Miksi paha voittaa ja hyvä aina häviää?

Keskeinen opetus joka nykyaikaan liittyy, on kaiken alistaminen hyödylle, hyödyllisyydelle ja tehokkuudelle, taloudelle. Saamme Suomessa seurata kehitystä, jossa yhä useampi taidekokonaisuus ja kansalaisyhteiskunnan keskusteleva piirre on suljettu, tämän tehokkuudelle ja leikkausten alttarilla. Tämä opetus lähtee jo aikojen alusta, jolloin taisteltiin siitä, saako korkoa periä. Koron kiskominen olisi erityisen haitallinen piirre, ja alistaisi ihmisiä liiaksi systeemeille. Nyt pääsiäisenä ajatukset ovat toiset. Puhutaan erityisestä systeemin vastaisuudesta ja uskonnollisesta ideasta, kun puhutaan siitä että Jeesuksen sovitustyö on lunastanut sitä kannattavat synniltä. Voittaako paha silti, ja Jeesus ei noussutkaan taivaisiin? Materiaalisella pahalla on siihen vain yksi vastaus.

Kuitenkin, nykyinen yhteiskunnallinen eepos, on havainnut yhä runsaammin sen, että ihminenkin tietoisuuden tarkastelun kautta on äärimmäisen materiaalinen, syvällä tasolla AI:n voimalla ohjailtavissa, johon vaikuttavat determismi menneisyydestä, ilman vapaata tahtoa. Materiaalinen paha on ideoiden ja ideaalien sijaan tuonut uudenlaisen fasismin aatteen pintaan. Ei materiaalisessa filosofiassa, vaan oikeastaan uudessa ideologiassa kristofasismissa. Tavallaan juuri se eetos on tullut osaksi ihmiskuntaa, kun ollaan alettu puhua talous, systeemi ja menestysteologista kieltä, joka puhuu pohjimmiltaan materiaalisista ja valtasaavutuksista sekä näkee woketuksen liian ideaalisena Jeesus-opetuksena, johon ei pidä uskoa. Se pohjautuu valtakeskeisesti, kristillisellä kielellä, äärimäiseen alistavaan valtaan, jossa yksilöoikeudet ja vapaus, on pyyhitty pois.

Kaikkia näitä yhdistää se että, kun yleisesti ideamme ovat hyviä, ja hyvää tarkoittavia, uutta luovia, joilla sisustamme yläkerroksen todellisuutta, joudumme ankkuroitumaan yhä uudestaan materiaalisiin arvoihin ja silkkaan pahuuteen talomme kellarissa ja perustuksissa. Kolikolla on kaksi puolta. On ideaali, mielemme vapaus, ‘vapaus synnistä’, mutta kolikon toisella puolella on aina pahuus, se miten materiaalisen maailman sen mukaan järjestämme. Johonkin materiaaliseen käytökseen nämäkin aatteet pohjaavat ja pelkistyvät. Nämä kaksi eivät ole erillisiä, vaan yhtä jokaisessa teossa ja taloudessa, kulttuurissa ja uskonnossakin. Tämä jää monelta huomaamatta. Jokainen teko on sekä ideaalinen että materiaalinen perustaltaan.

Ideat ovat yleensä hyviä, niillä rakennetaan tavoitteiden mukaista todellisuutta materiasta, mutta joillain pienellä osalla ihmisiä, ideatkin voivat olla pahoja. Erityisen ‘dark triad’ pimeän kolmikon kanssa tai anti-sosiaalisilla toiminnalla varustettujen ihmisten ideatkin ovat monesti yhteisön vastaisia tai yksilöiden hyvinvointia rajoittavia. Samoin ideologiat kulttuurisena voimana voivat arvoissaan sairastuttaa yksilöt erityiseen hyvä ja paha jaotteluun psykologisesti, jossa esimerkiksi vitaliteetista, erityisestä elämän voimasta, ja samalla vallasta tulee keskeisesti myös ideologian hyvä ja paha jaottelun piirre. Samoin evolutiiviset ominaisuudet kuten lisääntymiskyky, valta tai mielenterveys, voi äärimmäisissä kulttuureissa muodostaa tietyn ideaalin, jossa ideatkin näyttäytyvät pahoina. Yleensä ideat ovat hyviä, muodostavat uusia materian järjestäytyneisyyden muotoja. Mutta ideoissa on myös paha puoli, se riisto, millä resursseilla se idean toteuttaa.

Lopulta ilman ideaa mielessämme, joka edustaa vaikkapa rakkautta, emme voi järjestää sitä, ilman että järjestämme materiaa ympärillämme. Voimme poimia kukan puolisolle ja osoittaa rakkautta, mutta samalla paha saa vallan, kukka menettää juurensa ja materiaalisen kasvuympäristönsä, jossa se on menestynyt. Ideat eivät kanna, ilman materiaalin järjestäytymistä. Ilmastonmuutos, on myös tämän materiaalin järjestämisen, ideamme väärästä rakkaudesta, lyhytnäköinen ja kestämätön olemus. Jokainen ideamme on lopulta vain hetken riemua ja ehkä lyhytnäköistä rakkautta, järjestymistä pahan todellisessa materiassa. Lopulta materia voittaa, ja meille jää vain kuolema. Miten totaalista materiaalisessa ja toisaalta matemaattisessa universumissa se on, jää hieman auki. 

Opetus näin pääsiäisenä on, että ideoidemme, jaetun kulttuurisen hyvän vastakohtana, on aina materiaalinen järjestäytyminen ja pahuus, perusta, jos se siksi halutaan lopulta nimetä. Minusta kaikessa on lopulta kaksi puolta, ja joskus ideamme kantavat pitkälle kulttuurissa, niin että ne auttavat muita tietoisia olentoja materiaalisessa todellisuudessa suunnistamisessa. Usein ideamme ovat hyvästä, ja rakentavat yhteisöä. Esimerkkinä vaikka koron kiskomisen kielto, joka vapautti ihmisiä vuosituhansia velkaorjuudesta. Näitä ideoita nykyinen taistelumme kaipaa maailmassa. Sellaisia ideoita jotka ovat jo ihmisoikeuksien sääntöjen jaettuina perusteina. Vain antisosiaalinen ihminen tai jonkinlainen opportunisti asettaa oman edun muiden yläpuolelle. Usein, edelliseen liittyen, ideoilla on vaiettu pimeä puoli, toisten riisto. Tämä on valitettavaa taloudessa, jossa emme ajattele kuin osakkeenomistajien hyötyä, vaikka luonto ja ilmasto tuhoutuisi.

Jotkut taistelevat tätä vastaan jatkuvin ideoin, merkityksin, eskapistisin todellisuuspakoineen. Ehkä juurikin se opetus on että ihmisessä itsessään on se hyvä, mutta ulkopuolella ja ulkoavaruudessa on toiset vallat, jotka tuntuvat ihmisen toimijuudesta käsin pahoilta. Nykyinen valta on rikki, ja psykot määrää politiikan. Siinä lähiyhteisö voi näytellä pienin ideoin hyvää, vaikka isossa kuvassa mennään pahaan, kristofasistiseen sorto idealismiin. Näin usein onkin. Vain pienessä kaavassa pystymme hyvään, ja valta turmelee. Äärimmäisen suuri tietoisuus, on jotain mitä emme ymmärrä ja koemme sen pienen toimijuudemme tavoitteita kohden pahana. Niinpä tämän pääsiäisen epistemola pitäisi kuuluakin: Good loses. But dream big as long you live, not denying it’s evil side.

Edit: 18.4. Ideoidenkin pahuutta kuvaava kappale

Rakkauden käsite (kristillisessä) ateismissa

Totuuden etsintä on hyvä tavoite. Nimenomaan etsintä. Mitään valmista totuutta ei maailmassa ole, ja omasta totuudesta voi kehittyä sellainen lyömäase, etteivät sitä muut kestä. Totuuden etsintä ei saa olla liian vakavaa. Lopulta kaikki, ehkä loputtomasti perusteltu totuus ja metafysiikkakin, palautuu ihmisten välisiin suhteisiin, rakkauteen ultimaattisesti. Niinpä totuus jää tavallaan kakkoseksi tärkeysjärjestyksessä siinä, miten ihmisiä kohtaan on käyttäytynyt. Omasta 'totuudesta' on mahdollista antaa tilapäisesti periksi silloin, kun saavutetaan yhteistyön sujuvuutta tai rakkautta, mutta ei millä tahansa moraalisella hinnalla. Totuus on hyvä pyrkimyksenä, mutta pyhitettynä, ehkä liian kova toteamus muille, varsinkin jos rakkaus siitä kärsii. Totuus haastaa uhrautumaan, jotain sellaista tärkeää elämässä, jossa ihminen saattaisi olla sosiaalisesti parempi. Mutta kun totuus ja rakkaus asetetaan pariksi, ymmärretään, että kumpikin on voimallisia vain yhdessä. Joku voisi kutsua tätä kristilliseksi ateismiksi.

