Kestävä johtaminen

Olen kirjoittanut tämän tekstin jo vuoden 2019 syksyllä, jolloin tekoäly oli vielä kehittymättömämpi ja johtajuus haki muotojaan vastaamaan ekologiseen kriisiin. Julkaisen kuitenkin tämän nyt, koska ongelmat eivät ole poistuneet ja joudumme kamppailemaan tulevaisuudestamme yhä kiristyvässä tilanteessa. Johtajuus on uuden haasteen edessä, kun meidän on suuntauduttava pelastamaan planeetta ilmasto ja luontokadon kriisiltä. Millaisia asioita moraalisesti voitaisiin odottaa johtajalta joka ajattelee ylisukupolvisesti?

Kotiinpäin vetämistä vai globaalia moraalia?

Ihmisten toimintaa määrittää moraali, jota sovelletaan eri tilanteisiin. Suurin osa moraalista liittyy evoluutiopsykologiaan ja osasta voidaan sanoa, että se on filosofista moraalia. Painotuserot ovat ilmeisiä. Esimerkiksi miten suhtautuu maahanmuuttoon, on pitkälle kannanotto jaosta evoluutiopsykologisen painotuserojen suhteen, 'geenien valta' ja 'yleinen hyvä' välillä.

Jotkut haluavat painottaa kotiinpäin vetämistä, toisilla perspektiivinä on globaalit asiat, kuten ilmastonmuutos. Tuntuu että evoluutiopsykologista painotusta kotiinpäin myös halutaan painottaa filosofista moraalia vastaan tasavertaisena vaihtoehtona. Kulttuurisesti halutaan edustaa moraalista strategiaa, joka kumpuaa vanhasta eläimellisestä 'geenien valta' ajattelusta, sellaista globaalia etiikaa vastaan, joka johtaisi kaikkien inklusiiviseen hyvinvointiin. 

Tekoälyn aikakaudella, meidän on helpompaa ymmärtää, millainen moraali on kestävää ja millainen sortuu omaan lyhytnäköisyyteen. Juuri tällaisessa todellisuudessa, meidän on mahdollista avata näköaloja kestävämpään moraaliin. Taloudenkin toimiessa liian lyhytjännitteisesti, vain maksimoidakseen lyhyen ajan tuoton, meidän olisi luotava kestävämpiä rakenteita kansallisella-, EU- ja globaalilla-tasolla, jotka eivät perustu riistoon. Moraalin tulisi menestyä, pitkäaikaisena hankkeena, kuinka pitkälle tulevaisuuteen olemme valintamme valmiita ulottamaan.

Evoluutiopsykologisessa moraalisessa kentässä, voimme nähdä monenlaisia strategioita selvitä ja painottaa eri moraalisia hahmoja. Niitä jotka ovat vapaamatkustajia, niitä jotka ahertavat, niitä jotka uhraavat itsensä auttaakseen muita. Lopulta emme voi pakottaa ketään pitkäaikaisen filosofisen moraalin kannattajaksi, vaan on peliteoreettisesti selvää, että näidenkin strategioiden välillä vallitsee tasapainotila. Osa tulee olemaan vapaamatkustajia ja osa aina filosofisen moraalin puoltajia, ja tämä suhdeluku pysyy kulttuurissa suhteellisen samana. 

Siksi se mihin olisi syytä turvautua, on moraalinen johtaminen, jossa pisimmän ja kestävimmän strategisen näköalan tarjoava henkilö valitaan johtajaksi. Ennenkaikkea se, näkyy nykyisessä yhteiskunnassa, että kun kaikki pääsevät ääneen, omien moraalistrategioidensa ja hahmojensa myötä, johtaminen käy ongelmalliseksi. Lyhyt ja pitkäkestoisia yhteisön tulevaisuuden ääniä, jotka ovat merkki tasapainotilasta, pidetään samanarvoisina. Näin ei tule olla, vaan pisimmät strategiat tulisi voittaa valittaessa johtajia. 

