Puhe Molemmin puolin -filosofiafestivaalilla
Tietoisuus – meillä kaikilla on se jonkinlaisena ominaisuutena tässä huoneessa. Edellytys tietoisuudelle on, että olemme omaa toimintaamme sääteleviä ja tuntevia organismeja. Ihmisillä, sekä jopa eläimillä on tietoisuutta ja tajuntaa. Voisiko jopa puut yhdessä metsän organismien kanssa olla tietoisia? Rajaa on nykytietämyksen valossa vaikea vetää, kun asiaa alkaa miettimään.
Puhutaan nyt siitä minkä tunnemme parhaiten, oman tietoisuutemme. Meidän ihmisten mielet ovat tuntevia, ajattelevia, ja ne sisältävät aistikokemuksia. Kaikki mitä tietoisuudessa koen, on minulle totta. Mitä muuta voisikaan syvästi kokea kuin oman minän ajatuksia sekä tunteita? Se on minulle kaikki kaikessa.
Kauan sitten elänyt filosofi Kant tiivistää totuuden meille ilmeneviin havaintoihin ja päätelmiin. Meillä on siis havaintoja maailmasta ja päätelmiä sisäisestä todellisuudesta. Sitä että tunnemme tajuntamme ajatukset ja aistikokemukset jonain, kun käsittelemme tietoa, on nimitetty tieteessä vaikeaksi ongelmaksi (hard problem of consciousness).
Fenomenaalinen, kokemuksellinen tietoisuus
Keskitytään ihmisen tajunnan kokemukselliseen puoleen, ja siihen mikä kohdistuu vaikeaan ongelmaan. Siinä on nimenomaan kyseessä fenomenaalinen tietoisuus. Fenomenaalisen puoli on kiinnostava juuri sen takia että se on empiirisesti vaikea todeta ja se ilmiönä on tuntematon tieteessä.
Fenomenaalinen tarkoittaa ihmisen mielen sisäistä "kokemusmaailmaa", maailma sellaisena kuin hän sen kokee. Tämä sisältää tunteiden, ajatusten ja aistimus sisältöjen kokonaisuuden. Tähän liittyy myös laajempi kokemus vuorovaikutusten, kuten ympäristön ja sosiaalisuuden ymmärtämisestä.
Fenomeeni on siis ilmikuva tai ilmiö, antiikin Kreikan perinnön mukaan. Kokemus, jota ilman emme tunne tai ymmärrä informaatiota, jota aivomme käsittelevät. Opimme syvällisesti asioista vain tajunnallisen kokemuksen kautta. Suunnittelemme tulevia toimintoja vain tietoisuutemme välityksellä, muuten toimimme lähestulkoon reflektiivisillä mekanismeilla.
Meillä on siis pääsy ainoastaan subjektiiviseen kokemukseen asioista, ei niiden mekanismeihin, jolla ne toimivat. Käsittelemme tietoa vain kokemuksellamme, emme niiden ulkomaailmasta välittyvillä rakenteilla tai suhteilla. Meille ilmeistä on ainoastaan asioiden fenomenaalinen puoli, oppiva kognitio.
Elämme siis tavallaan jatkuvassa illuusiossa tai ainakin kuvitelmissa ja fiktiossa.
Selityksiä fenomenaaliselle tietoisuudelle
Tietoisuuden vaikea ongelmaa on yritetty ratkaista monin tavoin. Tästä perinteisimpiä ja vanhempia näkemyksiä on dualismi, jossa on kaksi perimmäistä olomuotoa, henkinen ja materiaalinen. Tämä on tuttu jo Descartesin filosofiasta.
Sen lisäksi on käsityksiä mielestä maailman universaalina substanssina. Jonkinlaisena kaiken perustana olevana Jumalan mielenä. Tämä on tuttu mm. filosofi Leibnizin ajatuksista. Myös Spinoza esitti että on vain yksi substanssi, jota kohti kaikki elämässä ilman vapaata tahtoa suuntautuu.
Fysikaalisessa ja kognitiivisessa tulkinnassa ajatellaan, että kyseessä on informaation prosessointi, jonka vaikutukset tunnemme ja koemme tietyllä tavalla. Fysikalistit selittävät että neuroyhteydet tuottavat rakenteena fenomenaalisen kokemuksen. Tästä esimerkkinä on integroitunut informaatioteoria.
Integroitunut informaatioteoria selittää, että neutraali yhteyksien itseensä kietoutuneisuus olisi viittaamassa sisäiseen kokemukseen. Tämä edellyttää näkemystä panpsykismistä. Kaikki materia on siinä tietoista.