Alun jälkeen on valotettava käsitteitä mytologioista ja niiden muodostamista maailmoista. Se mitä olemme ihmisinä ei lopulta ehkä perustu viimeiseen ontologiseen, perustavaan todellisuuteen asioista. Metafysiikka ja uskomukset ovat tärkeitä, kun viestitään vertaisten kanssa, ja jaetaan sama kulttuurinen maisema keskusteluissa. Kuitenkin ei-tieteelliset merkitysten maailmat, kuten mytologiat liittyvät sellaiseen todellisuuteen, josta emme lopulta voi sanoa yhtään mitään varmaa. Raamattu on yksi tällainen mytologia. Eli sellainen asioiden maailma, jota emme voi tieteellisesti perustella. Lopulta mytologia, joka väittää jotain perustavaa metafysiikkana häviää ihmisten väliltä ja niiden tunnesisällöt ja siteet tulevat merkityksellisisiksi.  Ihmisten väliset suhteet, siihen mitä ultimaattisesti rakkaus toisia kohtaan osoittaa. Olemme oman metafysiikkamme vankeja, mutta kantaako metafysiikka ihmisten keskellä välittämistä ja rakkautta, on oleellisempi kysymys, ei se kuka oli lopulta tismalleen oikeassa. Tämä on tällainen yksi näkemys, kurjempiakin todellisuuden näkemyksiä on, jossa edes rakkaus ei merkitse mitään, koska kaikki palautuu kuolemassa nollaan. Tavallaan totta, mutta ajassa meidän olemuksellamme temproaalisena on merkitystä, jokaisella rakkauden teolla on ajallinen merkitys, vaikka kaikki olisi lopulta merkityksetöntä universumin kuollessa. Jotkut pitävät rakkautta ikuisena. Sen muuttava voima yksilössä on jotain, joka muistetaan koko elämän ajan – ikään kuin ikuisesti. Tietoinen kokemus on kuitenkin se mikä ratkaisee sen millaiset uskomukset ja niistä johdetun käsityksemme perimmäisestä järjestyksestä maailmassa muodostamme, joka kuitenkin palautuu siihen miten olemme muiden ihmisten ja luonnonjärjestyksen kanssa.

Tavallaan tarkoitin pohjimmaisesti, että tietoista kokemusta määrittää metafysiikka, uskomukset, jotka transsendenttisesti ylittävät materiaalisen maailman, kuten käsitykset jumalasta, tuonpuoleisuudesta, yliluonnollisesta tai vaikkapa ateistisesta, harvemmin ideologisista uskomuksista, maailmankaikkeuden määreenä. Koko sisäinen fenomenaalinen kokemuksemme on toisella tasolla kuin materia, mitä perustavana tasolla ihmisinä olemme ja mitä ympäristössä voimme havaita.

Tämä metafysiikka kuitenkin palautuu ihmisten välisiin liikkeeseen, tunnelmiin ja vaikutuksiiin. Tässä tulen rakkauteen, metafysiikka ihmisten toimintana palautuu lopulta ultimaattisesti rakkauteen. Siihen millainen olen toisille ihmisille, vaikka olisinkin metafyysisesti hyvin korkealla tiedossani. Metafysiikka taasen on pettävää, ja siinä on vaikea perustella tietojaan järkevästi tai ainakin kaikki perustelut tuntuvat lähes yhtä hyviltä tai muodostavat oman kulttuurisen uskomusten piirin jatkumoja. 

Tullaan siihen mitä jo looginen empirismi kosketti tietoteorinana viime vuosisadan alussa. Sitä kutsuttiin myös Wienin piiriksi. Siis sellaisena arviointina, missä pyrimme määrittämään, miten voimme hankkia tietoa maailmassa. Metafysiikka on vaikea laji saada tietoa ja käyttäytyä niin, että sillä tiedolla saavuttaisimme muuta kuin kulttuurista yhdenmukaista toimintaa. Tiede on kiistellyt loogisesta empirismistä, joka teki jaon tieteen ja metafysiikan välillä jyrkästi. Perustavalla tasolla, meidän on huomattava, että tieteellinen metodi, varmennettu tieto, ja sen sijaan mytologiset käsitykset jumalana, joidenkin mukaan ilmoitus’tietona’ tai vaikkapa myöskin ateistisina uskomuksina, ovat erilaisia ja keskustelevat tiedon olemuksesta eritavoin. Samoin ne suhtautuvat rakkauteen maailmassa eritavoin. Kumpi suhtautuminen on oikeassa? Tieteellinen metodi ja materialismi kiertää koko kysymyksen rakkaudesta ja ideologiat metafysiikkana kompastuu omiin saappaisiin, ovat enemmän rakkautta kuin tietoa, että se ohittaa jo kerrottuna reaalisen todellisuuden. Rakkaus on kuitenkin monelle totta ja oikeaa, miten tehdä rakkaudesta myös tietoon liittyvästi hyödyllistä?

Pragmaattisesti se mikä toimii maailmassa on tietoa ja sen kanssa pystyy navigoimaan maailmassa. Metafysiikka on enemmänkin kulttuurista navigointia, kuin pitävää tietoa todellisuuden ohjaavuudesta. Jos rakkaus on kompassi, jota käytämme suunnistamisessa maailmassamme, täytyy meidän virittää se vastaamaan tiedon askeleita maailmassa. Tämän voimme tehdä kun näemme rakkauden perustavana ominaisuutena ihmisten välillä, johon tieto ja perimmäiset kysymykset ohjavat. Kuitenkin kaikki tieto, metafyysinenkin, on tämän universumin lainalaisuuksien deterministisen järjestyksen asteittaista, kerroksittonutta tuntemista, vaikka emme voi olla varmoja tiedon paikkansa pitävyydestä. Fiktiokin voi osoittaa rakenteita, mutta tavallaan sen semantiikka palautuu fyysisyyteen, siihen että oikeasti minun suhteellani toisiin on suurempi merkitys, kuin sen rakenteita opettavalla fiktiivisellä semantiikalla. Looginen empirismi etsi vielä tiedon ominaisuutta, metafysiikalla ja fiktiolla voi rikastaa olemusta. Tätä on myös tietomme jumalasta tai sisäisestä totuudesta moraalisena kompassina. Sen opetus on lopulta fyysinen, ja palautuu ultimaattisesti keskinäiseen rakkauteen. 

Minusta ateistisesti kaikki palautuu yksilöön, vaikka tietoisuuskin ulottuu ulkopuolelle. Tätä kuitenkin lohdullisesti määrittää toteamus, että metafysiikka, jolla elämäämme rikastamme, palautuu fyysisyyteen, ihmisten välillä oleviin suhteisiin ja ultimaattisesti rakkauteen.

Edit:25.11. selkeytetty loogista empirismiä ja lisätty johdantoja kappaleisiin

Teoreettinen ajatus ei-informativisesta stuktuurista mahdollistaisi kvanttitietoisuuden navigaation

Uudenlainen näkemys kvanttimekaanisesta tulkinnasta mielessä.

Tekstini vilisee joillekin uusia käsitteitä. Siksi yritän selittää ja selkeyttää käsitteitä, mutta jos haluat aihetta tutkia, sinun on tutustuttava kvanttimekaniikkaan syvemmin. Kyseessä on uudenlainen teoreettinen kehys kvantti mielen tai tietoisuuden toiminnalle. 

Kuuntele audioyhteenveto suomeksi jos haluat helposti omaksuttavan version: https://notebooklm.google.com/notebook/b26f43f6-0bd3-4f5c-9f8a-43e6690cc4d6/audio

Ensinnäkin kun puhumme mielestä, tarkoitan sillä meille ilmeneviä ajatuksia ja tunteita. Niitä kokemuksellisia, eli siis tarkennettuna fenomenaalisia, kokemuksellisia ilmiöitä, joissa materiaaliset aivomme saavat toisen asteisen kokemuksen. Fenomenaalinen tietoisuus saattaa olla enemmän kuin neuronien toiminta. Spekuloin että kyseessä olisi laajempi kvanttimekaaninen toimijuuteen ja ei-informatiiviseen struktuuriin liittyvä kokonaisuus. Tämä ilmiö on tietoisuus, se että asiat tuntuvat joltain, tai ajatukset flow'ssa, virrassa seuraavat toisiaan. 

