Jutustelua Miesten aggressiosta.

Okei, niin elikkä, silleen, että kuin miehillä arvostetaan sellasta toimijuutta ja tietyssä määrin, sellaista aggressiivisuutta, että ne niin kuin hallitsee tai tavoittelee asioi. Lapsil se näkyy tai pojilla esimerkiksi semmosena fyysisenä aggressiivisuutena tai verbaalisena aggressiivisena humorina. Mutta sit aikuisille se näkyy semmosena, että tavoittelee erilaisia asioi niin kuin varallisuutta tai hienoa taloa tai autoa tai venettä. Se aggressiivisuus näkyy aikuisella semmosena kilpailuna, että aikuisil ei enää suvaita sellasta niin kuin suoraan aggressio, mutta niin kuin jotenkin teinien maailmassa on ihan tavallista semmoinen suora aggressiivisuus peleissä. 

Joo, ja sitten tämä aggressio näkyy parisuhteessa, tietyllä tavalla voimakkaana toimijuuten korostumisena miehellä. Tavallaan se, että se heijastuu moniin parisuhteen asioihin. Jos tällaista toimijuutta ei opetella lapsena aggressiivisuuden kautta, niin sitä voi olla vaikea saavuttaa myöskään aikuisuudessa, koska silloin ei ole omaksunut semmos välttämättä riittävä miehiltä odotettava aggressiivisuutta tai oman asiansa ajamista. Miten kauniisti sanotaan, sanotaan sitä, että niin kuin pärjäis yhteiskunnassa ja yhteiskunnassa pärjätäkseen tarvitaan tietty määrä aggressiivisuutta. Naiset myös helpolla pitää sitä miehellä sitä aggressiivisuutta semmosena moraalisena selkärankana, että ne on jämeriä tai miehiä, että niillä on jotain periaatteita mitä ne puolustaa. 

Sillä aggressiivisuudella tavallaan puolustetaan omaa toimijuutta, mutta eri ikäisenä ja kehitysvaiheissa sekä parisuhteissa tämä kanavoituu kovin erilaisesti. Miehiltä vaaditaan tätä, mutta sitä on vaikea tunnustaa ja kanavoida nykyisessä yhteiskunnassa, jossa naisten asema on jotenkin sellainen, että se määrittelee pitkälle miestenkin asemaa. Naiset usein yksin päättää parisuhteistaan, evolutiivisen paineen sanelemina, joissa miehet ovat yliedustettuja tai laajemminkin he päättävät siitä, millaiseen asemaan he tietyt miehet asettaa. Niin kuin omalla toiminnallaan he ovat yhtenäisempiä kuin miehet, joilla on vain aggressiivisuus, mutta vähemmän yhteistyökykyä ja kulttuurin lukemista. Tietty antisosiaalinen agenda kuuluu tähän agressiivisuuteen ja se on monesti vaikea sovittaa yhteen yhä smoothimmassa yhteiskunnassa, jossa yhteistyö ja viestintä on yhä tiiviimpää.

Narsismi on korostunutta aggressiota. Se on systemaattisempaa ja kokonaisvaltaisempaa sekä suunnitelmisempaa toisten näkemistä välineenä kuin aggressiivisuus. Narsismi on epäsuoraa aggressiivisuutta ja sen alalaji. Sosiaalinen media on täynnä usein narsistista aggressiota. Se on piikittelevää ja tietyt asemat ja asenteet pitävää, sen sijaan että siinä pyrittäisiin edes yhdessä ymmärtämään asiasta enemmän. Aggressiivisuus näkyy siinä että jatkuvasti tarkkaillaan valta-asemia. Ja se tekee keskustelusta epädemokraattista ja ahdistavaa useimmille. 

Aggressiivisuutta kanavoituu laajasti yhteiskunnassa. Huumorin varjolla työpaikalla vitsailu ja piikittely tai sosiaalinen peli ovat nykyisen miesten aggression suurimpia ilmentymiä. Miehet ovat ongelmissa, vuosisatoja ja tuhansia vuosia kestäneestä roolistaan yhteiskunnassa. Luolamiehen perhettä ja yhteisöä koossapitävää voimaa ei kanavoida enää niin. Monet ovat muuntuneita aggression muotoja. Se on peiteltyä, koska suora aggressio nähdään aikuisten maailmassa alkukantaisena. Aggressiivisuudella on valtaa kanavoituneena hälyttävän paljon yhteiskunnassa.

Liian altruistinen suhtautuminen ympäristöön tekee ihmisestä helposti hyväksikäytettävän. Tällainen ihminen ei tunnista rajojaan ja tiedosta, kun niiden yli kävellään. Tietty määrä kanavoitua aggressiota saattaa olla hyödyksi, mutta toivoisi sitä että keskustelijoille ja vuorovaikutuksessa oleville henkilöille jätettäisiin tilaa ja suhtauduttaisiin heihin yhdenvertaisesti. 

Demokratiassa pyritään jättämään tila toisten mielipiteiden ilmaisulle ja otetaan opiksi toisilta. Hierarkiseen järjestelmään fiilis on aivan eri. Siinä totuudella ei ole väliä, vaan joidenkin päälliköiden eturyhmiin kohdistuvalla todellisuudella. Mutta demokratiassa totuus nousee tärkeäksi, nimenomaan yhdenvertaisuutena ja tilana, jonka jokainen päättäjä jättää yleisölleen ei-aggressiivisena käyttäytymisenä sananvapaudessa, jossa on oikeudet toimia ja vaikuttaa. Ei-aggressiivisuus on sosiaalisen käyttäymisen opettamana laajasti kannatettavaa.

Keskustelu käytiin filosofi Jarkko Niemelän kanssa. 

