, metafysiikalla ja fiktiolla voi rikastaa olemusta. Tätä on myös tietomme jumalasta tai sisäisestä totuudesta moraalisena kompassina. Sen opetus on lopulta fyysinen, ja palautuu ultimaattisesti keskinäiseen rakkauteen. 

Minusta ateistisesti kaikki palautuu yksilöön, vaikka tietoisuuskin ulottuu ulkopuolelle. Tätä kuitenkin lohdullisesti määrittää toteamus, että metafysiikka, jolla elämäämme rikastamme, palautuu fyysisyyteen, ihmisten välillä oleviin suhteisiin ja ultimaattisesti rakkauteen.

Edit:25.11. selkeytetty loogista empirismiä ja lisätty johdantoja kappaleisiin

Toisenlainen AA - todellisuus ilman muutoksen ja toiseuden painetta

Toiseuteen turvaavalla ihmisellä on pettymysten myötä erityistä semanttista painolastia. Jos epäonnistutaan, kärsittävänä ei ole pelkästään tapahtuman seuraus, vaan koko oma moraalinen järjestelmä. Toiseudessa kyseessä on esimerkiksi jumalaan liitetty merkitys materiaalisen todellisuuden vahvistajana. Toiseudella tarkoitetaan myös itsestä erotettua vastakohtaa. Jumalan-toiseudessa kyseessä on ikuisen ja pysyvän merkityksen todellisuudesta suhteessa materiaaliseen häviävään maailmaan.

Erityisessä sisäisen ikuisen maailman ja muutoksen ristipaineessa maailman tapahtumat alkavat kuitenkin tuntua absurdilta, aletaan kokea yhteiskunnan elävän ‘lopunaikaa’. Kyse on sisäisen käsityksen ja uuden tiedon tilasta liittyvästä ristiriidasta. Erityisesti tämä näkyy tässä hetkessä, kun joudumme painimaan Euroopassa tällä hetkellä sodan todellisuuden kanssa. Tilanne saattaa johtaa kaunaan, epäuskoon tai realiteettien pettäessä pahimmillaan psykoosiin.

Toiseus aiheuttaa kärsimystä niille, joiden todellisuus kohtaa yllätyksiä. Seurauksena on syyllisyys, joka on ominaista käskyjen moraalille altistuneilla. Sillä on opettu käytöstapoja. Uskonnot syntyivät useissa muinaisissa kulttuureissa nimenomainen ‘Big God(s)-käsityksen mukaiseen, valvovan silmän moraaliin. 

Nykyinen esimerkki asiasta on alkoholisteille tarjottava AA-kerho, joissa opetellaan kahtatoista askelta hyvälle elämälle. Nämä perustuvat suurempaan voimaan tai jumalan tunnustaviin lupauksiin. Valvova sisäinen voima tuntuu yksinkertaiselta, jos ei muista millaista painolastia jatkuvien pettymysten myötä se aiheuttaa kantajalleen ja lopulta sen voi katsoa olevan sellaista struktuuria elämässä, joka romahtaa uuden syvemmän tiedon edessä.

Jospa olisi tapa rakentaa todellisuutta neutraalisti, uskomatta toiseuteen, vaan luoda hahmotusta oikein, ilman syyllisyyttä. Uskoa perusasioihin ja struktuureihin, ilman romahtamisen pelkoa. Syyllisyys elämän opettajana on tiettyyn asti kannattavaa, mutta ultimaattisena tunteena ihmisyyttä rajoittava.

Täällä länsimaissa halutaan rakentaa henkilökohtaista todellisuutta aina perustavammalle tiedolle, joka ei romahda uuden informaation saapuessa. Se on keino myös selvitä mahdollisimman hallittuun henkilökohtaiseen todellisuuteen. 

Otan yksinkertaistavan mallin ihmisyyteen, motivaation ja struktuurin. Se mikä on keskeistä, on tunnemaailmamme muutoksen kourissa. Kukaan ei suhtaudu pettymykseen tai menetykseen tunteettomasti, oli sitten kyseessä toiseus vai puhtaasti materiaalinen kanta.  

Voimme oppia paljon siitä, millaisia suhteita meillä on. Näissä ratkaisevat ne tunnesiteet joita pystymme luomaan. Mekaanisesti asiaa voidaan tarkastella yksinkertaisemman tarkastelun kautta komputionalismissa, struktuurin ja motivaation toiminnasta yhdessä.