Olisi erotettava jokaisen ihmisen moraalinen oikeutus. Jokainen ihminen toimii kuvan esittämillä kaikilla tasoilla. Eikä pelkkää filosofista toimimista voida pitää kovinkaan moraalisena. Jokainen ihminen ajattelee perhettään ja lähi yhteisöjään toimiessaan. Olemme itsekkäitä toimintamme suhteen. Jostain löytyy aina palkinto teolle ja johtajilla on kykyä nähdä pidempi aikaisia kaaria, jossa palkinnot sijaitsevat vasta toisen tai kolmannen tai vasta kymmenennen tavoitteen jälkeen. Johtajilta voitaisiin olettaa toimivan siis enemmän filosofisen moraalin pohjalta, kuin johtaa toimintaansa pelkästään evoluutiopsykologisten toimien pohjalta ja saavan yhteisönsä parhaimmillaan ajattelemaan tyydyttävänsä tarpeensa vasta eksistentiaalisia filosofisia päämääriä tavoitellessaan missiossaan. Tämä on ilmastonmuutoksen globaalimoraalia. Pahimmillaan väärin toteutettuna motivaatiopuhe on vain sisäänpäin kääntynyttä kulttuurista valtakulttuuria, joka edustaa geenien valtaa. Onkin oltava hyvin tarkkana johtaa kirurgisten tarkasti ihmisten sisäisiä missioita, joilla he toteuttavat globaalimoraalia, ekstistentiaalista missiota.

1. Geenien valta

2. Sukulaisten suosiminen

3. Jatkuvuus

4. Yleisen hyvän puolesta toimiminen,

5. Absoluuttien tai tiettyjen arvojen pohjalta toimiminen (eksistentiaalinen ulottuvuus, 'ikuisuus', jonka ajattelee määrittyvän oman elämän tiettyjen arvojen ja tekojen vuoksi.) 

Kaikki nämä kuvan tekijät ovat evoluutiopsykologisia päämääriä. Listan alkuosa vähemmän kestäviä arvoja kuin listan loppuosa. Geenien vallassa suositaan sitä mikä on lähellä, ja varustetaan se voittamaan vähemmän kelvolliset geenit, niin kuin luonnossa. Sukulaisten suosiminen on miedompi mutta yhtä kestämätön oikeutus johtamisen moraalille. Jatkuvuutta arvostetaan monessa lähteessä ja yleisen hyvän puolesta toimiminen on jo enemmän kuin itselle tärkeiden päämäärien puolesta toimimista ja parempaa johtamista.

Yleisen hyvän puolesta ja arvojen puolesta toiminen on jo kaukana evoluutiopsykologiasta ja kotiinpäin vetämisestä sekä on enemmänkin kulttuurievolutiivista ohjaamista. Ne ovat todellisia johtajan arvoja, jotka ovat kestäviä monella alalla, ja kun ne ovat ei-itsekkäitä, niistä voi syntyä globaalia moraalia ja niin nykyajassa tarvittavaa johtamista. Kun ymmärrämme johtaa kulttuuria, kulttuurievoluutiota, evoluutiopsykologisen johtamisen sijaan, johdamme sitä muutosta mitä tarvitsemme ilmastonmuutoksen kriisin muuttamiseksi ihmiskunnalle vaarattomaksi.

Evoluutiopsykologisella kotiin päin vetämisellä on siis vähän annettavaa johtajuudelle sekä deontologiselle, objektiiviselle globaalille tai filosofiselle moraalille. Evoluutiopsykologiset päämäärät, jotka ovat kauas kantoisimpia, voidaan nähdä lähinnä filosofista moraalia olevina. Tällainen moraali on lähellä seurauseettistä tarkastelua. Se mikä seurauksiltaan on kannattavaa, on myös kaikkein moraalisinta. 

Moraalia voidaan perustella muullakin kuin seurauseettisyydellä, sellaisilla säännöillä, joilla toteutuu myös oikeudet, joita ei keneltäkään saa riistää. Esimerkiksi voidaan pelastaa viisi ihmistä siirtämällä elimet yhdeltä terveeltä ihmiseltä tappamalla hänet. Seurauseettisesti perusteltavaa, mutta oikeuksien ja kestävien pelisääntöjen valossa virheellistä. Deontologisesti tarkastelutuna, esimerkin teko ei objektiiviselta kannalta tue sitä, että siitä pitäisi tulla yleinen laki kaikillle. 