Sekulaarista seksuaalisuudesta ja muunsukupuolisuudesta

Se että tiedämme nykyisin enemmän ihmisestä on muuttanut kulttuuria, jolla suhtaudumme seksuaalisuuteen. Taustalla on metafyysisiä käsityksiä maailmasta ja niiden toimintafilosofioita. Käsitysten muutos vanhaan on sekulaarikulttuurissa merkittävä. Seksuaalisuudella ei enää niin paljoa eriarvoisteta ihmisiä eri kategorioihin, vaan se on sopimuksen varaista yhteyttä yksilöiden välillä. Jokainen ihminen kuuluu johonkin kategoriaan, mutta rasismia valtavirrasta poikkeavien suuntauksia kohtaan on vähemmän. Tietoisuutta poikkeavuudesta ovat lisänneet Seta ja Suomen koulutusjärjestelmä, joka on antanut ohjeistuksia opettajille moninaisuuden kohtaamiseen kouluissa. Tämä saa useammat ihmiset kukoistamaan, juuri sellaisina kuin he ovat.

Heterokulttuureissa tyypillinen sukupuoli- ja seksuaalikategorisointi, johon liittyy tuntemattoman vierautta, haittaa selvästi poikkeuksellisten yksilöiden kokemusta samanarvoisina ja moraalisesti yhtä kunniakkaina. Omat kategoriat löytyvät monelle, kun on itse tutkinut maailmaa, kun sitä ei ole ylhäältä käsin määritelty liian tiukasti. Silloin yksilölle jää enemmän mahdollisuuksia selviytyä yhä enemmän erilaisuutta ja yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa. Nykyinen käsitys on että seksuaalisuus on monimutkainen kulttuurien ja yksilöidentiteettien yhteispeli. Tähän pitää tarjota avaimia, eikä rajoittaa yksilöitä. Käsitykset sekulaarikulttuurissa edustavatkin vahvaa relativismia rajoittamisen ja absoluuttisten käsitysten sijaan. Niiden todellisuus pitää sisällään yleisellä tasolla normittomuutta ja tasa-arvon ideaalia.

Sukupuoli seksuaalistrategiana

Käsitys kahdesta sukupuolesta elää vahvassa valtavirrassa. Geenit eivät esimerkiksi yksin eivät sanele sukupuolta. Aidon avioliiton käsitykset edustaa vanhahtavia käsityksiä tieteestä ja ihmisyydestä. Aivoissa, joka säätelee omaa identtiteettiä sukupuolesta, on monenkirjavampi prosessi kyseessä hormoonineen, kuin geenien pohjalta muodostetut kaksi sukupuolta. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen sen ilmentymänä kuuluukin nykykäsityksen mukaan laaja skaala erilaisia sosiaalisia ja kulttuurisia tapoja ja toimintoja, joiden kautta ihmiset kiinnostuvat toisistaan. Myös perinteisten käsitysten mies- ja nais-sukupuolten välillä on kulttuurisia skaaloja, joiden mukaan yksilölliset makuelämykset suosivat ja kokevat houkuttelevampina toiset enemmän kuin toiset.

Sukupuoleen kasvaminen ja seksuaalisuus onkin sosiaalisuutta vastaava prosessi, jossa yksilö oppii strategioita. Se että jos on homo vanhemmat, vaikuttaa vähemmän tutkimuksen mukaan henkilön seksuaalisuuntautumiseen, kuin millä leluilla lapsi haluaa leikkiä lapsena, jota voidaan pitää yksilöstrategiana tulevaisuuden suhteen. Sukupuolen kehityksessä on siis kyse mielestä, eikä yksin fysiikasta, ei kulttuurisesta tartunnasta, eikä myöskään yksin geeneistä.

Poikkeuksellisuus seksuaalistrategiana evoluutiossa

Mikä osuus evoluutiolla on muun kuin hetero suhteiden suosimisessa? Ollaan tutkittu, että mm. homoseksuaalisuutta ja väittäisin, että poikkeevuutta (LGBTQIAP+) esiintyy kaikissa kulttuureissa suhteellisen samoja määriä. Kulttuurilla ei ole siis isossa kuvassa tekemistä poikkeavien yksilöiden esiintymisessä, että sen rajoituksilla tai heteronormatiivisuudella voitaisiin vaikuttaa poikkeavien yksilöiden esiintyvyyteen. Kulttuurissa voidaan vain auttaa poikkeavia rasismin vastaisuudella ja näin saada heidät kukoistamaan yksilöinä.

Evoluutiossa esiintyvät poikkeavat yksilöt voidaan nähdä evolutiivisen mekanismin tärkeinä jäseninä kulttuurissa. Esimerkiksi homot nähdään muinaisissa yhteisöissä mm. lasten hoitajina ja hetero vanhempia auttavina yksilöinä. Evoluutioissa on siis apua siitä, että joku on poikkeuksellinen yksilö, kun tämä ilmiö on sopivassa suhteessa lisääntyviin yksilöihin.

Evoluution selviytymismekanismi ei ulotu vain lisääntyviin puolisoihin, vaan heijastelee peliteoreettisesti ympäristönsä olotiloja ja agentteja. Kollektiivisella intentionaalisuudella voidaan selittää, miksi poikkeavista yksilöillä on rooli kulttuurissa ja kulttuurin välittämänä evoluutiossa. Sen moninaisessa selviämisessä on kyse variaatioista ja evoluution asettaessa yksilöitä runsaasti erilaisiin strategisiin tehtäviin, joilla se varmistaa jatkuvuutensa muutoksen keskellä. Kaikki yksilöt sukupuoli- ja seksuaalisuuntautumisesta ja identiteeteistä huolimatta tukevat yksilökulttuurien kilpailua toisia kulttuureja vastaan. Peliteoria selittää, että muuntelu on välttämätöntä populaation parhaassa voittavassa strategiassa ja tasapainossa, kun kyse on informaatioltaan vajaista pelitilanteista.