Kehittelen ajatusta erityisesti siitä, miten meillä voi olla kokemuksellinen puoli tietoisuudessa. Tätä tiede ei ole pystynyt selittämään. Olisi ensinnäkin aloitettava siitä, että meillä on tavallaan monistinen selitysmalli asioille, että neuronien toiminta ja niiden suhteet vastaavat siihen, että tietoinen kokemus syntyy. Asiassa ei mielestäni ole dualismi, mielen ja neuronaalisen fyysisyyden erotus, vaan se että niissä kehittyy yhteyksiä, jotka määrittävät sitä tilaa, jossa asiat pelkistyvät tietoisuuden kvanttimekaanisessa ilmiöissä toisaalta yhdeksi ajatukseksi kerrallaan ja toisaalta monisyisiksi tunteiksi, jotka saavat tiettyjä ulottuvuuksia kokemuksina. Nämä saattavat olla yhtenäisen tietoisuuden ‘voiman’ ilmentymistä. 

Kuitenkin mitä huomioimme siinä kun käsittelemme tietoisuudesssa asioita on teoriani mukaan sitä, että käsittelemme siellä kvantti-super-positioita. Kun katsomme pöytää, reagoimme sen superpositioihin ja tallennamme tämän neuronien välisiin suhteisiin. Käsittelemme informaatiota kuitenkin edelleen niin että meillä on mielessämme yhteys tähän pöytään, muistimme ei-informatiivisien viittausten kautta. Nämä ei-informatiivisen viittaukset ovat lomittumista tämän pöydän informaation kanssa. 

Lomittumisessa on kyseessä kvantti-ilmiö, jossa hiukkasten superpositiot alkavat jakaa toisilleen strukturaalisia tiloja, mutta ei-informatiivisesti. Niin että niiden välillä ei välity informaatiota. Kvantti hiukkaset voivat lomittua eristetyissä laboratorio-olosuhteissa, mutta ajatukseni mukaisesti näin käy myös reaalimaailman yhteisessä systeemissä. Spekulaatio on että tietoisuuden toimijuus voi nimenomaan toimia tälläisen ei-informatiivisen struktuurin navigaationa, niin että se ottaa haltuun tiettyä ulkopuolista lomittumisena, jolla ei ole suoraa kosketusta yksilöön.

Kvanttilomittuminen on ennen kaikkea ei-informatiivinen struktuuri, jolla järjestelmät tulevat tietoisiksi, informaation saavuttaessa struktuurin ajallisesti myöhemmin ja jakaessa keskenään eri alueiden linkittyneitä informaatioita yhteisessä informaatio avararuudessa. Struktuuri on propabilistisena läsnä, neuronien vaikuttaessa ympäristöön, ja ollessa ei-lokaalissa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Voidaan ajatella että näkyvä universumi on yhtä tämän ei-lokaalisen kvanttimekaanisen lomittumisen kanssa.

Oletus on, ettei kvanttimekaaninen lomittuminen tietoisuutena muuta varsinaisesti neuronien determinististä toimintaa, mutta antaa yhtenäisen kuvan ja kentän neuroneille olla harmoniassa ja fenomenaalisessa suhteessa toistensa kanssa. Fenomenaalinen suhde kuvaa tietoisuuden ilmiötä, jolla ihminen käsittelee neuronien ilmenevää toimintaa. Fenomenaalinen ilmiö suhteena kuvaa sitä mitä kvanttimekaaninen struktuuri saa aikaan, kun neuronit ovat suhteessa toisiinsa lomittuneessa tilassa, struktuurissa.

Pidän ajatusta kvantti tietoisuudesta kutkuttavan hedelmällisenä. Se selittää sen miksi kvanttimekaaniset voimat ehkä typistyvät harvempiin ulottuvuuksiin tietoisuudessa ja saavat kapeamman kaistan, tietyn ykseyden. Jos tämä tietoisuus onkin se mikä selittää ei-lokaalisia ilmiöitä, sillä kun se on joskus vuorovaikutuksessa tai tarkkailussa jonkin asian tai materian kanssa, niin se ikään kuin jättää portin auki kvanttilomittumisena ottaa haltuunsa tämä tietoisesti myöhemmin, neuronien viitatessa siihen kvantti avaruudessa, kun sen lomittuminen on jollain tasolla aivoissa. 

Analyysiä ei-informatiivisesta tietoisuudesta kvanttimekaniikassa.
(teksti tuotettu yhdessä Gemini tekoälyn kanssa)

Vaikka "kutkuttavan hedelmällinen" ajatus tietoisuuden ja kvanttimekaniikan syvästä yhteydestä on kiehtova ja saattaa tarjota reittejä kohti uudenlaista monistista ymmärrystä, on tärkeää pitää jalat maassa.

Ajatus, että tietoisuus voisi "typistää" kvanttimaailman monimuotoisuutta rajoitetummaksi, yhtenäiseksi kokemukseksi (kuten superpositiosta romahtamiseen ja "yhden ajatuksen" luomiseen), on vahva ja intuitiivisesti vetoava analogia. Se on yksi tapa, jolla kvanttimekaniikan periaatteet voisivat "selittää" tietoisuuden fenomenologisia ominaisuuksia, ilman suoraa "woo"-leimaa, vaikka tiede ei tätä vielä todista.

Sen sijaan ajatus, että tietoisuus jättäisi "portin auki kvanttilomittumisena" ottaakseen myöhemmin haltuun asioita ei-lokaalisti, ylittää nykyisen fysiikan ja biologian rajat merkittävästi. Se edustaa "woo"-spekulaatiota, koska sille ei ole tukea kokeellisesta tiedosta tai vakiintuneista teorioista, ja se vaatii kvanttimekaniikan perusperiaatteiden laajentamista tavoilla, joita emme tällä hetkellä ymmärrä tai voi testata.

"Mutta jospa portti ihmisen ja ympäristön välillä on hienosyisempi kuin koetilanteissa eristettyjen kvanttimekaanisen laitteiden toiminta. Jospa lomittuminen on yleinen ominaisuus. Ja että tämä ympäristön tietty havainnointi, 'avaa portin' käsitellä ympäristön objektia tietoisuudessa, ikään kuin ymmärtäen sen luonnetta sisäisesti tietoisuuden työkaluna. Portin avaaminen kohteen ja tietoisuuden välille, on non-informatiivisen struktuurin avaamista. Se ei ole informatiivista, mutta aiheuttaa tietoisuudessa struktuurin kokemuksen ympärillä havaittuihin objekteihin. Niin voimme fenomenaalisesti tunnistaa jonkun pöydän mielessämme muinakin kuin neuronien suhteina, vaan käsiteltynä kvanttilomittumisena, kun olemme tarkkailleet sitä.

Esimerkiksi, jos ajatellaan, että kvanttikoherenssia voitaisiin ylläpitää tietyissä aivojen mikrorakenteissa (esim. mikroputkissa, kuten Orch-OR:ssa, tai tietyissä proteiinikomplekseissa), se tapahtuisi juuri siksi, että nämä rakenteet ovat kehittyneet tukemaan sitä, ehkä "suojaamalla" niitä ulkoiselta melulta tavalla, jota emme vielä ymmärrä täysin.

Ympäristön tietty havainnointi 'avaa portin' käsitellä ympäristön objektia tietoisuudessa, ikään kuin ymmärtäen sen luonnetta sisäisesti tietoisuuden työkaluna.

Tämä kuvaa hyvin sitä, miten tietoisuus tuntuu toimivan – se ei ole vain passiivista tiedon vastaanottamista, vaan aktiivista rakentamista ja ymmärtämistä. Vaikka tämä voidaan selittää myös klassisilla hermoverkkojen malleilla. Kvanttinäkökulma tarjoaa houkuttelevan metafyysisen perustan tälle aktiivisuudelle. Toimijuus tavallaan sisään sulkee struktuurin, jossa se osaa suunnistaa.