Kestävyys on jatkuvuuttakin ja puhdasta seurauseettisyyttä laajempaa. Kulttuuri pyrkii selviytymään ja siinä jos tarkastelemme oikein tulevaisuuttamme, arvostamme luonnollisesti sellaisia johtajia, joilla on näköalaa tulevaisuuteen eniten. Todellisen filosofisen ja inklusiivisen moraalisen strategisen tulevaisuuden luomiseen tarvitaan johtajuutta, jossa näkyy kaikkein kestävimmät strategiat selvitä. On tuettava oikenlaista johtajuutta, on luotava kulttuurinen järjestys, jossa huomioimme vähäisten ihmisten oikeudet olla mukana kehitystä ja kommentoimassa, mutta myös meritologisia etenemisen mahdollisuuksia niille, jotka edustavat inklusiivisia, kaikkia koskevia pitkäkestoisia strategioita, oikeuksia noudattaen. 

Tämä näkökulma on valitettavasti sekoittumassa sosiaalisen median algoritmien myötä. Vallan tahtotila tulevaisuuden selviämisenä on sekoittumassa stategioihin selvitä vapaamatkustajana, ja näitä pidetään yhdenvertaisina. Tulevaisuus määrittyy ymmärryksenämme, joiden strategiat käsittävät evoluutiopsykologisen ja filosofisen moraalin. Etenkin filosofisen moraalin kautta on mahdollista perustella ja oikeuttaa kulttuurisesti moraaliaan muille, ja luoda ymmärrystä siitä, miten meidän olisi ohjattava todellisuutta entistä kestävämpiin tulevaisuuksiin. 

Miten suoda tasapaino kulttuurissa, jossa vallitsee erillaisilla päämäärillä pelaajia, jotka eivät esimerkiksi arvosta filosofista ja kestävää moraalia? Näille on annettava ääni, mutta tuotava johtajuus, joka liittyy kestävyyteen, ja näille moraalisille äänille tavoiteltavaksi ominaisuudeksi. Kulttuurimme ääni on niin moninainen, että johtajuus on hankalaa, emme voi tehdä esimerkiksi meitä kaikkia koskevia ilmaston päätöksiä, jos emme valitse johtajiksemme kestävyydestä kiinnostuneita ihmisiä.  Balanssi ja ymmärrys on kaikkien kohdalla säilytettävä, mutta rakennettava se, että kun kulttuurissamme vallitsee moraalien tasapaino, on tasapainon kestävämpi puoli, joka näkee tulevaisuuteen, on saatettava siihen asemaan mikä sille kuuluu, eli johtaa meitä parempaan tulevaisuuteen. 

On lyhytnäköisen voitontavoittelun ajan loppu.

Mikä erottaa kestävän ajattelun taloudellisesta opportunismista?

Kestävyyttä on monenlaista. Tavoitteena on tulevaisuus, jossa valinnat määrittävät sen että kyseinen tulevaisuus ei riistä toisilta.

Kestävyysajattelua on ainakin niin taloudellista, poliittista, ekologista, kulttuurista/moraalista ja valtiollista sekä puolustuksellista kestävyyttä. Viimeisinä yksikköinä ovat perhe ja yksilö, jonka kestävyyttä mitataan ensimmäisenä ja tämä on evoluutiopsykologisessa moraalissa kaikkein lähimpänä. Kaikkia näitä määrittää jonkinlainen tulevaisuus ja sitä kautta merkityksellisyys, joka halutaan ladata tulevaisuuden onnistumiselle. Puhutaan paljon merkityksellisyydestä, ikään kuin tulevaisuus niukkana taisteluna ja huonona olona, äärimmäisenä selviytymisenä ei olisi merkityksellinen. Tämä on syytä ottaa huomioon myös kestävyyden kohdalla. 

Johtajuuden ongelmana on miten kestävyyden eri osa-alueet menevät ristikkäin. Torppaako joku osa-alue toisen osa-alueen? Minä laittaisin kestävyyksiä järjestykseen, mutta parasta jos ne kaikki voisivat toteutua. Henkilökohtaista kestävyyttä ei voi ohittaa, mutta seuraavana tulevat myös isot linjat, ekologinen kestävyys, joka eskaloituu vain pidemmällä aikajänteellä. Liian paljon on taloudellisen hyvinvoinnin ja ekologisen toiminnan välistä kestävyys kilpailua. Ikäänkuin taloudellisesta hyvinvoinnista tai kestävyydestä ei voisi karsia, sen myötä että meillä on ekologista kestävyyttä, joka lopulta mittaa tulevaisuutemme. Niinpä jotkut kestävyyksistä kuittautuvat toisten kestävyydellä. Talous vastaan ilmasto on yksi tällainen. 

