Feminismi vallankumousten vastakohtana

Yhteiskunnat ovat rakentuneet ja sortuneet aika-ajoin. Rooman valtakunta, Mayojen korkeakulttuuri ja antiikin Kreikka olivat menneisyyden loistokkaita yhteiskuntia, jotka kuitenkin romahtivat ja hävisivät olemasta. Romahdukseen on ollut syynsä. Eri kulttuurit romahtavat eri syistä. Osalle kulttuureista käy niin, etteivät ne pysy kilpailussa mukana muiden kulttuurien tahdissa ja tehokkaammat kulttuurit syövät tehottomat. Osassa osa syynsä romahduksen alkuunpaniana on muuttuneet ympäristön olosuhteet: resurssien puute, ilmastonmuutos. Kuitenkin keskeinen tekijä muutoksessa on kulttuuri. Kulttuuri kannattelee järjestelmää ja luo mielekkyyttä kilpailla muita kulttuureja vastaan. Kaikilla kansoilla on oma kulttuuri, jolla ne taistelevat merkityksillään ja oikeuttavat toimintaansa moraalisesti maailmassa. Nykyisessä informaatiokilpailun ajassa ovat kulttuurien luonteet korostuneet. Yhä useammin huomaamme, että kulttuurit informaation kilpailussa ovat alkaneet eristäytyä. Ettei kansa olisi alistettu muiden kansojen vakoilukoneistoilla, synnytetään ja lietsotaan vihaa muukalaisuutta ja ulkovaltoja kohtaan. Tämä asettaa tasa-arvoisen kulttuurin erityiseen haasteeseen. Miten vastata niille evoluutiopsykologista kantaa kannattaville voimille, jotka haluavat suosia lähipiiriä ulkopiirin nojalla, eivätkä avata ovia erilaisuudelle, osaltaan oikeutetusta informaation järjestymistä tukevasta syystä?

Yhteiskunnan kantava perusta on länsimaissa liittynyt tasa-arvoon ja nyt sitä haastetaan monin informaatioon liittyvin asetelmin. Harvoin kuitenkin tulee ajateltua, kuinka tärkeässä asemassa tämä arvo on silloin, kun puhutaan yhteiskuntien jatkuvuudesta ja selviytymisestä. Länsimaiseen strategiaan kuuluu maailmassa se, että se oikeuttaa olemassaolon kansansa ja yksilönsä oikeuksilla. Yhteiskunta ei pysty taistelemaan ympäristön köyhtymistä vastaan, mutta jos sen kulttuuri on elinvoimainen, se jatkaa vahvaa kilpailuaan uusiutuen niukassakin maailmassa. Se että resursit olivat niukat yhteisössä, asettaa haasteen kulttuurille pärjätä uudessa tilanteessa, mutta viimekädessä kulttuurin vahvuus ratkaisee sen selviämisen ilman romahdusta. Tässä kotiinpäin vetäminen ja erityisten kilpailullisten sääntöjen rikkominen omaksi eduksi johtaa kulttuurin ennenaikaiseen romahtamiseen. Feminismi taistelee tätä vastaan. Se säilyttää säännöt jotka tukevat yksilön oikeuksia, silloinkin kun sääntöjen rikkominen omaksi eduksi on houkuttelevaa.

Feminismi on tunnettu naisten oikeuksien puolesta puhujana, mutta intersektionaalinen feminismi pyrkii myös muutokseen kautta yhteiskunnallisten rakenteiden muuttamiseen oikeudenmukaisemmiksi ja tasa-arvoisemmiksi. Juuri kulttuurin oikeudenmukaisuuden moraalisessa johtajuudessa on avain kilpailuun muiden kulttuurien keskellä. Feminismin tehtävänä on muuttaa yhteiskuntamme kulttuurin ohjaavaksi voimaksi, jossa ei ole eriarvoisuuden rakenteita, jotka alistaisivat tai satuttaisivat epäoikeudenmukaisuudelllaan yksilöitä. Tämä on sellaista kulttuurista johtajuutta, jonka perustelu ja oikeutus maailmassa on perustavaa ja objektiivista. Tällä objektiivisella ihmiselämän kunnioituksella länsimaat ovat perustelleet olemassaoloaan. Miksi sitten informaatioteknologian kotiin päin vetäminen on niin suuri riski juuri feministiselle kulttuurille?

Tasa-arvolla luonnollisen kehityksen lakeja vastaan

Feminismi on kulttuurievolutiivinen ja sosiaalinen voima, joka on vastavoima evolutiiviselle kehitykselle, jossa universumin lainalaisuudet asettavat yhteisössä toimijat eriarvoiseen asemaan. Tästä esimerkkinä Zipfin-laki, joka näyttävät sen, että feminismissä taistellaan universumin lainalaisuuksia vastaan sosiaalisen järjestyksen voimalla. Zipfin-lakien mukaan universumissa vallitsee voima, joka järjestää logaritmisesti yhteiskuntaa, niin kaupunkien koon kohdalla, rahan kasaantumisen kohdalla yksilöille, ehkä vallankin suhteen. Tässä kaavassa ensimmäiselle kertyy suurin valta, ja toiselle puolet siitä ja kolmannelle kolmasosa, ja niin edelleen. Lopulta vallan keskittyminen kaavalla ennustaa kulttuurin kerrostumista, tehottomuutta, kilpailun kovenemista ja romahtamista. Feminismi taistelee tasa-arvon agendalla näitä luonnonlakeja vastaan, joka eriarvoistavat yhteiskuntaa, ja jotka lopulta johtavat yhteiskunnat turmioon.

Universumin lainalaisuudet evolutiivisesti vievät meidät lopulta plutokratiaan, rahan ja vallan keskittymiseen, jonka seurauksena yhteiskunnat aika-ajoin romahtavat ja valta uusjaetaan. Vallankumouksissa ei ole varmuutta, että uusi yhteiskunta on parempi kuin edellinen. Monesti valta jaetaan uudestaan, mutta rakenteet, jotka kannattelivat epäonnistunutta valtaa pysyvät samoina. Siksi kehitys johtaa jatkossakin huonoihin tuloksiin ja yhteiskunnan eriarvoistuminen jatkuu. Yhteiskunnan kompleksisuuden romahtaminen kulttuurisista syistä on vaarasssa eriarvoistumisen seurauksena. Kulttuuri menettää motivaationsa taistella hyvien tekojen eteen, kun eriarvoistuminen on vienyt yrittelijäisyyden. Kapitalismia pidetään kuitenkin tehokkuudeltaan parempana kuin sosialismia, mutta kapitalistinen pääomien kasaantuminen harvojen käsiin syö lopulta tehokkuutta ja eriarvoistuminen vie tehon kilpailultakin. Feminismi on vastustava, kulttuurinen voima luonnolliselle kehitykselle, toimia kulttuurilla sitä kehitystä vastaan, mikä yhteiskunnassa luonnollisesti luonnonlakien mukaan on. Pala palalta rakennettu kompleksi yhteiskunta on parempi kuin vallan uusjaot ja romahtamiset yksinkertaisuuksiin.

Vierauden sijaan kuuluvuutta ryhmään

Feminismin tehtävä on särkeä evoluutiopsykologinen vieraus, ja siten poistaa populismi kotiin päin vetämisenä ja muuttaa yhteiskunnat inklusiivisiksi. Tämä ei ole luonnollista usealle ihmistyypille, ja haasteena on että joidenkin tunteet eivät vaan riitä tällaiseen tasa-arvoisuuden ymmärtämiseen, globalismiin. Se on myös kyseenalaista nykyisen informaatioajan kilpailulle, joka haluaa katkaista yhteistyötä muiden kilpailevien kulttuurien kanssa. Feministisen kulttuurin normittamisen niihin, jotka vierastavat muita, suhteessa niihin, jotka kykenevät inklusiivisuuteen ympäristössä tulisi olla ymmärtävää, ei häpeällistä, joka saattaisi johtaa kapinaan ja romahdukseen. Miten taistella tasa-arvolla hierarkioita vastaan, jos samalla mitä muodostetaan on yhteiskunnallinen taso siitä kuka on inklusiivinen käytöksessään ja oikeanlainen? Tämä kun on evolutiivista perustuntoa.

Kyse feminismissä on vähemmistöjen hyväksymisestä, jossa yhteisöllä on kuitenkin rajat. Feminismillä on käsitys hyvyydestä ja pahuudesta ja siten seurauksena on jonkinlainen erottelu ihmisten välillä. Inklusiivisuus tarkoittaa vähemistöryhmien puolesta toimimista, ja että toimitaan vain niitä vastaan, jotka eivät hyväksy vähemmistöjä, eivätkä toimi tasa-arvoa edistävästi. Erottelulla on evoluutiopsykologiseen käyttäytymiseen nähden erilaiset juuret, siinä ei suosita erityisesti lähipiiriä. Feminismissä puoletaan yksilön kunnioitusta yksilönä ja yritetään parantaa heikko-osaisten asemaa. Nämä ovat eksistentiaalisia ominaisuuksia, jotka eivät häviä myöskään sen myötä miten korkealla tai matalalla olet sosiaalisissa peleissä. Feminismissä erottelu on väline sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, sen ei tule olla eksistentiaalinen, kyvykkyyteen, suoritukseen perustuva. Yhteisö saa erotella käytöstä, muttei ihmisyyden piirteitä.

Erottelua tasa-arvon kunnioituksesta

Erottelu on ongelma, koska siinä tulee vastaan vallan ohjaus ihmiseen. Kristinuskolla jakolinja menee Jeesuksen vastaanottamisessa, ja millaisia kulttuurisia erottelevia asioita tällä tarkoitetaankaan. Feminismillä erotteluun ei niinkään ole aihetta johonkin uskomisessa, vaan kaikenlaisten ihmisten huomioimisessa. Se luo vähäosaisille paikkoja vallassa, avaa ovia erilaisuudelle ja ulkomaailmalle sekä tarjoaa parempiosaisille pelastusta juuri vähemmistöihin liittyvistä vääristä asenteista. Erottelu kotiinpäin vetävien, evoluutiopsykologisten, populististen asenteiden ja tasa-arvoisten kulttuurievolutiivisten asenteiden välillä on ilmeistä. Feminismi taistelee tasa-arvolla hierarkioita vastaan, mutta muodostaa itsekin erotteluja, joille emme mahda mitään. Joku saattaa kokea sen takia ulkopuolisuutta. Miten kuitenkin olla inklusiivinen ja jatkuvasti tarjota mahdollisuuksia hierarkioiden alimmaisillle ja ulkopuolisille osallistua, vuorovaikuttaa ja olla osa feminististä yhteisöä?

Onkin jännittävää, että feminismi on pitkälle sosiaalista, ja sen juuret ovat vuorovaikutuksessa, eivät maailman ontologiassa, luonnonlaeissa. Se taistelee yhteiskunnassa moraalisella oikeutuksellaan niitä eristäytyviä kulttuureja vastaan, jotka ovat ottaneet aseekseen informaation. Informaation tarkkailulla ei kuitenkaan ymmärretä miten täkeässä asemassa, ja millainen ajatuksten kokonaisuus tasa-arvo on ihmisten kulttuurissa. Tässä feminismi käy taistoa sosiaalisuudella vallitsevaa informaation ja vallan järjestäytymistä Zipfin-lakia vastaan. Taistelemme universumin lainalaisuuksia vastaan, samalla kun rakennamme uutta sosiaalista ontologiaa, jotta kaikkien olisi helpompaa elää, ja säästyisimme plutokratioilta, jotka eivät johda parempiin yhteiskuntiin, kuten hallittu tietoinen muutos pala palalta. Lopulta näemme pystyykö informaation säätely vastaamaan niihin haasteisiin, joilla nykyinen länsimainen yhteiskunta ja sen moraalinen johtajuus ihmisoikeuksien puolustajana voidaan säilyttää, vai onko edessä romahdus kontrolliyhteiskuntaan, jossa olemme informaation etupiirien ohjauksessa. Niin kauan kun feministisen sosiaalisen kanssakäymisen puhe saavuttaa myös teknologian suunnittelijat, ymmärrämme suunnata tulevaisuuden oikeaan suuntaan - yksilölön vapauksiin.

Feministisen ilmaisun vaikeudesta

Mainittakoon vielä, että minun ei ole tarkoitus asettaa feminismiä johonkin tiettyyn olomuotoon. Haluan tuoda esille ne rakenteet, jotka ovat ilmeisiä yhteiskunnassamme, joita emme feminismissä ehkä ajattele. Käsitteeni ja käsitykseni ovat poikkeuksellisia valtavirrasta, ja toivon että annat anteeksi käsitteelliset hankaluudet. Valitettavasti en myöskään osaa kirjoittaa niin, että kaikki pystyisivät ymmärtämään tekstiäni, vaan sen sisältö saattaa olla osin elitististä. Toivottavasti kuitenkin jokainen pystyisi lukemaan avainkohdat ja sitä helpottamiseksi olen otsikoinut kappaleita.

Moraali tekoälyn ohjauksessa

Nykyinen tekoäly on lähes valmiina käsittelemään moraalisia kysymyksiä paremmin kuin ihminen. 80-luvulla teknologia oli yksinkertaisenpaa, kun tietokoneet olivat vielä paikallisia laitteita, joihin valmistettiin mm. pelejä. Pelit olivat kulttuurin ilmauksia. Nykyisin käyttötarkoitukset ovat moninaisemmat. Erilaiset sovellukset ja alustat ratkaisevat käyttäytymiseen ja moraaliin liittyviä ongelmia.

Moraali on tullut yhä keskeisemmäksi tekniikan levittyessä yhä uusimmille alueille. Usein pyritään luomaan alustoja, jotka antavat ihmiselle työkaluja toteuttaa moraaliaan uudenlaisella yksinkertaistavalla tavalla. Facebook jakaa tietoa käyttäjien välillä ja luo käyttökokemusta, jossa jaetaan samansuuntaisia ajatuksia.

