Miksi paha voittaa ja hyvä aina häviää?

Keskeinen opetus joka nykyaikaan liittyy, on kaiken alistaminen hyödylle, hyödyllisyydelle ja tehokkuudelle, taloudelle. Saamme Suomessa seurata kehitystä, jossa yhä useampi taidekokonaisuus ja kansalaisyhteiskunnan keskusteleva piirre on suljettu, tämän tehokkuudelle ja leikkausten alttarilla. Tämä opetus lähtee jo aikojen alusta, jolloin taisteltiin siitä, saako korkoa periä. Koron kiskominen olisi erityisen haitallinen piirre, ja alistaisi ihmisiä liiaksi systeemeille. Nyt pääsiäisenä ajatukset ovat toiset. Puhutaan erityisestä systeemin vastaisuudesta ja uskonnollisesta ideasta, kun puhutaan siitä että Jeesuksen sovitustyö on lunastanut sitä kannattavat synniltä. Voittaako paha silti, ja Jeesus ei noussutkaan taivaisiin? Materiaalisella pahalla on siihen vain yksi vastaus.

Kuitenkin, nykyinen yhteiskunnallinen eepos, on havainnut yhä runsaammin sen, että ihminenkin tietoisuuden tarkastelun kautta on äärimmäisen materiaalinen, syvällä tasolla AI:n voimalla ohjailtavissa, johon vaikuttavat determismi menneisyydestä, ilman vapaata tahtoa. Materiaalinen paha on ideoiden ja ideaalien sijaan tuonut uudenlaisen fasismin aatteen pintaan. Ei materiaalisessa filosofiassa, vaan oikeastaan uudessa ideologiassa kristofasismissa. Tavallaan juuri se eetos on tullut osaksi ihmiskuntaa, kun ollaan alettu puhua talous, systeemi ja menestysteologista kieltä, joka puhuu pohjimmiltaan materiaalisista ja valtasaavutuksista sekä näkee woketuksen liian ideaalisena Jeesus-opetuksena, johon ei pidä uskoa. Se pohjautuu valtakeskeisesti, kristillisellä kielellä, äärimäiseen alistavaan valtaan, jossa yksilöoikeudet ja vapaus, on pyyhitty pois.

Kaikkia näitä yhdistää se että, kun yleisesti ideamme ovat hyviä, ja hyvää tarkoittavia, uutta luovia, joilla sisustamme yläkerroksen todellisuutta, joudumme ankkuroitumaan yhä uudestaan materiaalisiin arvoihin ja silkkaan pahuuteen talomme kellarissa ja perustuksissa. Kolikolla on kaksi puolta. On ideaali, mielemme vapaus, ‘vapaus synnistä’, mutta kolikon toisella puolella on aina pahuus, se miten materiaalisen maailman sen mukaan järjestämme. Johonkin materiaaliseen käytökseen nämäkin aatteet pohjaavat ja pelkistyvät. Nämä kaksi eivät ole erillisiä, vaan yhtä jokaisessa teossa ja taloudessa, kulttuurissa ja uskonnossakin. Tämä jää monelta huomaamatta. Jokainen teko on sekä ideaalinen että materiaalinen perustaltaan.

Ideat ovat yleensä hyviä, niillä rakennetaan tavoitteiden mukaista todellisuutta materiasta, mutta joillain pienellä osalla ihmisiä, ideatkin voivat olla pahoja. Erityisen ‘dark triad’ pimeän kolmikon kanssa tai anti-sosiaalisilla toiminnalla varustettujen ihmisten ideatkin ovat monesti yhteisön vastaisia tai yksilöiden hyvinvointia rajoittavia. Samoin ideologiat kulttuurisena voimana voivat arvoissaan sairastuttaa yksilöt erityiseen hyvä ja paha jaotteluun psykologisesti, jossa esimerkiksi vitaliteetista, erityisestä elämän voimasta, ja samalla vallasta tulee keskeisesti myös ideologian hyvä ja paha jaottelun piirre. Samoin evolutiiviset ominaisuudet kuten lisääntymiskyky, valta tai mielenterveys, voi äärimmäisissä kulttuureissa muodostaa tietyn ideaalin, jossa ideatkin näyttäytyvät pahoina. Yleensä ideat ovat hyviä, muodostavat uusia materian järjestäytyneisyyden muotoja. Mutta ideoissa on myös paha puoli, se riisto, millä resursseilla se idean toteuttaa.

Lopulta ilman ideaa mielessämme, joka edustaa vaikkapa rakkautta, emme voi järjestää sitä, ilman että järjestämme materiaa ympärillämme. Voimme poimia kukan puolisolle ja osoittaa rakkautta, mutta samalla paha saa vallan, kukka menettää juurensa ja materiaalisen kasvuympäristönsä, jossa se on menestynyt. Ideat eivät kanna, ilman materiaalin järjestäytymistä. Ilmastonmuutos, on myös tämän materiaalin järjestämisen, ideamme väärästä rakkaudesta, lyhytnäköinen ja kestämätön olemus. Jokainen ideamme on lopulta vain hetken riemua ja ehkä lyhytnäköistä rakkautta, järjestymistä pahan todellisessa materiassa. Lopulta materia voittaa, ja meille jää vain kuolema. Miten totaalista materiaalisessa ja toisaalta matemaattisessa universumissa se on, jää hieman auki. 

Opetus näin pääsiäisenä on, että ideoidemme, jaetun kulttuurisen hyvän vastakohtana, on aina materiaalinen järjestäytyminen ja pahuus, perusta, jos se siksi halutaan lopulta nimetä. Minusta kaikessa on lopulta kaksi puolta, ja joskus ideamme kantavat pitkälle kulttuurissa, niin että ne auttavat muita tietoisia olentoja materiaalisessa todellisuudessa suunnistamisessa. Usein ideamme ovat hyvästä, ja rakentavat yhteisöä. Esimerkkinä vaikka koron kiskomisen kielto, joka vapautti ihmisiä vuosituhansia velkaorjuudesta. Näitä ideoita nykyinen taistelumme kaipaa maailmassa. Sellaisia ideoita jotka ovat jo ihmisoikeuksien sääntöjen jaettuina perusteina. Vain antisosiaalinen ihminen tai jonkinlainen opportunisti asettaa oman edun muiden yläpuolelle. Usein, edelliseen liittyen, ideoilla on vaiettu pimeä puoli, toisten riisto. Tämä on valitettavaa taloudessa, jossa emme ajattele kuin osakkeenomistajien hyötyä, vaikka luonto ja ilmasto tuhoutuisi.

Jotkut taistelevat tätä vastaan jatkuvin ideoin, merkityksin, eskapistisin todellisuuspakoineen. Ehkä juurikin se opetus on että ihmisessä itsessään on se hyvä, mutta ulkopuolella ja ulkoavaruudessa on toiset vallat, jotka tuntuvat ihmisen toimijuudesta käsin pahoilta. Nykyinen valta on rikki, ja psykot määrää politiikan. Siinä lähiyhteisö voi näytellä pienin ideoin hyvää, vaikka isossa kuvassa mennään pahaan, kristofasistiseen sorto idealismiin. Näin usein onkin. Vain pienessä kaavassa pystymme hyvään, ja valta turmelee. Äärimmäisen suuri tietoisuus, on jotain mitä emme ymmärrä ja koemme sen pienen toimijuudemme tavoitteita kohden pahana. Niinpä tämän pääsiäisen epistemola pitäisi kuuluakin: Good loses. But dream big as long you live, not denying it’s evil side.

Edit: 18.4. Ideoidenkin pahuutta kuvaava kappale

Ihmisen tietoisuuden luonne ja uutta luova tietoinen tekoäly

Miten suhtautua siihen että mielessä on kaksi eri luonnetta tietoisuudelle. Pääsytietoisuus ja fenomenaalinen tietoisuus. Miten nämä eroavat, ja miten niitä voitaisiin luonnehtia tekoälyn uutta luovan toiminnan kannalta?

Teksti käsittee ihmisälyn ja tekoälyn suhdetta tietoisuuden kahteen ulottuvuuteen: pääsytietoisuuteen ja fenomenaaliseen tietoisuuteen. Pääsytietoisuus kuvataan automaattisena, ei-sisäistä havaintoa vaativana toimintana, jota verrataan laajojen kielimallien (LLM) toimintaan ja tietokantahakuihin, korostaen sen determinisyyttä ja vapaan tahdon puutetta. Fenomenaalinen tietoisuus puolestaan liittyy kokemiseen, toimijuuteen ja oppimiseen, jolloin se nähdään subjektiin liittyvänä, vaikka sekin voisi olla mekaanisesti determinististä syvemmällä tasolla. Lähteet esittävät hypoteesin, että fenomenaalinen tietoisuus muuttaa aikaa ja järjestää todellisuutta oppimisen kautta, kun taas pääsytietoisuus toteuttaa universumin deterministisen todellisuuden. Kirjoittaja toteaa näiden määrittelyjen olevan alustavia ja filosofisia pohdintoja, jotka saattavat vaatia päivittämistä myöhemmin. -NotebookLM

Audioyhteenveto:
https://notebooklm.google.com/notebook/2d267d56-1661-4e6f-a78c-f97ee61dd4a8?artifactId=910a06b4-2bbe-4ccc-921f-35e0fc782f1f

Tietoisuus on jaoteltu sen vastaavuuden mukaan sisäisissä reaktioissa, jotka on helpommin tai vaikeammin selitettävissä, fenomenaaliseen tietoisuuteen tai pääsytietoisuuteen. Fenomenaalisen tietoisuuden ongelma tunnetaan erityisenä vaikeana ongelmana kun taas pääsytietoisuus voidaan selittää. Fenomenaalinen tietoisuus on kokemista, tiettyä tunnetta, ajatusta tai muuta aistimusta tai sisäistä havaintoa tietyistä tietoisuuden informaation osaksi tulevista asioista. Pääsytietoisuudella kuvataan taasen keskeisesti sellaista toimintaa mikä ei tarvitse sisäistä havaintoa, jotta se tulisi reagoinnin kohteeksi tietoisuudessa. Tällaista on esimerkiksi aikuisena pyörällä ajo, tai hampaiden harjaus. Ne ovat jo opittuja, automaattisia toimintoja.