Johtajalta haetaan kestävyyttä ja henkilökohtaista ikuisuutta sekä ylisukupolvisuutta

Maailma ei tunnu olevan valmis kestävään ajatteluun. Ilmastonmuutokseen panostettavista toimista ei Madridin (2019) kokouksessa saavutettu yksimielisyyttä. Isot tuottajamaat eivät ottaneet tieteellisiä tosiasioita kestävyydestä todesta, vaan katsovat voivansa vielä pelata ilmastonmuutoksella ja suuremmilla riskeillä tulevaisuuden suhteen. Ilmaston riisto tuntuu vähemmän todelliselta, kuin luonnon riisto, koska siihen liittyy tietoisia eläimiä ja ekologisia kasveja, mutta emme voi pelata huonoilla kestävättömillä todellisuuksilla ilmastossakaan. 

On havaittu että kun yksi eläinlaji on päässyt valtaan evolutiivisessa lokerossaan, niin ettei sillä ole ollut luontaisia vihollisia, sen populaatio on kasvanut kestämättömälle tasolle, kunnes se on romahduttanut ekologisen systeemin, ja tästä on seurannut populaation romahtaminen murto-osaan edellisestä, ja se on kituuttanut romahtaneissa olosuhteissa eteenpäin. Tämä on ihmisen kohtalo, jos kulttuurievolutiivinen globaalimoraalinen kestävyysajattelu ei läpäise ihmiskuntaa. Olemme tuomittuja eläimiä, elämään lyhyen ajan maapallolla ja jatko on kituuttavaa ekologisen järjestyksen romahtanuta tulevaisuutta. Tapahtuu romahdus jos emme pysty globaalieettiseen ajatteluun. 

On kiire keksiä tekoälyratkaisuja, jotka lisäisivät moraalia. On hyviä ja huonoja toteutuksia. Sosiaalisessa mediassa sisältö eskaloituu kaveripiirin mukaan. Joskus ne kuplaantuvat ja käyvät omaa loputonta merkityksetöntä moraalipeliä ja kilpailua epäoleellisilla asioilla. Kaikki mikä on mahdollista toteuttaa ei ole kestävää eettisesti. Tekoälyn moraalinen johtajuus on ongelmallista, koska emme ole käyneet tarpeeksi dialogia siitä mihin sitä pitää soveltaa. Sitä voidaan käyttää lyhytnäköisesti tai pitkäjänteisesti. Pahimmillaan sen piti lisätä vastuuta, mutta se on luonut vain kuplat, joissa jokainen yhteisö taistelee omaassa merkitysavaruudessaan, kokien kilpailullisuuden aivan vääränlaisilla lyhytjänteisillä asioilla.

On kiire muuttaa suuntaa. On niin paljon merkityksiä. Sosiaalinen media tuottaa valtavan määrän merkityksiä, mutta vain vähän ihmisiä ohjaavaa liikettä, jolla he voisivat paremmin ja kestävämmin toimia maailmassa. Algoritmit ovat vain vähäisessä määrissä moraalisia, ne ovat enemmän kaikukammioita. Mutta kaikki lopulta asettuu kestävyyteen, enkä tarkoita pelkästään yksioikoista kestävyyttä, vaan sitä kestävyyttä, jolla yksilöstä, perheestä, yhteisöstä, moraalisesta kestävyydestä, taloudellisesta hyvinvoinnista ilman riistoa, ja loputa poliittisesta ja ekologisesta kestävyydestä tulee punos kaikkeen. Tämän sivuuttaminen olisi virhe ja kohtalokasta ihmiskunnalle. Lisäksi on huomioitava moraaliset ulottuvuudet kotiinpäin vetäminen, geenien valta tai filosofinen moraali. 