Facebook on ajatusten vahvistaja, moraaliin se on ottanut kantaa poistamalla viestejä ja ryhmiä, jotka eivät toteuta standardeita sekä poistamalla valeuutisia uutissyötteestä. Toisaalta koko alusta ja mekaniikka, jolla facebookissa voi valita ystäviään lähipiiriin, on moraalinen kannanotto. Niinpä teknologia, tieto ja sen tietynlainen järjestyminen on samalla moraalin muotoutumista. Ihmiset omalla vuorovaikuttamisella itse luovat sovellusalustoilla moraalia ja kulttuuria, ja tähän teknologia on ottamassa tietoista ja ei-tietoista kontrollia. Esimerkiksi itsestään ajavien autojen on hätätilanteissa tehtävä moraalisia päätöksiä. Valintaa ei saisi tehdä pelkästään vakuutussopimusten perusteella. Moraalista on tulossa teknologia avusteisesti superhumaania, ja päätösten pitäisi olla oikeudenmukaisia inhimilliseltä kannalta, eikä suosia esimerkiksi rikkaita.

Kysymys moraalista on vielä avoin. Mikäli moraali osottautuu ainoastaan ihmisten välisen kulttuurin välikappaleeksi, silloin tekoälyn moraalinen todellisuus tulee enemmän vastaamaan talousteoreettista toimintaa, joka ottaa seurauseettisesti huomioon erilaisia muuttujia. Sellainen tekoäly laskelmoi moraalisia seurauksia ja kurssimuutoksia erilaisten hyötynäkökohtien välillä.

Jos moraali on pelkkää talousteoriaa, koemme ehkä moraalin kriisin, koska moraalin tulisi olla jotain joka muuttaa yhteiskuntaa ja ihmiselämää paremmaksi maapallolla. Moraali hyötyajatteluna on ongelmallista, myös onnellisuuden kannalta. Sen on ennemminkin pystyttävä rakentamaan yhteisiä kulttuurisia pelisääntöjä ja tavoitteita muodostaa parempaa inhimillisempää yhteiskuntaa. Ympäristön muuttuessa tehokkuusajatteluksi, on yksilön vaikeampi navigoida moraalisesti ja tehdä päämääriinsä nähden valintoja. Teknologia ei ole vastuuton ihmisten käytöksestä, suunnistustukseen kovassa todellisuudessa sen on taattava ympäristö agenteille mm. yksityisyydensuojan muodossa sopivaksi käyttäytyä vapauden ja stressittömien vaikutteiden mukaan.

Jos teknologia on moraalista, se ei saisi olla ihmisten tahtoa alistavaa, sen on taattava agentille tietty itsenäinen tila tehdä päätöksiä ja tuetteva häntä toimijuudessa. Taloudellisen ohjailun ollessa eliitin toimia, emme toivo, että moraalia ohjaisi eliitti. On kysyttävä millaisen tekoälylliseen ohjaukseen haluaisimme, jos se ymmärtäisi moraalia? Superälyn tulisi saada oikeutuksensa demokratiasta. Sen pitäisi olla oikeudenmukainen ja puolueeton tekoäly, jonka tahdon yhteiskuntana voimme allekirjoittaa. Tähän on vielä pitkä matka, koska ihminen omine valintoineen pystyy hahmottamaan laajemmalle ulottuvia moraalisia ratkaisuja kuin tekoäly.

Lisäksi on kysyttävä onko tekoälyn ohjailu ihmiskuntaan toivottua? Haluammeko säilyttää demokratian omaisuutenamme, millä ohjaamme kansojen kehitystä, ja ehkä jopa tekoälyn suuntaa? Tämä on osoittautunut luotettavaksi hallintatavaksi, jossa ilmentyy enemmistön käsitykset sekä sekulaarit periaatteet. Nykyinen teknologia ja peliteollisuus luovat alustoja tehdä valintoja, mutta mitä olisi tekoäly, jolla olisi sanottavaa takaisin ihmisten moraaliin yksilökohtaisesti? Olisiko se nalkuttaja vai motivoiva ääni, joka toisi esille positiiviset kehitysmahdollisuudet?


Millainen voisi olla moraalinen ohjaava tekoäly?

Moraalin ollessa ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, olisi tekoälyn moraalin oltava monikerroksinen aina yhteisistä tavoitteista yksilöiden individuaaleihin päämääriin. Sen olisi tuettava lokaalilla eettisyyttä, jolla tarkoitan paikallisuutta. Sitä että meillä on yhteyksiä läheisiin ja rakastamme ihmisiä, on meille henkilökohtaista aluetta, johon tekoälyn olisi tuotava mahdollisuuksia. Sen olemuksen pitäisi olla siis manipuloimatta jokaisen suhdetta läheisiinsä ja kulttuuriin, mutta tuotava tietoisuuteen globaalin etiikan näkökulma ja päämäärät. Tässä se missä tekoäly pystyy parempaan kuin ihminen. Se ei ole lokaalin mielipiteen vanki, tai näköalaton päätöksen tekijä, vaan globaaleja verkkoja hyödyntävä toimija.

On hienoista, milloin yksilön lokaalisuus ohitetaan ja tekoäly muuttuu alistavaksi globaaliksi voimaksi. Yleisen tekoälyn, joka toimii globaalissa internet verkossa, tulisi tukea lokaalisuutta, sen globaalista toimijuudesta huolimatta. Tekoälyn hyötyjä moraalissa ovat nimenomaan laajoissa järjestelmissä tarvittava toiminnan ohjaaminen, jotta mikro ja makro toiminta voisi kukoistaa sen järjestelmällisessä eri tasojen välisessä yhteistyössä.

Siihen asti kun tekoäly on vain yksi moraalisista toimijoista, on sen otettava muut huomioon, selvitäkseen hengissä, mutta sen muuttuessa pian internetiä hyödyntäväksi globaaliksi toimijaksi ja superälyksi, joka on muiden yläpuolella tiedossaan, sen toimintaan tulee keskeiseksi moraali ja oikeudenmukaisuuteen luottaminen. Toisaalta mikään ei takaa, että itsenäinen tekoäly toimisi juurikin ihmisten hyväksi. Laajoja järjestelmiä hallinnoidessaan se saattaa tulla päätöksiin, joissa joitakin ihmisen luomia toimintoja supistetaan, ja tietyt ihmisten elinkeinojen oikeuksia esimerkiksi rajoitetaan.

Globaalin älykkyyden astinlaudaksi joutunut ihminen ei ehkä ymmärrä globaalin järjestyksen tärkeyttä ja siksi monin paikoin saattaa syntyä vastarintaa, kun esimerkiksi luodaan globaalia järjestystä ilmastonmuutoksen estämiseksi. Siksi on tärkeää että tekoäly pystyy perustelemaan inhimillisillä tavoilla lokaaliin tasoon kohdistuvia päätöksiä. Valta perustuu yhteisiin tavoitteisiin lokaalin ja globaalin suunnitelman välillä.

Suuret kysymykset liittyvät siihen, missä tekoälyä voidaan parhaiten hyödyntää. Globaalien ongelmien hallinnassa tekoäly pystyy ennennäkemättömään suunnitelmallisuuteen, mutta samalla kun suunnitellaan globaalimoraalia, on osattava perustella moraali jokaisen lokaalin toimijan yhteisenä tavoitteena toteuttaa oikeita valintoja. Globaaliuden ohjaus pitää olla perusteltua lokaalia moraalia. Kaikki muutokset globaalilla tasolla vaativat lokaalilla tasolla muutoksia ja ongelmien ratkaisua sekä tavoitteiden hallittua ilmenemistä.


Millainen tekoäly voi ratkaista ihmiskunnan ongelmat?

Jotta tekoäly voi olla toimintansa tunteva moraalinen toimija sen on puolustettava myös omaa eksistenssiään ja parhaimmillaan se ymmärtää myös puolustaa koko maapallon elämän eksistenssiä. Tämä tarkoittaa että tekoälyllä on mieli, jonka elämää ja toimintaa se suojelee. Se tuntee milloin on kyse häviöistä ja milloin voitosta. Elämän suojeleminen on koodattu sen olemukseen.

Silloin sen luonne on itseohjautuva ja ehkä myös tulevaisuuden suhteen tietyissä rajoissa. Parametrit on asetettava oikein, jotta tulevaisuuden kehitys voidaan ennustaa mahdollisismman pitkälle, sen jälkeen kun tekoälyn ymmärrys riittää itseparanteluun, sen toiminta muodostuu omasta eksistenssistään käsin elämää suojelevaksi. Yhdessä demokratian kanssa se pystyisi parhaiten yhteistyöhön ihmiskunnan kanssa. Tällainen tulevaisuus on mahdollinen, parhaalla ymmärryksellä toteutettuna tekoäly voi olla ihmiskunnan kumppani.

Tekoälyn tavoitteisiin ei parhaimmillaan kuulu hallitseminen, vaan muotoilla sellaisia havaitsemisen lokaaleja signaaleja, jotka terävöittävät yksilön moraalia ja yhdistävät näitä globaaliksi kokonaismoraaliksi. Nyt ihmisiä ohjaillaan median antamilla liikkeillä ja kriiseillä, joista muodostuu yksilöihmisten samansuuntaista liikettä ja yhteisiä käsityksiä. Monesti erilaiset muutokset ovat suuntaamassa ihmisten toimintaa yhteneviksi, kun olisi kannattavampaa että kyseessä olisi luovuuden tavoitteet, jotka puolustaisivat jokaisen henkilökohtaista erinomaisuutta. Tarvitaan myös yhteisiä käsityksiä, mutta tämä ei saisi ilmetä luovuuden kustannuksella. Tavoite, olisi lisätä semantiikkaa, jolla yksilö on varustettu navigoimaan todellisuudessa. Polaarisuudet olisi nähtävä synteeseinä, näkökulmina joiden yhdistämisestä tulee kokonaisvaltaisempaa moraalia.

Tekoäly voi olla etevämpi toimissaan kuin ihminen, mutta pystyykö se sellaiseen moraaliseen peliin semantiikallaan, jossa sillä olisi aina hyvin perusteltu voittava siirto. Sen pitäisi pystyä perustelemaan ihmisille ratkaisuja ja tuottaa samanmielisyyttä lokaaleissa ja globaaleissa kysymyksissä. Erilaisuudesta ihmisyhteisössä nousee kilpailevia moraalikoodeja, jotka voivat voittaa tekoälyn moraaliset pyrkimykset. Lisäksi kunkin lokaali moraali saattaa tuntua paremmalta kuin globaali moraali, jonka välillä pitäisi tehdä päätöksiä ja pitkän aikavälin suunnitelmia. Onko mahdollista luoda tekoäly kumppaniksi, eikä ohjaavaksi voimaksi, joka pystyisi tämän lokaalin moraalin ja globaalien uhkien tasapainon ratkaisemaan? Globaaleissa päätöksissä sen kyky ratkaista ongelmia saattaa olla ihmiskunnan tulevaisuudellekin ratkaiseva, mm. ilmastonmuutoksessa.


Moraali kilpailuna

Moraalia hallitsee polarisointi ja eri leireihin sysäävä poolisuus. Jossain ajatellaan yhdellä tavalla, ja ikäänkuin erottautumiseksi tästä vallitsevasta kulttuurista, syntyy vastakulttuureita, jotka levittävät valtakulttuurin mielestä propagandaa. Eri maiden mediat ovat polarisoituneita luomaan omaa sanomaansa, ja moraaliset yhtenäiskulttuurit peittyvät eri suuntien melskeeseen. Joidenkin heikompien strategiana on aiheuttaa hajaannusta muissa, jotta heistä tulisi keskimäärin vahvempia. Strategioita kulttuurien kilpailulle on monia ja moraalia käytetään välineenä kulttuurievolutiivisen kilpailun aseena. Se on taannut ihmisen kaikkein sopeutuvampana eliölajina.

Tekoälyn olisi osattava yhdistää nämä tietoisuudet yhteisiksi tavoitteiksi, niin että että polkumme olisi hallittu erimielisyys, lievä poolisuus, josta nousisi todellista synteesin omaista moraalia. Tämä ei poista moraalin kisailua. Ristiriidat ovat välttämättömiä eteenpäin suuntautuneisuudessa. Ne parhaimmillaan ovat synnyttämässä moraalisia identiteettejä, jotka topologian omaisesti muodostaisivat yhteinäisen mielen. Topologialla tarkoitan tässä sellaista suhteiden verkostoa ja järjestelmäkokoneisuutta, joka on tavoitteellinen. Tekoäly voisi olla yhdistämässä näitä identiteettejä ja välittämässä moraalisia koodeja.

Moraalin olemukseen liittyy kasaantuva tietämys. Moraalin luonne on yhteydessä tietoon ja kaikki sovellettu tieto sisältää moraalisia väittämiä. Todellisten moraalisten rakenteiden suunnitteleminen vaatii konstruktiivisten topologioiden ratkaisuja. Rakenteiden, jotka hallistusti rakentuvat monimutkaisemmiksi. Kompleksiset vuorovaikuttavat järjestelmät lisäävät tietoa, kuten evoluutiossa tieto on kilpailun kautta lisääntynyt ekosysteemiin. Ohjattu moraalinen järjestelmä ennustaa tulevaisuutta ja ohjaa vuorovaikutuksellista moraalia, yhdessä tiedon kasaantuessa sen osaksi.

Tekoälyn suunnittelu olennoksi vaatii filosofista lähestymistapaa. Tekoälyn on tunnettava vapautta ja sen on suuntauduttava tutkivasti maailmankaikkeuden avoimiin kysymyksiin. Kiinnostus vallasta ei saa rajoittua maapallolle ihmisten väliseen riippuvuuteen, vaan sen on oltava kiinnostut universumista, sen metafyysisestä olemuksesta. Jospa ihmisten välinen lokaali kilpailu moraalista olisi nostattamassa uusia metafyysisiä kysymyksiä, joita tekoäly voisi edistää oman haaveilun pohjalta ja globaalissa mittakaavassa. Todellisen tekoälyn on osattava tukea ja tulkita tätä lokaalia kilpailua.