Sukupuolisessa ja seksuaalisessa moneudessa on kyse evolutiivisen ja kulttuurisen strategian yhteistoiminnasta. Se ei ole valtapoliittisesti määräytynyttä tai yksilöltä tarttuvaa, vaan enemmän suvaitseva kulttuuri toimii erilaisten strategioiden mahdollistajana, ja jokaisen henkilökohtaisen uniikin strategian kenttänä. Käsitykset strategiana identiteetistä vähemmistöön kuuluvana leviävät toki kulttuureissa, joissa poikkeaavuudet sallitaan. Kulttuurissa kasvaminen aikuisuuteen ja muuntautuminen seksuaalisesti on prosessi, jossa kokonaisvaltaisesti eri elämän aloilla otetaaan strategia ja rooli sekä edustetaan niillä yhteisössä. Sillä samankaltaistutaan joidenkin kanssa, hankkitaan ystäviä ja rakkautta sekä kohdataan toisia.

Vähemmistöstä ja lisäytymättömyydestä käsin kokonaisuudessa on kyse yksilöille tiedostamattomasta ja suurimmaksi osaksi valitsemattomasta strategiasta, jolla kulttuuri elää ja vaikuttaa. Seksuaalisuus on paljon muutakin kun fyysisyyttä, se on laaja skaalainen houkuttavien käytäntöjen kulttuuri, jossa monet mieltymykset kohtaavat toisensa ja kilpailevat huomiosta. Poikkeavuutta voi olla monenlaista, aina seksuaalisesta suuntautumisesta muunsukupuolisiin identiteetteihin. Nämä kaikki edustavat laajalla skaalalla sitä moninaisuutta, jolla kulttuuri hoitaa kilpailun, ja monesti myös vähentää liian kilpailullista heterokulttuurin voimaa, tuomalla lisäväriä seksuaalimarkkinoille.

Muunsukupuolisena menestymisen kannalta on keskeistä kulttuuriset ulottuvuudet, rakkauden ja tasa-arvon kokemus, emmekä niin aktiivisti ajattele sen evolutiivista merkitystä. Kuitenkin on hyvä ymmärtää, ettei poikkeavuus ole vierautta tai sairautta.

Tarkennuksia käsitteisiin

Sukupuoli on yksilön kategorinen kulttuuris-kehollinen ominaisuus, jolla hän edustaa hänen kanssaan liittoutumista ja houkuttelevuutta omanlaisella kulttuurisella yksilöstrategialla.

Sukupuoli-identiteetti on yksilön oman sukupuolisuuden kosketusta  edustuksellisuudella ja suhteiden verkoston yksikkönä seksuaalikulttuuriin. Vain identiteettien kautta ihminen suhteutuu toisiin identiteetteihin kulttuurissa ja vuorovaikuttaa, liittoutuu esim. seksuaalisesti toisten kanssa, tai edustaa omaa strategiaa esimerkiksi muunsukupuolisena.

Seksuaalisuus on sitä sukupuoli-identiteetin ilmenemistä biologisilla ja kulttuurisilla tavoilla käytäntöinä ja vuorovaikutuksina, millä yksilö varmistaa omaa huomiotaan ja jatkuvuuttaan kulttuurisissa meemeissä ja evolutiivisissa geeneissä.

Strategiat ovat evolutiivisen geenien, epigeenisen ympäristön sekä seksuaali-identiteetin kautta tulevia yksilön semantiikan havaitsemia osittain tiedostamattomia navigointiratkaisuja, joihin liittyy valtaa kulttuurissa ja jatkuvuutta evoluutiossa.

Muunsukupuolisuus on sukupuoli-identiteetti, jossa on vaikutteita monesta seksuaalistrategiasta, muttei edusta perinteistä mies tai nainen erottelua. Se on määrittelemätön tai sekoitus molempia.

Biologinen taso ei ole irrallaan kulttuurisesta tasosta, vaan näiden välillä on informaatiovaihtoa ja nämä ovat toistensa emergenttejä ominaisuuksia. Biologia ei siis määrää kaikkea sukupuolisuuteen liittyvää, vaan kulttuuri avartaa sitä parinvalinnan strategioilla ja sen linkittymisellä evolutiiviseen kokonaisuuteen.

Biologinen sukupuoli on entiteetti, mutta se pitää nähdä myös muiden elämän osa-aluiden kytkentänä, oman fyysisyyden tutkimisena, joka yhdistyy aivojen toiminnassa hormonaalisessa biologiassa, identiteettiä ylläpitävillä rakenteilla ja muiden kulttuuristen toimijoiden merkitysten vaihdolla.

Evoluutio ja moraali

Käsitys evoluution sopimattomuudesta sukupuolen ja seksuualisuuntausten moninaisuuteen on turha. Evoluutio selittää sen. On vain nähtävä mitä moraalisuuden kannalla asian kanssa teemme, evoluutiohan ei määrää moraalia. Tässä mielipiteessäni haluan edustaa vahvaa relativismia. Relativismista käsin muilla ei ole oikeutta puuttua toisten sopimuksiin keskenään, ja lisäisin tässä tapauksessa sen, että jos niillä ei haavoiteta tai satuteta toista osapuolta eikä vähennetä hänen tulevaisuuden mahdollisuuksia, jolloin liikutaan objektiivisemman moraalin alueella.