Jos rakenne, struktuuri, jota maailmassa opettelemme, sosiaalisena ja toiminnallisena struktuurina on vahva, mutta motivaatio puuttuu, ei se auta selviytymään haasteista. Ihminen voi tietää kaiken, mutta toimia silti väärin, jos ei ole motivoitunut parempaan.

Samoin on struktuurin, jos emme tunne navigointiympäristöämme, vaikka meillä olisi motivaatiota, epäonnistumme.

Tunteidemme muutos ajaa myös motivaatiota eteenpäin. Tarvitaan siis erityinen verkosto toisiaan tukevia ajatuksia: toiseus päämäärällisenä kohteena tai vain joukko tarinoita, jotka kytkevät toiminnan motivaation henkilökohtaisiin päämääriin ja tarpeisiin. Tarinat, joissa on moraalinen opetus opettavat päämääriä. Toiseutta ei tarvita, jos tarinamme kantavat.

Miten tarinat voidaan luoda ilman toiseuden taakkaa? 

Laajempi kuva kysymyksiin avautuu silloin, kun ajatellaan nykyistä luonnontieteellistä kertomusta. Meiltä puuttuu myös keskeisesti sellainen luonnon suojeluun liittyvä tieteellinen positiivinen tarina, jonka voisimme laajasti hyväksyä. Ilman toiseuttavaa tai epätäydellistä tietoa vastaavaa todellisuutta meillä ei ole positiiviseen päätelmään loppuvaa tarinaa elämästä. Tarinat ovat parhaimmillaan kun ne eivät tiedosta koko elämän olemusta, vaan leikkaavat vain osaan todellisuudesta. Jos kerromme kaiken tiedon tieteellisesti, meiltä silti puuttuu elämisen huipentuma kuolemassa. 

Tieteellinen maailma kokonaisena tarinana ei luo kuvaa ’ikuisuuksista’ eikä erityisistä päämääristä.  Olemme tähtipölyä ja palaamme tähtiin kuoltuamme. Tiede edustaa pitkälle vain struktuuria. Tarinat päättyvät entropian pakosta nollaan. Jokainen tarina, joka ei tunnusta toiseutta on enemmän puhtaan struktuurinen kuin motivaatioita herättävä. Nämä kaksi vastinparia tekemisen tuottamisena eivät löydä ihmisessä yhteyttä silloin kun on kysessä puhdas tiede, tarvitsemme toisia vaikuttimia.

Toiseuden mieli haluaa nähdä kuolemankin ikuisena crescendona (voimistuvana äänenä). Elämän päättyminen ja rajallisuus tarinana on myös kuitenkin helpotus monelle. Tieteellinen tarina ultimaattisin loppuineen tuntuu viimeisenä totuutena eksistentiaalisesti oudon lohdulliselta.

Onko AA ainoa keino lopettaa juominen?

Ilman toiseutta voidaan luoda kokonaisia maailmoja realiteettien ympärille, viitattaamatta ikuisuuteen. Ninkin yksinkertaiset asiat kuin ystävät tai kodin hoitaminen, saa meidät tuntemaan olomme motivoituneeksi ja tunteikkaiksi. Ne ovat osaltaan materiaalista maailmaa, mutta tarinoilla liitämme ne koko elämää määrittelevään henkilökohtaisten tarpeiden verkostoon.

Kyseessä ei siis pelkästään ole tunteet ja motivaatiot vaan myös tarpeet kytkeytyneinä näiden verkostoihin. Päämäärilliset motivaatiot syntyvät tarinoista, joissa jokin hyvä, eettinen käänne opettaa toimimaan oikein ja kanavoimaan oikein tarpeita. Tarinat ovat tärkeitä sellaisina suuntaviittoina, joilla navigoimme miedon eskapismin kanssa maailmassa. 

Motivaatio löytyy lopulta tavallisista asioista. Aivot tuottavat motivaatioita pienistäkin asioista. Tarpeet jäsentyvät osaksi materiaalista tarinaa, siihen ei ehkä tarvita toiseutta. Meillä ei ole ikuisuutta ehkä turvanamme, vain tämä elämä.