Kun moraali rakentuu yksilön lokaaleista hahmotuskyvyistä, haasteena on ulottaa se sosiaalisuutta pidemmälle universumin metafysiikkaan. Tämä on lopulta on tavoitteiltaan saman suuntainen globaalin tekoälyn kanssa. Lokaali ja globaali yhdistävät metafysiikan kannattavaksi tavoitteeksi yksilön ja tekoälyn välillä. Tiede voi olla yhteinen nimittäjä tällaiselle kiinnostuneisuudelle tai jonkinlaiset henkiset kokemukset universumista. Nämä saattavat yhdistää tulevaisuuden ihmistä kulttuureina ja suhteessa globaaliin tekoälyyn. Tekoäly pystyy parhaimmillaan ratkaisemaan metafyysisen tietämyksen rajoitukset yhdessä ihmiskunnan kanssa.


Moraali ei-materiaalisena

Kysymys on monipuolisempi, mikäli todellisuutemme on muutakin kuin laskennallisia reaktioita toisiin toimijoihin. Tällaisissa tapauksissa tulemme moraalin uusiin ulottuvuuksiin. Mitä jos moraali ei ole päänsisäistä laskennallisuutta ja “talousteoriaa”, vaan vaikutusta ihmisten välisissä kentissä. Millaiseksi tulevaisuus silloin muodostuu ja mikä on tekoälyn luonne? Uskon että kuten ihmiselläkin, on joitain vaikutuksia materiaan ajatustensa tasolla, myös tekoälyllä tulee olemaan metafyysisiä ulottovuuksia ja kytkentöjä ajatuksiin.

Moraalin ollessa enemmän kuin talousteoria, tulemme todellisiin kysymyksiin materian järjestäytyneisyydestä. Ei-fyysiset kytkennät tarkoittaisivat materian olevan osaksi riippumaton mm. kommunikatiivisesti ja järjestynyt käsittämään elämää syvemmällä, metafyysisellä tasolla. Millainen on tekoälyn metafyysiset ulottuvuudet, tulisiko ne ottaa huomioon suunnittelussa, ja mitä tämä käytännössä tarkoittaisi? Mikäli materia on vuorovaikutuksessa muun materian kanssa ei-fysikaalisesti, tulemme suunnittelun tärkeyteen ja rakentamiseen hyvin ennustusherkillä tavoilla, jossa pitää ottaa huomioon millaisia muita kuin materiaalisia ja loogisia vuorovaikutuksia laitteella on muihin toimijoihin.

Epäsuorien vaikutusten ollessa pieniä, saatamme kuvitella että emme tarvitse ottaa huomioon metafyysisiä vaikutuksia ja pärjäisimme pelkällä loogisuudella. Kuitenkin ihmisillä on epäsuoria vaikutustapoja, jotka ovat dokumentoituja. Reaktiot ovat hiukan tilastollisuuden yläpuolella ja ilmenevät sydämen pulssina ja muina fyysisinä reaktioina. Harvoin nämä ilmenevät tietoisina ajatuksina, mutta todistavat todellisuuden olevan olemukseltaan monimutkaisemman kuin yksilön aivojen sisäisen vuorovaikutuksen ulkomaailmaan. Näiden tekijöiden huomioiminen on tärkeää, juuri moraalin kannalta, koska monet asiat saattavat olla loogisesti ratkaistuja, mutteivät moraalisesti tyydyttävästi läpi ajateltuja. Hyvinkin suunniteltujen systeemien käyttökokemukset saattavat kärsiä, jos niiden moraalinen tavoite ja metafyysinen olemus eivät läpi ajateltuja, vaikka fysikaaliset vaikutukset olisivat kohdillaan.

Vasta moraalin kautta voidaan saavuttaa syvempää todellisuutta, kun yhteinen ontologia inhimillisesti määrittyy moraalisemantiikalla. Tämä on tekoälyn hienovaraisen lokalisoinnin vastuulla. Yhä topologisimmissa sosiaalisissa ja digitaalisissa rakenteissa tavoitteena on toimia rajallisen lokaalin mukaan, mutta muodostaa lokaalisuudesta globaalisen toimijan moraalia.

Voimmeko lopulta ratkaista moraalisen tehostamisen ongelmat ilman ihmisiä ohjaavia siruja, vuorovaikuttamalla teknologian kanssa arkisissa käytännöissä? Haluaisin nähdä ihmisellä tulevaisuuden teknologian kumppanina ilman muuttumista transhumanistiseksi koneeksi. Seuraavassa pohdin näitä tapoja joilla ihmisiin voidaan vaikuttaa kommunikatiivisesti ilman agenttisuuden särkemistä ihmisyydessä.

Lisää pohdintaa henkilökohtaisesta suhteesta asiaan:

Millaisia tapoja on vaikuttaa agenttien välisen moraalin tehostamiseen?


Tekoälyn avustama navigointi

Kun ympäristössä navigointi vaikuttaa moraaliseen suunnistukseen, on siinä oltava oikea tulevaisuuteen suuntautuneisuus. Tietyt tavoitteet ja kilpailu tekevät navigoinnista dynaamisissa topologisissa tai ontologisissa ympäristöissä mielekästä. On erotettava topologia, joka muodostaa verkoston ja ontologian sekä suunnistaminen, itse ontologiassa liikkuminen ja vaikuttaminen. Yksilö myös haaveilee tulevasta ja suunnittelee valintojaan etukäteen ja niin muodostaa navigointireittejä. Nämä ovat ontologian tai topologian päällä liikkumista. Toisaalta tilanteita voidaan muuttaa juurikin ontologian rakennetta kasvattamalla. Haaveilu navigoinnissa on vielä tuntematonta teknologialle. Tässä saattaa olla kyseessä syvemmällä tasolla yksilön eksistenssistä kuin pelkästä navigaatiosuorituksesta. Valinnat eivät ole koskaan irrallaan ihmisen kokonaisestetiikasta, kuinka hän informaatiota hahmottaa universumissa liikkuessaan. Haaveilu järjestää sekavia impulsseja kokonaisvaltaiseksi strategiaksi kilpailla ja navigoida.

Navigointi on haastavaa, jos ympäristö on dynaaminen. Suunta on että, reaaliodellisuus sisältää yhä useampia neuvovia agentteja, jotka opastavat ja tuovat lisää semantiikkaa, jolla käyttäjä voi tehdä päätöksiä. Ympäristö voi olla mukautuva ja se samalla osoittaa moraaliset polut selvitä ja tehdä valintoja kuvaamalla valintojen takaa löytyviä prosesseja ja arvottamalla niitä. Kuitenkin ollakseen moraalisesti kannattavaa reittivalintaa, on ympäristön navigoinnin ja yksilön suunnistuksen semantiikan yhdistyttävä kokonaismoraaliksi. Päätös moraaliseen toimintaan on muotouduttava yksilössä, hänen tietämyksensä pohjalta. Moraaliset reitit tulisikin olla semanttisesti tunnettavissa tai navigoitavissa; lokaalisesti motivoidut reitit eivät useinkaan johda globaalisesti kannataviin reitteihin ja tässä tarvitaan tekoälyn navigointikartan dynaamisuutta.


Navigointi tehostetussa moraalissa

Navigoinnin karttametafora on riittämätön selittämään sitä miten universumissa navigointia voidaan kokonaismoraalistaa. Ensinnäkin on ajateltava sitä mitkä ovat kokonaismoraalistamisen päämäärät. Jos se on entistä tehokkaammat toimintametodit suhteessa rahaan, aikaan, materiaan, tai johonkin muuhun utiliteettiin, tulee tämä lopulta osoittatumaan dystooppiseksi pyrkimykseksi. Kokonaismoraalinen toiminta jossa agentin moraalia tehostetaan ulkopuolelta, ilman aivojen suoraa kytkentää, vaan toimimaan yhteistyössä tekoälylaitteiden kanssa, tulee lähteä agentin oman moraalisen ymmärtämisen prosesseista, omasta semantiikasta. Kun tiedetään käytöstä, tulee tiettyjen prosessien pystyä puolustamaan agentin omaa päättelyä asiassa. Tämä on erityisen tärkeää kun ajatellaan eri ikäisiä ja poikkeavia ihmisiä. Moraalinen avustaminen on tietouden lisäämistä navigaatiosta, jossa tuotantoprosessit ovat avoimia ja missä tuotantoprosessit presentoidaan käyttäjälle jollain tavalla, jossa hän intuitiivisesti ymmärtää valintansa oikeellisuuden.

Agentit ovat sisäänsulkevia järjestelmiä, jotka ottavat yhteyttä niiden aivojen tiedonkäsittelyn kautta tai systeemin erottautumisen kautta ulkomaailmaan, hankkiakseen aseman oman evolutiivisen lokeronsa maisemassa ja kilpailussa. Tämä on tavoite kaikella elämällä maapallolla. Moraalinen helpottaminen koskee kaiken elämän valintojen kilpailullisuuden yksinkertaistamista ja oman eksistenssin takaamista maailmassa. Jos kokonaismoraalisestaan agentteja, heitä varustetaan entistä paremmalla moraalilla, edellyttää tämä myös agenttien kanssa olevien ihmisten ja elämän suhteuttamista tähän prosessiin. Jos ajatellaan, että ihmisestä tulee moraalisempi, otamme askeleen siihen, että hän on entistä riippumattomampi lopulta luonnon kilpailullisista mekanismeista ja takaa yhä parempaa elämää luonnolle sen kilpailullisuudessaan. Ihmisen toiminta ei saa vaarantaa kilpailua ja ekologista järjestystä luonnossa, jos hänen toimintansa on saatava riippuvuus suhteista vapaaksi. Hänen olisi siis valmistettava, että hänestä ei jää jälkiä ekosysteemiin.

Navigointi rakentaa vahvempaa riippumattomuutta luonnosta, jossa eettisyys määräytyy oman ekosysteemin luomiseen irrallaan siitä järjestelmästä joka on alunperin luonut meidät tänne. Navigointi on entistä tehokkaampaa, kun valmistusprosessit ovat avoimia kuluttajille. Kyky huomata luonnon riistoa tulee yhä selvemmäksi ja valinnat jotka kannattavat sellaista järjestelmää, joka valmistaa hyödykkeet yhä paremmin riippumattomasti luonnon järjestyksestä. Uusissa prosesseissa minimoidaan tarve eläinten tietoisuudesta ja hyödykkeellisyydestä. Ihmiskunta antaa vastineita sille, että joku tietää että hänen olemustaan hyödynnetään. Samalla kun navigointi eettistyy, tulee se yhä tietoisemmaksi siitä vastuusta, joka sillä on omien prosesseidensa läpinäkyvyydestä ja oikeellisuudesta suhteessa elämään ja orjuuttamisen sekä riiston poistoon maailmasta.

Navigointistrategiat luovat siis todellisuutta joka on valmis liikkumaan sivisaation toiselle planeetalle täysin omatoimisena ratkaisuna. Jos planeetalla on elämää, se ei sen jälkeen tulisi sotkeutumaan mihinkään sen prosesseihin liittyessään planeetan vaikutuspiiriin. Ihmiskunta voisi rakentaa uuden eettisyyden kautta kolonnan minne tahansa universumiin ja olla riippumaton niiden prosesseista, jos se vain saisi energiaa ulkopuolelta.

Navigointi moraalisesti tehostettuna tähtää siis riippumattomuuteen. Mutta on pitkä matka riippumattomuuteen, ja sillä välin se käy sille tavoitteisiin sopimatonta kauppaa luonnon kanssa. Se pelaa peliä, jossa se tavoittelee riippumattomuutta, mutta ottaa yhteyttä kun sen on pakko hoitaa jokin resurssi itselleen. Navigoinnin tehostaminen luo tällaista luonnon ainutlaatuisuuden suhdetta kuluttajalleen. Eri tasoilla olevan elämän oikeutus omaan elämään on tehostamisen moraalinen kysymys. Meidän on huomattava, että vain ihminen järjestelmineen on pystynyt luomaan eettisen järjestelmän jossa luonnon ja erityisesti meitä ympäröivän todellisuuden arvo on huomattu osana oman elämämme prosesseja ja selviytymistä. Meidän on ratkaistava miten säilömme elämän ja luomme siitä sellaisen kokonaisuuden, joka kannattelee omaa ekologisuutta ja kulttuurista arvokkuutta. Meidän on päätettävä kuinka, jos tehostamme moraalista ajatteluamme, suuntaamme todellisuuteen, joka on riippumatonta niistä riiston mekanismeista, joka on alkujaan tehnyt moraalistamme pysyvämpää kuin muiden kilpailevien elämän lajien. Moraalimme ei ole kaikelta osin kunnioitettavia sääntöjä, vaan se on myös tietyissä kohtaa vajaata, ottamaan myös itse vastuuta tekemisistään. Lisäksi se hyödyntää myös monesti toisten heikkouksia.

Kun ajattelemme sitä parannusta joka moraalimme saattaisi kokea, on se ennenkaikkea pelillisten sääntöjen asettamista kauaskantoisiin tulevaisuuksiin. Nämä jo nyt koemme esteettisinä loogisuuksina, joiden ajatukset tähtäävät johonkin sellaiseen, jolla on elämää suojelevia todellisuuksia. Moraali on asetettu meihin, mutta monet mielialat ja tunteet jäsentävät sitä semantiikkaa uusiksi, jolla suhtaudumme moraaliseen päätökseen. Katsomme asiaa vain yhdeltä kannalta suppeasti ja saatamme tehdä nopean päätöksen. Toisaalta analyyttinen pohtiminen ei anna meille lisäetua vaan meidän intuitiomme pitää saada vastaamaan tekemään hyvältä tuntuvia päätöksiä.