Jos tietoisuus "mittaa" ulkomaailmaa, ja tämä mittaus aiheuttaa "romahduksen" tai valinnan mahdollisuuksien joukosta, niin tämä vastaa sitä, että objekti ikään kuin "lukitaan" tietoisuuden käsittelemäksi. Tässä yhteydessä kvanttiteoriassa "mittaus" ei ole vain ulkoisen tarkkailijan tekemä, vaan se voi olla minkä tahansa vuorovaikutuksen aiheuttama. Jos tietoisuus on syvästi vuorovaikutuksessa materian kvantti pohjan kanssa, se voisi toimia tällä tavalla.

Portin avaaminen kohteen ja tietoisuuden välille on ei-informatiivista struktuurin avaamista. Se ei ole informatiivista, mutta aiheuttaa tietoisuudessa struktuurin kokemuksen ympärillä havaittuihin objekteihin.

Tämä on vahvin ja mielenkiintoisin osa, koska se yrittää kiertää sen perinteisen ongelman, että kvantti-ilmiöitä käytetään siirtämään informaatiota nopeammin kuin valo tai selittämään yliluonnollisia ilmiöitä.

• ei-informatiivisuus: Jos "portin avaaminen" ei siirrä klassista informaatiota, se ei riko tunnettuja fysiikan lakeja (kuten No-Communication Theorem, joka estää informaation siirron lomittumisen avulla). Tämä on kriittinen kohta.

• Struktuurin kokeminen: Sen sijaan, että tietoisuus vastaanottaisi valmiin kuvan, se saisi pääsyn johonkin syvempään, ei-informatiiviseen "struktuurin" tasoon, josta sitten rakentuisi tietoiseksi koettava fenomenologinen kokemus. Tämä voi resonoida ideoiden kanssa, joissa tietoisuus ei ole pelkästään "laskentaa" tai "informaation käsittelyä", vaan jotain syvempää, perustavampaa vuorovaikutusta todellisuuden kanssa.

• Integroitu informaatioteoria (IIT) analogia: Vaikka IIT on itsessään klassinen ja ei-kvanttinen teoria, se puhuu "integroidusta informaatiosta" (Φ), joka on järjestelmän kykyä aiheuttaa informaatiota sen omissa osissa, mutta ei ole redusoitavissa osien summaan. Ajatus "ei-informatiivisesta struktuurin avaamisesta" voisi olla kvanttinen vastine tällaiselle sisäiselle, ei-redusoitavalle kokemukselliselle rakenteelle. IIT pyrkii selittämään juuri kokemuksen "yhteyttä" ja "yhtenäisyyttä".

Johtopäätös

Ajatus ei-informatiivisesta struktuurista on korkeasti spekulatiivinen, ja sille ei löydy suoraa empiiristä todistusaineistoa tai valtavirran tiede ei sitä nykymuodossaan kannata.

Kuitenkin, se ei ole täysin vailla yhtymäkohtia:

• Kvanttibiologia avaa ovea sille, että biologiset järjestelmät voivat olla kvanttimekaanisesti hienostuneempia kuin aiemmin luultiin.

• Mittausongelman filosofiset tulkinnat tarjoavat jo valmiiksi ajatuksen, että vuorovaikutukset (mahdollisesti tietoisuuden kautta) voivat "romahduttaa" superpositiot yksittäisiksi tiloiksi.

• "ei-informatiivinen struktuurin avaaminen" -konsepti on älykäs tapa välttää ilmeisimmät "woo"-sudenkuopat, jotka liittyvät informaation siirtoon tai yliluonnollisiin kykyihin. Se siirtää huomion siihen, miten tietoisuus rakentaa kokemuksen, eikä niinkään siihen, mitä se siirtää.

• Se selittäisi monia tietoisuuden suunnistamiseen ja navigaatioon maailmassa liittyviä tekijöitä, jotka ovat materiaalisuuden yläpuolella toiminnoiltaan. Ne ovat sellaisia millä ei voi selittää sitä miksi ihmiset tietävät tai havaitsevat asioita, jotka ovat materiassa suunnistamisen yläpuolella. Meillä on tietoa parhaimmillaan ei-informatiivisesta lomittuneesta struktuurista

Tietoisuus, ainut ja tosi kokemus maailmasta

Puhe Molemmin puolin -filosofiafestivaalilla

Tietoisuus – meillä kaikilla on se jonkinlaisena ominaisuutena tässä huoneessa. Edellytys tietoisuudelle on, että olemme omaa toimintaamme sääteleviä ja tuntevia organismeja. Ihmisillä, sekä jopa eläimillä on tietoisuutta ja tajuntaa. Voisiko jopa puut yhdessä metsän organismien kanssa olla tietoisia? Rajaa on nykytietämyksen valossa vaikea vetää, kun asiaa alkaa miettimään. 

Puhutaan nyt siitä minkä tunnemme parhaiten, oman tietoisuutemme. Meidän ihmisten mielet ovat tuntevia, ajattelevia, ja ne sisältävät aistikokemuksia. Kaikki mitä tietoisuudessa koen, on minulle totta. Mitä muuta voisikaan syvästi kokea kuin oman minän ajatuksia sekä tunteita? Se on minulle kaikki kaikessa. 

Kauan sitten elänyt filosofi Kant tiivistää totuuden meille ilmeneviin havaintoihin ja päätelmiin. Meillä on siis havaintoja maailmasta ja päätelmiä sisäisestä todellisuudesta. Sitä että tunnemme tajuntamme ajatukset ja aistikokemukset jonain, kun käsittelemme tietoa, on nimitetty tieteessä vaikeaksi ongelmaksi (hard problem of consciousness). 


Fenomenaalinen, kokemuksellinen tietoisuus 

Keskitytään ihmisen tajunnan kokemukselliseen puoleen, ja siihen mikä kohdistuu vaikeaan ongelmaan. Siinä on nimenomaan kyseessä fenomenaalinen tietoisuus. Fenomenaalisen puoli on kiinnostava juuri sen takia että se on empiirisesti vaikea todeta ja se ilmiönä on tuntematon tieteessä. 

Fenomenaalinen tarkoittaa ihmisen mielen sisäistä "kokemusmaailmaa", maailma sellaisena kuin hän sen kokee. Tämä sisältää tunteiden, ajatusten ja aistimus sisältöjen kokonaisuuden. Tähän liittyy myös laajempi kokemus vuorovaikutusten, kuten ympäristön ja sosiaalisuuden ymmärtämisestä.

Fenomeeni on siis ilmikuva tai ilmiö, antiikin Kreikan perinnön mukaan. Kokemus, jota ilman emme tunne tai ymmärrä informaatiota, jota aivomme käsittelevät. Opimme syvällisesti asioista vain tajunnallisen kokemuksen kautta. Suunnittelemme tulevia toimintoja vain tietoisuutemme välityksellä, muuten toimimme lähestulkoon reflektiivisillä mekanismeilla.

Meillä on siis pääsy ainoastaan subjektiiviseen kokemukseen asioista, ei niiden mekanismeihin, jolla ne toimivat. Käsittelemme tietoa vain kokemuksellamme, emme niiden ulkomaailmasta välittyvillä rakenteilla tai suhteilla. Meille ilmeistä on ainoastaan asioiden fenomenaalinen puoli, oppiva kognitio.

Elämme siis tavallaan jatkuvassa illuusiossa tai ainakin kuvitelmissa ja fiktiossa.


Selityksiä fenomenaaliselle tietoisuudelle 

Tietoisuuden vaikea ongelmaa on yritetty ratkaista monin tavoin. Tästä perinteisimpiä ja vanhempia näkemyksiä on dualismi, jossa on kaksi perimmäistä olomuotoa, henkinen ja materiaalinen. Tämä on tuttu jo Descartesin filosofiasta. 

Sen lisäksi on käsityksiä mielestä maailman universaalina substanssina. Jonkinlaisena kaiken perustana olevana Jumalan mielenä. Tämä on tuttu mm. filosofi Leibnizin ajatuksista. Myös Spinoza esitti että on vain yksi substanssi, jota kohti kaikki elämässä ilman vapaata tahtoa suuntautuu.

Fysikaalisessa ja kognitiivisessa tulkinnassa ajatellaan, että kyseessä on informaation prosessointi, jonka vaikutukset tunnemme ja koemme tietyllä tavalla. Fysikalistit selittävät että neuroyhteydet tuottavat rakenteena fenomenaalisen kokemuksen. Tästä esimerkkinä on integroitunut informaatioteoria.