Kuiville pääseminen vaatii oikeiden struktuureiden, ja motivaatioiden sekä sopivien askelien asettamista. Hyvillä tarinoilla voimme oppia suunnistamaan näiden tekijöiden todellisuudessa. Lisäksi on huomioitava henkilökohtaiseen todellisuuteen liittyvät sidokset. Sopivia tunnesiteitä toisiin ihmisiin ja omiin tarpeisiin. 

Eskapismi päihdyttävän aineen välityksellä on väliaikaista, mutta oppimalla todellisuudesta struktuureina, henkilökohtaisina tunteina ja motivaatioina sekä tarinoina voimme suunnata kokonaisvaltaiseen eettisyyteen. Voimme oppia sellaista eskapismia, jolla hallitsemme omaa muutoksen- ja kuolemanpelkoa tilanteiden muuttuessa ja ilman toiseutta voimme kohdata maailmamme realiteettit. 

Me, muut ja tasa-arvo

Evankelisluterilainen kirkko on myöntynyt rukoilemaan homoparien parisuhteen puolesta. Tämä voidaan käsittää askeleena tasa-arvoon päin, jossa kirkko on tullut viime aikoina jäljessä yhteiskuntaan nähden. Uskontoja ja tiiviitä yhteisöjä on vaivannut ongelma, meidän ja muiden erottelun kulttuuri, joka sotii pitkälle tasa-arvoista ajattelua vastaan. Kirjoitukseni tarkoituksena on vertailla erottelun kulttuuria tasa-arvoon pyrkivän yhteisön kulttuuriin ja maailmankuvaan, käyttäen esimerkeinä uskonyhteisöiden (evankelisluterilaisen kirkon ja vapaiden suuntien) toiminta- ja suhtautumistapoja.

Kirkon peruskirjana on pidetty Raamattua, mutta yhteiskunnallisen diskurssin myötä on löydetty arvoja ja moraalikäsityksiä, joista Raamattu ei mainitse. Ehkäpä jo valistuksen ajasta lähtien, on ollut selvää, että yhteiskunta menee eri tietä kristilliseen kirkkoon verrattuna. Raamattu on ei anna arvopohjaa tasa-arvon kysymyksissä; orjille annetaan ohje, että heidän on alistuttava isännän tahtoon ja tasa-arvosta ei siellä ole mainintaakaan, ellei kultaista käskyä ymmärretä laajasti. Muuten erinäiset lähetyskäskyt ovat omiaan luomaan kulttuuria oman moraalisen koodin ylemmyydestä, johon muut on käännytettävä. Tällainen käsitys on jossain mielessä tasa-arvon ja ihmisen oman moraalisen tunnon kunnioittamisen vastakohta.

Uskonnon funktioon jo alunpitäen sisältyy erottelun löytäminen meidän ja muiden välillä ­- niiden joita korkein ohjaa ja niiden, jotka ovat yhteisölle vieraita ja luonnottomuuden vallassa. Monilla käskyillä on säädelty yhteisön elämää, niin että yhteisö on voinut yhdistää voimansa kilpailussa viholliskansoja vastaan. Evoluutio on huolehtinut siitä että uskonnolla on ollut valintaetua, kun käsitys meidän hyvästä tarkoituksesta ja muiden pahasta tai vieraasta olemuksesta on syntynyt. Näkemys on sosiobiologinen, mutta saattaa kertoa jotain siitä, miksi yhteisön on helppoa erotella itsensä muista.

Kirjaimellinen Raamatun tulkinta - niin kuin se monesti ymmärretään - vastustaa tasa-arvoa, vaikka heikkojen auttamisesta Raamatussa puhutaan paljonkin. Kysymys on siitä, ettei Raamattu kunnioita toisia moraalisia koodeja, vaan pitää muita ihmisinä pelastumattomina, jotka odottavat tuomiotaan. Uskonyhteisöt ovat uskontonsa nojalla saaneet harjoittaa syrjintää ja edustaa sellaista totuutta, joka on erottelee hyvät ja pahat. Ne ovat pitkälle auktorisoineet moraaliset asiat lukuisilla käskyillä ja tavoittelevat sitä, että kaikki omaksuisivat heidän näkemyksensä ja tulisivat osaksi uskonyhteisöä. Yksilöä ei nähdä moraalin lähteenä, päämääränä, vaan korkeampi taho, jolla on pyhän elämän ohjeet. Se ei luota myöskään siihen, että moraali olisi autonomista - siis vapaa määrittelemään itsensä. Tällainen moraali, ei todellisuudessa huomioi syy-seurauksia ja on helposti erottelemassa meitä ja muita. Moraalin autonomisuus ei takaa tasa-arvoa, mutta on askel, joka mahdollistaa yhdenvertaisen ajattelun.