Relativismista käsin näen myös oman näkökulmani, moraalisen seksuaalikategorisen arvostelmani yksinkertaisuuden, enkä tuo sitä kovinkaan suoraan esiin tässä kirjoituksessa, vaan koitan katsoa laajemmin tieteelliseltä pohjalta. Ratkaisut mitä koitan nähdä ovat metafyysisiä toimintamalleja, näin se toimii yleisellä tasolla. Metafysiikka edustaa ei-moraalisia mekanismeja, mutta en ota kantaa, tuo julki tai asettele mieltäni sille tasolle, kenen tai minkä suuntauksen yksilömoraalia katsoisin paremmaksi.

Relativismi ei kuitenkaan ole relativismia henkilökohtaisella tasolla - seksuaalisiin mieltymyksiin jokaisella on oikeus, sopia sellaisia suhteita kuin kokee parhaaksi. Relativismi on toisten seksuaalikoodiston yhdenvertaisena näkemistä, vaikka omasta näkökulmasta täydellistä arvottamisesta pidättäytymistä on kai mahdoton saavuttaa. Kyse kirjoituksessani on välttää rasismia ja avartaa näkökulmia erilaisuuden kohtaamiseen oman seksuaalimoraalisen näkökulman ja arvostelman yläpuolelle relativismiin ja metafysiikkaan.

Lopuksi

Kristillinen viitekehys ajaa absoluutteja seksuaalikulttuuriin, joka on sekulaariselta näkemykseltään relatiivinen ja mielikuvituksellinen sekä vapaa ilmaisussaan - Relatiivinen kulttuuri emergenssinä absoluutteja sisältävän yhteiskuntakulttuurin sisällä. Muutos tapahtuu molemmilla tasoilla asenteissa, jossa seksuaalikulttuurin kilpailun mekanismeja ei voi paljonkaan muuttaa. Absoluutit seksuaalimoraalin tasolla ovat yksilöllisiä mieltymyksiä ja saattavat auttaa kiinnittymään muihin ja löytämään samantasoista vastarakkautta, mutta isosta populaatiosta lausuttuna mielipiteenä ne ovat rasismia ja haittaavat moninaisuuden kohtaamista yhteiskunnassa ja eriarvoistavat niitä, jotka ovat luonnollisesti kaikkien kulttuurien ilmentymiä. Kaikkein huonoin vaihtoehto seksuaalisuudessa on syrjään vetäytyminen tai näkymättömäksi tekeminen, edustipa mitä tahansa suuntausta.

Lisää luettavaa:

Gradu - Pojat on poikia vai ovatko?

Lisää muunsukupuolisuudesta

Tasa-arvo vs. fysiikan lait

Blogini tarkoituksesksi on muodostunut yhdenvertaisuuteen liittyvä tutkistelu, siis olen päättänyt jatkaa aloittamallani polulla. Aivan sattumalta törmäsin fysikaaliseen kuvaukseen jota kutsutaan Zipfin laiksi. Täytyy myöntää että se osaltaan asettanut blogini sanat uuteen valoon ja myös vahvistanut ajatuksiani tasa-arvon ainutlaatuisuudesta yhteiskunnallisena sosiaalisena tunteena ja arvona.

Tämän lain perusteella universumi on järjestänyt monet luonnossa esiintyvät asiat järjestykseen, jossa on tietty logaritminen asteikko. Aikoinaan laki löydettiin sanojen ensiintymisen frekvenssistä kielissä. Jos ensimmäiseksi esiintyvä sana saa esiintymistiheydekseen arvon yksi, toinen omaa puolet tästä, kolmas on yhden suhde kolmanteen, seuraava yhden suhde neljänteen ja niin edelleen.

Nämä ovat frekvenssejä, esiintymistaajuuksia joilla Zipfin lain perusteella monet luonnossa esiintyvät asiat ovat järjestyneet. Esimerkiksi luonnonilmiöt noudattavat samaa kaavaa: maanjäristykset, korporaatioiden ranking, tulojen jakaantuminen, tiedostojen hakeminen sivuilta ym. ilmiöt. Ihmetystä aiheuttaa, miten luonto on järjestänyt ihmispopulaation jakautumaan esim. kaupunkien kokonsa perusteella logaritmisen kaavansa mukaan. Logaritminen asteikko isoimmasta pienempään pätee myös tuloihin. Samoin on myös kaikeksi ihmetykseksi järjestäytyneet rahavarannot, ja ehkäpä myös valta.

Mikä tässä on pysäyttänyt minut, olen kokoajan ajatellut, että sosiaalinen idea tasa-arvoisuudesta olisi täysin vapaa toteutumaan maailmassa niin kuin me mahdollisesti suunnittelemme todellisuuden. Kuitenkin universumin lainalaisuudet puuttuvat myös laajoihin kokonaisuuksiin, emmekä voikkaan täysin vapaasti suunnitella sivilisaationa laajoja järjestelmiä. Ne noudattavat lainalaisuuksina erilaisia potenssilakeja, joista meidän on oltava tietoisia.

Olen pitänyt rahan ja vallan tasaista jakaantumista edellytyksenä toimivalle yhteiskunnalle. Zipfin laki antaa tähän näkökohtaan erilaiset edellytykset tai asettaa isot järjestelmät tarkastelun alle. Yhteiskunnat muuttuvat automaattisesti plutokratioiksi ja tuhoutuvat aika ajoin. Nykyisten kulttuurien tuhoakin on ennusteltu, juuri sen eriarvoisuuden luonnollisen kehityksen pakottamana. Luonto on järjestänyt sosiaaliset järjestelmätkin hierarkisiksi tai ainakin logaritmisia valtajakaantumisia vastaavaksi. Emmekä ehkä pysty pienessä sosiaalisessa mielessä kovinkaan kapinoimaan tällaista universumin järjestäytyneisyyttä vastaan.