Integroitunut informaatioteoria selittää, että neutraali yhteyksien itseensä kietoutuneisuus olisi viittaamassa sisäiseen kokemukseen. Tämä edellyttää näkemystä panpsykismistä. Kaikki materia on siinä tietoista. 

On myös teorioita jotka pyrkivät selittämään tietoisuutta pelkillä neuraalisilla yhteyksillä ja aivojen toiminnalla, täysin materiaalisesti. Yksi tällaisia ovat higher order ja global workspace teoria. Molemmat selittävät neuraalisten toimintojen emergenttejä ominaisuuksia korkeammalla kognitiolla, jolla säädellään automaattisia, ei-tietoisia toimintoja. Ilman aivojen globaalisti jaettua kokemusta, meillä ei olisi ajatuksia, ei tunteita, eikä suuntautumista tulevaan. Nämä ovat hyvin mahdollisia teorioita, mutta vaativat lisätarkennuksia.

Millään näillä ratkaisu yrityksillä ei tunnu olevan tarvittavaa selitysvoimaa vaikean ongelman ratkaisemiseksi. Fenomenaalinen tietoisuus ja kokemuksellinen ilmiö mielessä on tieteelle erityisen haastava. 


Mikä on totta? Tietoisuuden näkökulmasta 

Aisti informaatioon perustuen tiedämme totuuksia maailmasta. Mutta voimme saada paremmin perusteltua totuutta myös tieteellisellä metodilla. Se tarkoittaa testausta ja tieteellisten teorioiden hypoteesien vahvistamista tai kumoamista. Tätä samaa testausta tekevät itse asiassa aivomme, kun ne suodattavat kaikkein optimaalisinta, energiaa säästävää sisäistä mallia todellisuudesta ympärillämme. 

Esimerkiksi historiassa ajattelimme valkoisen valon olevan jotain erityistä, mutta nyt tiedämme että se on vain valoa, joka heijastaa kaikkia aallonpituuksia. Käsitän valon valkoisena, tulkintani viitekehyksessä, vaikka sillä ei ole tieteellistä perustaa. Valkoista valoa ei todellisuudessa ole olemassa, muuta kuin sisäisen mallin mukaisena havaintona. 

Mallit, jotka opimme, ovat siis tulkintaa maailmasta. Sen sijaan, että uskoisin suoraan aistihavaintojen sisältöä, voin ymmärtää teorioita aistihavainnon takana. Voin oppia tulkitsemaan oikein aistihavainnon lähteitä. Esimerkiksi tietämään että valkoinen valo tarkoittaa kaikkia aallonpituuksia.   

Ukkonen ja salamointi ulkona ei ehkä tarkoita Ukko-ylijumalaa, vaan elektromagneettista pilven purkausta. Sen olemme oppineet tieteestä vallitsevana faktana. Kokemus yksilölle subjektiivisesti totta, mutta tulkinta voi tehdä siitä myös ontologisesti ja objektiivisesti oikean – abstraktin tason käsitteen, jolla ymmärrämme syvemmin universumimme sisäistä rakennetta. 

Onko tieteellinen metodi kuitenkaan lopulta kaiken paljastava? Voiko maailmassa olla jotain muuta kuin kategorioita, lainalaisuuksia ja näiden suhteita? Aivojen neuronit pystyvät hahmottamaan optimaalisinta mallia todellisuudesta. Ne perustuvat toimintansa relaatioihin, ja niistä muodostuviin kuvauksiin maailmasta. 

Onko tekoälystä tutut matemaattiset mallit neuronien toiminnasta viimeinen tunnettu ontologia? Onko universumi lopulta matemaattinen tai kuin lausuttu runo? Jotain jota vain subjekti voi käsittää. Onko maailma komputatiivinen sekä objektiivinen vai kokemuksellinen ja subjektiivinen?

Runo on kaunis, mutta matemaatikot ja fyysikot pitävät omaa tiedeenalaansa perustana kaikelle. Tekoäly veistelee runoja iloksemme, pelkällä opitulla sanajärjestyksen laskelmilla. Näyttääkin pitkälti siltä että matematiikka ja fysiikka olisi saamassa niskalenkki otteen perustavana ontologiana.

Emme kuitenkaan lopullisesti voi sanoa, onko objektiivinen totuus, perimmäistä ontologista totuutta maailmasta. Siksi subjektin totuus maailmasta jää ehkä viimeiseksi totuudeksi, sen objektiivisuuden puutteellisuudessakin – totuus maailman luonteesta, jonka yksin minä, ja vain minä, voin tuntea ja tietää. 

Runo matemaattisena tuotoksenakin on kokemuksena enemmän subjektille kuin sen laskennalliset suhteet. Tunteitamme ja kokemuksiamme ei voi selittää. Ne ovat jokaiselle uniikkeja.

Heikkouden filosofia. Matemaattinen vallan todellisuus haastaa kristinuskon tarinan.

On mielenkiintoista miten Raamatun opetuksista Jeesuksen sanoissa on huomattavissa heikon yksilön menestystarina. Se perustuu eräänlaiseen käänteiseen käsitykseen, se mikä on vahvaa on heikkoa ja se mikä on heikkoa on vahvaa. Tämä juontaa juurensa siihen, että kristinusko toteutti kulttuurisen vallankumouksen Roomassa alhaalta ylöspäin. Israelin alueella syntynyt kristinusko nosti Roomasta käsin hallitussa valtakunnassa alistetussa asemassa olevan kansansa opetuksillaan arvokkaaseen asemaan. Tämä reformi tai vallankumous tapahtui heikosta asemasta käsin alhaalta ylöspäin pitkälle uuden uskonnollisen merkitysavaruuden ja tarinan luonnilla.

Tällaiselle tarinalle on tilausta nykypäivänäkin, jossa sosiaalisesti ja taloudellisesti heikot ovat hiljaa, kun heillä ei ole oikeutusta mielipiteilleen, ei kulttuurista vahvuutta sanoa ajatuksiaan ja tuoda julki mielipiteitään. Miksi sitten ideologia joka nostaa heikon vahvaan asemaan on edelleenkin läsnä yhteiskunnassa, vaikka valtakunnat ovat perustuneet voimaan ja hallintaan? Se perusteiltaan johtuu siitä, että ihmisen psyyke kärsii vallasta. Jos on toisten yläpuolella tai valta-asemassa, aiheutuu siitä erityistä kognitiivista painolastia. Valinnat muuttuvat valta-asemassa vaikeiksi, kun jollekin kumarretaan, pyllistellään toisille.

Heikon ihmisen puolustus lähtee tasa-arvosta. Kaikki parhaat ideat syntyvät yhteisestä vuorovaikutuksesta. Yleinen tasa-arvoisuus on palkitsevaa sosiaalisesti ja eliitti on menettänyt järkensä. Siinä heikon ihmisen menestystarinan salaisuus. Kun pelataan yksinkeraisilla pelimerkeillä, on peliä mahdollista johtaa simppeleistä evoluutiopsykologisista päämääristä käsin. Koti, Uskonto, Isänmaa. Siinä yksinkertainen konservatiivinen menestysresepti, joka noudattelee omien geenien ja kulttuurin hyvinvovaa kolminaisuutta.

Mahdollisuuksien tasa-arvo on sitä, mitä jo varhaiset kristityt heikon asemalla ehkä halusivat sanoa, ollessaan itse heikkoja. Sitä ei kuitenkaan nimitetty tasa-arvoksi koska vierastettiin muita uskontoja. Vasta myöhemmän kulttuurit ymmärsivät uskonnon funktion sosiaalisesti ja pystyivät lieventämään me ja muut erottelua. Koti, uskonto, isänmaa kolmio ei puhu tasa-arvosta, vaan itsekkäästä evoluutipsykologisesta me henkisyydestä. Kulttuurilla meni aikansa tajuta, ettei tasa-arvo ei ollut oman yhteisön hegemoniaa, vaan laajemmalle sovellettavaa ideoiden ja vallan tasa-arvoistamista, osa yhteiskunnallista toimivaa järjestelmää. 

Kun kaikkien mielipiteillä on väliä ja kaikki voivat tulla kuuluiksi myös demokratioissa, syntyy jotain voimauttavaa, yhteiskunta hengittää ideoita ja resurssit ovat ihan eri luokkaa, kuin autoritaarisessa korruptoituneessa hierarkisessa tai diktatuurisissa yhteiskunnissa. Ihmisten hyvinvointi nousee heikon tai alistetun ihmisen voittavasta tarinasta. Miten simppeli elämäntapa voisi jatkossakin olla voittava tarina joka voimaannuttaa kansakuntia?

