Miksi paha voittaa ja hyvä aina häviää?

Keskeinen opetus joka nykyaikaan liittyy, on kaiken alistaminen hyödylle, hyödyllisyydelle ja tehokkuudelle, taloudelle. Saamme Suomessa seurata kehitystä, jossa yhä useampi taidekokonaisuus ja kansalaisyhteiskunnan keskusteleva piirre on suljettu, tämän tehokkuudelle ja leikkausten alttarilla. Tämä opetus lähtee jo aikojen alusta, jolloin taisteltiin siitä, saako korkoa periä. Koron kiskominen olisi erityisen haitallinen piirre, ja alistaisi ihmisiä liiaksi systeemeille. Nyt pääsiäisenä ajatukset ovat toiset. Puhutaan erityisestä systeemin vastaisuudesta ja uskonnollisesta ideasta, kun puhutaan siitä että Jeesuksen sovitustyö on lunastanut sitä kannattavat synniltä. Voittaako paha silti, ja Jeesus ei noussutkaan taivaisiin? Materiaalisella pahalla on vain yksi vastaus.

Kuitenkin, nykyinen yhteiskunnallinen eepos, on havainnut yhä runsaammin sen, että ihminenkin tietoisuuden tarkastelun kautta on äärimmäisen materiaalinen, syvällä tasolla AI:n voimalla ohjailtavissa, johon vaikuttavat determismi menneisyydestä, ilman vapaata tahtoa. Materiaalinen paha on ideoiden ja ideaalien sijaan tuonut uudenlaisen fasismin aatteen pintaan. Ei materiaalisessa filosofiassa, vaan oikeastaan uudessa ideologiassa kristofasismissa. Tavallaan juuri se eetos on tullut osaksi ihmiskuntaa, kun ollaan alettu puhua talous, systeemi ja menestysteologista kieltä, joka puhuu pohjimmiltaan materiaalisista ja valtasaavutuksista sekä näkee woketuksen liian ideaalisena Jeesus-opetuksena, johon ei pidä uskoa. Se pohjautuu valtakeskeisesti, kristillisellä kielellä, äärimäiseen alistavaan valtaan, jossa yksilöoikeudet ja vapaus, on pyyhitty pois.

Kaikkia näitä yhdistää se että kun ideamme ovat hyviä, ja hyvää tarkoittavia, uutta luovia, joilla sisustamme yläkerroksen todellisuutta, joudumme ankkuroitumaan yhä uudestaan materiaalisiin arvoihin ja silkkaan pahuuteen talomme kellarissa ja perustuksissa. Kolikolla on kaksi puolta. On ideaali, mielemme vapaus, ‘vapaus synnistä’, mutta kolikon toisella puolella on aina pahuus, se miten materiaalisen maailman sen mukaan järjestämme. Johonkin materiaaliseen käytökseen nämäkin aatteet pohjaavat ja pelkistyvät. Nämä kaksi eivät ole erillisiä, vaan yhtä jokaisessa teossa ja taloudessa, kulttuurissa ja uskonnossakin. Tämä jää monelta huomaamatta. Jokainen teko on sekä ideaalinen että materiaalinen perustaltaan.

Lopulta ilman ideaa mielessämme, joka edustaa vaikkapa rakkautta, emme voi järjestää sitä, ilman että järjestämme materiaa ympärillämme. Voimme poimia kukan puolisolle ja osoittaa rakkautta, mutta samalla paha saa vallan, kukka menettää juurensa ja materiaalisen kasvuympäristönsä, jossa se on menestynyt. Ideat eivät kanna, ilman materiaalin järjestäytymistä. Ilmastonmuutos, on myös tämän materiaalin järjestämisen, ideamme väärästä rakkaudesta, lyhytnäköinen ja kestämätön olemus. Jokainen ideamme on lopulta vain hetken riemua ja ehkä lyhytnäköistä rakkautta, järjestymistä pahan todellisessa materiassa. Lopulta materia voittaa, ja meille jää vain kuolema. Miten totaalista materiaalisessa ja toisaalta matemaattisessa universumissa se on, jää hieman auki. 