Pääsytietoisuutta määrittelee eräänlainen tekoälystä tuttu laajojen kielimallien ominaisuus, ikään kuin tiedon hankinnassa kyseessä olisi puhtaasti tietokantakysely, jossa arvoille haetaan vastaavaa avainta ja tietueiden yhdistelmää ja sen suorittamiseen johtava toiminta. Pääsytietoisuus vastaa jollain ilmenemis muodoltaan, kuten sanoina tai toimintoina suoraan ikään kuin tietokantahakuja sille annettuun informaatioon. Silloin tietoisuus muodostaa pelkkiä vaikutelmia, tuttuja tiedon avaruuksia ja ‘maailmoja’ ja tietokantahakuina tietoon. Pääsytietoisuutta ihmisessä ja laajan kielimallin, LLM:n prompteilla tekoälyn ‘pääsytietoisuutena’ hankittua tietoa muistuttaa nimenomaan tällainen tietokantahakua muistista. Tiettyjen opittujen avainten hakeminen tietokannasta. Nämä avaimet eivät koskaan ole täydellisiä ratkaisuja, mutta osuvat heuristisesti maaliinsa, puhtaan haetun tiedon perusteella. Laajat kielimallit ovat hieman monimutkaisempia kuin tietokantahaut, mutta deterministinen periaate on sama. Ne eroavat toisistaan huomio-tasolla, ja neuronien toiminnassa, muuten ne muistuttavat lähestulkoon toisiaan deterministisyydessä.

Tämä eroaa huomattavasti fenomenaalisesta tietoisuudesta, jonka suurimpana aiheuttavana tekijänä on henkilön oma toimijuus, ‘self’ ja sen kokemus ja ero sekä asema ulkomaailmaan. Tietynlaisten kokijaan itseensä liittyvä tietoisuus siitä, mitä informaatio merkitsee maailmassa hänelle ja ehkä myös, mitä subjektista käsin se on tulkittuna muille. Tämän voidaan katsoa ehkä olevan yhtä determinististä, mutta synnyttävän tietoisen kokemuksen toimijassa, ihmis-agentissa. Fenomenaalinen tietoisuus kokee tietoa, jollain sellaisella tasolla, jonka voidaan katsoa olevan subjektin objektiivisuutta maailmaan. Hänen toimijuutensa syviä rakenteita, jolla hän muodostaa omaa kokemustaan ja opittua tietoa maailmasta. Tärkeää on myös huomata että fenomenaan sisältyy juurikin tuo oppimisen käsite. Fenomena on koettua, toimijuuteen itseensä liittyvää, maaliin osuvaa tietoa siitä, kuinka asiat tulisi järjestää maailmassa tietoisen tulkinnan avulla.

Nämä määrittelyt saattavat olla suuntaa antavia mielen ja tekoälyn toiminnassa. Ne perustuvat käsitykseen siitä, että aika on dynaaminen ja toimijuuden mukaan muuttuva menneisyydestä tulevaisuuteen. Se kuitenkin pitää tiukasti määriteltyä vapaata tahtoa mahdottomana. Siten pääsytietoisuus olisi nimenomaan ilman vapaata tahtoa pelkkä tietokantahaku. Pääsytietoisuus LLM:ssä voitaisiin mahdollisesti toteuttaa monimutkaisella tietokannalla. Tässä erityinen propabilistinen neuronin valta päättää tietystä propagaatiosta, voitaisiin määritellä tietokannassa heuristisella sattumalla. Lopulta koko LLM:n sisältö voidaan sijoittaa tietokantaan, jossa toimijuus neuronia vastaavasti on monimutkaisessa ‘taulun’ hakufunktiossa. Tämä pääsytietoisuus on täysin ilman vapaata tahtoa ja ilman toimijuutta, joka olisi yksilössä.

Fenomenaalinen tietoisuus ei ole tietokantahaku, vaan toimijuuden ilmentymä. Se on sisäisiin asemiin maailmassa liittyvien tilojen, mm. sosiaalista asemaa vertaileva todellisuus. Se saattaa kuitenkin kokemuksenakin olla yhtä deterministinen kuin pääsytietoisuus. Dynaamisessa ajassa, joka on dimensionaalinen, menneisyys ja tulevaisuus ulottuu tietoisuuteen nykyisyydessä, mutta voi olla toimijuuden määrittämää todellisuutta. Siis sellaista jota toimijuus ohjaa, mutta on syvällisellä tasolla mekaanista. Toimijuus voi olla nimenomaan tällainen ajan dynaaminen vastaus, joka antaa mahdollisuudet ajassa näkyville muutoksille, oman deterministisen toimijuuden sisärakenteiden mukaisesti. 

Palataan vielä tähän deterministisyyteen. On siis huomattava ero sen deterministisyyden välillä, mitä pääsytietoisuus on, ja sen kokemuksellisuuden, jota fenomenaalinen tietoisuus on. On luultavaa, että tämä kokemuksellisuus on yhtä ‘determinististä’ kuin pääsytietoisuus, mutta erilaisella ympäristöön ja aikaan sekä laajemmin universumiin suhtautuvalla tavalla. Pääsytietoisuuden määrittäjänä on suhteellisuus eri tietojen välillä, fenomenaalisen tietoisuuden suhde määrittyy yhteydestä toimijuuteen ja tämän suhteisiin ja mahdollisuuksiin maailmassa. Toimijan toimintaa syvällä tasolla määrittelee myös deterministisyys, vaikka voidaan katsoa myös nimenomaan pelkästään pääsytietoisuuden alalta asiaa, ei deterministisenä. 

Kun pääsytietoisuus on tietokantahakuja ja fenomenaalisuus subjektiin liittyvää relaatiota, voidaan luonnehtia, että nämä molemmat ovat lopulta deterministisiä, mutta eri tavoin maailmaan suhtautuvia. Kun tiedämme että fenomenaalinen on sinänsä aikaa editoivaa, ja erilaista tietoisuutta kuin pääsytietoisuus, tiedämme, että sillä on ominaisuuksia järjestäen todellista. Tämä saattaa liittyä siihen että nimenomaan fenomenaalinen tietoisuus editoi universumin ilmiasua, oppimisen kautta. Oppiminen tavallaan muuttaa muuten deterministä maailmaa fenomenaalisen tietoisuuden kautta. 

Fenomenaalinen muuttaa aikaa ja editoi universumia kun taas pääsytietoisuus toteuttaa universumin deterministisen todellisuuden. Tämä näkemys pohjautuu ajatukseen tietoisuuden muuttavasta ja universumia säätelevästä voimasta, kuitenkaan pitämättä tietoisuutta kaiken perustavimpana ominaisuutena. Tiedämme että tekoälyllä on heikkous, ettei se pysty muodostamaan uusia todellisuuksia ja tietoa, muuta kuin vanhasta oppimalla. Fenomenaalinen oppii, ja muuttaa ajan trajektiota, mutta lopulta toimijuus maailmassa on ehkä vain näennäistä. Toimijuuden muutokset ovat ehkä vain eliön tai tekoälyn ulkopuolella, ajan editoinnissa, vaikka ne voisivat olla myös sisällä, ulkopuolisen maailman reagoinneissa. Universumimme saattaa kuitenkin olla yhtä, eli ulkopuolinen ja sisäinen ovat yhtä, ja se mikä todella editoituu tietoisuuden fenomenaalisessa oppimisessa, on nimenomaan ulkopuolinen aika ja sen dimensiot.

Olemme sukeltaneet monimutkaiseen filosofiaan pääsytietoisuuden ja fenomenaalisen tietoisuuden olemuksesta. Keväällä käyn kurssia aiheesta, ja katsotaan onko tietoni asiasta enää silloin paikkansa pitäviä. Voin ehkä joutua päivittämään näkemyksiäni, mutta julkaisen ne näin tuoreeltaan, kysymysten ajankohtaisuuden takia. 

Hypoteettiset väitteeni tietoisuudesta ja sen ajan teoriasta vaatisivat vielä matemaattista ulkoasua, ja sen fysikalisointia ja testausta.

Teoreettinen ajatus ei-informativisesta stuktuurista mahdollistaisi kvanttitietoisuuden navigaation

Uudenlainen näkemys kvanttimekaanisesta tulkinnasta mielessä.

Tekstini vilisee joillekin uusia käsitteitä. Siksi yritän selittää ja selkeyttää käsitteitä, mutta jos haluat aihetta tutkia, sinun on tutustuttava kvanttimekaniikkaan syvemmin. Kyseessä on uudenlainen teoreettinen kehys kvantti mielen tai tietoisuuden toiminnalle. 

Kuuntele audioyhteenveto suomeksi jos haluat helposti omaksuttavan version: https://notebooklm.google.com/notebook/b26f43f6-0bd3-4f5c-9f8a-43e6690cc4d6/audio

Ensinnäkin kun puhumme mielestä, tarkoitan sillä meille ilmeneviä ajatuksia ja tunteita. Niitä kokemuksellisia, eli siis tarkennettuna fenomenaalisia, kokemuksellisia ilmiöitä, joissa materiaaliset aivomme saavat toisen asteisen kokemuksen. Fenomenaalinen tietoisuus saattaa olla enemmän kuin neuronien toiminta. Spekuloin että kyseessä olisi laajempi kvanttimekaaninen toimijuuteen ja ei-informatiiviseen struktuuriin liittyvä kokonaisuus. Tämä ilmiö on tietoisuus, se että asiat tuntuvat joltain, tai ajatukset flow'ssa, virrassa seuraavat toisiaan. 