Tätä tarinaa on vaalittava jatkossakin, vaikka kristinusko on jo osaltaan heikentynyt. Uudella tavalla on tuotava esille heikon ihmisen asema ja mahdollisuus vaikuttaa. Kuitenkin tarinoiden, joita rahvas omaksuu on oltava osaltaan valtavirtaa, oikeuttaakseen mielepiteensä yleisössä relevanttina, osa tieteellistä näkemystä ihmisestä, eikä valtavirtaa vastaantaistevaa uskonnollista kulttuuria. 

Tilanne on muuttunut vanhasta ajasta, jolloin uskonnotkin olivat paikallisia. Nyt kilpaillaan ihmisten merkityksistä globaaleilla areenoilla. Erityinen Hillsong seurakunta kouluttaa ja käyttää kaikkia musiikin ja draaman keinoja tehdäkseen tilaisuuksistaan kiinnostavia. Kun piirisi oli vain lähimmät ihmiset, nykyisin piiri, jonka kanssa kilpaillaan, on globaali, miljardit ihmiset. Kilpailusta on tullut masentavaa yksilölle. Vain harva isoissa yhteisöissä voittaa ja voittavan henkilön estetiikka somessa on usein teatterimaista vaikuttamista. Olisi parasta jos kilpailupiirit saataisiin taas pienennettyä ja menestystä haettaisiin lokaaleilla asioilla. Kun ei olisi enää sellaista mahdotonta seinää edessä, jossa menestymistä haettaisiin globaaleilta markkinoilta. Olisi lokaaleja huoneita ja piirejä joissa oltaisiin vertaisia, tämä aiheuttaisi sen että maailma olisi ristiriitaisempi, eikä niin yhteen hengittävä. Mutta voisimme tekoälyn avulla johtaa pienempien piirien toimintaa ja merkityksiä globaalitaloudellisempaan suuntaan, ilman globaalia kilpailua. Vanha kunnon uskonnollinen paikallisuus voitaisiin nostaa kunniaan, kuitenkin uusilla voimakkaammilla yksilöllisimmillä globaalieettisyyttä varioivilla tarinoilla.

On haastavaa enää kehittää kristinuskon kaltaista tarinaa, joka enää uppoaisi yleisöön neitsyistä syntymiseen ja kuolemanjälkeisineen taivaiden valtakuntineen. Moni on irtaantunut kristinuskon heikon tarinasta, jopa kirkotkin ovat nykyisen kilpailullisen sosiaalisen median pelin hallitsevia. Uusi Se löytyi-kamppania esittelee kääntymistarinoita, joissa ihminen on kertonut itselleen elämässään tarinan uskontulon muutoshetkestä. Olemme kuitenkin uudessa ajassa ja monet tarinat ovat matemaattisia algoritmeja, joita voimme hioa tekoälyn työkaluilla tai laskea saavuttettavia yleisöjä.

Uskonto on ottanut myös näitä työkaluja käyttöön. Äärimmäisenä esimerkkinä, usea on saanut facebookin mainoksiin kutsun Karitsan häihin, jossa algoritmi on havainnut ne, jotka ovat herkkiä kuoleman jälkeisille päämäärille, mainostaakseen uskontonsa tilaisuuksia tämän ratkaistaakseen. Matemaattisesti laskettavasta maailmastamme on tullut eri datanomien luvuista ja suhteista maailmassa laskevaa todellisuutta, olipa kyse ihmisen metafyysisimmistä kysymyksistä tai ikuisuususkon asioista. Universumi on ehkä juurikin tällainen matemaattinen todellisuus, jota vastaan kristinusko taistelee heikon ihmisen menestyksen tarinallaan. joka on kuitenkin nykyisin unohtanut kulttuurisen merkityksen datanomisen valtakoneistossa. Konservatiivi vaikuttaja Ben Sharpiro on jopa sanonut, että kristinusko taisteelee universumin lainalaisuuksia vastaan. Se on paljon sanottu, fysikalismi ja kristinusko ovat ristiriidassa. Löytyisikö meille kuitenkin uutta nykyaikaista tarinaa, joka voisi opettaa ihmisten välisestä yhteydestä heikon voittavalla tarinalla, ilman kristinuskollista metafysiikkaa? Onko heikon ihmisen tarinalla mahdollista enää menestyä, kristinuskon siinä epäonnistuttua?

Tarvitsemme väkisinkin joitain viittauksia oikeaan moraaliin ja heikkojen auttamiseen. Tarvitsemme tarinan, joka antaa todellisuuskäsityksen, niin kuin se tieteessä on, mutta suuremmalla twistillä, ehkä kuolemanjälkeisistä tai elämässä saaduista palkinnoista. Tarinan on katettava se että olemme ihmisiä, joilla on oikeuksia kohdella meitä arvokkaina. Tarvitsemme tarinan, joka poistaa vastakkainasetteluja meidän ja muiden välillä, eikä ole valloittaja ja lähetyskäskyyn pohjautuva kuten kristinusko. Sen on kuitenkin levittävä yhtä hyvin kuin meemit. Myös oikeiston ja vasemmiston keskinäinen kamppailu on oikeuttanut pelisääntöjen rikkomiset vain oman vallan takia. Onkin löydettävä uudet pehmeämmät keinot, jossa vastustaja nähdään tärkeänä yksilönä, joiden elämää ei saa hankaloittaa tahallaan. 

Matemaattisesta vallasta on vaikea keksiä tarinaa, mutta ehkä se on mahdollista. Relaatioihin perustuvassa kaikkeudessa, on edullista oman psyykkeen takia säilyttää tasa-arvo ja perusta ihmisenä vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Matemaattisen vallan tarina on kuitenkin erilainen kuin kristinuskon, mutta se on kestävä, eikä romahda epäloogisuuksiin, ja kertoo tavallisen ihmisen selviämisestä relaatioden universumissa. Tarinan, jossa on balassia ja relaatioita, mielen ja ympäristön suhteen.

Juuri tähän yksinkertaisiin elämän tosiasioiden ja niihin linkittyvän tarinan löytymiseen on panostettava. Mukavat ihmiset jotka elävät yksinkertaista elämää monimutkaisessa universumissa ovat avain matemaattisen heikon ihmisen tarinassa. Sosiaalisesti saatava status ja maine mukavana ihmisenä, joka ajattelee yksinkertaisesti ja kantaa näin muita teknologisesta matemaattisesta laskennasta huolimatta. Sosiaalista pääomaa ja lämpöä on vaikea laskea ja hallitsijatkin joutuvat kohtaamaan ennenpitkää sen, kuinka he ovat kohdelleet muita, maailmaa ja ilmastoa. 

Kunpa joku esittäisi tämän tarinan meille, jotka olemme ajautuneet moniin kriiseihin globaalin moraalin puuttuessa. Voin aloittaa sen sanoilla: Elipä kerran viisas Sapien laji maan päällä, jolla oli erikoislaatuinen ominaisuus – kulttuuri, jolla se pystyi hallitsemaan koko lajinsa sopeutumista elämärikkaalla maapallolla.... 

Edit 12.10.2022 Poistettu kappale

Liikkeen filosofia

Viestintämme pelkistyy yksinkertaisiin tekijöihin. Korkeista ajatuksista huolimatta kaikki se, millä vaikutamme toisiimme, on liikettä (movement).  

Kaikki puhe, kirjoitus, toiminta on liikettä. Miten korkealla kulttuurisessa tiedostamisessa oletkaan tieteessä, filosofioissa, uskonnoissa, taiteessa tai kulttuurissa, lopulta vaikutat muihin liikeellä (esim. puheena, äänihuultesi värähtelynä kommunikoimalla muiden kanssa). 

Puhe on äänihuulten liikettä, kirjoitus on sormien liikettä. Lause, jonka olet tuottanut ruudulla, on jotain korkeampaa, taas ohjatakseen toisten toimijoiden liikettä jossain kauempana. On helppo ajatella, että kulttuurimme olisi jotain perustavaa. Kuitenkin se on vain sitä varten että ohjaisimme liikettämme yhteisönä paremmin. Vaikka on korkeita filosofioita ja tiedettä, kuinka toimintaamme tulisi ohjata, lopulta vuorovaikutuksemme ja se kuinka ympäristöämme manipuloimme redusoituu liikkeeseen, fysikaaliseen maailmaan.