Opetus näin pääsiäisenä on, että ideoidemme, jaetun kulttuurisen hyvän vastakohtana, on aina materiaalinen järjestäytyminen ja pahuus, perusta, jos se siksi halutaan lopulta nimetä. Minusta kaikessa on lopulta kaksi puolta, ja joskus ideamme kantavat pitkälle kulttuurissa, niin että ne auttavat muita tietoisia olentoja materiaalisessa todellisuudessa suunnistamisessa. Usein ideamme ovat hyvästä, ja rakentavat yhteisöä. Esimerkkinä vaikka koron kiskomisen kielto, joka vapautti ihmisiä vuosituhansia velkaorjuudesta. Näitä ideoita nykyinen taistelumme kaipaa maailmassa. Vain antisosiaalinen ihminen tai jonkinlainen opportunisti asettaa oman edun muiden yläpuolelle. Usein, edelliseen liittyen, ideoilla on vaiettu pimeä puoli, toisten riisto. Tämä on valitettavaa taloudessa, jossa emme ajattele kuin osakkeenomistajien hyötyä, vaikka luonto ja ilmasto tuhoutuisi.

Jotkut taistelevat tätä vastaan jatkuvin ideoin, merkityksin, eskapistisin todellisuuspakoineen. Ehkä juurikin se opetus on että ihmisessä itsessään on se hyvä, mutta ulkopuolella ja ulkoavaruudessa on toiset vallat, jotka tuntuvat ihmisen toimijuudesta käsin pahoilta. Nykyinen valta on rikki, ja psykot määrää politiikan. Siinä lähiyhteisö voi näytellä pienin ideoin hyvää, vaikka isossa kuvassa mennään pahaan, kristofasistiseen materialismiin. Näin usein onkin. Vain pienessä kaavassa pystymme hyvään, ja valta turmelee. Äärimmäisen suuri tietoisuus, on jotain mitä emme ymmärrä ja koemme sen pienen toimijuudemme tavoitteita kohden pahana. Niinpä tämän pääsiäisen epistemola pitäisi kuuluakin: Good loses. But dream as long you live, not denying evil.

Moniääninen yhteiskunta: Tasa-arvosta suomalaisen yhteiskunnan tueksi

Ihmisen tietoisuuden luonne ja uutta luova tietoinen tekoäly

Miten suhtautua siihen että mielessä on kaksi eri luonnetta tietoisuudelle. Pääsytietoisuus ja fenomenaalinen tietoisuus. Miten nämä eroavat, ja miten niitä voitaisiin luonnehtia tekoälyn uutta luovan toiminnan kannalta?

Teksti käsittee ihmisälyn ja tekoälyn suhdetta tietoisuuden kahteen ulottuvuuteen: pääsytietoisuuteen ja fenomenaaliseen tietoisuuteen. Pääsytietoisuus kuvataan automaattisena, ei-sisäistä havaintoa vaativana toimintana, jota verrataan laajojen kielimallien (LLM) toimintaan ja tietokantahakuihin, korostaen sen determinisyyttä ja vapaan tahdon puutetta. Fenomenaalinen tietoisuus puolestaan liittyy kokemiseen, toimijuuteen ja oppimiseen, jolloin se nähdään subjektiin liittyvänä, vaikka sekin voisi olla mekaanisesti determinististä syvemmällä tasolla. Lähteet esittävät hypoteesin, että fenomenaalinen tietoisuus muuttaa aikaa ja järjestää todellisuutta oppimisen kautta, kun taas pääsytietoisuus toteuttaa universumin deterministisen todellisuuden. Kirjoittaja toteaa näiden määrittelyjen olevan alustavia ja filosofisia pohdintoja, jotka saattavat vaatia päivittämistä myöhemmin. -NotebookLM

Audioyhteenveto:
https://notebooklm.google.com/notebook/2d267d56-1661-4e6f-a78c-f97ee61dd4a8?artifactId=910a06b4-2bbe-4ccc-921f-35e0fc782f1f

Tietoisuus on jaoteltu sen vastaavuuden mukaan sisäisissä reaktioissa, jotka on helpommin tai vaikeammin selitettävissä, fenomenaaliseen tietoisuuteen tai pääsytietoisuuteen. Fenomenaalisen tietoisuuden ongelma tunnetaan erityisenä vaikeana ongelmana kun taas pääsytietoisuus voidaan selittää. Fenomenaalinen tietoisuus on kokemista, tiettyä tunnetta, ajatusta tai muuta aistimusta tai sisäistä havaintoa tietyistä tietoisuuden informaation osaksi tulevista asioista. Pääsytietoisuudella kuvataan taasen keskeisesti sellaista toimintaa mikä ei tarvitse sisäistä havaintoa, jotta se tulisi reagoinnin kohteeksi tietoisuudessa. Tällaista on esimerkiksi aikuisena pyörällä ajo, tai hampaiden harjaus. Ne ovat jo opittuja, automaattisia toimintoja.