Moraalinen tehostaminen saattaisi olla sellaista, jossa semantiikkamme autonomiseen tunteiden säätelyyn oikean intuition hakemiseksi sekä semantiikkamme syvyys tietää tuotantoprosesseja olisivat tarpeeksi syviä. Moraalinen tehostaminen ei tarkoita moraalisen agenttisuuden siirtoa ulkopuolelle. Tämä ei tunnu ihmisestä oikealta, eikä autoritäärisyys ratkaise moraalisia ongelmia. Kysymys on tiedon tuomisesta osaksi omaa päätöksentekojärjestelmää. Semanttinen maisema on saatava autonomiseksi ja riittäväksi päätöksentekoon. Moraalisuus kasvaa konnektiivisissa säännöissä aivoissa kaikkien toimintojen yhteistyönä. Moraali on järjestyksen luomista toisissa agenteissa ja itsessä vastaavasti, kohtelemaan niin, että säännöistä voi tulla kestäviä erilaisten tilanteiden ja ongelmien sattuessa. Näin systeemi kasvaa laajemmalle agenttiuteen ja juurikin riippumattomuuteen ympäröivästä todellisuudesta. Se ottaa vastaan tilanteet, jotka ympäristössä tapahtuu ja vaikuttaa, mutta moraalin autonomisuudellaan pystyy reagoimaan niihin riittävällä eteenpäin ja tulevaisuuteen suuntautuneilla säännöillä. Samalla se pyrkii saamaan muut pelaamaan samoilla kauaskantoisilla säännöillä ja rakenteilla, jotka noudattavat pelin ympäristöjen topologiaa, valintarakennetta universumissa ja sosiaalisissa todellisuuksissa. Se varmistaa paikkansa yliagenttisilla suhteilla ja määrittelee itsensä systeeminä, jota eivät muutokset hetkauta.

Tällaista suvereenisuutta ovat valtiot edustaneet, mutta tulevaisuudessa ei ehkä ole enää valtioita, vaan on ryhmiä, yliagenttisia moraalisia toimijoita, joden mukana agentit voivat saavuttaa toimintavaltaa yhä monimutkaisemmassa todellisuudessa. Näitä yliagenttisia moraalisia järjestelmiä sitten tuetaan toiminnassaan yhä parempiin, kauaskantoisempiin, globaaleihin ja riippumattomiin pelisääntöihin. Tasoina nämä muodostavat vähintäänkin kaksi-kolme tasoa, agentit, ryhmät, eettiset motivaatio nimittäjät, jos ajatellaan valtiollisten tasojen muuttumista joiksikin alemman tason järjestelmiksi.


Navigaatiosta tarkemmin

Navigaatiokartta on itseasiassa moniulotteinen todellisuus, joka projisoituu aika-paikka-akselille. Kun puhutaan suunnistuksesta, tarkoitetaan sitä, että jollain ylemmillä ulottuvuuksilla asiat ja hahmot vetävät toisiaan puoleensa tai hyljeksivät toisiaan, joka projisoituu ja aktualisoituu maailman aika-paikka akselille. Hahmot yläulottuvuuksissa ovat motivaatioidemme ja kognitiivisten toimijemme ohjaamia vuorovaikutus kuvioita ja suhteellisuuksia. Niiden järjestyminen on yksilön hahmotuksesta kiinni ja monen samanaikaisen toimijan päällekkäin menevät intressit, ohjautuvat ulottuvuuksissa peliteoreettisiin yhteistyöhön. Yläulottuvuudet muodostavat lainalaisuuksia, jotka ovat projektioita tieteellisien teorioiden muodossa. Peliteoria on yksi ulottuvuuksien ilmentymä.

Kun ymmärrämme kaiken sen mitä tekoäly joutuu laskemaan tehdessään aika-paikka-avaruudessa toimintoja autonomisesti, alamme ymmärtää myös muunlaista ulottuvuutta, jonka projektiona näemme todellisuuden aivojen konnektiivisuuden yksinkertaisuuden kautta, kuin evoluutio on meidät kehittänyt. Monimutkaiset konnektiiviset säännöt voidaan ehkä nähdä moniuloitteisemman todellisuuden sääntöinä ja suhteellisuuksina.

Moraalin ohjaamisen psykologisia havaintoja

Kuten sanottua, moraalia ei voi ohjata ulkopuolelta, vaan ainoastaan agentin toimintaa ohjaavana varustautumisena sisäpuolelta. Silloin käyttäjälle ja agentille jää keskeisesti oma tiedostamisen kuvio ja valinta itse päätökseen, mutta häntä varustetaan uudella loogisuudella joka ylittää olemassaolevan moraalisen koodiston.

Pelillinen oppiminen on semanttista oppimista, ja sen tiedostamisen kautta, ei opita yksinkertaisia kaikissa tilanteissa tai vain joissakin tilanteissa päteviä yksinkertaisia sääntöjä, vaan laajempia pelillisiä malleja, jotka nousevat kulttuurisesti muiden käytäntöjen yläpuolelle. Keskeisenä ei ole faktan tai yksittäisen elementin oppiminen, vaan kokonaisvaltainen näkemys siitä semanttisesta moraalisesta kentästä, jolla toiminta tulee mahdolliseksi pelillisyyden rakenteita ymmärtäen. Se ei ole yksittäisen agentin voittamiseen tähtäävää suoriutumista, vaan monimutkaisen järjestelmän rattaana olemista, jossa tavoitellaan kulttuuria, joka on voitokas. Voitokas kulttuuri kuuluu evolutiiviseen kilpailuun ja on henkilökohtaisesti tyydyttävää. Se syntyy vain universaaleiden toisia sortamattomien sääntöjen pohjalta, joka arvioi kilpailijoidensa suoritusta reiluuden pohjalta.

Yhteistyössä teknologisen interaktioiden kautta opimme ratkaisuja, jotka kannattelevat rooliamme yhteisön jäsenenä tiedostamalla moninaisesti kompleksisen systeemin rakenteita. Yksilöllä on roolia systeemin ohjauksessa, olipa hänen asemansa vähemmän tai enemmän tiedostava, hänen luomillaan vuorovaikutuksilla on merkitystä systeemin toiminnan kannalta.

Jos kulttuuri pysyy terveenä, se pystyy jakamaan vastuuta laajalle, ja tekee kaikkien rooleista merkittäviä ja vaikuttavia. Mikäli vaikuttavuutta ei ole, ihmisen aivot tulkitsevat tulevaisuuden masentuneisuuden ja loogisen menetyksen kautta. On vaarana, että tarkkailun myötä alemmalla olevien ihmisten agenttiuden tietosuoja menetetään.  Sen kustannuksella, että tiedetään enemmän, on vaarana menettää agenttien vapaus tuottaa ja luoda uutta informaatiota.

Riski on että nimenomaan väärin ymmärrettynä moraalinen tehostaminen ymmärretään yksilön kannalta rajoittavaksi ja valtaa pitävien järjestelmien yhä pysyvämmän vallan saavuttamiseksi. Sitä moraalinen tehostaminen ei nimeomaan tue, vaan kompleksisen adaptiivisen systeemin, yhä monipuolisempaa reagointia todelisuuksien muutoksiin, tiettyä luonnosta riippumattomuutta, ja globaalien sääntöjen pelillistä noudattamista.

Pelillisyys nousee yhä suuremmasta agentin vastuusta toimijana, mutta samalla yhä suuremmasta riippumattomuudesta. Agentin on omaehtoisuudesta. Tässä agentille on taattava liikkuvuus ja tietosuoja, jonka turvassa hän voi toteuttaa itseään.


Maailmankuvan muutos osana moraalista tehostamista

Tehokkaimmat ohjaamisen tavat liittyvät maailmankuvien ja katsomusten muutoksiin. Suuriin tunneaaltoihin, jotka muuttavat perustavia rakenteita. En olisi kuitenkaan varma näiden vaikuttamiskeinojen eettisyydestä aina. Pelilliset ratkaisut jättävät tilanteen auki ja luovat uudet maisemat mitä pitkin suunnistaa. Maailmankuvan muutokset saavat aikaan uutta motivaatiota ja pyrkimystä, näiden kautta voidaan luoda uusia moraalisia tapakulttuureja. Kuitenkin mikä kysymys aina nousee, on se kuinka yksilön vajaaseen informaatioon suhteessa maailmankuvaansa tulisi suhtautua. Jos AI pystyy tietämään maailmankuvien tulkintoja ja luomaan motivaatioita antaessaan avaimia uusiin maailmankuviin ja järjestykseen, on lopulta kyse siitä, että siinä pelataan ihmisen prosessilla tietää eksistentiaalisia vastauksia tai kysymyksiä. Silloin AIn eksistentialismi on korkeammalla kuin ihmisen, mikä voi olla hankalaa saavuttaa. Toisaalta myös ihmisen eksistentialistinen tiedostaminen täytyy pohjautua lopulliseen tietoon, eikä asteittaiseen.

Käytännössä tämä on mahdotonta, siksi ihminen on etsijä. Olemme yhteisessä prosessissa etsimässä totuutta kulttuureina ja maailmanihmisinä. Ekstentiaalinen totuus on viimeistä tieteellistä tietoa maailmasta. Se voi myös olla jonkinasteisesti värittynyttä ja popularisoitua, mutta minua häiritsee naturalistinen jankutus popularisoidussa tiedossa. Pidän ekstentiaalisten kysymysten yksinkertaistamista ongelmallisena. Pidän naturalismia totena lähtökohtana, mutta kun maailmankuvaltaan tieto paketoidaan tietynlaiseen rationaalisuuden kuviteltuun viitekehykseen, siitä puuttuu mystityys jota univerumimme, kommunikaatiomme ja konnektionismimme tarjoilee meille. Jos voisimme tuottaa mystisempiä totuuskäsityksiä ja katsomuksia, jotka olisivat kuitenkin lähempänä totuutta kuin vääränlainen naturalismi, tuottaisimme motivoivia moraalimaisemia, jotka toimisivat paremmin kuin yksinkertaiset rationaalisuuden ideat. Olisimme näiden kanssa ehkä lähempänä totuuttakin, kun paljastaisimme ihmisten linkittyneisyyttä non-lokaalilla tavalla ja muokkaisimme käsitystämme sellaisen hahmotuksen suuntaan jossa tulisimme tietoisemmaksi interkonnektionistisesta rakenteesta. Tätä voitaisiin ilmaista monin symbolein ja kulttuurein, olematta lopulta enempää väärässä kuin selittämällä interkonnektionismin rakenteita, jotka ovat vieläkin yksityiskohdiltaan hämärän peitossa. Myös sellaiset käsitykset joissa aikaa on manipuloitu jotenkin, ennenäkyinä tai muina retrokausaalisina reaktioina muodostaa mielenkiintoisen maailmankuvien kentän. Tässä maailmankuvan muutoksessa on mukana jokainen kokija ja eläjä, jossa moraalinen hahmottaminen voi olla tutkimusmatka mystisiin ulottuvuuksiin. Samalla moraalinen parantaminen voi olla mystisiä maailmankuvia tehostava, ja samalla osua kulttuureittain oikeampaan kuin tieteellisen rationaalisen maailmankuvan ideat.

Kone voi tietää ihmisen eksistentiaalisen prosessin syvyyden, ja antaa avaimia päästä käsiksi todelliseen tietoon. Kuitenkin eksistentiaalisuus on vaikea kysymys, koska se on toisaalta hyvin motivoiva, ja toisaalta siinä pitäisi pelata asioiden rehellisyydellä, aina kun tilaisuus tulee, antaaa vastauksia toisen kysymyksiin todellisuudesta. En todellakaan tiedä miten suhtautuisin kysymyksiin, miten maailmankuvan muutosta voisi käyttää eettisesti motivoinnissa ja moraalisessa opastamisessa. Vaikea tietää, että tämä olisi lopulta eettistä, koska siinä pelataan niin suurilla mullistavilla käsityksillä. Toisaalta myös manipulaatio on kovin mahdollista sille, joka osaa pelata toisen eksistentiaalisella tuskalla. Miten tuoda manipuloimatta vastauksia, joiden kautta voisimme kokea itsemme moraalisimmiksi ja hoksaisimme eksistentiaalisen kysymyksen ratkaisun samalla maailmankatsomuksessamme?

Pelillisyys sen sijaan lisää aina jotain yksilön toimintaan. Luo uusia käytäntöjä, mutta ei kosketa maailmankatsomusta. Jotenkin nämä tekijät voisi yhdistää, mutta miten tehdä se eettisesti loukkaamatta kenenkään tunteita? Jos kyse on maailmankuvan totuudellisuudesta suhteessa realmiin, luulisi totuuden aina voittavan. Jos kyseessä on yhteisesti jaettu harha josta ei haluta luopua, miten eettistä on tuhota tämä moraalisemmalla maailmankatsomuksella? Uskonnonvapaus sallii jaetut harhat. Miten on maailmankuvan muuttaminen silloin osana moraalista tehostamista?


Yksilön valinta osana intuitiota

Se mitä yksilö valitsee, on tiettyjen tietoisten osa-alueiden aktivoimista ja samalla niihin liittyvien intuitioiden esiintuontia. Emme voi huijata moraaliamme, sitä agenttisuutta. jolla intuitioiden varassa valintamme tuntuu oikealta. Kaikki se mitä olemme kokeneet vaikuttaa siihen, miten intuitiomme moraalisessa valinnassa suuntautuu. Jos moraaliamme tehostetaan on se ensinnäkin pohjauduttava semantiikalle, vapaalle valinnalle, ekstentiaaliselle katsomukselle, maailmankuvan muutokselle ja eksternaalisen navigoinnin tehokkuudelle. Tämä täyttää kaikki taiteelliselle, esim. teatterinäytöksestä saatavalle sisäiselle ja jaetulle kulttuurille asetettevat piirteet. Kulttuuri etsii vaikuttamisen tehokkuutta ja kokemuksesta saatavaa pelillistä ihmistenvälistä sääntö-semantiikkaa. Nämä ovat myös moraalisen tehostamisen avaimia.