Todellinen johtajuus on syvää yhteistä prosessia johdettavien kanssa, jossa opitaan sydämen asioita, joiden puolesta ollaan valmiita maailmassa kokemaan missioita vaikuttamisessa ja rakentamaan kestävät strategiat. Tiedämme millaisessa kriisissä uskonto yhdysvalloissa on, ja siltä puuttuu kestävä päämäärät. Objektiiviset ikuiset päämäärät ovat niitä kestävimpiä ja koeteluimpia asioita. Ja kun ne rikastetaan sopivalla määrällä henkisyyttä sekä tiedettä, tarinoina, jotka kantavat, ne voivat olla suuria motivaation lähteitä. Tarinat kantavat myös pitkälle, ne ovat parhaimmillaan ylisukupolvisia motivaattoreita muuttuvassa maailmassa. Mikään moraalin ulkoaopittu tunteminen filosofisesti ei voita motivoivaa tarinaa sopivalla mystisyydellä varustettuna suorittamaan tehtäviä kestävästi ja harkiten. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia ja herkkiä asioita, ja ne on jätettävä yksityisyyden piiriin. Kuitenkin voimme valmistella kulttuureja ajattelemaan kestävästi, siten myös toimimaan motivoidusti jokaisen henkilökohtaisia ‘ikuisia’ päämääriä kohden. Henkilökohtaisista ikuisista päämääristä löytyy hyvin usein herkkyys luonnolle ja ympäristölle sekä ihmissuhteille, jotka ovat olleet hyvän puolella.

Edit 13.6.2022: Lisätty kaksi otsikkoa tekstin loppuun ja laajennettu sisältöä.

Lähteet:

Ylikoski, Petri; Kokkonen, Tomi. Evoluutio ja ihmisluonto. Gaudeamus 2009.

Me, muut ja tasa-arvo

Evankelisluterilainen kirkko on myöntynyt rukoilemaan homoparien parisuhteen puolesta. Tämä voidaan käsittää askeleena tasa-arvoon päin, jossa kirkko on tullut viime aikoina jäljessä yhteiskuntaan nähden. Uskontoja ja tiiviitä yhteisöjä on vaivannut ongelma, meidän ja muiden erottelun kulttuuri, joka sotii pitkälle tasa-arvoista ajattelua vastaan. Kirjoitukseni tarkoituksena on vertailla erottelun kulttuuria tasa-arvoon pyrkivän yhteisön kulttuuriin ja maailmankuvaan, käyttäen esimerkeinä uskonyhteisöiden (evankelisluterilaisen kirkon ja vapaiden suuntien) toiminta- ja suhtautumistapoja.

Kirkon peruskirjana on pidetty Raamattua, mutta yhteiskunnallisen diskurssin myötä on löydetty arvoja ja moraalikäsityksiä, joista Raamattu ei mainitse. Ehkäpä jo valistuksen ajasta lähtien, on ollut selvää, että yhteiskunta menee eri tietä kristilliseen kirkkoon verrattuna. Raamattu on ei anna arvopohjaa tasa-arvon kysymyksissä; orjille annetaan ohje, että heidän on alistuttava isännän tahtoon ja tasa-arvosta ei siellä ole mainintaakaan, ellei kultaista käskyä ymmärretä laajasti. Muuten erinäiset lähetyskäskyt ovat omiaan luomaan kulttuuria oman moraalisen koodin ylemmyydestä, johon muut on käännytettävä. Tällainen käsitys on jossain mielessä tasa-arvon ja ihmisen oman moraalisen tunnon kunnioittamisen vastakohta.

Uskonnon funktioon jo alunpitäen sisältyy erottelun löytäminen meidän ja muiden välillä ­- niiden joita korkein ohjaa ja niiden, jotka ovat yhteisölle vieraita ja luonnottomuuden vallassa. Monilla käskyillä on säädelty yhteisön elämää, niin että yhteisö on voinut yhdistää voimansa kilpailussa viholliskansoja vastaan. Evoluutio on huolehtinut siitä että uskonnolla on ollut valintaetua, kun käsitys meidän hyvästä tarkoituksesta ja muiden pahasta tai vieraasta olemuksesta on syntynyt. Näkemys on sosiobiologinen, mutta saattaa kertoa jotain siitä, miksi yhteisön on helppoa erotella itsensä muista.