Avioliitto on kristittyjen homoliittojen vastustajien mukaan luonnonjärjestyksen mukainen miehen ja naisen välinen jo Aadamista ja Eevasta lähtien. Jos avioliitto ulotetaan koskemaan myös homoja, ei voidakaan enää erotella meitä ja muita; sitä oikeaa seksuaalimoraalista koodia, jota uskonyhteisöt ovat pitäneet niihin kuulumisen puhtaan elämän merkkinä. Turvalliset rajat erilaisuudessa ovat murroksessa, mutta pahaa ei pitäisi nähdä toisella puolella.

Tarvitsemme erilaisia moraalisia järjestelmiä ymmärtääksemme parhaita tapoja suhtautua elämän ongelmiin, mutta ehkäpä moraalisen keskustelun tuloksena löytyy ymmärryksen tie, joka keskittyy tekojen sijasta niiden seurauksiin. Voimme kysyä, onko toinen moraalinen koodi vähempi arvoinen, ja mistä syystä olisi niin? Liberaalin maailman moraaliohjeena ainakin teoriassa on se, ettei aiheuteta harmia toiselle ja teot jätetään toisen asiaksi. Tämä on kuitenkin riittämätön uskonnolliselle yhteisölle, joka rakentaa identiteettiään pyhän elämän merkkien kautta, puuttumalla yksilön hyvinkin intiimeihin asioihin. Kannustamisen sijasta, omaan moraaliseen pohdintaan ja arvojensa arviointiin, ollaan valmiita määräämään oikea, pyhä elämä ja sen moraalisäännöt.

Profiloituminen, jossa korostetaan yhteisön eroavuutta muusta yhteiskunnasta, on mielestäni erottelevaa. Kun yhteisöön kuuluminen edellyttää tietynlaista seksuaalikäyttäytymistä tai muita henkilökohtaiselle vyöhykkeelle kuuluvien asioiden rajoittamista, on kyse epätasa-arvoistamisesta. On totta, ettei yhteisöön ei ole pakko kuulua, mutta yhteiskuntaan on - yhteisön eriarvoistamista pääsee pakoon eroamalla siitä. Kuitenkin yhteisöt ja niiden arvot vaikuttavat koko yhteiskunnan käsitykseen ihmisyydestä.

Yhteiskunta tähtää yhdenvertaisuuteen taatakseen yksilöiden valinnanvapauden, yhteisöjen moninaisuuden ja laajemmassa mielessä demokratian. Kuitenkin yhteisön arvot voivat sotia yhteiskunnan tasa-arvon ajatusta vastaan ja muodostaa yhteiskunnan sisälle oman “yhteiskuntansa”, omien pelisääntöjen saneleman todellisuuden. Yhteiskunnan tehtävä on taata yhteisöjen pelisääntöjen minimi, jotta yhteisöt voisivat edistää ihmisten hyvinvointia yhteiskunnassa. Uskonyhteisöt tavoittelevat moraalista maksimia, elämän tapaa, jolla yhteisö voi tulla keskeiseksi sisällöksi ihmiselle. Negatiivisena efektinä on se, että se voimakkaalla profiloitumisella erottaa tämän muusta yhteiskunnasta.

Uskonnollisen yhteisön meidän ja muiden erottelun kulttuurin indikaatio on se, kun yhteisö alkaa suhtautua omiin jäseniinsä eri tavoin kuin muihin yhteiskuntaan kuuluviin. Tällaisen moraalisen jaon yhteisö joutuu tekemään, että se säilyttäisi vahvan profiloitumisen, erottautumisen, edustaen samalla omalla käsityksellään ylempää moraalista koodia sekä yksilön henkilökohtaiselle vyöhykkeelle ulottuvia sääntöjä. Se kertoo yhteisön liian suuresta kontrollista yksilöön ja samalla meidän ja muiden erottelun kulttuurista, jolla yhteisö muodostaa tiettyjä eriarvoistavia sääntöjä yhteiskuntaan. Nämä säännöt ovat vahvoja käyttäytymisen koodeja, siksi käytännössä moniin uskonyhteisöihin tullaan lapsuuden kasvun tai rajun kääntymyksen kautta.