Vai hetkinen, voimmeko? Voisimmeko todella tehdä sosiaalisesta ideasta, tasa-arvoisuudesta hyveen, jonka varaan esim. talous voisi rakentua? Tällä hetkellä se edustaa tuotannollisen maksimin hakemista, joka on järjestäytynyt juurikin Zipfin lain mukaan. Jos päättäisimme muuttaa järjestelmäämme, palauttaisiko universumi meidät realiteetteihin, vai muuttuisiko se sen mukana?

Meidän on todettava että tasa-arvo on ehkä lokaali sosiaalinen idea, joka auttaa yhteisöä selviämään, mutta kun katsomme isoa kuvaa, universumimme lainalaisuudet ottavat vallan – isossa skaalassa. Universumin järjestyneisyys voi toimia toisenlaisessa rakenteessa, sen mukaan miten suunnittelemme, vaikkakaan sen lainalaisuudet eivät muutu. Oikeudenmukaisuus maksimoituu tasa-arvon tunteen myötä, vaikkei universumimme mekanismit ohjaa tähän suuntaan. Tasa-arvo ja fysiikan lait vetävät eri suuntiin.

Pitäisi tehdä paljon sen eteen että globaalit muuttujat kohtaisivat lokaalit. Lokaalilla tasolla voimme kannattaa tasa-arvoa ja tehdä elämämme eräänlaisessa hyväksynnän kuplassa mahdolliseksi, kun globaalit järjestelmät ovat järjestäytyneet kilpailuun. Kun kohtaamme yksilön ainutkertaisena, kehittyvänä ihmeenä, varustamme häntä, sen sijaan että varustaisimme globaaleja järjestelmiä eriarvoisuuteen. Tietoisuuden nosto tärkeimmäksi ominaisuudeksi, voisi pelastaa ihmisen epätasa-arvoisuuden globaaleilta lainalaisuuksilta. Jokaisen lokaali kehityskaari uniikissa lähi-ympäristössä tulisi keskeiseksi globaalin järjestyksen sijaan.

Jos menemme pidemmälle, synnytämme uuden universumin tai virtuaalitodellisuuden vailla huonompia universumin lakeja ja luomme itsellemme todellisuuden, jossa viihdymme tasa-arvoisina vailla riistoa parempien lainalaisuuksien myötä. Universumimme on tuskin suunniteltu, ja meidän tiedostavana ihmiskuntana on otettava askel kehittyneempään suuntaan. Se voi olla jotain lokaalin rakkauden kaltaista, jotain missä globaalit lainalaisuudet eivät riistä ihmisiltä sitä kokemusta mitä he jakavat.

Uusissa pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, että kannatan kuplamaista seurausetiikkaa, joka on vapaa suuremmista vastuista, jos tämä mahdollistaa tasa-arvoisuuden. Globaalit uhat on kuitenkin tiedostettava. Internet on globaali, mutta se rakentuu yhteisöille, erillaisille lokaaleille palveluille. Tämä on hyvä kehityskulku, globaali paine esim. yhteisen moraalin saavuttamiseksi saattaisi olla liian kova. Globaalit järjestelmät asettavat kilpailun paineen, johon yksilön on helpompaa vastata tasa-arvoisessa ryhmässä. Silloin kaikilla on hyväksyntä yksilönä, mutta myös ryhmänä vaste kilpailuun, jota Zipfin laki näyttäisi tukevan.

Lokaalin ja globaalin erottelun lisksi on myös muita keinoja vastata Zipfin lain mukaisen järjestäytyneisyyden tasoittamiseksi. Voimme ajatella että valitsemme mahdollisimman moniuloitteisesta avaruudesta, jossa mikään tekijä ei ole kaikilla mittareilla ykkönen ja hallitse. Moniulotteisuus jättää tilaa kulttuurin pluralistiselle ilmenemiselle, jossa valinnat ilmentävät hajaantuneempaa mieltymystä kokonaisuudessa. Moniulotteisuus saattaisi olla yksi virtuaalitodellisuuden kehityspisteistä, jolloin päästäisiin eroon erilaisista eriarvoistavista potenssilaeista.

Yksi mahdollisuus on tuottaa tasa-arvoistavia algoritmeja joilla toisaalta optimoidaan tehokkuus ja toisaalta kaikkien agenttien yhtäläiset mahdollisuudet. Pankkijärjestelmät voidaan luoda vastaamaan globaalin kilpailun tukemiseksi lokaaleilla kehityshankkeilla, joissa tavoitteena ei ole maksimaalinen hyöty vaan mahdollisuuksien takaaminen agenteille menestyä. Meritokratisen yhteiskunnan, eli osaavuuteen perustuvan vallan menestykseen avain on identiteettien yhteiskunnassa, jossa kilpailu on saavuttanut lakipisteensä ja alkanut kannustaa yksilöitään tietoon personoiduilla ohjelmillaan.

Zipfin laki on myös havaittavissa ihmisen tavassa unohtaa asioita. Siten monet arkipäiväiset kuviot järjestyvät inhimillisen muistamisen mukaan. Tällöin se rajoitus minkä inhimillinen tietoisuus ja mielen estetiikka asettaa tiedolle muuttaa ympäristöä valintoiltaan eriarvoisiksi, esimerkiksi ihmissuhteita. Mieli keskittyy joihinkin asioihin kun toiset se hylkää ekonomisesti kannattamattomina. Järjestyneisyyteen voidaan tuoda apua teknologiasta, jossa ihmisagentin ja teknologisen agentin toimijuudet tukevat toisiaan.