Kirjaimellinen Raamatun tulkinta - niin kuin se monesti ymmärretään - vastustaa tasa-arvoa, vaikka heikkojen auttamisesta Raamatussa puhutaan paljonkin. Kysymys on siitä, ettei Raamattu kunnioita toisia moraalisia koodeja, vaan pitää muita ihmisinä pelastumattomina, jotka odottavat tuomiotaan. Uskonyhteisöt ovat uskontonsa nojalla saaneet harjoittaa syrjintää ja edustaa sellaista totuutta, joka on erottelee hyvät ja pahat. Ne ovat pitkälle auktorisoineet moraaliset asiat lukuisilla käskyillä ja tavoittelevat sitä, että kaikki omaksuisivat heidän näkemyksensä ja tulisivat osaksi uskonyhteisöä. Yksilöä ei nähdä moraalin lähteenä, päämääränä, vaan korkeampi taho, jolla on pyhän elämän ohjeet. Se ei luota myöskään siihen, että moraali olisi autonomista - siis vapaa määrittelemään itsensä. Tällainen moraali, ei todellisuudessa huomioi syy-seurauksia ja on helposti erottelemassa meitä ja muita. Moraalin autonomisuus ei takaa tasa-arvoa, mutta on askel, joka mahdollistaa yhdenvertaisen ajattelun.

Avioliitto on kristittyjen homoliittojen vastustajien mukaan luonnonjärjestyksen mukainen miehen ja naisen välinen jo Aadamista ja Eevasta lähtien. Jos avioliitto ulotetaan koskemaan myös homoja, ei voidakaan enää erotella meitä ja muita; sitä oikeaa seksuaalimoraalista koodia, jota uskonyhteisöt ovat pitäneet niihin kuulumisen puhtaan elämän merkkinä. Turvalliset rajat erilaisuudessa ovat murroksessa, mutta pahaa ei pitäisi nähdä toisella puolella.

Tarvitsemme erilaisia moraalisia järjestelmiä ymmärtääksemme parhaita tapoja suhtautua elämän ongelmiin, mutta ehkäpä moraalisen keskustelun tuloksena löytyy ymmärryksen tie, joka keskittyy tekojen sijasta niiden seurauksiin. Voimme kysyä, onko toinen moraalinen koodi vähempi arvoinen, ja mistä syystä olisi niin? Liberaalin maailman moraaliohjeena ainakin teoriassa on se, ettei aiheuteta harmia toiselle ja teot jätetään toisen asiaksi. Tämä on kuitenkin riittämätön uskonnolliselle yhteisölle, joka rakentaa identiteettiään pyhän elämän merkkien kautta, puuttumalla yksilön hyvinkin intiimeihin asioihin. Kannustamisen sijasta, omaan moraaliseen pohdintaan ja arvojensa arviointiin, ollaan valmiita määräämään oikea, pyhä elämä ja sen moraalisäännöt.

Profiloituminen, jossa korostetaan yhteisön eroavuutta muusta yhteiskunnasta, on mielestäni erottelevaa. Kun yhteisöön kuuluminen edellyttää tietynlaista seksuaalikäyttäytymistä tai muita henkilökohtaiselle vyöhykkeelle kuuluvien asioiden rajoittamista, on kyse epätasa-arvoistamisesta. On totta, ettei yhteisöön ei ole pakko kuulua, mutta yhteiskuntaan on - yhteisön eriarvoistamista pääsee pakoon eroamalla siitä. Kuitenkin yhteisöt ja niiden arvot vaikuttavat koko yhteiskunnan käsitykseen ihmisyydestä.

Yhteiskunta tähtää yhdenvertaisuuteen taatakseen yksilöiden valinnanvapauden, yhteisöjen moninaisuuden ja laajemmassa mielessä demokratian. Kuitenkin yhteisön arvot voivat sotia yhteiskunnan tasa-arvon ajatusta vastaan ja muodostaa yhteiskunnan sisälle oman “yhteiskuntansa”, omien pelisääntöjen saneleman todellisuuden. Yhteiskunnan tehtävä on taata yhteisöjen pelisääntöjen minimi, jotta yhteisöt voisivat edistää ihmisten hyvinvointia yhteiskunnassa. Uskonyhteisöt tavoittelevat moraalista maksimia, elämän tapaa, jolla yhteisö voi tulla keskeiseksi sisällöksi ihmiselle. Negatiivisena efektinä on se, että se voimakkaalla profiloitumisella erottaa tämän muusta yhteiskunnasta.

Uskonnollisen yhteisön meidän ja muiden erottelun kulttuurin indikaatio on se, kun yhteisö alkaa suhtautua omiin jäseniinsä eri tavoin kuin muihin yhteiskuntaan kuuluviin. Tällaisen moraalisen jaon yhteisö joutuu tekemään, että se säilyttäisi vahvan profiloitumisen, erottautumisen, edustaen samalla omalla käsityksellään ylempää moraalista koodia sekä yksilön henkilökohtaiselle vyöhykkeelle ulottuvia sääntöjä. Se kertoo yhteisön liian suuresta kontrollista yksilöön ja samalla meidän ja muiden erottelun kulttuurista, jolla yhteisö muodostaa tiettyjä eriarvoistavia sääntöjä yhteiskuntaan. Nämä säännöt ovat vahvoja käyttäytymisen koodeja, siksi käytännössä moniin uskonyhteisöihin tullaan lapsuuden kasvun tai rajun kääntymyksen kautta.