Pääsytietoisuutta määrittelee eräänlainen tekoälystä tuttu laajojen kielimallien ominaisuus, ikään kuin tiedon hankinnassa kyseessä olisi puhtaasti tietokantakysely, jossa arvoille haetaan vastaavaa avainta ja tietueiden yhdistelmää ja sen suorittamiseen johtava toiminta. Pääsytietoisuus vastaa jollain ilmenemis muodoltaan, kuten sanoina tai toimintoina suoraan ikään kuin tietokantahakuja sille annettuun informaatioon. Silloin tietoisuus muodostaa pelkkiä vaikutelmia, tuttuja tiedon avaruuksia ja ‘maailmoja’ ja tietokantahakuina tietoon. Pääsytietoisuutta ihmisessä ja laajan kielimallin, LLM:n prompteilla tekoälyn ‘pääsytietoisuutena’ hankittua tietoa muistuttaa nimenomaan tällainen tietokantahakua muistista. Tiettyjen opittujen avainten hakeminen tietokannasta. Nämä avaimet eivät koskaan ole täydellisiä ratkaisuja, mutta osuvat heuristisesti maaliinsa, puhtaan haetun tiedon perusteella. Laajat kielimallit ovat hieman monimutkaisempia kuin tietokantahaut, mutta deterministinen periaate on sama. Ne eroavat toisistaan huomio-tasolla, ja neuronien toiminnassa, muuten ne muistuttavat lähestulkoon toisiaan deterministisyydessä.

Tämä eroaa huomattavasti fenomenaalisesta tietoisuudesta, jonka suurimpana aiheuttavana tekijänä on henkilön oma toimijuus, ‘self’ ja sen kokemus ja ero sekä asema ulkomaailmaan. Tietynlaisten kokijaan itseensä liittyvä tietoisuus siitä, mitä informaatio merkitsee maailmassa hänelle ja ehkä myös, mitä subjektista käsin se on tulkittuna muille. Tämän voidaan katsoa ehkä olevan yhtä determinististä, mutta synnyttävän tietoisen kokemuksen toimijassa, ihmis-agentissa. Fenomenaalinen tietoisuus kokee tietoa, jollain sellaisella tasolla, jonka voidaan katsoa olevan subjektin objektiivisuutta maailmaan. Hänen toimijuutensa syviä rakenteita, jolla hän muodostaa omaa kokemustaan ja opittua tietoa maailmasta. Tärkeää on myös huomata että fenomenaan sisältyy juurikin tuo oppimisen käsite. Fenomena on koettua, toimijuuteen itseensä liittyvää, maaliin osuvaa tietoa siitä, kuinka asiat tulisi järjestää maailmassa tietoisen tulkinnan avulla.

Nämä määrittelyt saattavat olla suuntaa antavia mielen ja tekoälyn toiminnassa. Ne perustuvat käsitykseen siitä, että aika on dynaaminen ja toimijuuden mukaan muuttuva menneisyydestä tulevaisuuteen. Se kuitenkin pitää tiukasti määriteltyä vapaata tahtoa mahdottomana. Siten pääsytietoisuus olisi nimenomaan ilman vapaata tahtoa pelkkä tietokantahaku. Pääsytietoisuus LLM:ssä voitaisiin mahdollisesti toteuttaa monimutkaisella tietokannalla. Tässä erityinen propabilistinen neuronin valta päättää tietystä propagaatiosta, voitaisiin määritellä tietokannassa heuristisella sattumalla. Lopulta koko LLM:n sisältö voidaan sijoittaa tietokantaan, jossa toimijuus neuronia vastaavasti on monimutkaisessa ‘taulun’ hakufunktiossa. Tämä pääsytietoisuus on täysin ilman vapaata tahtoa ja ilman toimijuutta, joka olisi yksilössä.