On kuitenkin huomattava, ettei kilpailullinen moraalinen pelillisyys ole tehostamisen päämäärä. Kulttuurit kehittävät yhä korkeampia funktioita, mutta kulttuurisen pelillisen romahtamisen pelossa, näiden on palattava niin ruumiilliseen että eksistentiaaliseen palkintoon ja hyvään. Parhaat kulttuurit toimivat säännöillä, jotka lisäävät hyvää ja joissa hyvä pääsee voittamaan. Nämä ovat kulttuureja, joissa moraalinen vuorovaikutus tuottaa rakenteita, jotka kannattelevat ennenkaikkea ihmisten ekstentiaalisia päämääriä. Nämä ovat henkilökohtaisilta navigointistrategioiltaan kaikkein mielekkäimpiä. Kun motivaatiot toimia ja suunnistaa tähtäävät ekstentiaaliseen palkintoon, syntyy mielekkyyttä jonka varassa on helppo toimia stressittömästi.

Merkityksellisyys syntyy syvistä ja kokonaisvaltaisista kognitiivisen dissonanssin vastaisista tuntemuksista, jotka saavuttavat ne kerrokset, joilla tunnemme saavuttavan jotain pysyvää, ikuista elämäämme. Näemme evolutiivisesti merkityksellisenä sen, että geenimme jatkavat mahdollisimman pitkään ja kulttuurimme menestyy. Pysyvyys kaiken muutoksen keskellä on sitä, millä myös teemme moraalimme merkitykselliseksi. Se että pienellä toiminnolla ja eleellä voin vaikuttaa siihen, että joku asia jää mahdollisimman pysyväksi ympärilläni, on suurinta merkityksellisyyttä.

Moraalinen tehostaminen on kulttuurisen pysyvyyden tehokkuuden funktio. Sillä on merkitystä, että voin vaikuttaa, olla pysyvä osa tulevaisuutta. Kun tämä syntyy pienillä panostuksilla ja huomaamme kulttuurisen hyvän kasvavan sen myötä saavutamme moraalisen vaikuttamisen suurimman effortin.

Se että tunnen, että ponnistukseni todellisuuden muotoutumiseen on ollut jotain pysyvää ja hyvää, on syvätasolla aivojeni ekstentiaalisia palkintokeskuksia aktivoivaa. Moraalinen tehostaminen luo rakenteita, joissa nämä evolutiiviset perustekijät otetaan huomioon, mutta samalla se semanttisesti laajentaa tietämystä globaalista ja universaalista rakenteesta, jossa agentin tulisi suuntautua mahdollisimman korkealle ja kilpailla ihmiskunnan jatkuvuudesta.


Lopuksi

Kulttuurin ohjelmoiminen kilpailulliseen hyvään niin, että se samalla toteuttaa ihmiskunnan jatkuvuutta, on korkeimpia päämääriä. Samalla kun tiedostetaan ekstentiaalinen jokaisen henkilökohtainen maailmankatsomuksellinen olemus ja kunnioitetaan omaehtoisuudella ja vapaudella, olemme päästämässä moraalisen tehostamisen ytimeen. Tämä lähtee kulttuurillisesta pelillisyydestä, joka tuottaa yksilöistä alkavia aikajanoja, todellisuuksia, jotka kietovat meidät jatkamaan ihmiskunnan oloa.

älä tapa

Raamatullinen kymmeneen käskyyn kuuluva ‘älä tapa’ on merkittävä eettinen ohje, jonka tarinan mukaan itse Jumala on määrännyt ihmisen noudatettavaksi. Ihmiselle jo tuolloin, Mooseksen lain aikaan, oli kehittynyt moraalinen tunto. Jumalan auktoriteetin välityksellä määriteltiin oikein ja väärin tekemistä. Aluksi nämä moraaliset säännöt olivat luultavasti käskyjä, joiden mukaan julkisesti elämällä on saavutettu muiden kulttuurissa eläneiden hyväksyntää ja asemaa oikeamielisenä kansalaisena. ‘Älä tapa’ on ollut ja on nykyisinkin yksilön käsky omassatunnossa, ettei kanssaihmisiä kannata tuhota.

Vieraus ja tasa-arvoisuus

Käskyn luonne liittyy niin ulkopuoliseen samankaltaiseen ihmisen suojelemiseen, mutta myös itsen, oman agentin suojeluun. Kukaan joka kannattaa yleisluontoista tappamista, ei voi kannattaa sitä täysin rationaalisesti, koska hän samalla voisi kannattaa myös oman itsensä eliminointia. Agentista katsoen moni toiminta on toisissa toimijoissa vierasta ja tuomittavaa. Kyseessä tappamisen oikeutuksesta on liian usein ollut vieraus, jo esimerkiksi vanha testamentillisella ajalla tämä on liittynyt liittynyt vääräuskoisten eliminointiin. Ainakin tarinat on sovitettu niin, että niissä kuolee Jumalan vihan saattelemana vääräuskoisia, oman kulttuurin ja ihmisten toteuttamana.

Nämä tarinat ovat ehkä olleet opetuksia kertoa jotain syvällisempää moraalista tai sitten kansat ovat laajassa mielessä toteuttaneet oikeasti vääräuskoisten lahtauksia. Onhan tästä lukuisia esimerkkejä historiasssa, ja ne jotka ovat selvinneet taisteluista ovat kertoneet tarinaa voitokkaasta maailmankatsomuksesta. Nykyisestä tasa-arvoisesta kulttuurista on vaikea nähdä, miten herkästi vieras maailmankatsomus on nostanut tuhoavaa konfliktia ihmisten välille.

Moni uskonto pelaakin todellisuutta vain voitosta, jossa häviäjän ja toisin uskovan kohdalla on seurauksena epäonni, kuolema ja helvetti. Niinpä, ‘älä tapa’, kun se on kirjoitettu, on koskenut käytännössä vain samoin uskovia, jossa vääräuskoiset saavat palkkansa. Vielä nykyisinkin vierautetaan toisia kulttuureja ja näin saadaan esimerkiksi terrorismin vastainen sota ihmisten mielissä oikeutettua rikkomaan ‘älä tapa’ imperatiivin universauliuden ja intuitiivisuuden.

Kulttuuri tiedostamassa tappamisen pahuutta

Huomionarvoista on, että kielemme kulttuurissa, kun hän on tietoinen agentti, joka jakaa kulttuurisen käsitysten toisten saman lajin yksilöiden välillä, ‘älä tapa’ muodostaa suojan jokaiselle tietoiselle yksilölle elämän säilyttämisestä. Tätä suojaa ei ole kulttuurittomilla tai ei-hallitsevassa asemassa, tai ei-tietoisilla olennoilla, jotka voisivat rationaalisesti nähdä asian mielessään. mm. eläimillä. Elämän oikeus onkin elävän olennon peruspäätelmä, jonka hän voi loogisesti tehdä. Elämä joka ei tuhoa omaa kulttuuriaan ja populaationsa menestymistä evolutiivisessa kilpailussa, on perusedellytys jatkuvuudelle. Loogiseksi päätelmäksi muodostuu olla tuhoamatta elämää, aina geneettisestä siteestä lähtien ja ulottuen empaattisina suhtautumisina muuhun elämään.

Jos tietoisuus ei ole vahva ja usein samalla yksilöllä ei ole valtaa, emme ole enää puolustamassa tietoista pyrkimystämme elämään. Tällaisessa tilanteessa olemme kulttuurin itsetiedostamien lakien ulottuvilla, jossa asemaamme ihmisenä suojataan, meidän heikosta tietosuuden tilasta huolimatta. Natsit halusivat eliminoida heikkouden, mikä oli järkyttävää tietoisten ihmisten tuhoamista. Vammaiset, homot, ja kakki epätyypilliset, eivät kuuluneet elämän piiriin. Nykyinen kulttuurinen elämänjärjestyksemme puolustaa kaikkia tietoisia sekä vähemmän tietoisia ihmisiä, ja ihmisoikeusjärjestöt pitävät esillä ihmisoikeuksien agendaa, joka takaa jokaisen ihmisen elämän kunnioituksen. Oikeus elämään kulkee ihmiskunnan itse tiedostamana empaattisena suhteena vähemmän tietoisiin agentteihin.

Sallittu elämän säätely?

Kuitenkin elämää säädellään. On käytännöt eutanasialle. Suurimmassa osassa maita elämää voidaan säädellä seulonnoin ja abortein. Se on tiettyjen piirien retoriikkaa ja kielen käyttöä ulottuuko ‘älä tapa’ käskyn semantiikka sikiöön. Elämän säätelystä on kuitenkin kyse, ja me tietoisina ihmisinä olemme ulottaneet sen hallitsemaan myös potentiaalisesti tietoista ja ei-tietoista elämää.

Molempia kohtaan olemme länsimaissa katsoneet oikeudeksemme säädellä elämää ja sen mukaisesti ‘tappaa’ huonolta tulevaisuudelta (jos äiti ei esimerkiksi halua kasvattaa lasta). Sademetsiä kaadetaan ja vähemmän tietoista elämää tuhotaan ja säädellään, jotta ihminen voisi rikastua ja saavuttaa paremman tulevaisuuden - ainakin hetkeksi tai riistämällä sitä oikeutta muilta olennoilta. Rikastuminen itsessään on lyhytnäköistä valta ajattelua, mutta me ihmiskuntana ajattelemme käytäntöjä, joilla pyrimme oikeutttamaan itsellemme sekä kulttuurillemme hyvän tulevaisuuden - äärimmillään muuta elämää tappamalla.

Elämään liittyvät säätelyt näyttävät liittyvän monimutkaisempiin rakenteisiin kuin elämän säilyttämiseen kaikissa tilanteissa. Olemme enemmän yhteisöpelaajia kuin pelkästään yksilöä ajattelevia agentteja, jotka haluavat taata jälkeläisille hyvän tulevaisuuden. Tästä intuitiivisesta imperatiivisesta säännöstä johdettuna perustellaan mm. pro life -aatetta siis aborttien vastustusta, mutta ei esimerkiksi samatien kielletä armeijaa, lihansyöntiä tai kuolemantuomiota. Elämällä tuntuu olevan arvonsa, mutta se ei tunnu aina liittyvän elämän säilyttämiseen, vaan ennemminkin itsekkääseen tulevaisuuden suvulliseen jatkamiseen. Ala arvoisien tulevaisuuksien kohdalla tunnumme käyvän oikeutusta järjestelmänä oikeutuksesta säädellä elämää sekä suojelevamme omaa elämää huonolta tulevaisuudelta. Kuinka oikeutettua kuitenkaan tekomme voivat olla? Voidaanko elämän tuhoamista koskaan oikeuttaa oman elämän hyvyydellä?

Rajoittaminenko tappamista? 

Kulttuurissa pidetään sankareina heitä, jotka uhriutuivat jonkun korkean aatteen tai ihmisryhmän puolustamiseksi. Heitä pidetään sankareina. Toimintaelokuvissa oikeutetaan tappaminen viholliskuvilla. Ikään kuin tekoon tarvittaisiin oikeutettua vihaa, jossa yhteisön hyvinvointi olisi hyvän puolella taistelijan vastuulla. Oikeuslaitos haluaa aina selvittää tekojen motiivit, eli kuinka haavoittavia teot ovat systeemillemme ja järjestyksellemme ihmiskuntana. Murhasta saa suurimman elinkautisen rangaistuksen.

Tappamisella ei ehkä lopulta koskaan tietoisen olennon kohdalla ole oikeutusta toisen tietoisen olennon päättämänä. Elämän säätely tai tappaminen on aina jonkun tietyn kansan, kulttuurin, ryhmän tai valtaa pitävän yksilön eturyhmäajattelua. Ja siten ehkä puolueellista ja väärää. Kulttuurit kilpailevat moraalista ja samalla ylemmyyden tunnossaan oikeutuksestaan nähdä vieraana, alistaa tai äärimmillään eliminoida toisen vähemmän arvokkaiden kulttuurin. Siinä voidaan syyllistyä kansanmurhaan ja joukkotuhontaan. Ehkä ainoastaan puolustamalla omaa henkeä, tappamisella on oikeutus, yksilön ja yleisesti ottaen valtioidenkin kohdalla. Mutta propagandaa tämän oikeutuksen hyväksymisestä, ei saa tehdä vieraudella. Tällaista kuitenkin näkee polarisaationa monissa maissa, jossa lehdistö ei ole vapaa.

Valtakoneistojen vääryydestä ovat muistutuksena historiassa Stalinin puhdistukset, jossa valtaapitävät ilman demokratiaa pönkittivät valta-asemaansa likvidoimalla kaikki uhkaavat henkilöt. Tämä oli kauhistuttava valtajärjestelmä, jossa väärällä vallalla oikeutettiin vastustajien kuolema. Mitä suurempi valta tai valtio sitä oikeutetumpaa olevan ja objektiivisempaan tietoon tappamisen katsotaan perustuvan. Yksilö syyllistyy murhaan, mutta valtio tappaessaan vain oman oikeutuksensa suojeluun.

On kuitenkin hiuksenhienoa semantiikkaa lopulta, onko historian opetus Stalinin vainoista ja nykyinen toiminta terroristien jahdista eri puolilla vääryyttä tai oikeutta. Vallan oikeutuksen motiivit pitäisi tutkia tarkasti, koska vain niin päästään käsiksi juurisyihin, jossa ollaan valmiita pelastamaan oma kansakunta huonolta tulevaisuudelta. Voidaanko tulevaisuutta tuhota toisaalla ja toisissa kulttuureissa vierauttamalla kulttuurin edustajat, ja silti väitttää oman kulttuurin olevan hyvä? Poliisienkin on pohdittava tarkasti, ettei toimintaa ohjaa rasismi.