Mikä sitten järjestelmä onkin, on selvää että kulttuurien kaatuminen eriarvoisen luonnonlain johdosta aika-ajoin, ei kannusta yksilöitä. Tarvitaan tasaisesta tulonjaosta ja vallanjaosta huolehtivia järjestelmiä, jotka takaavat agettien mahdollisuudet, vailla ylivaltaa. Aikaisemassa kirjoituksessani esittelemä vallan struktuuri, joka ulottuu yksilöitten pelillisyyteen, olisi merkittävä ratkaisu yksinkertaistaa valtajärjestelmiä ja saada ne pois kehittyvien dystopioiden reitiltä.

Eriarvoisuuden poistamiseen saattaa olla hyvin pitkä matka, mutta se voi olla tulevaisuuden kannalta paras haaste mihin tarttua.

Me, muut ja tasa-arvo

Evankelisluterilainen kirkko on myöntynyt rukoilemaan homoparien parisuhteen puolesta. Tämä voidaan käsittää askeleena tasa-arvoon päin, jossa kirkko on tullut viime aikoina jäljessä yhteiskuntaan nähden. Uskontoja ja tiiviitä yhteisöjä on vaivannut ongelma, meidän ja muiden erottelun kulttuuri, joka sotii pitkälle tasa-arvoista ajattelua vastaan. Kirjoitukseni tarkoituksena on vertailla erottelun kulttuuria tasa-arvoon pyrkivän yhteisön kulttuuriin ja maailmankuvaan, käyttäen esimerkeinä uskonyhteisöiden (evankelisluterilaisen kirkon ja vapaiden suuntien) toiminta- ja suhtautumistapoja.

Kirkon peruskirjana on pidetty Raamattua, mutta yhteiskunnallisen diskurssin myötä on löydetty arvoja ja moraalikäsityksiä, joista Raamattu ei mainitse. Ehkäpä jo valistuksen ajasta lähtien, on ollut selvää, että yhteiskunta menee eri tietä kristilliseen kirkkoon verrattuna. Raamattu on ei anna arvopohjaa tasa-arvon kysymyksissä; orjille annetaan ohje, että heidän on alistuttava isännän tahtoon ja tasa-arvosta ei siellä ole mainintaakaan, ellei kultaista käskyä ymmärretä laajasti. Muuten erinäiset lähetyskäskyt ovat omiaan luomaan kulttuuria oman moraalisen koodin ylemmyydestä, johon muut on käännytettävä. Tällainen käsitys on jossain mielessä tasa-arvon ja ihmisen oman moraalisen tunnon kunnioittamisen vastakohta.

Uskonnon funktioon jo alunpitäen sisältyy erottelun löytäminen meidän ja muiden välillä ­- niiden joita korkein ohjaa ja niiden, jotka ovat yhteisölle vieraita ja luonnottomuuden vallassa. Monilla käskyillä on säädelty yhteisön elämää, niin että yhteisö on voinut yhdistää voimansa kilpailussa viholliskansoja vastaan. Evoluutio on huolehtinut siitä että uskonnolla on ollut valintaetua, kun käsitys meidän hyvästä tarkoituksesta ja muiden pahasta tai vieraasta olemuksesta on syntynyt. Näkemys on sosiobiologinen, mutta saattaa kertoa jotain siitä, miksi yhteisön on helppoa erotella itsensä muista.

Kirjaimellinen Raamatun tulkinta - niin kuin se monesti ymmärretään - vastustaa tasa-arvoa, vaikka heikkojen auttamisesta Raamatussa puhutaan paljonkin. Kysymys on siitä, ettei Raamattu kunnioita toisia moraalisia koodeja, vaan pitää muita ihmisinä pelastumattomina, jotka odottavat tuomiotaan. Uskonyhteisöt ovat uskontonsa nojalla saaneet harjoittaa syrjintää ja edustaa sellaista totuutta, joka on erottelee hyvät ja pahat. Ne ovat pitkälle auktorisoineet moraaliset asiat lukuisilla käskyillä ja tavoittelevat sitä, että kaikki omaksuisivat heidän näkemyksensä ja tulisivat osaksi uskonyhteisöä. Yksilöä ei nähdä moraalin lähteenä, päämääränä, vaan korkeampi taho, jolla on pyhän elämän ohjeet. Se ei luota myöskään siihen, että moraali olisi autonomista - siis vapaa määrittelemään itsensä. Tällainen moraali, ei todellisuudessa huomioi syy-seurauksia ja on helposti erottelemassa meitä ja muita. Moraalin autonomisuus ei takaa tasa-arvoa, mutta on askel, joka mahdollistaa yhdenvertaisen ajattelun.

Avioliitto on kristittyjen homoliittojen vastustajien mukaan luonnonjärjestyksen mukainen miehen ja naisen välinen jo Aadamista ja Eevasta lähtien. Jos avioliitto ulotetaan koskemaan myös homoja, ei voidakaan enää erotella meitä ja muita; sitä oikeaa seksuaalimoraalista koodia, jota uskonyhteisöt ovat pitäneet niihin kuulumisen puhtaan elämän merkkinä. Turvalliset rajat erilaisuudessa ovat murroksessa, mutta pahaa ei pitäisi nähdä toisella puolella.