Fenomenaalinen tietoisuus ei ole tietokantahaku, vaan toimijuuden ilmentymä. Se on sisäisiin asemiin maailmassa liittyvien tilojen, mm. sosiaalista asemaa vertaileva todellisuus. Se saattaa kuitenkin kokemuksenakin olla yhtä deterministinen kuin pääsytietoisuus. Dynaamisessa ajassa, joka on dimensionaalinen, menneisyys ja tulevaisuus ulottuu tietoisuuteen nykyisyydessä, mutta voi olla toimijuuden määrittämää todellisuutta. Siis sellaista jota toimijuus ohjaa, mutta on syvällisellä tasolla mekaanista. Toimijuus voi olla nimenomaan tällainen ajan dynaaminen vastaus, joka antaa mahdollisuudet ajassa näkyville muutoksille, oman deterministisen toimijuuden sisärakenteiden mukaisesti. 

Palataan vielä tähän deterministisyyteen. On siis huomattava ero sen deterministisyyden välillä, mitä pääsytietoisuus on, ja sen kokemuksellisuuden, jota fenomenaalinen tietoisuus on. On luultavaa, että tämä kokemuksellisuus on yhtä ‘determinististä’ kuin pääsytietoisuus, mutta erilaisella ympäristöön ja aikaan sekä laajemmin universumiin suhtautuvalla tavalla. Pääsytietoisuuden määrittäjänä on suhteellisuus eri tietojen välillä, fenomenaalisen tietoisuuden suhde määrittyy yhteydestä toimijuuteen ja tämän suhteisiin ja mahdollisuuksiin maailmassa. Toimijan toimintaa syvällä tasolla määrittelee myös deterministisyys, vaikka voidaan katsoa myös nimenomaan pelkästään pääsytietoisuuden alalta asiaa, ei deterministisenä. 

Kun pääsytietoisuus on tietokantahakuja ja fenomenaalisuus subjektiin liittyvää relaatiota, voidaan luonnehtia, että nämä molemmat ovat lopulta deterministisiä, mutta eri tavoin maailmaan suhtautuvia. Kun tiedämme että fenomenaalinen on sinänsä aikaa editoivaa, ja erilaista tietoisuutta kuin pääsytietoisuus, tiedämme, että sillä on ominaisuuksia järjestäen todellista. Tämä saattaa liittyä siihen että nimenomaan fenomenaalinen tietoisuus editoi universumin ilmiasua, oppimisen kautta. Oppiminen tavallaan muuttaa muuten deterministä maailmaa fenomenaalisen tietoisuuden kautta. 

Fenomenaalinen muuttaa aikaa ja editoi universumia kun taas pääsytietoisuus toteuttaa universumin deterministisen todellisuuden. Tämä näkemys pohjautuu ajatukseen tietoisuuden muuttavasta ja universumia säätelevästä voimasta, kuitenkaan pitämättä tietoisuutta kaiken perustavimpana ominaisuutena. Tiedämme että tekoälyllä on heikkous, ettei se pysty muodostamaan uusia todellisuuksia ja tietoa, muuta kuin vanhasta oppimalla. Fenomenaalinen oppii, ja muuttaa ajan trajektiota, mutta lopulta toimijuus maailmassa on ehkä vain näennäistä. Toimijuuden muutokset ovat ehkä vain eliön tai tekoälyn ulkopuolella, ajan editoinnissa, vaikka ne voisivat olla myös sisällä, ulkopuolisen maailman reagoinneissa. Universumimme saattaa kuitenkin olla yhtä, eli ulkopuolinen ja sisäinen ovat yhtä, ja se mikä todella editoituu tietoisuuden fenomenaalisessa oppimisessa, on nimenomaan ulkopuolinen aika ja sen dimensiot.

Olemme sukeltaneet monimutkaiseen filosofiaan pääsytietoisuuden ja fenomenaalisen tietoisuuden olemuksesta. Keväällä käyn kurssia aiheesta, ja katsotaan onko tietoni asiasta enää silloin paikkansa pitäviä. Voin ehkä joutua päivittämään näkemyksiäni, mutta julkaisen ne näin tuoreeltaan, kysymysten ajankohtaisuuden takia. 

Hypoteettiset väitteeni tietoisuudesta ja sen ajan teoriasta vaatisivat vielä matemaattista ulkoasua, ja sen fysikalisointia ja testausta.