On myös teorioita jotka pyrkivät selittämään tietoisuutta pelkillä neuraalisilla yhteyksillä ja aivojen toiminnalla, täysin materiaalisesti. Yksi tällaisia ovat higher order ja global workspace teoria. Molemmat selittävät neuraalisten toimintojen emergenttejä ominaisuuksia korkeammalla kognitiolla, jolla säädellään automaattisia, ei-tietoisia toimintoja. Ilman aivojen globaalisti jaettua kokemusta, meillä ei olisi ajatuksia, ei tunteita, eikä suuntautumista tulevaan. Nämä ovat hyvin mahdollisia teorioita, mutta vaativat lisätarkennuksia.
Millään näillä ratkaisu yrityksillä ei tunnu olevan tarvittavaa selitysvoimaa vaikean ongelman ratkaisemiseksi. Fenomenaalinen tietoisuus ja kokemuksellinen ilmiö mielessä on tieteelle erityisen haastava.
Mikä on totta? Tietoisuuden näkökulmasta
Aisti informaatioon perustuen tiedämme totuuksia maailmasta. Mutta voimme saada paremmin perusteltua totuutta myös tieteellisellä metodilla. Se tarkoittaa testausta ja tieteellisten teorioiden hypoteesien vahvistamista tai kumoamista. Tätä samaa testausta tekevät itse asiassa aivomme, kun ne suodattavat kaikkein optimaalisinta, energiaa säästävää sisäistä mallia todellisuudesta ympärillämme.
Esimerkiksi historiassa ajattelimme valkoisen valon olevan jotain erityistä, mutta nyt tiedämme että se on vain valoa, joka heijastaa kaikkia aallonpituuksia. Käsitän valon valkoisena, tulkintani viitekehyksessä, vaikka sillä ei ole tieteellistä perustaa. Valkoista valoa ei todellisuudessa ole olemassa, muuta kuin sisäisen mallin mukaisena havaintona.
Mallit, jotka opimme, ovat siis tulkintaa maailmasta. Sen sijaan, että uskoisin suoraan aistihavaintojen sisältöä, voin ymmärtää teorioita aistihavainnon takana. Voin oppia tulkitsemaan oikein aistihavainnon lähteitä. Esimerkiksi tietämään että valkoinen valo tarkoittaa kaikkia aallonpituuksia.
Ukkonen ja salamointi ulkona ei ehkä tarkoita Ukko-ylijumalaa, vaan elektromagneettista pilven purkausta. Sen olemme oppineet tieteestä vallitsevana faktana. Kokemus yksilölle subjektiivisesti totta, mutta tulkinta voi tehdä siitä myös ontologisesti ja objektiivisesti oikean – abstraktin tason käsitteen, jolla ymmärrämme syvemmin universumimme sisäistä rakennetta.
Onko tieteellinen metodi kuitenkaan lopulta kaiken paljastava? Voiko maailmassa olla jotain muuta kuin kategorioita, lainalaisuuksia ja näiden suhteita? Aivojen neuronit pystyvät hahmottamaan optimaalisinta mallia todellisuudesta. Ne perustuvat toimintansa relaatioihin, ja niistä muodostuviin kuvauksiin maailmasta.
Onko tekoälystä tutut matemaattiset mallit neuronien toiminnasta viimeinen tunnettu ontologia? Onko universumi lopulta matemaattinen tai kuin lausuttu runo? Jotain jota vain subjekti voi käsittää. Onko maailma komputatiivinen sekä objektiivinen vai kokemuksellinen ja subjektiivinen?
Runo on kaunis, mutta matemaatikot ja fyysikot pitävät omaa tiedeenalaansa perustana kaikelle. Tekoäly veistelee runoja iloksemme, pelkällä opitulla sanajärjestyksen laskelmilla. Näyttääkin pitkälti siltä että matematiikka ja fysiikka olisi saamassa niskalenkki otteen perustavana ontologiana.
Emme kuitenkaan lopullisesti voi sanoa, onko objektiivinen totuus, perimmäistä ontologista totuutta maailmasta. Siksi subjektin totuus maailmasta jää ehkä viimeiseksi totuudeksi, sen objektiivisuuden puutteellisuudessakin – totuus maailman luonteesta, jonka yksin minä, ja vain minä, voin tuntea ja tietää.
Runo matemaattisena tuotoksenakin on kokemuksena enemmän subjektille kuin sen laskennalliset suhteet. Tunteitamme ja kokemuksiamme ei voi selittää. Ne ovat jokaiselle uniikkeja.