Tarvitsemme erilaisia moraalisia järjestelmiä ymmärtääksemme parhaita tapoja suhtautua elämän ongelmiin, mutta ehkäpä moraalisen keskustelun tuloksena löytyy ymmärryksen tie, joka keskittyy tekojen sijasta niiden seurauksiin. Voimme kysyä, onko toinen moraalinen koodi vähempi arvoinen, ja mistä syystä olisi niin? Liberaalin maailman moraaliohjeena ainakin teoriassa on se, ettei aiheuteta harmia toiselle ja teot jätetään toisen asiaksi. Tämä on kuitenkin riittämätön uskonnolliselle yhteisölle, joka rakentaa identiteettiään pyhän elämän merkkien kautta, puuttumalla yksilön hyvinkin intiimeihin asioihin. Kannustamisen sijasta, omaan moraaliseen pohdintaan ja arvojensa arviointiin, ollaan valmiita määräämään oikea, pyhä elämä ja sen moraalisäännöt.

Profiloituminen, jossa korostetaan yhteisön eroavuutta muusta yhteiskunnasta, on mielestäni erottelevaa. Kun yhteisöön kuuluminen edellyttää tietynlaista seksuaalikäyttäytymistä tai muita henkilökohtaiselle vyöhykkeelle kuuluvien asioiden rajoittamista, on kyse epätasa-arvoistamisesta. On totta, ettei yhteisöön ei ole pakko kuulua, mutta yhteiskuntaan on - yhteisön eriarvoistamista pääsee pakoon eroamalla siitä. Kuitenkin yhteisöt ja niiden arvot vaikuttavat koko yhteiskunnan käsitykseen ihmisyydestä.

Yhteiskunta tähtää yhdenvertaisuuteen taatakseen yksilöiden valinnanvapauden, yhteisöjen moninaisuuden ja laajemmassa mielessä demokratian. Kuitenkin yhteisön arvot voivat sotia yhteiskunnan tasa-arvon ajatusta vastaan ja muodostaa yhteiskunnan sisälle oman “yhteiskuntansa”, omien pelisääntöjen saneleman todellisuuden. Yhteiskunnan tehtävä on taata yhteisöjen pelisääntöjen minimi, jotta yhteisöt voisivat edistää ihmisten hyvinvointia yhteiskunnassa. Uskonyhteisöt tavoittelevat moraalista maksimia, elämän tapaa, jolla yhteisö voi tulla keskeiseksi sisällöksi ihmiselle. Negatiivisena efektinä on se, että se voimakkaalla profiloitumisella erottaa tämän muusta yhteiskunnasta.

Uskonnollisen yhteisön meidän ja muiden erottelun kulttuurin indikaatio on se, kun yhteisö alkaa suhtautua omiin jäseniinsä eri tavoin kuin muihin yhteiskuntaan kuuluviin. Tällaisen moraalisen jaon yhteisö joutuu tekemään, että se säilyttäisi vahvan profiloitumisen, erottautumisen, edustaen samalla omalla käsityksellään ylempää moraalista koodia sekä yksilön henkilökohtaiselle vyöhykkeelle ulottuvia sääntöjä. Se kertoo yhteisön liian suuresta kontrollista yksilöön ja samalla meidän ja muiden erottelun kulttuurista, jolla yhteisö muodostaa tiettyjä eriarvoistavia sääntöjä yhteiskuntaan. Nämä säännöt ovat vahvoja käyttäytymisen koodeja, siksi käytännössä moniin uskonyhteisöihin tullaan lapsuuden kasvun tai rajun kääntymyksen kautta.

Mitä erottautuneempi uskonyhteisö on sitä voimakkaampia kääntymisprosesseja sen on luotava yhteisön jäsenyyden saavuttamiseksi. Tällainen yhteisö, ei enää toimi muiden yhteisöjen vuorovaikutuksessa, vaan luo omasta yhteisöstään oman piirin, lahkon, jolla se pitää jäseniään epätasa-arvoistavassa järjestelmässä. Yhteisön väärän kontrollin voi huomata siitä, etteivät sen jäsenet kuulu samalla muihin yhteisöihin yhteiskunnassa, vaan ovat ottaneet elämän koodikseen täysin yhteisön määrittelemät arvot.

Erottelujen yhteisölle vastakohtana on kulttuuri, joka ei rakenna yhteyttään pyhien ja yhteisöllisyyttä rakentavien ulkoisten merkkien kautta, vaan perustaa arvonsa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden pohjalle. Arvot edistävät yksilön ainutlaatuisuutta, luovuutta ja vapautta. Yksilöiden, joiden arvo on tunnustettua muunakin kuin yhteisön jäsenenä, edistävät yhteisöjen välisessä dialogissa yhdenvertaisuuden toteutumista.

Tasa-arvo edustaa ymmärrystä kaikkien ihmisyydestä, jossa tunnustetaan kaikkien yhtäläinen mahdollisuus luoda moraalisesti hyvää ja kestävää elämää. Siinä yksilön ajattelua kannustetaan yhteisön sisällä ottamaan ihmiset huomioon laajemmalti kuin yhteisön sisällä, ja tekemään yhteisistä säännöistä kaikille soveltuvia. Tällä rakennetaan yhteisön toimintaa inhimillisistä lähtökohdista, jokaisen moraalisista ajatuksista ja tunnosta. Yhteisöllisyyttä uskonyhteisöt ovat tavoitelleet, mutta ovatko keinot vanhentuneet, me ja muiden erottelulla ja siihen perustuvalla retoriikalla vaikuttamista, ilman tasa-arvon pohjaa? Ehkä tässä saatetaan nähdä (uskonnolisen) kulttuurin heikkous. Pyhän elämän ja ryhmään kuulumisen ulkoiset merkit ovat muutoksessa, mutta ideaali arvo, tasa-arvoisuus on pysyvää.