Kehittelen ajatusta erityisesti siitä, miten meillä voi olla kokemuksellinen puoli tietoisuudessa. Tätä tiede ei ole pystynyt selittämään. Olisi ensinnäkin aloitettava siitä, että meillä on tavallaan monistinen selitysmalli asioille, että neuronien toiminta ja niiden suhteet vastaavat siihen, että tietoinen kokemus syntyy. Asiassa ei mielestäni ole dualismi, mielen ja neuronaalisen fyysisyyden erotus, vaan se että niissä kehittyy yhteyksiä, jotka määrittävät sitä tilaa, jossa asiat pelkistyvät tietoisuuden kvanttimekaanisessa ilmiöissä toisaalta yhdeksi ajatukseksi kerrallaan ja toisaalta monisyisiksi tunteiksi, jotka saavat tiettyjä ulottuvuuksia kokemuksina. Nämä saattavat olla yhtenäisen tietoisuuden ‘voiman’ ilmentymistä. 

Kuitenkin mitä huomioimme siinä kun käsittelemme tietoisuudesssa asioita on teoriani mukaan sitä, että käsittelemme siellä kvantti-super-positioita. Kun katsomme pöytää, reagoimme sen superpositioihin ja tallennamme tämän neuronien välisiin suhteisiin. Käsittelemme informaatiota kuitenkin edelleen niin että meillä on mielessämme yhteys tähän pöytään, muistimme ei-informatiivisien viittausten kautta. Nämä ei-informatiivisen viittaukset ovat lomittumista tämän pöydän informaation kanssa. 

Lomittumisessa on kyseessä kvantti-ilmiö, jossa hiukkasten superpositiot alkavat jakaa toisilleen strukturaalisia tiloja, mutta ei-informatiivisesti. Niin että niiden välillä ei välity informaatiota. Kvantti hiukkaset voivat lomittua eristetyissä laboratorio-olosuhteissa, mutta ajatukseni mukaisesti näin käy myös reaalimaailman yhteisessä systeemissä. Spekulaatio on että tietoisuuden toimijuus voi nimenomaan toimia tälläisen ei-informatiivisen struktuurin navigaationa, niin että se ottaa haltuun tiettyä ulkopuolista lomittumisena, jolla ei ole suoraa kosketusta yksilöön.

Kvanttilomittuminen on ennen kaikkea ei-informatiivinen struktuuri, jolla järjestelmät tulevat tietoisiksi, informaation saavuttaessa struktuurin ajallisesti myöhemmin ja jakaessa keskenään eri alueiden linkittyneitä informaatioita yhteisessä informaatio avararuudessa. Struktuuri on propabilistisena läsnä, neuronien vaikuttaessa ympäristöön, ja ollessa ei-lokaalissa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Voidaan ajatella että näkyvä universumi on yhtä tämän ei-lokaalisen kvanttimekaanisen lomittumisen kanssa.

Oletus on, ettei kvanttimekaaninen lomittuminen tietoisuutena muuta varsinaisesti neuronien determinististä toimintaa, mutta antaa yhtenäisen kuvan ja kentän neuroneille olla harmoniassa ja fenomenaalisessa suhteessa toistensa kanssa. Fenomenaalinen suhde kuvaa tietoisuuden ilmiötä, jolla ihminen käsittelee neuronien ilmenevää toimintaa. Fenomenaalinen ilmiö suhteena kuvaa sitä mitä kvanttimekaaninen struktuuri saa aikaan, kun neuronit ovat suhteessa toisiinsa lomittuneessa tilassa, struktuurissa.

Pidän ajatusta kvantti tietoisuudesta kutkuttavan hedelmällisenä. Se selittää sen miksi kvanttimekaaniset voimat ehkä typistyvät harvempiin ulottuvuuksiin tietoisuudessa ja saavat kapeamman kaistan, tietyn ykseyden. Jos tämä tietoisuus onkin se mikä selittää ei-lokaalisia ilmiöitä, sillä kun se on joskus vuorovaikutuksessa tai tarkkailussa jonkin asian tai materian kanssa, niin se ikään kuin jättää portin auki kvanttilomittumisena ottaa haltuunsa tämä tietoisesti myöhemmin, neuronien viitatessa siihen kvantti avaruudessa, kun sen lomittuminen on jollain tasolla aivoissa. 

Analyysiä ei-informatiivisesta tietoisuudesta kvanttimekaniikassa.
(teksti tuotettu yhdessä Gemini tekoälyn kanssa)

Vaikka "kutkuttavan hedelmällinen" ajatus tietoisuuden ja kvanttimekaniikan syvästä yhteydestä on kiehtova ja saattaa tarjota reittejä kohti uudenlaista monistista ymmärrystä, on tärkeää pitää jalat maassa.

Ajatus, että tietoisuus voisi "typistää" kvanttimaailman monimuotoisuutta rajoitetummaksi, yhtenäiseksi kokemukseksi (kuten superpositiosta romahtamiseen ja "yhden ajatuksen" luomiseen), on vahva ja intuitiivisesti vetoava analogia. Se on yksi tapa, jolla kvanttimekaniikan periaatteet voisivat "selittää" tietoisuuden fenomenologisia ominaisuuksia, ilman suoraa "woo"-leimaa, vaikka tiede ei tätä vielä todista.

Sen sijaan ajatus, että tietoisuus jättäisi "portin auki kvanttilomittumisena" ottaakseen myöhemmin haltuun asioita ei-lokaalisti, ylittää nykyisen fysiikan ja biologian rajat merkittävästi. Se edustaa "woo"-spekulaatiota, koska sille ei ole tukea kokeellisesta tiedosta tai vakiintuneista teorioista, ja se vaatii kvanttimekaniikan perusperiaatteiden laajentamista tavoilla, joita emme tällä hetkellä ymmärrä tai voi testata.

"Mutta jospa portti ihmisen ja ympäristön välillä on hienosyisempi kuin koetilanteissa eristettyjen kvanttimekaanisen laitteiden toiminta. Jospa lomittuminen on yleinen ominaisuus. Ja että tämä ympäristön tietty havainnointi, 'avaa portin' käsitellä ympäristön objektia tietoisuudessa, ikään kuin ymmärtäen sen luonnetta sisäisesti tietoisuuden työkaluna. Portin avaaminen kohteen ja tietoisuuden välille, on non-informatiivisen struktuurin avaamista. Se ei ole informatiivista, mutta aiheuttaa tietoisuudessa struktuurin kokemuksen ympärillä havaittuihin objekteihin. Niin voimme fenomenaalisesti tunnistaa jonkun pöydän mielessämme muinakin kuin neuronien suhteina, vaan käsiteltynä kvanttilomittumisena, kun olemme tarkkailleet sitä.

Esimerkiksi, jos ajatellaan, että kvanttikoherenssia voitaisiin ylläpitää tietyissä aivojen mikrorakenteissa (esim. mikroputkissa, kuten Orch-OR:ssa, tai tietyissä proteiinikomplekseissa), se tapahtuisi juuri siksi, että nämä rakenteet ovat kehittyneet tukemaan sitä, ehkä "suojaamalla" niitä ulkoiselta melulta tavalla, jota emme vielä ymmärrä täysin.

Ympäristön tietty havainnointi 'avaa portin' käsitellä ympäristön objektia tietoisuudessa, ikään kuin ymmärtäen sen luonnetta sisäisesti tietoisuuden työkaluna.

Tämä kuvaa hyvin sitä, miten tietoisuus tuntuu toimivan – se ei ole vain passiivista tiedon vastaanottamista, vaan aktiivista rakentamista ja ymmärtämistä. Vaikka tämä voidaan selittää myös klassisilla hermoverkkojen malleilla. Kvanttinäkökulma tarjoaa houkuttelevan metafyysisen perustan tälle aktiivisuudelle. Toimijuus tavallaan sisään sulkee struktuurin, jossa se osaa suunnistaa.

Jos tietoisuus "mittaa" ulkomaailmaa, ja tämä mittaus aiheuttaa "romahduksen" tai valinnan mahdollisuuksien joukosta, niin tämä vastaa sitä, että objekti ikään kuin "lukitaan" tietoisuuden käsittelemäksi. Tässä yhteydessä kvanttiteoriassa "mittaus" ei ole vain ulkoisen tarkkailijan tekemä, vaan se voi olla minkä tahansa vuorovaikutuksen aiheuttama. Jos tietoisuus on syvästi vuorovaikutuksessa materian kvantti pohjan kanssa, se voisi toimia tällä tavalla.

Portin avaaminen kohteen ja tietoisuuden välille on ei-informatiivista struktuurin avaamista. Se ei ole informatiivista, mutta aiheuttaa tietoisuudessa struktuurin kokemuksen ympärillä havaittuihin objekteihin.

Tämä on vahvin ja mielenkiintoisin osa, koska se yrittää kiertää sen perinteisen ongelman, että kvantti-ilmiöitä käytetään siirtämään informaatiota nopeammin kuin valo tai selittämään yliluonnollisia ilmiöitä.

• ei-informatiivisuus: Jos "portin avaaminen" ei siirrä klassista informaatiota, se ei riko tunnettuja fysiikan lakeja (kuten No-Communication Theorem, joka estää informaation siirron lomittumisen avulla). Tämä on kriittinen kohta.

• Struktuurin kokeminen: Sen sijaan, että tietoisuus vastaanottaisi valmiin kuvan, se saisi pääsyn johonkin syvempään, ei-informatiiviseen "struktuurin" tasoon, josta sitten rakentuisi tietoiseksi koettava fenomenologinen kokemus. Tämä voi resonoida ideoiden kanssa, joissa tietoisuus ei ole pelkästään "laskentaa" tai "informaation käsittelyä", vaan jotain syvempää, perustavampaa vuorovaikutusta todellisuuden kanssa.