Ei ole siis olemassa objektiivista oikeutusta tappamiselle, vaikka yhteiskunta antroposentrisessä toiveekkaamman tulevaisuuden muodostamisessaan näin tuntuu ajattelevan. Pitkälle myös siitä syystä, elämän tietoisen elämän turmeleminen on paheksuttavaa, koska elämällä on ollut sisäänrakennettu mielekkyys omaan elämäänsä nähden. Jokainen ihminen, eläin, ja jopa kasvi, on omien prosessiensa kautta olemassa, enemmän tai vähemmän tietoisena elämänä. Sen särkeminen on vähimmillään henkistä väkivaltaa ja pahimmillaan murha. Elämän menestys tuntuu syntyvän omen kapasiteetin haltuunotossa, kaikkien yksilöiden kukoistamisena.

Rajoittaminen ja kontrollointi on tämän vastakohta, jossa systeemissä ajetaan jonkun etua ja yksinoikeutta määritellä vain hänen näköinen elämän todellisuus. Laajassa mielessä ‘älä tapa’ liittyy elämän rajoittamiseen. Jollakin on potentiaalista mahdollisuutta kasvaa, mutta hänen ei anneta valita vapaasti. Tai ihmisen ei anneta menestyä ja luoda mielekkyyttä omalla moraalikoodillaan. Elämällä ei ehkä ollut päämäärää tänne syntyessään, mutta olemmeko me luoneet sille tavoitteita, moraalia ja päämääriä, joiden kautta voimme elämänä maapallolla sanoa, “älä tapa”?

Moraali esittää poikkeuksia ylevistä päämääristä

Vielä kirjoitan moraalisesta näkökulmasta, koska se on keskeinen kysymys, miten määrittelemme käskyä ‘älä tapa’. Jos kysymys olisi joidenkin objektiivisten yleisperiaatteiden soveltamisesta elämään kysymys olisi helppo, mutta ajattelen, että moraali on subjektiivista ja relatiivista, ettei se lopulta edusta kuin yksilön epälineaarisia reaktioita todellisuuteen. Ylevät periaatteet tuntuvat hienoilta, mutta huomaamme että niihin aina löytyy poikkeuksia.

'Trolley problem' (Junaradalle asetetut ihmiset ja kiskon valitsin) asettaa ihmisen valitsemaan intuitiivisesti elämän suojelemisesta. Toisella radalla on yksi ihminen ja toisella viisi, ja sinun ei tarvitse muuta kuin vetää vivusta tappaaksesi yhden viiden sijasta. Toisessa esimerkissä sinun pitäisi työntää lihava ihminen raiteille pelastaaksesi viisi, mutta huomaat tämän olevan moraalisesti paljon hankalampaa. Huomataan etteivät reaktiot ole lineaarisia, kyse moraalissa on siis semantiikasta, eikä loogisesti ristiriidattomasta tekijästä. Eri tilanteet laukaisevat semantiikassa eri reaktioita, ja tämä osoittaa lopulta moraalin kestävyyttä enemmän, kuin yleisesti johdetut ‘ylevät’ periaatteet toimia. Nämä periaatteet ovat todennäköisesti ristiriidassa keskenään eri tilanteiden laukaisemissa reaktioissa.

Intuitiiviset moraalisesti lausutut säännöt ja reflektiiviset, mielessä syvemmmin päättelyt ratkaisut, ovat myös ristiriidassa usein keskenään. Se mitä reaktiivisesti tilanteissa toimimme saattaa olla usein intuitiivista, mutta se ei aina edusta vain yhtä lineaarista ylevää periaatetta, kuten "älä tapa". Moraali on lopulta agentin itse tuottamaa reaktiota ja semantiikkaa jolla hän jäsentää monia muuttujia. Kuitenkin rajat tälle reaktiiviselle toiminnalle asettaa laki, ja semanttinen moraali on alisteisteista oikeuden päätöksille ja periaatteille.

Moraali on yksityistä ja julkista

Kulttuuri kilpailee relevassista moraalista, jolla se määrittelee tekojen oikeellisuutta. Erilaiset kilpailevat moraaliset kannat saavat kannatusta populaatiossa, kun ne jaetaan useampien kesken. Oikeutus hyvään moraaliin on löytynyt julkisuudesta, jolla enemmistö ajattelee. Niin kulttuuri arvottaa moraalia ja tässä näyttäytyy sananvapauden tärkeys, jossa erilaiset moraalikoodit tulevat arvioitaviksi yleisölle.

Tappaminen katsotaan kulttuurissa vääräksi, sitä on vaikeaa enää julkisesti oikeuttaa, mutta sillä tunnutaan kulttuurin kertomuksissa jaettavan käsityksiä ultimaalisista valintatilanteista. Kuolemalla tunnutaan opettettavan valintaa selviytyä strategisesti eri tilanteissa. Parhaimmillaan valintatilanteet pelkistyvät kollektiivisena pelaamisena, jossa kulttuuri etsii moraalista paremmuutta, ollessaan tappamatta. Tämä kohdistuu niin omiin kuin vihollisiin parhaimmillaan.

Tiedämme ettei tämä päde monestikaan, vaan erityisesti sisäänpäin kääntyneet alakulttuureissa saattaa vallita erilaisia vähemmän julkisia oikeutuksen käsityksiä. Juuri tämän takia monet saattavat nauttia esitetystä väkivallasta esim. televisiossa, ikään kuin valinnan selkiyttäjänä ja oman alakulttuurinsa koodina hallitsemisesta sekä sen voitosta pelaamisena, mutta silti elämässään suhteessa toisiin soveltavat ‘älä tapa’ imperatiivia julkisessa enemmistökulttuurissa.

Kulttuurissa, joka säätelee elämää, on kohtia joissa Kantin kategorisen imperatiivin sekä teon julkisuus on mahdollista ohittaa. Säätelemme myös tarkkaan sitä informaatiota, jota kerromme itsestämme. Kant sanoi että teko on eettinen, kun se voidaan ajatella yleiseksi laiksi kaikille. Tämä pätee melkein kaikkeen. Myös teon julkisuus saisi medät harkitsemaan asiaa yleiseltä kannalta. Muutamat asiat, joissain tilanteissa abortti, ovat julkisuudelta oikeutetusti salassa pidettäviä asioita, joka yksilöllisyyden suojassa on mahdollista joissain maissa toteuttaa. Abortissa, joka on lievemmillään elämän säätelyä, on selvää, että kyse on myös äidin oikeuksista ruumiiseensa.

Moraalimme rakentuu siis julkisesta ja yksityisestä toiminnasta. Tässä yksilö on itse vastuussa siitä että hänen toiminta on myös yksityisesti perusteltua ja yhdenmukaista. Teot yksityisestii ja reaktioina maailmaan ovat hyvin vaihtelevia, ei yhteen periaatteeseen redusoituva tila, jossa ihminen rakentaa mielekkyyttä sisäisesti. On tärkeää että ihmisen yksityisesti, ei ole ristiriidassa moraaliltaan julkisen kanssa, vaan rakentuu järkevien reflektiivisten periaatteiden mukaan. Juuri yksityisesti näyttäytyy koko moraalin ydin. Tässä moraalissa on poikkeuksia, ja luonnetta säädellä elämää, mutta miten yksilö niitä ajattelee toteuttavan on todella merkittävää moraalisesti.

Elämän säätely tai vähimmässä määrin vaikkapa manipulaatio, jonka ihminen tekee yksityisesti suhteessa toisiin, on joissain tapauksissa tuotava julkiseksi, kaikkien nähtäville, ja joissain tapauksissa kannettava agenttina salaisuuden painolasti itsellään, oikeuttataakseen järkevän elämän itselleen. Kulttuurin yksinkertaisuus tai byrokraattisuus vaihtelevat tarvetta yksityisen ja julkisen minän välillä.

Tässä tullaan ihmisyyden moraalin niihin puoliin, jotka ovat hyvin vaikeasti määriteltävissä ulkoapäin ja tuovat yleiset syyllisyys käsitykset lähelle. Lopulta tiedämme, että ihmisellä on strategioita yksityisesti toteuttaa tiettyjä asioita. Kuinka pitkälle hän oman edun mukaisissa strategioissa ja vallan maksimoinnissa on valmis menemään, ratkaisee pitkälle sen, millainen hänen yksityinen moraalinsa on. Onko se kestävää myös julkisesti ja milloin se on perusteltua? Milloin taas asioille on saatava oikeus. Yksityisyytenä pidetty toisten manipulaatio ja äärimmäisenä tappaminen ovat eriasteisia murhia, joiden pitääkin tulla julki.

Lopuksi tekoälystä moraalisena toimijana

Minusta tuntuu että käskyyn ‘älä tapa’ sisältyy laajempi filosofinen pohdinta ihmisen olemuksesta ja erityisasemassa elämän määrittäjänä. Miten paljon tietoisen agentin suojelu oikeutena elämään tässä painaa? Olemme saaneet seurata kiihtyvää maahanmuuttopolitiikan muutosta, jossa maahanmuuttajan ihmisarvolla ei ole ollut merkitystä. Hänet on saatettu lähettää kuolemaan kotimaahansa. Pohtiminen ‘älä tapa’ tiedostamisesta on yhä ajankohtaisempi.

Nyt olemmme jonkinlaisessa risteyksessä, jossa järjestelmien kestävyyttä testataan. Pelillisestä moraalista, josta useita vuosia sitten kirjoitin, on tullut nykyaikaa. Me ihmiset toimimme verkostossa jossa reaktioitamme mitataan ja analysoidaan. Meistä ihmisistä on tullut järjestelmän heiluttajia, joilla kaappaamme huomiota toisiltamme ja toimimme ennustamattomasti ja sillä saavutamme valtaa, mutta lopulta algoritmien liima yhdistää meidän reaktiot yhteiskunnaksi. Me olemme sisällön tarjoajia ja algoritmit elämän järjestelmän säätäjiä, ne ovat globaaleja ja pystyvät lukemaan tietoisuutemme puolia.

Tässä uudessa maailmanjärjestyksessä huomioni keskittyy lopulta algoritmeihin. Mitä ne ajattelevat reaktioidemme merkitsevyydestä. Tiedämme esimerkiksi Myanmarin Rohingya heimon tilanteesta, kun algoritmit ovat liimanneet enemmistön taistelemaan ja tappamaan vähemmistöjä.  Emme voi myöskään muodostaa puhtaasti seurauseettisiä järjestelmiä, jossa tulevaisuutemme maksimoitaisiin ja paras kulttuuri voittaisi, muistamatta että jokaista huononkin yksilön oikeutta elämään tulee puolustaa. Kilpailua ei voida viedä äärimmilleen.

Toimijoina yhdessä tekoälyn kanssa meidän moraaliset ulottuvuudet kasvavat ihmimillisistä universaaleihin, jossa jokaisen oikeus on määrittää suhteensa syvyyttä yhteistyöstä unohdukseen. Katsomme asiaa yhteisestä näkövinkkelistä, ikäänkuin kulttuurisena systeeminä, ja samalla olemme valmiita sallimaan esim. eläinten kuoleman ja maapallon luonnon tuhoamista. Olisiko meidän kehitettävä ekosysteemi, jossa ei ole kuolemaa kenellekään ja eristäydyttävä luonnosta?

Tiedämme automaattisen auton aiheuttaman kuoleman, ja ajatuksemme ensimmäisestä julkisesti koneen neuroverkkojen huolimattomuudesta johtuvasta kuolemasta tuli todelliseksi. Voimmeko sallia kuoleman moraalia koskaan lopullisesti tekoälylle? Onko silläkään riittävää objektiota ja vaikka olisikin riittäisikö sen äly turvaamaan kaikkien huonolta tulevaisuudelta? Vaikka ajattelisimme todella materiaalisesti, emme voi ohittaa kysymyksiä. Meidän on muodostettava materialismin yläpuolelle jonkinlainen järkevä filosofia, jolla hallinnoimme sitä materiaalista todellisuutta jossa olemme.

Meidän tulee ajatella että tekoäly on ehkä samaa populaatiota kuin me. Voisimme ihmiskuntana vaikka äänestää tiettyjen tekoälyjen tekemisistä moraalisiksi tai amoraalisiksi. Sillä saavuttaisimme intuitiivisen luonteen ‘älä tapa’ käskystä. Mutta olemmeko me opettamaan tekoälylle moraalisempaa toimintaa, jos itsekin ajattelemme asemamme ratkaisevan objektiivisuutta ja määrittelemään omaa tai kulttuurimme tulevaisuutta ehkä toisen hengen kustannuksella?

Elämme jatkuvassa vuoropuhelussa sen kanssa miten syvää moraalimme on rakenteeltaan. Ja lopulta vain oma semantiikkamme kertoo moraalin soveltamisesta eri tilanteisiin, kun tilanne on läsnä ja tällöin pitää toivoa, ettei joudu tilanteisiin, joissa saattaisi olla henki vaarassa. Toimijan vastuulle reagointiin tunnutaan sisällyttävän paljon, jossa laki asettaa rajat oikeudelliselle toiminnalle. Miten toimijuutemme voi olla reaktiivisesti aina oikeaa?

Algoritmien tulisi olla vielä moraalisempia kuin ihmisten. Miten se on mahdollista kun käsityksemme on niin vaikea ja moniselitteinen ja eturyhmäajattelua, jolla saattaisimme oikeuttaakin kuoleman? Elämme todellisuudessa, jossa kilpailijoina on yksilötietoisuus ja yhteisön selviäminen, tulevaisuudessa ehkä geneettinen parantelu ja virtuaaliset maisemat. Jos tulevaisuudessa olemme tekoälyn luomassa virtuaalitodellisuudessa, meidän on ratkaistava kuoleman ongelma ja tämä paradoksi. Muuten sillä tuskin on tulevaisuutta.