Nyky-yhteiskunnan moniarvoisuus olisi nähtävä voimavarana, erilaisten identiteettien toimintana, josta muodostuu kokonaisuus. Olisi edistettävä moraalisten koodien välistä diskurssia inhimillisyyteen ja ihmisyyteen pohjaavalla ymmärryksellä. Kun on löydettävissä universaaleja asioita moraaliselle koodille, olemme lähempänä yhteistä ymmärrystä. Mutta mahtaako tämä onnistua, onko se liikaa vaadittu uskonyhteisöltä? Usko yhteen totuuteen - samalla tekojen hyvään ja pahaan - on vahva skeema, jossa yksinkertaisilla erottelulla halutaan moraalisen maksimin löytyvän. Ehkä olisi hylättävä maksimit, ja löydettävä minimi, oma inhimillinen moraalinen harkinta, jolla voisimme rakentaa yhteistä universaalia, kaikkia huomioon ottavaa perustaa. Monesti ongelmat eri ryhmittymien välillä syntyvät, kun yksilöt niissä ovat leimautuneet vain yhden yhteisön moraaliseen koodiin ja moraaliseen maksimiin, sekä ovat vain sille omistautuneita.

Pelkona voidaan nähdä yhteisöllisyyden mureneminen, jos yhteisö hyväksyisi “muut” jäsenikseen. Äärimmäinen moniarvoisuus on kyllä käytännössä relativismia, jossa toisten mielipiteet ovat vain oman kulttuurinsa ilmauksia. Tätä ei tasa-arvon pyrkimys kuitenkaan tarkoita. Se on pikemmin tavoitteita löytää synteesejä, yhteistä moraalista koodia, jonka pohjalta pystyttäisiin rakentamaan eri yhteisöissä olevien yhdenvertaisuutta. Se on todellisuutta, jossa olemme jatkuvassa yhteisessä kriittisessä keskustelussa pyrkimyksistä luoda parempaa elämää, jossa kaikilla on mahdollisuuksia menestyä omana itsenään.

Yksilön identiteettiä tulisikin vahvistaa osana yhteisön jäsenyyttä, mutta samalla huomioida, etteivät identiteetti ja roolit tulisi perustua valtasuhteille. Tasavertaisessa yhteisössä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa roolinsa ja jokaista kannustetaan ottamaan osaa yhteisön johtajuuteen. Tasa-arvo yhteisössä ei kuitenkaan tarkoita tasapäistämistä, vaan sen jäsenten roolien ja ajatusten moninaisuuden kunnioittamista. Yksilö ajattelee yhteisön ajatuksia, mutta hänelle suodaan myös mahdollisuus esittää kritiikkiä ja valita roolinsa yhteisön rakentajana.

Olen vahvasti sitä mieltä, että moraalisen maksimin tavoittelu pitäisi olla rajoitettua yhteiskunnassa. En kuitenkaan näe suuria me ja muiden erottelun riskejä moraalisessa maksimissa, jossa tasa-arvo on kaikkein tärkein arvo (jos ei huomioida sitä, että saatetaan olla suvaitsemattomia eriarvoisuutta kannattavia kohtaan). Näkemykseni ajattelee ihmistä täydellisenä, ilman mitään erityistä moraalista koodia tai uskontoa. Kuitenkaan tätä ei saisi ulottaa anarkiaan asti, jossa yksilön moraalista tulee kaiken mitta ja yhteisöllisyys unohdetaan. Keskitie, jota käytännössä ajattelisin, olisi yhteisöjen kannustaminen määrittelemään arvoja ja toimintaa, joilla ne keskustelevat paremmin yhteiskunnassa muiden yhteisöjen kanssa.

Uskonnonvapautta on jatkossakin kunnioitettava, mutta eettisissä suosituksissa olisi määriteltävä tarkemmin uskonyhteisöjen harjoittaman syrjinnän rajat. Voimme kysyä, tarvitsemmeko voimakkaita moraalisia koodeja ja vahvasti profiloituneita yhteisöjä, jos sillä samalla aiheutetaan monelle syrjinnän tunnetta tai jopa suoraa tai epäsuoraa alistamista? Voisimmeko nähdä, että toisenlainen, oman koodin ulkopuolella oleva moraalinen koodi, on yhtä arvokas ja on itse asiassa ihmisen älykkyyden tuotos, jolla hän elää tasapainossa yhteisönsä kanssa? Jos kyllä, niin olisiko uskonyhteisöjen luovuttava ilman tasa-arvoa opetettavan moraalisen maksimin julistamisesta, jos se johtaa vain meidän ja muiden erottelun kulttuuriin?

Yksilöinä olemme sidottuina semioottiseen vuorovaikutukseen merkeillä, joilla ilmaisemme mm. luottamusta ja kuulumista johonkin ryhmään. Pelkkien ulkoisten merkkien todellisuuteen verrattuna tasa-arvo edustaa oikeudenmukaisempaa merkitystä ja tapaa kohdella toisia. Se on yritys päästä ihmisen moraalitunnossa tasolle, jossa ymmärrämme jokaisen ainutlaatuisuuden, ilman kulttuurien tuomia erotteluja. Tasa-arvoa on mahdoton toteuttaa täydellisenä maailmassamme - tässä merkkien, sosiaalisen ja taloudellisen erilaistamisen piirissä. Elämä on kuitenkin virta diskursseja, joissa sisäiset kuvamme luovat ihmiskunnan huomista uusin merkityksin. Emme voi dialogissamme päästä erotteluista eroon, mutta voimmeko edistää huomista parhaiten luomalla visioita ja käytäntöjä tasa-arvoisemmasta maailmasta?

Lähteet:

Homoilta, Ajankohtainen kakkonen teema, TV2, 2010

Markku Ihonen, Uskonnolliset kielipelit: vallankäyttöä ja identiteetin vahvistamista

http://www.uta.fi/~tlmaih/Jutut2/uskkieli.htm