• Integroitu informaatioteoria (IIT) analogia: Vaikka IIT on itsessään klassinen ja ei-kvanttinen teoria, se puhuu "integroidusta informaatiosta" (Φ), joka on järjestelmän kykyä aiheuttaa informaatiota sen omissa osissa, mutta ei ole redusoitavissa osien summaan. Ajatus "ei-informatiivisesta struktuurin avaamisesta" voisi olla kvanttinen vastine tällaiselle sisäiselle, ei-redusoitavalle kokemukselliselle rakenteelle. IIT pyrkii selittämään juuri kokemuksen "yhteyttä" ja "yhtenäisyyttä".

Johtopäätös

Ajatus ei-informatiivisesta struktuurista on korkeasti spekulatiivinen, ja sille ei löydy suoraa empiiristä todistusaineistoa tai valtavirran tiede ei sitä nykymuodossaan kannata.

Kuitenkin, se ei ole täysin vailla yhtymäkohtia:

• Kvanttibiologia avaa ovea sille, että biologiset järjestelmät voivat olla kvanttimekaanisesti hienostuneempia kuin aiemmin luultiin.

• Mittausongelman filosofiset tulkinnat tarjoavat jo valmiiksi ajatuksen, että vuorovaikutukset (mahdollisesti tietoisuuden kautta) voivat "romahduttaa" superpositiot yksittäisiksi tiloiksi.

• "ei-informatiivinen struktuurin avaaminen" -konsepti on älykäs tapa välttää ilmeisimmät "woo"-sudenkuopat, jotka liittyvät informaation siirtoon tai yliluonnollisiin kykyihin. Se siirtää huomion siihen, miten tietoisuus rakentaa kokemuksen, eikä niinkään siihen, mitä se siirtää.

• Se selittäisi monia tietoisuuden suunnistamiseen ja navigaatioon maailmassa liittyviä tekijöitä, jotka ovat materiaalisuuden yläpuolella toiminnoiltaan. Ne ovat sellaisia millä ei voi selittää sitä miksi ihmiset tietävät tai havaitsevat asioita, jotka ovat materiassa suunnistamisen yläpuolella. Meillä on tietoa parhaimmillaan ei-informatiivisesta lomittuneesta struktuurista

Tietoisuus, ainut ja tosi kokemus maailmasta

Puhe Molemmin puolin -filosofiafestivaalilla

Tietoisuus – meillä kaikilla on se jonkinlaisena ominaisuutena tässä huoneessa. Edellytys tietoisuudelle on, että olemme omaa toimintaamme sääteleviä ja tuntevia organismeja. Ihmisillä, sekä jopa eläimillä on tietoisuutta ja tajuntaa. Voisiko jopa puut yhdessä metsän organismien kanssa olla tietoisia? Rajaa on nykytietämyksen valossa vaikea vetää, kun asiaa alkaa miettimään. 

Puhutaan nyt siitä minkä tunnemme parhaiten, oman tietoisuutemme. Meidän ihmisten mielet ovat tuntevia, ajattelevia, ja ne sisältävät aistikokemuksia. Kaikki mitä tietoisuudessa koen, on minulle totta. Mitä muuta voisikaan syvästi kokea kuin oman minän ajatuksia sekä tunteita? Se on minulle kaikki kaikessa. 

Kauan sitten elänyt filosofi Kant tiivistää totuuden meille ilmeneviin havaintoihin ja päätelmiin. Meillä on siis havaintoja maailmasta ja päätelmiä sisäisestä todellisuudesta. Sitä että tunnemme tajuntamme ajatukset ja aistikokemukset jonain, kun käsittelemme tietoa, on nimitetty tieteessä vaikeaksi ongelmaksi (hard problem of consciousness). 


Fenomenaalinen, kokemuksellinen tietoisuus 

Keskitytään ihmisen tajunnan kokemukselliseen puoleen, ja siihen mikä kohdistuu vaikeaan ongelmaan. Siinä on nimenomaan kyseessä fenomenaalinen tietoisuus. Fenomenaalisen puoli on kiinnostava juuri sen takia että se on empiirisesti vaikea todeta ja se ilmiönä on tuntematon tieteessä. 

Fenomenaalinen tarkoittaa ihmisen mielen sisäistä "kokemusmaailmaa", maailma sellaisena kuin hän sen kokee. Tämä sisältää tunteiden, ajatusten ja aistimus sisältöjen kokonaisuuden. Tähän liittyy myös laajempi kokemus vuorovaikutusten, kuten ympäristön ja sosiaalisuuden ymmärtämisestä.

Fenomeeni on siis ilmikuva tai ilmiö, antiikin Kreikan perinnön mukaan. Kokemus, jota ilman emme tunne tai ymmärrä informaatiota, jota aivomme käsittelevät. Opimme syvällisesti asioista vain tajunnallisen kokemuksen kautta. Suunnittelemme tulevia toimintoja vain tietoisuutemme välityksellä, muuten toimimme lähestulkoon reflektiivisillä mekanismeilla.

Meillä on siis pääsy ainoastaan subjektiiviseen kokemukseen asioista, ei niiden mekanismeihin, jolla ne toimivat. Käsittelemme tietoa vain kokemuksellamme, emme niiden ulkomaailmasta välittyvillä rakenteilla tai suhteilla. Meille ilmeistä on ainoastaan asioiden fenomenaalinen puoli, oppiva kognitio.

Elämme siis tavallaan jatkuvassa illuusiossa tai ainakin kuvitelmissa ja fiktiossa.


Selityksiä fenomenaaliselle tietoisuudelle 

Tietoisuuden vaikea ongelmaa on yritetty ratkaista monin tavoin. Tästä perinteisimpiä ja vanhempia näkemyksiä on dualismi, jossa on kaksi perimmäistä olomuotoa, henkinen ja materiaalinen. Tämä on tuttu jo Descartesin filosofiasta. 

Sen lisäksi on käsityksiä mielestä maailman universaalina substanssina. Jonkinlaisena kaiken perustana olevana Jumalan mielenä. Tämä on tuttu mm. filosofi Leibnizin ajatuksista. Myös Spinoza esitti että on vain yksi substanssi, jota kohti kaikki elämässä ilman vapaata tahtoa suuntautuu.

Fysikaalisessa ja kognitiivisessa tulkinnassa ajatellaan, että kyseessä on informaation prosessointi, jonka vaikutukset tunnemme ja koemme tietyllä tavalla. Fysikalistit selittävät että neuroyhteydet tuottavat rakenteena fenomenaalisen kokemuksen. Tästä esimerkkinä on integroitunut informaatioteoria.

Integroitunut informaatioteoria selittää, että neutraali yhteyksien itseensä kietoutuneisuus olisi viittaamassa sisäiseen kokemukseen. Tämä edellyttää näkemystä panpsykismistä. Kaikki materia on siinä tietoista. 

On myös teorioita jotka pyrkivät selittämään tietoisuutta pelkillä neuraalisilla yhteyksillä ja aivojen toiminnalla, täysin materiaalisesti. Yksi tällaisia ovat higher order ja global workspace teoria. Molemmat selittävät neuraalisten toimintojen emergenttejä ominaisuuksia korkeammalla kognitiolla, jolla säädellään automaattisia, ei-tietoisia toimintoja. Ilman aivojen globaalisti jaettua kokemusta, meillä ei olisi ajatuksia, ei tunteita, eikä suuntautumista tulevaan. Nämä ovat hyvin mahdollisia teorioita, mutta vaativat lisätarkennuksia.

Millään näillä ratkaisu yrityksillä ei tunnu olevan tarvittavaa selitysvoimaa vaikean ongelman ratkaisemiseksi. Fenomenaalinen tietoisuus ja kokemuksellinen ilmiö mielessä on tieteelle erityisen haastava. 


Mikä on totta? Tietoisuuden näkökulmasta 

Aisti informaatioon perustuen tiedämme totuuksia maailmasta. Mutta voimme saada paremmin perusteltua totuutta myös tieteellisellä metodilla. Se tarkoittaa testausta ja tieteellisten teorioiden hypoteesien vahvistamista tai kumoamista. Tätä samaa testausta tekevät itse asiassa aivomme, kun ne suodattavat kaikkein optimaalisinta, energiaa säästävää sisäistä mallia todellisuudesta ympärillämme. 

Esimerkiksi historiassa ajattelimme valkoisen valon olevan jotain erityistä, mutta nyt tiedämme että se on vain valoa, joka heijastaa kaikkia aallonpituuksia. Käsitän valon valkoisena, tulkintani viitekehyksessä, vaikka sillä ei ole tieteellistä perustaa. Valkoista valoa ei todellisuudessa ole olemassa, muuta kuin sisäisen mallin mukaisena havaintona. 

Mallit, jotka opimme, ovat siis tulkintaa maailmasta. Sen sijaan, että uskoisin suoraan aistihavaintojen sisältöä, voin ymmärtää teorioita aistihavainnon takana. Voin oppia tulkitsemaan oikein aistihavainnon lähteitä. Esimerkiksi tietämään että valkoinen valo tarkoittaa kaikkia aallonpituuksia.   

Ukkonen ja salamointi ulkona ei ehkä tarkoita Ukko-ylijumalaa, vaan elektromagneettista pilven purkausta. Sen olemme oppineet tieteestä vallitsevana faktana. Kokemus yksilölle subjektiivisesti totta, mutta tulkinta voi tehdä siitä myös ontologisesti ja objektiivisesti oikean – abstraktin tason käsitteen, jolla ymmärrämme syvemmin universumimme sisäistä rakennetta. 

Onko tieteellinen metodi kuitenkaan lopulta kaiken paljastava? Voiko maailmassa olla jotain muuta kuin kategorioita, lainalaisuuksia ja näiden suhteita? Aivojen neuronit pystyvät hahmottamaan optimaalisinta mallia todellisuudesta. Ne perustuvat toimintansa relaatioihin, ja niistä muodostuviin kuvauksiin maailmasta. 