Mitä erottautuneempi uskonyhteisö on sitä voimakkaampia kääntymisprosesseja sen on luotava yhteisön jäsenyyden saavuttamiseksi. Tällainen yhteisö, ei enää toimi muiden yhteisöjen vuorovaikutuksessa, vaan luo omasta yhteisöstään oman piirin, lahkon, jolla se pitää jäseniään epätasa-arvoistavassa järjestelmässä. Yhteisön väärän kontrollin voi huomata siitä, etteivät sen jäsenet kuulu samalla muihin yhteisöihin yhteiskunnassa, vaan ovat ottaneet elämän koodikseen täysin yhteisön määrittelemät arvot.

Erottelujen yhteisölle vastakohtana on kulttuuri, joka ei rakenna yhteyttään pyhien ja yhteisöllisyyttä rakentavien ulkoisten merkkien kautta, vaan perustaa arvonsa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden pohjalle. Arvot edistävät yksilön ainutlaatuisuutta, luovuutta ja vapautta. Yksilöiden, joiden arvo on tunnustettua muunakin kuin yhteisön jäsenenä, edistävät yhteisöjen välisessä dialogissa yhdenvertaisuuden toteutumista.

Tasa-arvo edustaa ymmärrystä kaikkien ihmisyydestä, jossa tunnustetaan kaikkien yhtäläinen mahdollisuus luoda moraalisesti hyvää ja kestävää elämää. Siinä yksilön ajattelua kannustetaan yhteisön sisällä ottamaan ihmiset huomioon laajemmalti kuin yhteisön sisällä, ja tekemään yhteisistä säännöistä kaikille soveltuvia. Tällä rakennetaan yhteisön toimintaa inhimillisistä lähtökohdista, jokaisen moraalisista ajatuksista ja tunnosta. Yhteisöllisyyttä uskonyhteisöt ovat tavoitelleet, mutta ovatko keinot vanhentuneet, me ja muiden erottelulla ja siihen perustuvalla retoriikalla vaikuttamista, ilman tasa-arvon pohjaa? Ehkä tässä saatetaan nähdä (uskonnolisen) kulttuurin heikkous. Pyhän elämän ja ryhmään kuulumisen ulkoiset merkit ovat muutoksessa, mutta ideaali arvo, tasa-arvoisuus on pysyvää.

Nyky-yhteiskunnan moniarvoisuus olisi nähtävä voimavarana, erilaisten identiteettien toimintana, josta muodostuu kokonaisuus. Olisi edistettävä moraalisten koodien välistä diskurssia inhimillisyyteen ja ihmisyyteen pohjaavalla ymmärryksellä. Kun on löydettävissä universaaleja asioita moraaliselle koodille, olemme lähempänä yhteistä ymmärrystä. Mutta mahtaako tämä onnistua, onko se liikaa vaadittu uskonyhteisöltä? Usko yhteen totuuteen - samalla tekojen hyvään ja pahaan - on vahva skeema, jossa yksinkertaisilla erottelulla halutaan moraalisen maksimin löytyvän. Ehkä olisi hylättävä maksimit, ja löydettävä minimi, oma inhimillinen moraalinen harkinta, jolla voisimme rakentaa yhteistä universaalia, kaikkia huomioon ottavaa perustaa. Monesti ongelmat eri ryhmittymien välillä syntyvät, kun yksilöt niissä ovat leimautuneet vain yhden yhteisön moraaliseen koodiin ja moraaliseen maksimiin, sekä ovat vain sille omistautuneita.

Pelkona voidaan nähdä yhteisöllisyyden mureneminen, jos yhteisö hyväksyisi “muut” jäsenikseen. Äärimmäinen moniarvoisuus on kyllä käytännössä relativismia, jossa toisten mielipiteet ovat vain oman kulttuurinsa ilmauksia. Tätä ei tasa-arvon pyrkimys kuitenkaan tarkoita. Se on pikemmin tavoitteita löytää synteesejä, yhteistä moraalista koodia, jonka pohjalta pystyttäisiin rakentamaan eri yhteisöissä olevien yhdenvertaisuutta. Se on todellisuutta, jossa olemme jatkuvassa yhteisessä kriittisessä keskustelussa pyrkimyksistä luoda parempaa elämää, jossa kaikilla on mahdollisuuksia menestyä omana itsenään.