Mitä erottautuneempi uskonyhteisö on sitä voimakkaampia kääntymisprosesseja sen on luotava yhteisön jäsenyyden saavuttamiseksi. Tällainen yhteisö, ei enää toimi muiden yhteisöjen vuorovaikutuksessa, vaan luo omasta yhteisöstään oman piirin, lahkon, jolla se pitää jäseniään epätasa-arvoistavassa järjestelmässä. Yhteisön väärän kontrollin voi huomata siitä, etteivät sen jäsenet kuulu samalla muihin yhteisöihin yhteiskunnassa, vaan ovat ottaneet elämän koodikseen täysin yhteisön määrittelemät arvot.

Erottelujen yhteisölle vastakohtana on kulttuuri, joka ei rakenna yhteyttään pyhien ja yhteisöllisyyttä rakentavien ulkoisten merkkien kautta, vaan perustaa arvonsa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden pohjalle. Arvot edistävät yksilön ainutlaatuisuutta, luovuutta ja vapautta. Yksilöiden, joiden arvo on tunnustettua muunakin kuin yhteisön jäsenenä, edistävät yhteisöjen välisessä dialogissa yhdenvertaisuuden toteutumista.

Tasa-arvo edustaa ymmärrystä kaikkien ihmisyydestä, jossa tunnustetaan kaikkien yhtäläinen mahdollisuus luoda moraalisesti hyvää ja kestävää elämää. Siinä yksilön ajattelua kannustetaan yhteisön sisällä ottamaan ihmiset huomioon laajemmalti kuin yhteisön sisällä, ja tekemään yhteisistä säännöistä kaikille soveltuvia. Tällä rakennetaan yhteisön toimintaa inhimillisistä lähtökohdista, jokaisen moraalisista ajatuksista ja tunnosta. Yhteisöllisyyttä uskonyhteisöt ovat tavoitelleet, mutta ovatko keinot vanhentuneet, me ja muiden erottelulla ja siihen perustuvalla retoriikalla vaikuttamista, ilman tasa-arvon pohjaa? Ehkä tässä saatetaan nähdä (uskonnolisen) kulttuurin heikkous. Pyhän elämän ja ryhmään kuulumisen ulkoiset merkit ovat muutoksessa, mutta ideaali arvo, tasa-arvoisuus on pysyvää.

Nyky-yhteiskunnan moniarvoisuus olisi nähtävä voimavarana, erilaisten identiteettien toimintana, josta muodostuu kokonaisuus. Olisi edistettävä moraalisten koodien välistä diskurssia inhimillisyyteen ja ihmisyyteen pohjaavalla ymmärryksellä. Kun on löydettävissä universaaleja asioita moraaliselle koodille, olemme lähempänä yhteistä ymmärrystä. Mutta mahtaako tämä onnistua, onko se liikaa vaadittu uskonyhteisöltä? Usko yhteen totuuteen - samalla tekojen hyvään ja pahaan - on vahva skeema, jossa yksinkertaisilla erottelulla halutaan moraalisen maksimin löytyvän. Ehkä olisi hylättävä maksimit, ja löydettävä minimi, oma inhimillinen moraalinen harkinta, jolla voisimme rakentaa yhteistä universaalia, kaikkia huomioon ottavaa perustaa. Monesti ongelmat eri ryhmittymien välillä syntyvät, kun yksilöt niissä ovat leimautuneet vain yhden yhteisön moraaliseen koodiin ja moraaliseen maksimiin, sekä ovat vain sille omistautuneita.