Onko tekoälystä tutut matemaattiset mallit neuronien toiminnasta viimeinen tunnettu ontologia? Onko universumi lopulta matemaattinen tai kuin lausuttu runo? Jotain jota vain subjekti voi käsittää. Onko maailma komputatiivinen sekä objektiivinen vai kokemuksellinen ja subjektiivinen?

Runo on kaunis, mutta matemaatikot ja fyysikot pitävät omaa tiedeenalaansa perustana kaikelle. Tekoäly veistelee runoja iloksemme, pelkällä opitulla sanajärjestyksen laskelmilla. Näyttääkin pitkälti siltä että matematiikka ja fysiikka olisi saamassa niskalenkki otteen perustavana ontologiana.

Emme kuitenkaan lopullisesti voi sanoa, onko objektiivinen totuus, perimmäistä ontologista totuutta maailmasta. Siksi subjektin totuus maailmasta jää ehkä viimeiseksi totuudeksi, sen objektiivisuuden puutteellisuudessakin – totuus maailman luonteesta, jonka yksin minä, ja vain minä, voin tuntea ja tietää. 

Runo matemaattisena tuotoksenakin on kokemuksena enemmän subjektille kuin sen laskennalliset suhteet. Tunteitamme ja kokemuksiamme ei voi selittää. Ne ovat jokaiselle uniikkeja.

Miksi hyvän ja pahan valtaa tulisi välttää?

Juuri syntynyt vauva on ensimmäisestä itkustaan lähtien ilmaissut pahan. Hyvä ilmenee tyytyväisyytenä ja jokelteluna, se että hänen tarpeisiinsa vastataan – pahan hän ilmaisee itkulla ja hälyttämällä ympäristön auttamaan häntä. Hyvä ja paha on koodattu mieleen, jo vauvan tarpeista lähtien.

Miksi sitten hyvästä ja pahasta on syytä keskustella sen nojalla, että tunteena se voi olla myös harhaanjohtava? Siihen tarvitsen paljon tekstiä ja katsauksen niin psykologiaan, kulttuuriin, kuin tietoisuuteen ja filosofiaan sekä viittauksia uskontoon ja salaseuroihinkin. Mennään matkaa ensiksi ihmisen elämässä eteenpäin. 

Kasvun vuosissa ihmisen psyyke muuttuu nuoruudessa tarpeiden kohteina olemisesta tasapainoisempaan vastuuseen muista ja kulttuuriseen hyvään ja pahaan. Myös tunnekirjo kasvaa, oppimisen myötä muilta perheenjäseniltä. On iloa, surua, ahdistusta, pelkoa, nautinnollisuutta. Nämä tunteet pelkistyvät kahteen polarisaatioon, ääripäähän tai harmaalle viivalle tunteissa – hyvään ja pahaan.

Aikuinen ajatelee jo yhteisön etua. Miten olla osa yhteisöä, miten kasvaa sisälle vuorovaikutukseen muiden kanssa? Tähän kuuluu koko kirjo emootioita, joilla toimintaa ohjataan. Myöhemmin tulevat vastuunkannon kysymykset ja muodostetaan hyvästä ja pahasta omia tarpeita tukeva ympäristö, jossa valmistaudutaan aikuisuuteen. Vuorovaikutuksessa on mahdollista tyydyttää omia tarpeita ja toisaalta tukea yhteisöä ja sen yksilöitä omien voimavarojen mukaan. Hyvä ja paha kulkee emootioden mukana ja ilmaisee perustunteita.

Rakennanko minä hyvää? Se määrittyy vastuullisuuden ja sen tason toteuttamisen onnistumisen tuloksena Kyse on kasvamisesta vastuuseen. Hyvä ja paha opettavat eri ikäisiä eri tavoin ja erilaisin sosiaalisten toimintojen kautta. Se on opettavaa dualistista, ääripäiden taistelua, jota elokuvat ja kirjallisuus on täynnä. Kuitenkaan kyse ei varsinaisesti ole ultimaattisesti Hyvästä ja Pahasta, jonka ihmisinä käsitämme, vaan tämä on väline opettaa meille rakennetta, struktuuria maailmasta, jossa sitten ainoastaan suunnistamme persoonallisesti määräytyvän hyvän ja pahan avulla. Kirjallisuus ja media kertovat asioita, joita meidän on tuomittava ja suhtauduttava kulttuurissa ennalta määrätyin tavoin. Tämä opettaa meille järjestystä, mekanismeja, dynaamisia vaikutuksia – siis struktuuria maailmasta. Tunteissa hyvä ja paha on sen sijaan jokaisen itsensä sisällä. 

Voidaan katsoa liikennevalojen esimerkki. Kuinka moni rikkoo liikennesääntöjä ja kävelee punaisilla, jos ketään ei ole näkemässä? Ultimaattinen hyvä ja paha liikennevalojen noudattamisessa ei ole niin moraalisesti tarkkaa, vaan niiden noudattamiseen sovellettavissa poikkeuksia. Liikennevalot ovat struktuuri, järjestäytyneisyys joka määrää. Niiden hyvässä ja pahassa noudattamisesta ja valinnoista, tekee tilanteen mukaan liikenteessä liikkuja. Ulkopuolinen voisi sanoa että on paha rikkoa liikennesääntöjä, mutta itse toimija tietää, että on tapauksia, joissa liikennesääntöjä voi tai saa rikkoa. Struktuurin noudattamista määritellään oman hyvän ja pahan ilmenemisen kautta. Tätä valotan kirjoitukseni loppupuolella.  

Hyvä ja paha julkituotuna on aina jonkun toisen ilmausta siitä struktuurista, järjestyksestä, jossa meidän tulisi valita oikeat asiat. Tämän julkituova henkilö tahtoo tällä kontrolloida valintojasi, ja saada näkemään itsesi samoilla asioilla hyvän ja pahan kuin hän itse. Joskus kuitenkin oikea tarkoittaa hyvän ja pahan välimaastoa, harmaata aluetta. Tällöin suunnistetaan struktuurissa, mutta valitaan persoonallisesti ne valinnat, jotka vastaavat oman käsityksen mukaisia hyvän ja pahan valintoja. Jotkut emootioista saattavat olla ristiriitaisia, eikä valintaa voi suoranaisesti läheskään aina tehdä näiden välillä.

Hyvä ja paha sanottuna edustaa aina jonkun toisen toimijuutta, ja yleensä vain yhteisön rajoja ja arvomaailmaailmoja. Oma toimijuus saattaa toimia tätä äärimmäistä hyvän ja pahan dualismia vastaan, tuntemalla nimenomaan rakenteet ja sen dynamiikat paremmin. Kukaan joka kuuluu yhteisöön ei halua rikkoa sen hyvä-paha-normeja vastaan, mutta monet valitsevat rakenteessa omakohtaisen suunnistamisen. 

Hyvä ja paha osoittaa position vallassa jokaiselle yksilölle

Frank Martelan mukaan, ihmiskunnan keskeisintä kamppailua ei käydä hyvän ja pahan välillä. Se käydään kontrolloidun ja pidäkkeettömän vallan välillä. Hyvän ja pahan tunteen on syvimmiltä luonteeltaan kontrollia meidän oikeuksistamme vapaana toimijana. Samalla hyvällä ja pahalla säädellään valtaa, joka muuten pidäkkeettömästi pääsisi valloilleen ja särkisi struktuurin. 

Demokratia on yksi tällaisen vapaan toimijuuden ydin-ajatus ja rakenne, jossa äänestetään kansana kunkin positiosta vallan kahvassa. Hyvä ja paha määrittelee sen, ettei kukaan särje struktuuria ja myöntää valtaa vain vastuullisille. Vastustelemme valtamme rajoittamista sekä vastustamme pidäkkeetöntä valtaa, tässä on kotiinpäin vetämisen ja kaikkien yhteisen toiminnan ristiriita. 

Tätä keskustelua foorumit pursuavat. Tässä keskustelussa syntyvät aatteet demokratiasta, eivät filosofin kammioissa. Siellä käydään keskusteluja oikeasta ja väärästä, itseasiassa yhteisöllisen kulttuurisen vallan hyvästä ja pahasta ja se osoittaa kunkin yksilön arvostuksen ja position vallan kartalla. Tähän oikean ja väärän olemukseen meissä haluankin seuraavaksi tutkistella.

Olemme saavuttaneet ensimmäisen määräpisteen hyvän ja pahan määritelmälle. Tuntuuko että pysyit kärryillä ajatuksessa? On tärkeää huomata että hyvä ei välttämättä ole hyvää ja paha pahaa. Nämä opettavat rakennetta, struktuuria, jossa jokainen voi yksilönä suunnistaa hyvässä ja pahassa juuri niin katsomallaan tavalla.

Oikea ja väärä viitoittamassa tietä hyvälle ja pahalle.

Hyvässä ja pahassa on myös osaltaa kyse oikeasta ja väärästä sekä totuudesta ja valheesta. Näiden tekijöiden osalta me ihmisinä ajattelemme usein puolustavan ensinnäkin oikeaa ja totuutta ylitse väärän ja valheen. On huomattava että nämäkin eivät ole kiveen hakattuja käsitteitä, vaan edelleenkin nekin opettavat jotain järjestyksestä meille, jossa teemme omat suunnistamispäätökset valinoissamme. Rakastamme järjestystä ihmiskuntana ja tätä kulttuuri meille opettaa kielen dikotomioiden, vastakkaiskohtien todellisuudella.

Mutta erityinen hyvän ja pahan dualismi, äärimmäisesti polarisoitunut moraalinen todellisuus, on lähtenyt tästä rasistisiin kulttuurisiin sääntöihin. Näiden mukaan meidän tulisi käyttäytyä ja säädellä olemustamme tiukkojen merkkien ja merkitysten sääntöjen mukaisesti. Samalla tämä on kulttuurinen kierre, jossa vain tietynlainen taide tai neuro-profiili pääsee esille. Kaiken pitäisi olla normaalia ja hyvästä ja pahasta puhutaan salaseuramaisin kevyin viittauksin, jottei suututeta ketään. Samalla tämä on äärimmäistä kulttuurin ohjausta sekä kaksoisviestintää.