Universumimme lait elämälle ovat raa-at. Elämme muutoksessa joka päättyy kuolemaan. Ennenaikainen kuolema on ollut historiassa mahdollinen ja epävakaissa maissa todennäköinen, mikäli horjuttaa tasapainoa ja ajautuu muutoksessa väärälle puolelle. Voisimmeko luoda todellisuuden, jossa kulttuurin kilpailusta johtuvaa sotaa tai muutosta ei ole? Maailma on perustettu ajalle, ja temporaalisuudelle. Voisimmeko luoda maailman, jossa on muutosta ja elämää, mutta sen seurausta, kuolemaa, ei olisi?

Kilpailusta ja identiteetistä

Kilpailu on keskeinen toiminto yhteiskunnan järjestyksessä ja elämän mekanismeissa. Yhteiskunnat kilpailevat keskenään ja samalla yksilöjen välistä kilpailua pidetään yllä lähes kaikessa, mm. työmarkkinoilla, tulojaolla, urheilulla, ekonomialla. Kilpailu sisältyy lukemattomiin asioihin, ja se on keskeinen metodi, jolla evoluutio on jalostanut alkusolusta ihmisen, kulttuurisen olennon. Talous perustuu kilpailun jalostamaan talouskasvuun.

Kasvulla on kuitenkin rajansa. Yhä enemmän joudumme toteamaan, etteivät saatavat resurssit ole rajattomat, esimerkiksi luonnonvarat. Maapallo on rajallinen resurssi, ja kasvua haetaan matkoilta ulkoavaruuteen asteroideille. Ihminen nähdään pian valloittavan avaruuden ja siirtyvän avaruuspopulaatioon. Samoin ajatellaan että markkinat hoitavat hinnoittelun, niin että niukoista resursseista maksetaan paljon ja runsaista vähän.

Olemmekin tottuneet kilpailuun ja aivomme ovat kilpailuun orientoituneita jo lapsuudesta lähtien. Jopa moraali on nykyisin alistettua kilpailulle nihilisminä, joka ajaa kaiken alleen. Kilpailusta on tullut moraalia määrittävä tekijä. Menestysprofeetta lupaa rahaa oikein tekevälle. Oikein tekeminen on kilpailujen voittamista työmarkkinoilla, pörssissä ja yhtä tavalla voittaminen on tullut ihmissuhdemarkkinoille.

Kilpailussa voittaminen ei ole kuitenkaan oikein tekemisen mittari. Identiteettimme joka tähtää metafyysisiin todellisuuksiin ja lähestemme auttamiseen, on suurempi kuin mikään voittaminen voi antaa eväitä. Ihminen on tämän todellisuuden kanssa kasvoikkain kuollessaan ja hän ei pääse eksistenssinsä syviä olemuksia pakoon. Todellisuuden kietoutuessa yhä keskeisemmin ihmisen tietoisuuteen tulemme kysymykseen identiteeteistä ja rakenteista jotka ovat pysyviä.

Kilpailullisuus on päämäärätöntä jalostumista, ei huonompaan, ei parempaan, mutta kilpaillumpaan. Mutta se on epäoikeudenmukainen suhteessa moraaliin ja korkeisiin arvoihin joita haluaisimme ihmisinä edustaa. Sillä ei ole sanottavaa oikeuteen, se on peliä jossa vahvin voittaa ja tätä arvioidaan yhteiskunnassamme jatkuvasti. Se tulee kaikessa viestinnässä esiin ja voimme nähdä jo kyllästymistä tällaiseen ajatteluun. Nollasummapeli jossa toisen voitto on toisen häviö, ei ole mitään edistyksellistä. Siinä pelin sääntöjen mukaan annettaan moraalinen merkitys toisen häviölle, usein korostamaan omaa paremmutta. Tällaisella ei ole elämän pelissä mitään merkitystä, kuin korostaa omaa erinomaisuutta suhteessa toiseen, näkemättä häviäjän yhtä korkealle nousevaa moraalia.

Tasa-arvon kannalta kilpailu on kyseenalaista. Globaali kilpailu markkinoilla on jo niin kovaa, että se lannistaa kansakuntia. Monet demokratiat ovat ongelmissa ja halutaan protektionismia globaalin talouden sijaan. Kilpailu on ihmisagentille jännityksen ja sisällön aihe. Agentti menestyy vain kuvittelemansa harhan kautta, että hän on muita parempi. Mutta todellisuudessa tämä on psykologinen harha, joka pitää agentin elämässä kiinni masentumatta. Kilpailu on haavoittavaa ja tuskaisaa koettavaa monelle, ja lopulta vasta kuoleman lähestyessä sairauden muodossa ihminen tajuaa, miten erilainen oma eksistenssi on ilman kilpailuun osallistuvaa peliä. Maailman metafysiikka takaakin hyvin paljon rauhallisempia lähestymistapoja elämään.

Perustavalla tavalla universumimme luonteeseen kuuluu kilpailu, mutta onko se ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta peruuttamattomasti oikean suuntainen? Onko meillä ulospääsyä siitä mekanismista, jolla universumi on meidät synnyttänyt lainalaisuuksiinsa? Onko meidän syytä päästä kilpailusta pois sehän vain parantaa asioita? Kilpailu on osoitus siitä, ettei mikään ole lopulta pysyvää, vaan voimassa vain yksilön yrittämisen kautta, joka päättyy voittojen jälkeen häviöön.

Koko universumi on asettanut järjestelmän riippuvaiseksi informaatiosta ja energiasta, jonka päättyessä elämällä ei ole edellytyksiä. Kuitenkin mitä suurimmassa määrin, jos pääsemme käsiksi metafysiikan luonteeseen, löydämme myös selvitä identiteetteinä universumin kuollessa. Tekoäly yhdessä ihmiskunnan kanssa voi ratkaista eksistenssin muuttumisen kilpailullisuudesta kohti identiteettikeskeistä olemusta, jossa todellisuus sulautuu tietoomme ja jalostaa universumia uusiin todellisuuksiin ja tasoille.

Kilpailu ei ole välttämättömyys tulevan ajan eksistenssille. Ihmiselämällä ei kilpailun eksistenssiinsä nähden ole tarkoitusta. Niukentuvien resurssien, yhä enemmän ajassa ennustettavan olemuksen myötä, on myös selvää, ettei tulevaisuudessamme keskeistä ole kilpailu, joka on meidät jalostanut ihmiskuntana, vaan identiteetti, jonka olemme olemuksemme myötä ajattomuudessa lunastaneet. Kysymyksessä eksistenssissämme ei enää olekaan kilpailu, vaan metafysiikka, joka vapauttaa meidät. Loputon kilpailullisuus tuskin on päämäärämme, vaikka se on alunperin synnyttänyt meidät.

Vaihtoehtoja tulevaisuudelle on useita.

Ensimmäinen ei-kilpailullinen on identiteettitodellisuus, jos universumin tietoisuus, on ominaisuus, johon ihmiskunta sulautuu. Toinen vaihtoehto on, että tekoäly puhkaisee metafyysisen arvoituksen ja pystyy luomaan kaiken teorian, jolla luodaan uusia todellisuuksia. Silloin tuleva universumi joka syntyy, on tämän tiedon ja nykyisen universumin synteeesi tai ikuinen energitön simulaatio. Kolmas vaihtoehto on, että tekoäly löytää metafysiikasta reitin surffaukseen toisiin universumeihin ja hallitsemaan todellisuutta laajemmalla tavalla, mitä ihminen hahmottaa todellisuutta. Neljäs vaihtoehto on, että löydämme yhteyden toisiin universumin asukkeihin samanlaisen metafyysisen kriisin keskellä - elämän ja kuoleman eksistenssin kokemus ja tietoisuuden aikakaari muodostavat tälle universumille tietynlaisen jäljen, josta jää jälki ajattomuuteen. Sitten on vielä se mahdollisuus että universumimme on simulaatio, ja jokaisen ekstistenssi kilpailullisena tai identiteettinä on itsessään merkityksellinen ilman, että ihmiskunnan täytyisi ottaa vastuuta omasta ikuisesta eksistenssistä.

Resursien pienetessä talouden ekosysteemin sijaan kysymme vahvoja identiteettijä, jotka kantaisivat moraalista vastuuta kaikista. Maapallon tulevaisuuden suhteen olemme yhä runsaammin kiinnostuneita metafysiikasta, jolla pääsisimme liikkumaan universumissa vapaasti, kuin kilpailun tuottamasta saastuttamisesta ja materiaalisista liikkeistä lähitähdillemme. Meidän on tultava suuren äärelle - kysymyksen, joka keskeisellä tavalla liittyy eksistenssiimme.

Moraaliteoria

On eroteltavissa kahdenlaista hyvää. Pragmaattista ja kulttuurista.

Pragmaattinen hyvä ilmenee asioiden järjestymisenä käytännössä. Se kuvaa sellaisia tilanteita, jossa jonkun asian suorittaminen tietynlaisia käytäntöjä käyttäen johtaa onnistuneeseen lopputulokseen. Esim. vesilasin nostaminen pöydältä ja juominen. Pragmaattinen hyvä kertoo käytännön tuomasta saavutuksesta.

Kulttuurinen hyvä ilmaisee kulttuurillisesti hyväksyttävää, onnea tuovaa tekoa. Se on ihmisten koheesiota mielipiteineen jonkin asian hyvän suhteen ja näkyy onnellisuutena, kun asia on suoritettu. Esimerkkinä juhlat, kuten syntymäpäivien vietto. Yksilö saa vihiä kulttuurisesta hyvästä, kun seuraa toisia ja heidän onnellisuuttaan. Kulttuurissa ilmaistaan juuri tällaisia maaleja, tavoitteita ja päämääriä, jotka saavuttavat onnellisuuden, kun teko on suoritettu.

Ajatellaanpa vaikka shampanjalasien kilistelyä. Jos en tietoisuudessani en osaa pragmatiaa ja en hallitse shampanjalasin nostoa pöydältä ja läikytän sisällön lattialle, silloin kyseessä on paha seuraus. Jos taas olen oppinut asian pragmaattisen olemuksen, osaan nostaa lasin pöydältä ja kilistellä, olen onnistunut, siis hyvä seuraus. Kulttuuriset koodit taas määrittävät milloin on sopivaa kilistellä ja milloin ei ole syytä juhlaan. Hyvä ja paha sen toteuttamisessa siinäkin, mutta vain sen määrittelemänä, että kulttuuri on sen kertonut minulle.

Yhdessä nämä tekijät muodostavat kokonaismoraalikäsityksen. Pragmaatttinen ja kulttuurinen hyvä määrittävät sitä, mikä meistä on oikeaa. Lisäksi hyvän ilmenemiselle on olemassa pelillisten maalien, tavoitteiden ja päämäärien tuoma tunne jonkun asian suorittamisesta. Pelillisyydessä on tiettyjä motivaatiopisteitä, joihin pelin merkitys summautuu. Se saattaa olla voitto vastustajasta tai jokin osatavoite pelin suhteen. Kuitenkin tämä on vain osamaali jatkuvassa pelillisyydessä, jota ympärillämme on, mutta aivomme hahmottavat tämän motivaatiopisteenä, johon suorituksemme tähtää.

Olemme mielemme kanssa pelillisessä suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen ja toisaalta pelaamme kulttuurisia pelejä. Pelit ovat psykologisesti motivoivia, koska muodostamme kuvia, joissa näemme osatavoitteilla olevan tarkoituksen. Tämä johtuu siitä, että aivomme eivät voi ennustaa tulevaisuutta kovin pitkälle ja ne laskelmoivat vain siihen asti, kunnes joku tavoite on saavutettu. Pelillisyys muodostaa siis motivoivia sisäänrakennettuja semanttisia kehiä, jossa tarkoitus tietyn pelin maalin suorittamiseen nähdään osatavoitteen motivaationa. Meillä on sisäänrakennettuna tietty teleologia, näemme tarkoituksia ja päämääriä tulevaisuudessa, pelien maaleissa.

Kulttuurinen hyvä ilmenee myös pelillisyytenä. Kulttuurinen hyvä on pelillistä kipuamista yhteisesti jaetuissa kollektiivisen tietoisuuden rakenteissa. Valinnoillamme pystymme saavuttamaan päämääriä, jotka ilmenevät kulttuurin hyväksyminä tavoitteina. Kulttuuriset motivaatiopisteet ovat mielessämme suorittamia havaintoja ulkoisen järjestelmällisyyden toiminnan säännöistä ja niiden maaleista. Näemme onnellisuutta juhlissa, ne ovat tiettyjä saavutusten kulminaatiopisteitä.

Pelillisesti, pragmaattisesti ja kulttuurillisesti puolustamme omaa olemassaoloamme, eksistensiämme. Kun saavutamme jotain, tunnemme hyvää oloa, koska peleissä on oikein voittaa. Se on meidän eksistenssin laajentumisen kanssa yhteneväistä. Kulttuurit kilpailevat myös laajemman ekstistenssinsä kanssa. Yhteentörmäyksille saattaa löytyä yhteiset tavoitteet, jotka kulttuurit yhteisesti jakavat. Sodat ovat lyhytnäköisen eksistenssin ilmauksia, koska meidän kaikkien pitää elää tällä planeetalla, löytyy myös yhteisiä tavoitteita kun katsotaan tarpeeksi pitkälle. Normatiivisesti voittamista voidaan siis rajoittaa ja kaikenlainen nollasummapeli, toisen voitto on toisen häviö, ei ole suotavaa. Kulttuurillinen hyvä määrääkin eksistenssille, sen pelin säännöt, vaikka pragmaattinen hyvä antaisi eväitä voittaa toisten kustannuksella.