Liikkeellä on meissä synnyttäjänsä. Luonnon liike on saanut alkunsa alkuräjähdyksestä. Elollinen luonto on saanut liikkeitä koordinoivan hermoverkoston. Ihmisillä kyse on tajunnasta. Tajunta liittyy siihen mitä käsitetään ja hahmotetaan maailmasta, tietoisuus on laajempi käsite. Tajunnan maailmat ovat korkeita ajatuksia, kulttuureja, filosofioita, metafysiikkaa, jonka varassa jäsennämme ja merkityksellistämme toimintaamme. 

Jokin teko liikkeenä voi saada rakkauden tai rationaalisuuden merkityksen mielessämme. Kuitenkin nämäkin ovat tunteita, ajatuksia, joiden tarkoituksena on vain jäsentää liikettämme, suhteessa toisiin tai manipuloidaksemme ympäristöämme.  Emme voi ohittaa materiaa vaikuttavana tasona maailmassa. Vaikka mielemme saattaa vaikuttaa myös ympäristöön, vaikutuskeinomme pelkistyvät läheiseen fyysiseen maailmaan. 

Sivuhuomatus tietoisuuden vaikutuksesta materiaan

Tietoisuuden on todistetusti vaikuttavan fotonien liikkeeseen kaksoisrakokokeessa, joka on katseen ulkopuolella (katso lähteet tekstin lopusta). Tämä todistaisi sen, että keskittymällä meditoimalla johonkin materiaan, voit tietoisuudellasi tarkkailla sitä etäältä. Meditoivat henkilöt ovat pystyneet romahduttamaan valohiukkasten superpositioita. Lisäksi harvinaisissa kuolemanrajakokemuksissa henkilö on pystynyt kuvailemaan esim. leikkauksen työvälineitä ollessaan silmät suljettuina leikkauspöydällä nukutettuna.

Jonkinlainen tarkkailu tuntuisi siis olevan non-lokaalisti mahdollista, avaruudesta, muttei ajasta riippumattomasti. Siksi, en lopulta täysin väitä, etteikö tietoisuudella olisi vaikutusta materiaan, ainakin tarkkailemalla sitä, ja romahduttamalla kvanttitiloja ja tarkkailemalla etäältä, joissain aivojen tiloissa. Mutta perustaltaan, jos olemuksemme on perustaltaan hyvin paikallista ja manipuloidaksemme objekteja ympärillämme, ajatuksilla on hyvin vähäistä osuutta siihen, miten voimakkaasti vaikutamme ympäristöömme fyysisen liikkeen voimalla.

Tekoäly

Myös tekoälyn kasvattama älykkyys näkyy lopulta liikkeenä. Se voi esimerkiksi analysoida ja tulkita kuvia ja esittää niitä, mutta lopulta, joko sen kanssa vuorovaikuttavan ihmisen tai tekoälyrobotin kautta, sen toiminta pelkistyy sen tuottaman tiedon aiheuttamaan liikkeeseen. Yleisälyn, laajan tekoälyn eli AGI:n (artificial genenral inteligence) on kuitenkin oltava kulttuurinen toimija, jossa liike on vasta ketjun viimeinen lenkki, jossa kaikki sen tietämys aktualisoituu. Liike ja kulttuuri kietoutuvat toisiinsa hyvin monisäikeisesti, mutta lopulta kaikki kulttuurin vaikutus voidaan nähdä liikkeenä, samoin kuin hahmotamme maailman perustan atomeina ja niiden vuorovaikutuksina.

Liikettä kuin atomejakin määrittää emergentit tasot, jotka ovat esimerkiksi atomeista rakentuneita aivoja, jotka tuottavat tajunnallisia hahmoja. Maailmassa toimiminen vaatii tasoja, jotka ohjaavat liikettä. Tajunnalliset hahmot vaikuttavat liikkeeseen, jolla manipuloimme maailmaa mieleiseksemme. Liikkeenkin jäsentäminen niin, että voimme manipuloida todellisuuttamme ja vaikuttaa maailmassa, vaatii korkeampia emergenttejä tasoja, hahmoja. Mutta kun olemme vuorovaikutuksessa yhteydessä toisiin ihmisiin, on luonnollista puhua suoraan kulttuurista. Liike on tämän kulttuurin redusoitunut, pelkistetty olemus. 

Positio ja negaatio

Kun katsomme elokuvia, ei näy mitään merkkejä siitä, että kopioisimme yksi yhteen sisältöä, jota meille näytetään, vaan sen tulkinta on osa moraalista prosessisia, jolla jäsennämme maailmaa. Elokuvissa on meille näyttäytyviä hyviä kokemuksia ja huonoja kokemuksia. Tarkastelemme sisältöjä poimimalla siitä liikkeeseemme elementtejä tai oppimalla välttämään tilanteita ja kasvattamaan kulttuurista pääomaamme sisällön negaatioilla. Asia ‘älä mene elokuviin?’ kysyy aina miksi? Kun taas ‘Mennään elokuviin.’ Ei kysy asian semantiikkaa, vaan viestii asiasta positiolla, jonka merkitys jää ohuemmaksi mutta yhteisöllisesti kannattavammaksi kuin negaation.

Kiinassa puolueen arvostelu ei ole sallittua, mutta AGI:n todellisuus nimenomaan ymmärtää negaation opettavan vaikutuksen liikkeeseen, ja tätä kautta reitin sananvapauteen, jossa tietoisuudet saavat muodostaa vapaasti hahmoja, jos ymmärtävät vastuunsa liikkeestä pidättäytymiseen. Position hahmot vahvistavat yhteenkuuluvaisuutta ja toimintaa tekojen puolesta, negaatiot luovat syvempää ymmärrystä position liikkeelle. 

Kulttuuri elää älykkyyden tavoittelusta mm. yhtenä tavoitteenaan, ja tähän kuuluvat position ja negaation semantiikan dualismi. Yhteisöllisyys ei voi toteutua ilman positiivisuutta, mutta se ei voi menestyä kilpailussa ilman negaatiota. Oppiminen, taito ja menestys ilmenevät luonnollisesti hyvä-paha-asettelun kautta, mutta tärkeämpää olisi päästä pois dualismista syvempien rakenteiden ymmärtämiseen, jotka määrittävät kulttuuria. 

Jokainen ihminen on kulttuurinen olento, jonka liike on itseilmaisua alitajuisesti tai harkintaa. Tähän kuuluvat kaikki ihmisten kulttuuriset vuorovaikutusten muodot. Negaatio ja aktualisoitunut liike näkyy erilaisina kulttuureina, joille yhteenkuuluvuus, älykkyys, kilpailu, valta ja yhteistoiminta ovat tärkeitä. Liike on perustava osa todellisuutta, mutta ei kerro ajatuksista sen takana paljoakaan. 

Feminismi

Ihmisen olemus saattaa olla alistettu, vaikka sitä ohjaava liike ei ilmentäisi sitä. Paikallinen kulttuurinen tulkinta ymmärtää liikkeiden merkitykset, mitä ukoinen kulttuuri ei osaisi kertoa, esimerkiksi alistetusta asemasta. Kulttuurisella tasolla vallitsee struktuureita, jotka vaikuttavat sosiaalisen hierarkian tiedostamiseen yksilössä ja yhteisössä. Kyse on liikkeen jäsennyksestä yksilössä. Semantiikan toimintaan tulisikin olla mahdollisimman avara ja valintamahdollisuudet stressittömiä ja lukumäärältään moninaisia. Niin pitkään kuin kulttuurinen todellisuus on rajoittava, myös liike, mikä ilmenee, vaikkakin olisi jäsenneltyä, on merkityksiltään rajoittunutta ja alistunutta. 

Ajatellaan myös että, jos en ole rasisti, en liikkeelläni signaloi ja pidättäydyn (esimerkiksi en huutele kadulla toisille) rasistisesta viestinnästä, mutta silti tekoni ja liikkeeni saattavat olla rasistisesti motivoituneita. Liike voi olla feikkiä, vain perustellakseen suurempaa yhteisöllistä motiivia ja huijatakseen ulkopuolisia. Äärioikeistolainen tapa salonkikelpoisemmaksi kulttuuriksi on peittää signaloivat elementit, mutta jakaa vahva toimintakulttuuri. Se pidättyy liikkeestä, joka saatettaisiin tulkita yleisesti rasismina, mutta jakaa vahvaa toimintafilosofiaa, jossa kuitenkin jaettu kulttuuri pitää sisällään rasismia, hierarkioita ja fasismia. 