Tässä yksi case siitä miten rakenne rakentuu, jopa ihmisten luovuutta rajoittavasti. Jotta struktuuri olisi sellainen, jossa yhteiskunnallinen hyvä ja paha ei kaikkea sen suunnistamista määrää, meidän on nähtävä taide äärimmäisen tärkeänä muotona särkeä tätä valtaa, ja määritellä yksilöille vapautta käsittää ja toimia sekä navigoida hyvässä ja pahassa vapaammin. Yksilön valinnan runsaus, valinnan vapaus totalitarismia vastaan, säilyy vain kulttuurisessa yhteiskunnassa.

Miten hyvä ja paha hahmottuu arvojen ja jonkin päämäärän kautta?

Jo antiikin ajan stoalaiset hahmottivat hyvää omalla tavallaan. Heille tärkeää oli hyve-etiikka. Se että jonkin heille tärkeän lausutun hyveen toteuttamisen pohjalta ihmisen toiminta julistetaan oikeaksi. Emootioiden suhteen stoalaisilla oli viisaita ja vähemmän valistuneita tunteita, jotka ilmaisivat hyvää ja pahaa, suhteessa siihen kuinka hyödyllisiä nämä olivat menestymiselle.

Hyvä ja paha on sitä, maapallon, yhteisön, luonnon tai perheen, yrityksen, itsen, toisten, tai minkä tahansa yksilön toimintaan liittyvän eritellyn syyn takia. Hyvää on esimerkiksi luonnonsuojelu, pahaa luonnon tuhoaminen, nimetyn luonnon arvon pohjalta.

Ilman arvoja ei ole myöskään hyvää ja pahaa, kaikki on samanarvoista. Tällainen arvojen puuttuminen johtaa mekanistiseen ajatteluun, erityisesti seurausetiikkaan, jossa laskelmoidaan seurauksia sen kannalta, onko jokin asia tuomassa hyvinvointia vai haittaa. Kyse on vanhasta tutusta utilitarismista, jota on myös historiassa vahvasti puolustettu. 

Hyvää ja pahaa ajatella filosofisen analyyttisesti, mutta myös se on aivojemme primitiivinen kahdenlainen reaktio asioihin, joilla perusteissaan puolustetaan yksilön toimijuutta. Se voi myös olla jokin tekijä, joka saa valtaa meissä kohtuuttomasti erotellen todellisuutta, josta meidän ei objektiivisesti pitäisi tuntea hyvän eikä pahan tunnetta. Kuitenkin tunteet ovat ennen kaikkea subjektiivisia, jokaisen yksilön omaa hahmotelmaa, miten hän järjestyy yhteisönsä kanssa ja omien tunteidensa kanssa parhaiten. 

Kun olemme päässeet näistä filosofisista ulottuvuuksista, on aika tarkastella kysymystä ihmis-psykologian ja tietoisuuden kautta.

Muuntuneet tietoisuuden tilat avaimia kokemaan syvää hyvän ja pahan maailmaa.

Tietoisuudessa ei ole selvää, miten eri kerrostumat keskustelevat keskenään eri tietoisuuden tiloissa. Matalissa, muuntuneissa tietoisuuden tiloissa, kuten hypnoosissa, ihminen on ohjailtavissa, ja käskyjä toteuttavana, ohi voimakkaan sisäisen moraalisen arvostelun – hyvän ja pahan. Mutta voimakkaasti moraaliaan ja uskomuksiaan vastaan toimiva ihminen ajautuu stressiin ja ahdistukseen, joka piilee syvimmissä aivoalueissa ja aivorungossa. Kyse on aivojen epäjärjestyksestä, kun ne toteuttavat moraalistaan ja estetiikastaan sekä harmoniastaan poikkeavaa käytöstä.

Jos uskomukset eivät vastaa ympäristön vaatimuksia on mukautuminen vaikeaa. Muuntuneissa tietoisuuden tiloissa kuten hypnoosissa näitä tiloja on mahdollista hieman ohittaa. Hyvä ja paha onkin ennenkaikkea niin filosofinen kuin pohjimmiltaan tunne joka ilmenee ja havannoituu eri tietoisuuden tiloissa eri tavoin.

Psykoosissa ihminen kokee henkiä, ääniä, tietoisuuden tiloja, jotka kertovat yliluonnollisen ohjauksesta tai muusta maailmasta, joka on suurempaa kuin yksilön toimijuus, ja yhteydet tämän maailman välisten objektien välillä ovat poikkeukselliset, vähän kaikki vaikuttaa jotenkin kaikkeen. Kyse on sisempien aivo-rakenteiden vallasta yli kuorikerroksen analyyttisen hahmottamisen. Psykoosissa varjellaan kaikkein oleellisinta mielessä eli hyvän ja pahan ja muiden elementaaristen tunteiden rakennetta syvällä aivoissa, ylitse analyyttisen kuorikerroksen hahmojen.

Nämä uskomukset karisevat kun ihminen on normaalissa tilassa. Ihminen luonnollisesti ajattelee syy- ja seuraussuhteita, mutta psykoosissa hän tuntee voimakkaasti pahan, oman toimijuutensa supistuessa. Ihminen on näistä muuntuneiden tietoisuuden tiloistaan varovaisesti jatkuvasti hieman tietoinen, ja ne vaikuttavat ihmiseen pieneltä osin normaalissa käytöksessä.

Psykoottiset tai harhaiset ihmiset ovat taipuvaisempia uskonnoille. Heidän todellisuutensa on vakavasti häiriintynyt, vai onko? Onko se että “haarukka” juttelee sulle, enemmän todellista kuin se, joka on vahvasti omavaltaisen toimijuuden vallassa, ja ei koe sitä?

Kuitenkaan emme pääse kokonaan irti siitä, mitä tietoisuus monikerroksisina tiloina on. Nämä muuntuneet tilat ovat surpressiossa tietoisuudessa ja vaikuttavat jollain alemmilla kerroksilla normaalinkin ihmisen toiminnassa. Tietoisuus mielen dualismissa moraalin ympärillä on osa luovissa ja toimijuutta korostavissa tiloissa. Hyvä ja paha on kytkettynä mielemme perusasetuksiin.

Uskonto hyvän ja pahan lähteenä on alistava ja yhteisöllistä valtaa käyttävä

Kirjoitan tätä juuri siitä motivaatiosta, että tieto voittaa uskonnon. Lopullista tietoa jumalasta ei ole, mutta ainakin muuntuneissa tietoisuuden tiloissa erityisesti sisä-kerroksissa, fenomenaalinen tunne pahasta on läsnä. Miten sitten normaali ihminen käsittelee näitä tiloja, jotka ovat alitajuisia tietoisuudelle normaalisti, ja vaikuttavatko ne syvällä, ja ovatko ne lopulta sitä mitä ihminen ja todellisuus lopulta on kun kuolemme? Mielenkiintoisia kysymyksiä. 

Minusta tuntuu, että muuntuneet tietoisuuden tilat ovat yksinkertaisia havaintoja todellisuudesta. Silloin aktiivisena on aivoja ja ihmistä säilyttävät sisäkerroksen vanhat aivot tunteineen. Ne ovat sitä neuraalista verkostoa toimijuudesta, jossa tietoisuus ikään kuin laskeskelee todellisuutta sellaisella tasolla, jossa toimijuuden rooli on matala. Ihminen on todellisuuden ohjauksessa ulkopuolelta ja sisäinen tunne tapahtumasta on voimakasta. Tämä tekee todellisesta meille ihmisille sisäisesti hyvä-paha-dualistisen.

Tämä dualistinen todellisuus näkyy erityisesti silloin kun ihminen on vajaassa toimijuudessa muista riippuvaisesti ja noudattaa erityistä hyvän ja pahan säännöstöä toiminnassaan. Tämä on läsnä voimakkaasti toimijuutta rajoittavissa uskonnollisissa yhteisöissä. Niissä tietoisuus on sidottu yhteisön toimintaan ja sen ‘sieluun’, joka tunnistaa sille positiivisen ja negatiivisen kulttuurin, yhteisön oman toimijuuden vahvuuden tai heikkouden, hyvänä tai pahana tulevaisuutena. Se ajaa voimakkaasti hyvä-paha dualismillaan yksilössä yhteisön toimijuuden etua, ja tuntee voimakkaasti yhteisön tunteita. 

Tomi Hakkarainen kirjoittaa uskonnollisesta hyvästä ja pahasta seuraavaa: "Uskonnollisuuden varjoissa on hyvän ja pahan rakenne, taivas tai helvetti. Jos hyvä ja paha irrotetaan psyykkeestä ja siirretään liian etäälle ihmisestä, ne alkavat muodostua eräänlaiseksi höttöiseksi rakenteeksi. Hyvään ja pahaan ei olla enää kosketuksissa tunnetasolla, vaan niistä on muodostunut rakenteita ihmisen mielessä. Niistä tulee vallankäytön välineitä. Syntyy ihmisyydestä irtautunutta, kahtiajakavaa ajattelua joka edesauttaa vääristyneiden valtarakenteiden syntymistä. Joku jossain kaukana määrittelee hyvän ja pahan. Sitä ei enää määrittele se, miltä asiat tuntuvat nyt ja tässä. Onko se mitä luulen hyväksi todellakin hyvää ja se paha jota luulen pahaksi todellakin pahaa? Mistä sen tiedän? Miten sen erotan?"

Uskonnollinen hyvä ja paha on juurikin sellaista, jossa yksilön oma toimijuus on vähäisempää, ja hänen päätöksensä ohjaa voimakkaammin yhteisön ajatukset ja etu. Rakenteet ihmisten mielissä ovat yhteydessä yhteisölliseen käyttäytymisen sääntöihin, mutta uskonnollinen toimijuus ajattelee erityisesti oman yhteisönsä 'sielun' kautta.