Pelkona voidaan nähdä yhteisöllisyyden mureneminen, jos yhteisö hyväksyisi “muut” jäsenikseen. Äärimmäinen moniarvoisuus on kyllä käytännössä relativismia, jossa toisten mielipiteet ovat vain oman kulttuurinsa ilmauksia. Tätä ei tasa-arvon pyrkimys kuitenkaan tarkoita. Se on pikemmin tavoitteita löytää synteesejä, yhteistä moraalista koodia, jonka pohjalta pystyttäisiin rakentamaan eri yhteisöissä olevien yhdenvertaisuutta. Se on todellisuutta, jossa olemme jatkuvassa yhteisessä kriittisessä keskustelussa pyrkimyksistä luoda parempaa elämää, jossa kaikilla on mahdollisuuksia menestyä omana itsenään.

Yksilön identiteettiä tulisikin vahvistaa osana yhteisön jäsenyyttä, mutta samalla huomioida, etteivät identiteetti ja roolit tulisi perustua valtasuhteille. Tasavertaisessa yhteisössä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa roolinsa ja jokaista kannustetaan ottamaan osaa yhteisön johtajuuteen. Tasa-arvo yhteisössä ei kuitenkaan tarkoita tasapäistämistä, vaan sen jäsenten roolien ja ajatusten moninaisuuden kunnioittamista. Yksilö ajattelee yhteisön ajatuksia, mutta hänelle suodaan myös mahdollisuus esittää kritiikkiä ja valita roolinsa yhteisön rakentajana.

Olen vahvasti sitä mieltä, että moraalisen maksimin tavoittelu pitäisi olla rajoitettua yhteiskunnassa. En kuitenkaan näe suuria me ja muiden erottelun riskejä moraalisessa maksimissa, jossa tasa-arvo on kaikkein tärkein arvo (jos ei huomioida sitä, että saatetaan olla suvaitsemattomia eriarvoisuutta kannattavia kohtaan). Näkemykseni ajattelee ihmistä täydellisenä, ilman mitään erityistä moraalista koodia tai uskontoa. Kuitenkaan tätä ei saisi ulottaa anarkiaan asti, jossa yksilön moraalista tulee kaiken mitta ja yhteisöllisyys unohdetaan. Keskitie, jota käytännössä ajattelisin, olisi yhteisöjen kannustaminen määrittelemään arvoja ja toimintaa, joilla ne keskustelevat paremmin yhteiskunnassa muiden yhteisöjen kanssa.

Uskonnonvapautta on jatkossakin kunnioitettava, mutta eettisissä suosituksissa olisi määriteltävä tarkemmin uskonyhteisöjen harjoittaman syrjinnän rajat. Voimme kysyä, tarvitsemmeko voimakkaita moraalisia koodeja ja vahvasti profiloituneita yhteisöjä, jos sillä samalla aiheutetaan monelle syrjinnän tunnetta tai jopa suoraa tai epäsuoraa alistamista? Voisimmeko nähdä, että toisenlainen, oman koodin ulkopuolella oleva moraalinen koodi, on yhtä arvokas ja on itse asiassa ihmisen älykkyyden tuotos, jolla hän elää tasapainossa yhteisönsä kanssa? Jos kyllä, niin olisiko uskonyhteisöjen luovuttava ilman tasa-arvoa opetettavan moraalisen maksimin julistamisesta, jos se johtaa vain meidän ja muiden erottelun kulttuuriin?

Yksilöinä olemme sidottuina semioottiseen vuorovaikutukseen merkeillä, joilla ilmaisemme mm. luottamusta ja kuulumista johonkin ryhmään. Pelkkien ulkoisten merkkien todellisuuteen verrattuna tasa-arvo edustaa oikeudenmukaisempaa merkitystä ja tapaa kohdella toisia. Se on yritys päästä ihmisen moraalitunnossa tasolle, jossa ymmärrämme jokaisen ainutlaatuisuuden, ilman kulttuurien tuomia erotteluja. Tasa-arvoa on mahdoton toteuttaa täydellisenä maailmassamme - tässä merkkien, sosiaalisen ja taloudellisen erilaistamisen piirissä. Elämä on kuitenkin virta diskursseja, joissa sisäiset kuvamme luovat ihmiskunnan huomista uusin merkityksin. Emme voi dialogissamme päästä erotteluista eroon, mutta voimmeko edistää huomista parhaiten luomalla visioita ja käytäntöjä tasa-arvoisemmasta maailmasta?

Lähteet:

Homoilta, Ajankohtainen kakkonen teema, TV2, 2010

Markku Ihonen, Uskonnolliset kielipelit: vallankäyttöä ja identiteetin vahvistamista

http://www.uta.fi/~tlmaih/Jutut2/uskkieli.htm