Yksilön identiteettiä tulisikin vahvistaa osana yhteisön jäsenyyttä, mutta samalla huomioida, etteivät identiteetti ja roolit tulisi perustua valtasuhteille. Tasavertaisessa yhteisössä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa roolinsa ja jokaista kannustetaan ottamaan osaa yhteisön johtajuuteen. Tasa-arvo yhteisössä ei kuitenkaan tarkoita tasapäistämistä, vaan sen jäsenten roolien ja ajatusten moninaisuuden kunnioittamista. Yksilö ajattelee yhteisön ajatuksia, mutta hänelle suodaan myös mahdollisuus esittää kritiikkiä ja valita roolinsa yhteisön rakentajana.

Olen vahvasti sitä mieltä, että moraalisen maksimin tavoittelu pitäisi olla rajoitettua yhteiskunnassa. En kuitenkaan näe suuria me ja muiden erottelun riskejä moraalisessa maksimissa, jossa tasa-arvo on kaikkein tärkein arvo (jos ei huomioida sitä, että saatetaan olla suvaitsemattomia eriarvoisuutta kannattavia kohtaan). Näkemykseni ajattelee ihmistä täydellisenä, ilman mitään erityistä moraalista koodia tai uskontoa. Kuitenkaan tätä ei saisi ulottaa anarkiaan asti, jossa yksilön moraalista tulee kaiken mitta ja yhteisöllisyys unohdetaan. Keskitie, jota käytännössä ajattelisin, olisi yhteisöjen kannustaminen määrittelemään arvoja ja toimintaa, joilla ne keskustelevat paremmin yhteiskunnassa muiden yhteisöjen kanssa.

Uskonnonvapautta on jatkossakin kunnioitettava, mutta eettisissä suosituksissa olisi määriteltävä tarkemmin uskonyhteisöjen harjoittaman syrjinnän rajat. Voimme kysyä, tarvitsemmeko voimakkaita moraalisia koodeja ja vahvasti profiloituneita yhteisöjä, jos sillä samalla aiheutetaan monelle syrjinnän tunnetta tai jopa suoraa tai epäsuoraa alistamista? Voisimmeko nähdä, että toisenlainen, oman koodin ulkopuolella oleva moraalinen koodi, on yhtä arvokas ja on itse asiassa ihmisen älykkyyden tuotos, jolla hän elää tasapainossa yhteisönsä kanssa? Jos kyllä, niin olisiko uskonyhteisöjen luovuttava ilman tasa-arvoa opetettavan moraalisen maksimin julistamisesta, jos se johtaa vain meidän ja muiden erottelun kulttuuriin?

Yksilöinä olemme sidottuina semioottiseen vuorovaikutukseen merkeillä, joilla ilmaisemme mm. luottamusta ja kuulumista johonkin ryhmään. Pelkkien ulkoisten merkkien todellisuuteen verrattuna tasa-arvo edustaa oikeudenmukaisempaa merkitystä ja tapaa kohdella toisia. Se on yritys päästä ihmisen moraalitunnossa tasolle, jossa ymmärrämme jokaisen ainutlaatuisuuden, ilman kulttuurien tuomia erotteluja. Tasa-arvoa on mahdoton toteuttaa täydellisenä maailmassamme - tässä merkkien, sosiaalisen ja taloudellisen erilaistamisen piirissä. Elämä on kuitenkin virta diskursseja, joissa sisäiset kuvamme luovat ihmiskunnan huomista uusin merkityksin. Emme voi dialogissamme päästä erotteluista eroon, mutta voimmeko edistää huomista parhaiten luomalla visioita ja käytäntöjä tasa-arvoisemmasta maailmasta?

Lähteet:

Homoilta, Ajankohtainen kakkonen teema, TV2, 2010

Markku Ihonen, Uskonnolliset kielipelit: vallankäyttöä ja identiteetin vahvistamista

http://www.uta.fi/~tlmaih/Jutut2/uskkieli.htm