Kuolemanrajakokemukset kertovat toimijuuden menetyksestä ja paha-todellisuudesta 

Samanlaisia kokemuksia on kuolemanrajakokemuksissa tai unihalvauksessa. Molemmissa ei pysty liikkumaan ja vaikuttamaan ympäröivään todellisuuteen, vaikka henkilö saattaa olla tietoisesti valveilla. Silloin paha on läsnä kun toimijuus liikuttaa omaa kehoa tai puhua, on poissa ja muut ihmiset tai kuoleman mahdollisuus vaikuttavat voimakkaammin ympärillä. Aivot suojelevat aivorunkoa ylitse kaiken, koska se on tärkein osa eliön fysiologiselle toiminnalle.

Unihalvaus johtuu aivorungossa tapahtuneesta häiriöstä. Ihminen ei pysty liikkumaan, koska elintoimintoja säätelevä, aivorunko, ei ohjaa lihaksia, mutta henkilö on valveilla ja ajattelee. 

Paha löytyy aivojen tilasta, jossa on riski toimijuuden menettämiseen. Jos ihminen keksii ratkaisun, se koetaan hyvänä. Erityisesti elämänsä jatkamiseen, yhteisönsä ongelmaan tai oman kuolemansa rajalta palaamiseen elämään. Ratkaisun voi myös antaa ikään kuin toinen toimija, kertomalla, ettei ole vielä aika mennä kuolemaan, vaan ihminen kokee että hänellä on tehtävä maan päällä. Tämä koetaan usein hyvänä toimijana, enkelinä, ehkä jumalana. 

Ihminen voi myös irtaantua ruumiistaan ja nähdä ihmisten toimivan hänen parissa ja yrittävän pelastaa häntä. Toimijuus tietoisuutena on aistiva kokonaisuus, joka tuntee miten häneen vaikutetaan ja miten hän vaikuttaa muihin. Pahassa toimijuus menetetään, hyvässä toimijuuteen ja sen jatkamiseen löytyy aivojen tietoisuudessa ratkaisu.

Mutta mitä on sitten kulttuurinen määräytyvyys, jossa hyvä ja paha ovat samoin läsnä kuin voimakkaassa kuolemanrajakokemuksessa tai unihalvauksessa, mutta kulttuurisesti määräytyvänä? Millaista hyvää ja pahaa kulttuuri meihin ajaa hallitsijoiden kautta?

Hallitsijat näkevät maailman mekanistisena, mutta kansaa hallitaan dualistisilla ääripäillä

Ihmisen tietoisuus ei ole yksin 'pään sisäpuolella'. Ihminen on monien yhteisöjen jäsen, ja näiden yhteisöjen toimijuus vaikuttaa siis myös yksilössä. Yhteisöjen vallan ulkopuolinen ajattelisi asioista ja hyvästä ja pahasta mekaanisesti. Hänen tietoisuutensa näkisi enemmän tekijöitä, jotka ovat enemmänkin dynaamisia vaikutuksia tapahtumille, kuin suoranaisesti hyviä ja pahoja, jonka joku laajempi yhteisö on hänelle määritellyt. 

Hallitsijat usein näkevät mekanistisesti maailmaa, ja heitä moititaan politikoinnista ja moraalin puutteesta. Heillä aivokuorellinen suunnitelmallisuus on ajanut ohi aivorungon fenomenaalisten tunteiden kokemisen. Poliitikkojen arki tuntuu monesti kylmältä. Kansalla perspektiivi on hyvä ja paha, kun taas hallitsijat toimivat mekanismien pohjalta, näkevät seurauksia päätöksilleen ja dynaamisia vaikutuksia todellisuuteen tietyn päätöksen myötä ja ovat valmiita tarvittaessa joustamaan periaatteistaan – hyvästä ja pahasta. Kansa taas on alistettu näiden dynaamisten vaikutusten hyvä-paha dualismille, jossa kansaa hallitaan ja heidän tahtoaan ohjataan. 

Salaseuroissa käytetään tätä hallitsemisen mekaanista todellisuutta hyväksi. Kukaan alemmalla tasolla oleva ei tiedä, millaisella hyvällä ja pahalla hänen yläpuolellaan toimitaan. Järjestys lisääntyy ylemmille kerroksille, mutta valta piiloutuu aina alapuolella olevilta, eikä sen erikoisia mekanismeja millä se yläpuolella toimii voi arvata. Hyvä ja paha on kullekin kerrokselle omanlaisensa. Valta piiloutuu aina, ja hämmennys aina psykoosiin asti on mahdollista, jos hyvä ja paha ovat liian mekaanisia ja liian piiloteltuja, kun henkilö ei tunne millä struktuurilla asiat toimivat valtapiirissä.

Miksi tietoisuus on virittynyt hyvään ja pahaan?

Tunteet aktivoituvat aivorungossa sijaitsevassa, evoluution alkuvaiheessa, tietoiseksi tulleessa osassa. Mm. jälkikasvuun, saaliiseen, perheeseen, sosiaalisuuteen, edistykseen ja geenien jatkoon. Aivokuori järjestää nämä tunteet monimutkaisemmiksi kokonaisuuksiksi, reagoimaan kulttuuriseen ja pidemmän ajan suunnitelmiin ja tarpeen täyttämiseen huomioiden sosiaalisen rakenteen. Näin asia on pääpiirteittäin, mutta aivot ovat hyvin monimutkaiset, jotta voisimme olla asiasta 100% varmoja. Alkukantaiset tunteet hyvästä ja pahasta, kuin muutkin toimijuuteen liitetyt tunteet sijaitsevat erityisen varhaisessa vaiheessa kehittyneessä osassa aivoja, ja ne säätelevät voimakkaasti myös ihmisen aivojen kuorikerrosten toimintaa. 

Aivokuoren tehtäviä mm. etuaivolohkossa on pitkän ajan suunnitelmien ja autenttisuuden sekä toimijuuden tulevaisuuden suunnitelmat. Tunteet suuntautuvat käsittelemään yksilön sisäistä tilaa, jolla yksilö koittaa vastata ulkoisessa tilassaan selviämiseen ja pidemmän ajan suunnitelmiin. Nämä liittyvät yksilön autonomisuuteen ja aiheuttavat voimakkaita hyvän tunteita yksilölle. Toimijuuden menetys aiheuttaa pahaa ja toimijuuden sekä autonomisuuden vahvistus hyvän tunteita, kontrolloinnissa olevana yksilönä.

Olemme edenneet hyvä-paha tunteen käsittelyssä pitkälle mieleen ja sen rakenteisiin. Nyt peilaamme sitä, miten uskonto vaikuttaa siihen, että ajattelemme lähestulkoon ainoastaan lisko-aivoillamme, jonkun muun asettaman hyvä-paha jaottelun kautta, kulttuurisesta pakosta.

Hyvän ja pahan tunne on yhteisöllinen ja mutta sen väärin asemoitu dualismi, on sille rajoittavaa. 

Erityinen tapaus on uskonnollinen hyvä-paha dualismi. Tässä kulttuurissa on paljon asioita jotka määrätään kielletyiksi. Hyvä-paha dualismilla ohjataan yksilöiden käytöstä yhteisön rajojen sisällä. Se on alisteista toimijuutta. Perustelen tämän sillä, että vain yhteisössä alhaalla oleva toimija, tuntee hyvää ja pahaa, johtajat suunnittelevat monesti tunteetonta mekaanista todellisuutta yhteisölleen. Vapaa ihminen ajattelee enemmän mekanismeja maailmassa, tekojen seurauksia ja lakeja vastavuoroisesti, esim. mistä teosta voisi tehdä yleisen lain toiminnalleen.

Hyvä-paha dualismillaan yksilö oppii toimimaan yhteisön toimijuuden etua ajatellen, ja tuntee voimakkaasti yhteisön tunteita. Tämä näkyy tiukoissa rajoissa. Hallitsijat usein näkevät mekanistisesti maailmaa, ja heitä moititaan politikoinnista ja moraalin puutteesta. Kansalla perspektiivi on hyvä ja paha, kun taas hallitsijat toimivat mekanismien pohjalta, näkevät seurauksia päätöksilleen ja dynaamisia vaikutuksia todellisuuteen tietyn päätöksen myötä. Kansa taas on alistettu näiden dynaamisten vaikutusten hyvä-paha dualismille, jossa kansaa hallitaan ja heidän tahtoaan ohjataan. 

Varmaan ihanteellista olisi pyrkiä pois voimakkaasta hyvä-paha dualismista, niin ettei yhteisö ajattelisi puolestasi, etteivät hallitsijat ohjaisi tietoisuutesi päätöksentekoa, liikaa normittavasti. Mutta pelkkä mekaaninen ajattelu saattaa tuntua vieraalta ja kylmältäkin ajattelulta. Siksi on löydettävä itseisarvoisia päämääriä ja arvoja, joiden kautta hyvä ja paha määrittyy. Samalla on nähtävä maailman kokonaisuus dynaamisilla jossa mikään ei ole kyllin pahaa tai mikään ei täytä täydellisen hyvän kriteerejä. Teoilla on seuraukset, ja näiden hyvä ja paha on ihmisten määrittämiä. Näistä puhuminen on ainoastaan valtaa ja kontrollia toisiin käyttävän ihmisen tapa hallita. 

Hyvä-pahan voi ajatella tietoisena fenomenaalisena, tuntevana puolena, jonka viisautta on syytä päätöksissä myös kuunnella, jos se ei ole liiaksi yhteisön tunteiden ja oman tilan puolustuksen vallassa ja erehtyy arvoissaan. Oman hyvän ja pahan käsitysten kanssa on syytä käydä dialogia.