Onkin vaikeaa erottaa pelkästä liikkeestä, mikä on teon motiivi, ellei sillä ole kulttuurisemanttista kontekstia. Tällainen on mm. omalle ryhmälleen puhuva koirapilli, jolla ryhmän sisäisesti jaetaan tietoa, mutta mitä ulkopuoliset ei ymmärrä. Kulttuurin merkitykset eivät jää piiloon isossa yhteisössä, runsaan yhteisen tiedon perusteella, mutta pienissä ryhmissä vallitsee tuntemattomia liikkeen jäsennyksiä, joiden tulkinta ulkopuolelta on vaikeaa. Toisissa yhteisöissä sama myös sama signaali, voi merkitä totaalisesti erilaista valtasuhdetta, kuin joissain suuremmissa kulttuurisissa yhteisöissä, joissa se ohitettaisiin merkityksettömänä. 

Sivupolku Ihmisoikeuksiin

Vaikka puhe on liikkeen maailmasta ja materialistisesta todellisuudesta, emme voi unohtaa sitä, mitä kuitenkin ihminen tietoisuuksineen on, enemmän kuin liikkeeseen määrittyvää fysiikkaa. Emme voi koskaan hänen toiminnastaan, pelkästä ulkoisesta liikkeestä tunnistaa sitä tietoisuutta alussa esittämääni liikkeen ohjausta, sisäistä merkitysverkostoa ja semantiikkaa, jota hän lopulta kantaa sisällään. Siten usealla alalla on pyritty itsemääräämiseen, kuten suomalaisessa yhteiskunnassa on pyritty.

Lopulta eettinen päätelmäksi muodostuu: on vähintäänkin subjektiivisuuden ja solipsistististen tietoisuuden rajojen määrittämää, että jos emme aseta ihmisyyden tarkastelulle ennakkoehtoja, vaan tarkastelemme maailmaa subektista käsin, on ihmisellä arvoa yksilönä, tietoisuutenaan materialismin ja liikkeen maailmassa. 

Tämä päätelmä on erikoinen, koska monet luottavat sääntöihin ja objektiivisiin arvoihin luodessa ihmisoikeuksia. Jos ihmisoikeudet nousevatkin subjektin kunnioituksesta, olemme maailmassa, jossa perusmateriaalisen ja fysikaalisen todellisuuden järjestyksen tunteminen voidaan sanoa synnyttävän ihmisissä kunnioituksen toista kohtaan. 

Subjektiivisuudessa on se haaste, ettei kukaan ole objektioilla pakottamassa tai perustelemassa oman moraalinsa ylivoimaisuutta. Joku voisi tulla erilaiseen tulokseen, ja olla hyväksytysti sitä mieltä. Kuitenkin fysikaalinen todellisuuden ymmärtäminen, johtaa todennäköisesti myös elämän kunnioitukseen ja elämän puolesta toimimiseen. Tosiasiat eivät kuitenkaan kerro vielä paljoa tai mitään moraalisista päämääristä, niinpä jokaisen on selvitettävä itselleen millaisen maailman sisälleen moraalisesti ulkoisista faktoista, kuten liikkeen olemuksesta.  

Lähteet

Kirja: Sami Pihlström, Elämän ongelma, filosofian eettinen ydin (2010)

AI ja liike, Carl Friston interview

https://www.youtube.com/watch?v=NwzuibY5kUs

Tietoisuuden vaikutuksesta materiaan, Dean Radin lecture

https://www.youtube.com/watch?v=hB_2Qd5xNvE

Pelillinen moraali

Monesti moraalin ajatellaan olevan tunteen tai järjen asia. Fysikalistille moraali on materiaalista aivotoiminnan tuotos ja sosiaalisen yhteistoiminnan ilmentymä. Tällöin moraalin luonne on pelillinen, joka on kuin siirtoja shakkilaudalla, jossa jokaisella siirrolla on merkitystä kokonaisuuden kannalta. 

Kun moraali on pelillistä, tietoisuus ei ole kietoutunut enää niin tunteeseen, joka vakavasti suhtautuu sisäiseen absoluuttisiin käsityksiin tai idealismiin. Moraalin pelillisyys voi olla vaikkapa huumoria tai moraalin ironisoimista. Tällainen on mahdollista vain vahvasti yksilön toimijuutta tukevassa ja ei-autoritäärisessä ympäristössä.

Moraalin pelillisyys on taso, jossa moraalinen agenttisuus häipyy ja tietoisuus vuorovaikutuksista pelikentällä vallitsee. Tällaiseen moraaliseen tietoisuuteen robotiikka ja esim. automaattisesti autoa ajavat tekoälyt pyrkivät. Kykyä reagoida toisten agenttien toimintaan. Mutta onko se moraalista tietoisuutta siinä mielessä kuin ihminen moraalin käsittää? Tällaista vain omaa etuaan tavoittelevaa ja pelillistä moraalia käyttävää ihmistä voitaisiin kutsua psykopaatiksi tai filosofisesti moraaliseksi zombiksi.

Ihmisen tietoisuuden luonne tekee pelillisestä moraalista yksilölle haastavaa, koska valinnan on otettava huomioon useiden agenttien siirrot. Implisiittinen tieto jalostuu eksplisiittisesti vain yhteen valintaan. Tietoisuuteemme nousee vain yksi ajatus teon oikeellisuudesta tai vääryydestä, mutta pelillisyydessä on useita neutraaleja vaihtoehtoja vuorovaikuttaa ympäristömme kanssa. Moraali pelillisenä ei lopulta ole psykopatiaa, vaan kykyä jalostaa implisiittistä tietoa useammaksi kannattavaksi vaihtoehdoksi ja siirroksi jotka maksimoivat useiden agenttien vuorovaikutusta ja kykyä yhteistomintaan.

Lawrence Kohlberg on tunnustanut kuusi moraalin tasoa. Ensimmäinen kuvaa moraalia tottelevaisuutena ja viimeinen moraalia yhteiskuntasopimuksena, jossa yksilöllä on vahvat oikeudet. Harvat ihmiset saavuttavat tasoa 5-6. Jospa onkin olemassa seitsemäs taso, jossa tulevaisuudessa ymmärrämme seurauksia laajemmin toimintaamme verkostossa, ei vain yksilön oman toiminnan ja motiiveiden lähteenä. Sam Harris on kuvannut tällaista hyvien ja onnettomien seurausten ymmärrystä moraaliseksi maisemaksi. Yksilön oikeuksista ei seitsemännellä tasolla tarvitsisi luopua, mutta staattiset sopimukset muuttuisivat yhä dynaamisemmiksi vuorovaikutusten ymmärtämisiksi. Universaali laki olisi silloin aktiivinen sopimus, joka toimii käytännössä ja eri tilanteissa eritavoin.

Pelillinen moraali on jo nykyisten sosiaalisten medioiden käyttämä algoritmi. Olet varmaan seurannut, kuinka Facebook filtteröi sinulle viestejä, jotka seinälläsi näet. Tässä muodossa jo osa yksilön moraalisesta agenttisuudesta jo on siirtynyt algoritmien hallintaan tai ainakin sinun reaktioistasi on tullut ennustettavampaa. Sisältö mitä sosiaalisessa mediassa nautit, on jalostuneiden algoritmien sinulle moraalisesti ja vuorovaikutuspelillisesti valittua.

Pelillisyys toteutuu yhdessä informaation jalostuessa yksilölle yhä tarkempana jaettavana informaatio ja sisältö profiilina. Yksilön moraaliset valinnat eivät ole silti laskelmoivan pelillisiä, vaan jättävät tilaa laajemmille inhimillisille ilmentymille, kuten empatialle tuntemattomien kärsimykseen. Onkin tärkeää, vaikka informaatio jalostetaan yhä enemmän ymmärtäen yksilöä ja hänen verkostojensa sosiaalisuutta, yksilön oikeuksien kunnioittaminen jättää tilaa varianssille ja luovuuden ilmentymälle sekä yksilön inhimilliselle toiminnalle. 

Pelillinen moraalin tulee säilyttää aitous, jotta se olisi menestyvää, siis olla pragmaattiseen totuuteen pohjautuvaa. Se tunnistaa siis tosiasiat ja nimenomaan tosiasiat. Fysikaalisen maailmantulkinnan ollessa tosi, saattaa pelillinen moraali olla tulevaisuudessa vallitsevaa.