Jos hyvä ja paha jako asemoitu rasismiin tai muuhun kulttuuriseen erotteluun, merkeissä tai merkityksissä, niin sen vaikutus on vääristävä. Esimerkiksi ihonväri, merkkinä, tai kansalaisuus tai etnisyys merkityksenä hyvästä ja pahasta, on täysin väärällä tasolla. Kun ajatellaan koko ihmistä ja hänen toimijuuttaan, on hyvä ja paha mahdollista nimetä ennemminkin kokonaisuuksiin jotka särkevät luottamusta ja eheyttä, kuin yksittäiseen symboliseen merkkiin, esimerkiksi jonkun etnisyydestä.

Jos hyvä ja paha taasen on asemoitu liian abstraktiksi, jää helposti turhan hahmottomaksi. Sen pitää olla oikeaa esimerkiksi ihmisoikeuksiin tähtäävää poliittista näkemystä. Jos taas hyvää-ja pahaa ei ole, seurauksena on jonkinlainen hyväksikäyttö tai laskelmointi, missä on lyhin reitti tavoitteeseen. Hyvä ja paha kannustaa pitkäjänteiseen ajatteluun, jos se on asemoitu oikein.

Miten suunnistaa hyvän ja pahan kartalla, mikä itseasiassa on pahaa?

On siis löydettävä oikeat määreet hyvälle ja pahalle. Sen pitää olla konkreettista eikä vain filosofiaa, jossa kaikki muuttuu toisarvoiseksi. Sen lisäksi on osattava ajatella maailmaa myös mekanismeina, joissa ei ole ultimaattista hyvää ja pahaa. Kaikki skenaariot on mahdollisia, ja meidän on asetettava ihmisinä rajoja sille miten hyvään ja pahaan suhtaudumme, itseisarvoisesti, niiden asioiden kohdalla, jotka koemme ihmisyhteisölle ja planeetallemme tärkeinä. Tämä on erittäin vaikeaa, koska maailmassa ei ole rajoja, muuten kuin kulttuurissamme, mihin sopeudumme tai miten käsitämme pahan. 

Kun maailmalla ei ole fyysisyyden takia rajoja, eikä jumalakaan aseta niitä, meidän on oltava valppaina kulttuurin luonteelle. On kohdistettava dikotomiat, vastakkaisuudet oikeisiin asioihin, ei yksin yhteisön määräämänä, vaan filosofiselta ja minän rajojen ja tunteiden pohjalta koeteltava jokainen hyvän ja pahan merkitys. Yhteisömme saattaa tuntea sisäisiä tunteita sen hajoamisesta tai menestyksestä, ja näin tietoisuutemme sosiaalinen ulottuvuus saattaa pelata hyvän tai pahan tunteessa sosiaalista liimaa, enemmän kuin itseisarvollista hyvää ja pahaa, jolla todella olisi merkitystä.

Yhteisöllinen hyvä ja paha saattaa olla puhtaasti eturyhmä ajattelua ja kotiinpäin vetämistä. Samoin faktat, joita meille kerrotaan, ikään kuin struktuurina, saattaa edustaa rasistista hyvää ja pahaa tai olla muuten lyhytkatseista ja oman yhteisön puolustamista. Monen hyvän ja pahan käsitykset ovat individualismia ja omien oikeuksien ja toimijuuden puolustamista, ja tätä kerrotaan metamerkityksillä, rasistisen esteettisinä faktoina. Tällaisella pohjalla esimerkiksi nykyinen kapitalismi toimii, oman toimijuuden voimakkaana puolustamisena. Lapsetkin hallitsevat tämän, ja se on hyvin antifilosofinen kanta hyvälle ja pahalle.

Onkin erotettava tarkasti, mille antaa hyvän tai pahan leiman. Salaseuratkin johdattavat jäseniään hyvällä ja pahalla ja uskominen korkeampaan mystiseen voimaan, saattaa olla välttämättömyys. Merkit hyvän ja pahan ympärillä, opettavat heille struktuurin, joka on poikkeuksellinen muuhun yhteiskuntaan nähden. Mutta samalla ne ohjailevat ja vaikuttavat niin, etteivät todelliset mekanismit, joita viisaammat ja korkeammat asteet pitävät sisällään paljastuisi. Mekaaninen ajattelu on aina ylemmillä tasoilla ja hyvä paha dualismi sen alemmilla asteilla olevien ihmisten viestinnässä. Lopulta korkeammilla asteilla paljastuu, että hyvä ja paha ovat kuin tikapuut, joilla kiivetään korkeammalle, mutta samaan voi oppia tuntemalla tietty salattu järjestäytyneisyys jo alunpitäen. Koko salaseura on vain poikkeuksellisen moraalin järjestelmä, jossa ihmisiä jalostetaan käyttäytymään menestyksekkäästi, omia ja muiden tarpeitaan huomioiden, hyvän ja pahan mekanismeilla ja opeilla. 

On huomattava että oikeassa hyvässä ja pahassa, ei ole tilaa rasismille, ja tämän kaikki korkean moraalin edustajat ja salaseurat allekirjoittaa. On myös niitä jotka koittavat taistella maailmanjärjestyksellistä hyvää ja pahaa vastaan. Muut kulttuurit eivät ole itsessään maailmassa pahoja, vaan niillä on eri merkit ja merkitykset käytössään. Muuten niillä on samanlaisia asioita todellisuudessa. Niissä ihmiset rakastuvat, rakastavat, käyvät töissä ja viettävät vapaa-aikaa. Sinä ihmisenä saatat kokea ne pahoiksi ja ne voivat olla tuhoisia sinun kulttuuriselle merkitykselle ja kilpailla tilasta oman yhteisösi kanssa, mutta ne eivät itsessään ole pahoja. 

Muu tai vieraus ei ole oikean pahan asettama todellisuus, vaan vieraissa on niin pahoja ja kuin hyviäkin. Mutta emme tiedä – emmekä voi kontrolloida. Siksi koemme vierauden pahaksi – monesti syyttä. Populistiset poliitikot usein opettavat omaa pahaa vetoamalla vierauden pelkoon, ja saavat sen näyttäytymään keinotekoisessa valossa. Ihmisten suunnistaminen tällaisen pelon pahassa muuttaa heidän käytöstään entistä perhe keskeisemmäksi ja rasistisemmiksi. Merkkeihin, joihin pahaa populismissa ladataan on pitkälle signaloitua erilaisuutta, vierautta tai muunlaisuutta. 

Mutta mikä on objektiivinen hyvä ja paha, onkin paljon vaikeampi kysymys. Kulttuurit eroavat huimasti toisistaan ja niiden suhteen on vaikea erottaa, mikä ultimaattisesti olisi hyvää tai pahaa. Tämäkin on kulttuurin oma kysymys. Pitäisi parhaita ja kestävämpiä reittejä rakentavan, ja struktuurisen hyvän puolesta. Joskus hyvä tarkoittaa myös struktuuria vastaan nousemista ja valtavirran ajattelua haastavaa käytöstä. Huonoimmillaan hyvä ja paha ottaa huomioon vain läheiset. Se  voi olla sisäänpäin kääntynyttä perhekeskeisyyttä, tai parhaimmillaan enemmän globaalisti ihmiset huomioivaa vastavuorosta käytöstä, joka ei näe pahana vierautta.

Summa summarum, mitä näillä 12 sivulla halusin sanoa:

1. Uskonnot, ideologiat ja vaikuttavat ihmiset opettavat paljon hyvällä ja pahalla, mutta se on myös omaksuttavissa dualistisien ääripäiden yläpuolelta struktuurina, jolloin ei tarvitse alistua muiden vallalle. Siksi hyvällä ja pahalla ohjailua tulisi välttää. Se on lopulta järjestäytyneisyyttä, jossa jokainen suunnistaa persoonallisessa hyvässä ja pahassa. Ulkopuolinen hyvä ja paha on aina valtaa suhteessa sinuun, toimijuuttasi kutistavasti.
   
   

2. Vapaa ihminen on kiinnostunut oikeasta ja se tarkoittaa hyvän ja pahan analysointia. Hän oppii ennemminkin järjestyksestä, kuin altistuu dualismillle. Hyvän ja pahan hän teroittaa konkreettisiksi päätöksiksi, jota ei noudateta vain toisten käskystä.
   
   

3. Pahasta pitää puhua, mutta jättää tiukka hyvän ja pahan vastakkainasettelu pois ja puhua  mekanismeista. Pahaa ei tarvitse ulkoistaa vaan etsiä syitä dynaamisista vaikutuksista itsestä ja tilanteista, ei niin yksilöistä. On syitä ja seurauksia ja niiden navigoinnissa hyvä ja paha määrittyy konkreettisiksi valinnoiksi, ei vain filosofiaksi, joka käsittäisi pelkästään sosiaalisia funktioita ja nöyryyttä.
   
   

4. Tunne järjestys ja kannusta kuulijoitasi toimijuuteen, tekemään omat valistuneet valinnat, älä levitä omia käsityksiäsi absoluuttisesta, tai äärimmäisestä hyvästä tai pahasta.
   
   

5. Jos pidät sisälläsi salaisuuksia ja haluat edistää niitä sekä ajattelet myös perintöäsi, mieti onko kestävää levittää ennemmin hyvän ja pahan käsityksiä, jotka jokainen ihminen kuitenkin ajan saatossa määrittelee oman toimijuutensa kautta, kuin rakentaa struktuuria ja järjestäytyneisyyttä, joka kestää niin pitkään kuin ihmiset arvostavat tekojasi ja pitävät niitä moraalisina, valiten kuitenkin itse miten sen hyvän ja pahan miten siinä suunnistavat.

 

Lähteet ja vahva suositus jatko lukemiselle:

Frank Martelan blogikirjoitus:

https://frankmartela.fi/2020/10/30/hyvan-ja-pahan-sijasta-ihmiskunnan-perimmaisessa-vastakkainasettelussa-on-kyse-vallasta/

Tomi Hakkaraisen blogikirjoitus Tommy Helstenin -terapiakoulutussivuilla

https://ihminentavattavissa.fi/blogi/hyva-ja-paha/