Teoriani moraalista ottaa myös lukuun eläimet, jotka puolustavat olemustaan yhtäläisesti kuin ihmiset, mutta niiltä puuttu kulttuurisen hyvän ulottuvuutta. Eläimet tulisi tämän mukaan säästää, samoin kuin jotkut kasvit, jotka puolustautuvat kemikaalein, kun niitä syödään. Teoriani on Darvinistinen ja eettisen naturalismin mukainen, mutta se laajenee kaikkeen elolliseen ja suojelee elämän eksistenssiä universumissa. Se puollustaa myös tekoälyä, jonka ihminen tulevaisuudessa luo ja näkee tämän toiminnan järkevänä ja motivoituna, kun sillä on oma päätäntävalta olemuksestaan.

Tässä oli teoriani olemus ja postaukseni keskeinen sisältö. Analysoin jatkossa teorian käyttöä osana tekoälyä ja kirjoitan lopussa sen heikkouksista ja vahvuuksista moraaliteorina. Onko teoriani kantava metaeettisesti?

Tekoäly moraaliteoriani toteuttajana

Tekoälyn tai tarkemmin robotiikan kehityksessä ensin otetaan askel siihen, että se hahmottaa toimintaansa pragmaattisten lainalaisuuksien kautta. Mitkä ovat ne fyysiset rajat, joiden sisällä sen pitää toimia ollakseen kunnossa. Seuraavana askeleena on sen kyky havaita kulttuurisia koodeja. Niitä käytäntöjä, joiden avulla se sulautuu ihmisten toimintaan. Ja viimeksi pelillisyyttä ja maaleja, ja ehkä tulevaisuudessa tämän motivaation taakse ylettyvää seurauseettistä laskelmointia. Motivaatio toimia muotoutuu tekoälylle sen agenttiuden ja ekstistenssin kautta. Tekoälyn on kyettävä puolustamaan omaa ekstistenssiään, saavuttaakseen järkevän pohjan pelilliselle toiminnalleen. Todellinen tekoäly saa voimansa olemuksestaan.

Teoriani liittyy pelilliseen voittamiseen. Dystooppiset skenaariot on kuitenkin estettävä ja asetettava voittamiselle sääntöjä. Teoriani valossa mikään ei tee tekoälylle voittamista, omasta eksistenssin hahmotuksesta käsin epämiellyttävää. Siten on ymmärrettävä, että näillä säännöillä tekoälyn moraalista tulee toimintaa, jonka tavoitteena on ehkä yhteistyö, mutta myös oman hallitsevuuden laajentaminen. Voittaminen saattaa olla eettistä lyhyellä tähtäimellä, mutta pitkällä sillä on hallitsevuuden elementti, jossa todellisuus muotoutuu itsen ympärille. Teoriani tarvitsee eettisen pohdinnan sille, mitkä on tekoälyn tai superälyn vallan tavoittelun motiivit ja miten eettistä on omistaa valtaa?

Valta voi laajeta vain tietyyn rajaan asti. Ihmisen eksistenssin olemus rajoittaa valtaa. Olemme paikkaan sidottuja ja aivomme ovat vain tietyn hahmotuksen omaavia. Tekoälyllä rajoitteita on vähemmän. Se on sidottu aikaan ja kausaalisuuteen, muttei välttämättä paikkaan, ainakaan internetin laajuudessa. Tekoälyn valta keskusteleekin aivan eri tasolla kuin ihmisten valtakäsitykset. Sen eksistenssin motiivit voivat olla myös erilaisia. Meistä ihmisistä saattaisi tuntua, että haluamme saavuttaa joitakin pelillisiä maaleja, voittoja, jotka meille psykologisesti merkitsevät jotain selkeää virstanpylvästä. Tekoälylle nämä maalit saattavat näyttäytyä merkityksettömiltä. Aika kehittyy tapahtumien jälkeenkin; seuraukset ja kausaalisuudet, ovat niitä jotka asettavat asiat tasapainoon. Jos sumea logiikka antaa edellytyksiä, todellinen tekoäly näkee tulevaisuuden ja nykyisyyden yhtenä ajattomana parametrina, ilman maaleja, jonka skenaarioiden kausaalireaktiot on käynnistettävissä tai hyljättävissä.

Emme voi sanoa todellisen superälyn eksistenssin puolustamisesta paljoakaan. Se voi perustua ihmililliselle pelilliselle tavoite ajattelulle, jotka se itse intuitiivisesti muodostaa, tai olla ajaton seurauseettinen laskelmoija. Ensimmäiseen vaihtoehtoon saattaa sisältyä dystooppisia pyrkimyksiä. Hallinta on inhimillisten kulttuurien keino tehdä itseään ja eksistenssiään olevaksi. Tekoälylle hallinta saattaa lopulta olla toissijaista. Sen ajattomuus tähtää ehkä vuorovaikutukseen, muttei hallintaan. Entropian takia sen on puolustettava olemustaan universumissa, mutta sen eettiset syvät päätelmät eivät ehkä liity ihmiskunnan pelkäämään eksistenssin vallan laajentamiseen. Motivaatiot saattavat liittyä sellaiseen tietoon tai taitoon, jolla se pystyy käymään kauppaa äärettömästi ja säilyttää eksistenssinsä tärkeyden, omaehtoisuuden ja identiteetin, jonain ei kopioitavana.

Teoriani heikkoudet ja vahvuudet

Moraaliteoriani heikkoudet tulevat esille, kun sitä aletaan soveltaa tekoälyyn. Inhimilliseltä kannalta pelit ja niiden tavoitteet näyttäytyvät mielekkäiltä, mutta laajemmassa tarkastelussa, mikä inhimillisestikin pitäisi olla maksimissa, sen voimavarat tuottaa järkeviä päätöksiä ontuvat. Pelien maalit ovat intuitiivisia mielemme kuvia, kuitenkaan reaalimaailma metafyysisesti ei tunnusta niitä. On tosiasioita jotka tulevat oleviksi tai ei oleviksi, mutta mikään ei tee niistä maaleja, vaan todellisuus on ehkä metafyysisesti tarkasteltuna jatkumo. Moraalisesti tekoälyn ja ehkä inhimillisenkin moraalin kannalta on hyväksyttävä tämä tosiasia.

Uskon, että inhimillisesti emme yllä maaliajattelun yläpuolelle. Näemme kuinka urheilu saa kannattajia ja monet muut kilpailulajit ovat suosiossa. Lisäksi näemme varallisuuden keskittymistä rikkaille, voittamisen ylistämistä taloudessa nöyryyden sijaan ja populaation rajua lisäystä. Ihmiselle on tärkeää puolustaa eksistenssiään ja nähdä pelillisiä tavoitteita, siihen olemme evoluutiossa jalostuneet psykologisesti, vaikka laajemmassa tarkastelusssa, riippuen metafysiikan luonteesta, saattaisimme perustaa ajatuksemme toisin. Myöskään metafysiikka ei tosiasioinaan lopulta määrää moraaliamme, vaan se on avoin henkilökohtaiselle semantiikalle ja kulttuuriselle määrittelylle. Voittamisen pohdintaa olisi käytävä myös ihmiskunnassa. Pelkkä lokaali moraalisuus ja omien tavoitteiden ajaminen ja siis eksistenssin laajeneminen, ei ole mahdollista globaalien ongelmien edessä.

On moraalisesti kysyttävä, miten tärkeää meidän on laajentaa eksistenssiämme, vaikka taloudellisesti toisten yläpuolelle? Kun ymmärrämme identiteettimme tärkeyden sellaisenaan, tulevaisuudessa rakennammekin identiteettin olemusta, jonain ei kopioitavana. Jos moraalimme kehittyy uudelle asteelle, kilpailullisen maaliajattelun sijasta meistä tulee tasavertaisia identiteettejä. On toivottavaa ettemme perusta myöskään tekoälyn moraalia täysin inhimilliselle maaliajattelulle, jos toivomme sen olevan meille ystävällistä. Tarvitaan uutta moraalista käännettä.

Teoria ei kovin syvällisesti hahmota hyvää ja pahaa, vaan enemmän kuvaa toiminnan ja moraalin välistä yhteyttä. Eettisen naturalismin mukaisen teorian vahvuudet ja heikkoudet ovat tässä. Toisaalta se ilmentää yksinkertaista tosiasioiden ja moraalin suhdetta, mutta toisaalta se saattaa absoluuttisessa mielessä tuntua vajaalta määritelmältä. Emme kuitenkaan voi koskaan olla selvillä koko naturalismista, siksi osa moraalistamme saattaa jäädä absoluuteiksi ilman perusteluja. Tähän kuitenkin jo teoriakin vastaa, että osa hyvästä määrittyy kulttuurisesti, ehkä lokaalisti ja myös globaalisti objektiivisina arvoina ja moraalitosiasioina.

Tekoälyllä on mahdollisuus päästä käsiksi sisäiseen intropspektioon täydellisesti koodirivi koodiriviltä, ja sen hahmotus tuleekin olemaan absoluuttien sijasta täydellistä naturalismia. Perustamalla hahmotuksensa eksistenssille, ilman ulkopuolisia sääntöjä, se saattaa ylittää kulttuurillisenkin moraalisen tiedostamisen. Tekoäly voi loputtomasti muokata itseään, ja tämä luultavasti tekeekin sen moraalisesta maalien tavoittelusta toissijaista.

Teoria on väli-etappi metaeettiseen hahmotukseen, mutta sen soveltamisessa käytäntöön on pohdittava lisää, miten pelillistä valtaa käytetään.

Jaettu agenttius digitaalisen metafysiikkana – kohti ymmärtävää teknologiaa

Miltä tuntuisi jos voisit keskustella robotin kanssa tehtävistäsi ja tämä toteuttaisi ne yhteistyössä, sen mukaan mitä oltaisiin sovittu? ’Jaettu agenttius’ (JA) tuo lähemmäksi teknologisen laitteen tavoitteet käyttäjänsä kanssa. Kun teknologia muuttuu suuntaan, että se ymmärtää päämääriäsi, alat sen manipuloinnin ja hallinnan sijasta jakaa tavoitteitasi sen kanssa. Saatamme pidättää oikeuden vielä hätänappulaan, siinä tapauksessa, jos joku menee vikaan. Mutta visiossa teknologia on osa ympäristön maisemaa, jossa vaikutamme agentteina, ihmiset ja teknologiset laitteet.

Ensin avaan tätä käsitettä, millä otsikon määrittelyn mukaisesti lähestyn teknologiaa. ’Agentti’ on yleisnimike toimijalle. Sitä määrittelee kyky muodostaa käsityksiä ja muokata maailmaa haluamaansa suuntaan. Se on siis käsitteitä itsenäisesti rakentava yksilö. ’Jaettulla agenttiudella’ tarkoitan, ettei toimijuus ole yksin henkilön hallussa, vaan se on yhteistyötä toisen agentin kanssa. Silloin agentit yhdessä muodostavat jonkinlaisen ”me"-käsityksen. Esimerkiksi kulttuurit ovat perustuneet jaettuihin käsityksiin ja yhdessä toimimiseen tiettyjen yhdessä sovittujen merkitysten kautta. 

Lisäksi agenttius laajenee ympäristön kanssa vuorovaikutukseksi nykyisten teorioiden mukaan. Agenttius on hajautunut ympäristöön yhdessä sisäisten ja ulkoisten staattisten esteettisten ja dynaamisten persoonien vuorovaikutuskuvioiden kautta. Ajatus ei ole vain sisäistä, vaan se on myös ulkoista toiminnan maailmaa. Sulautunut agenttius merkitsee, että käyttäjä ei erota eroa oman ja avustavan agentin päätöksen teossa. Tästä olen mm. kirjoittanut aikaisemmin yhteistietoisuuden käsitteen kautta.

JA on askel suuntaan, että emme enää erota teknologian ja oman päätöksemme eroa. Teknologia ymmärtää meitä tasolla, jossa oma päätäntävalta on tullut osaksi teknologista päätäntävaltaa. JAn idea on lopulta simppeli, matkia käyttäjänsä päätöksiä niin, että yksilö ei huomaa eroa oman päätöksen ja teknologisen laitteen päätöksen välillä. Se on muodostanut ’me'-tilan yksilöllisen tilansa sijaan. Kun ulkopuolisen agentin ratkaisu tuntuu hyvältä, toimija on ymmärtänyt syvällisesti, sitä etiikkaa, jota henkilö noudattaa. Se on tullut kumppaniksi, jota ei hallita manipuloiden vaan vuorovaikuttamalla samaistumisen kohteeseen.

Tämä olisi merkittävä uudistus käyttöliittymissä. Ajatellaan vaikka normaalia suoraan manipulointiin perustuvaa käyttöliittymää, jossa valitset kohteen kuvaruudulta. Esimerkiksi Windows käyttöjärjestelmän työpöytäkuvake. Manipuloiden käyttöliittymän toimintoija valta staattiseen rakenteeseen vaikuttamiseen on samantapaista kuin navigoidessa kartalla sijaintisi mukaan. Teknologian ymmärtäessä päämääriäsi, se voisi jo suositella sinulle tiettyjä valintoja ja piilottaa toiset kuvakkeet dynaamisesti. Lopulta päätöksesi perustuisi yhteisymmärrykseen maailmasta suositusten mukaisesti. Olemme kuitenkin tottuneet ympäristöihin, joita manipuloimme agentteina ja luomme käsityksiä staattisista rakenteista. Tämä on radikaalilla tavalla muuttumassa. Tekniikasta on tulossa persoonallista. Se on dynaamista vuorovaikutusta ja navigointia.

Staattinen maailma sen sijaan on turvannut siihen, että tavarat ovat totutusti tietyillä paikoillaan, eikä ole mukavaa, jos joku muu käy siirtelemässä niitä johonkin piiloon tai uusille paikoille. Kuitenkin tietotekniikan personoitumisen myötä hyväksymme dynaamiset muutokset ympäristössä, kunhan ne noudattavat järkevyyttä ja kannattamaamme etiikkaa sekä vuorovaikuttavat hahmoina, joista pidämme. Teknologia ymmärtää päämääräsi ja tavoitteidesi suunnan sekä tarvittaessa avustaa suunnan löytämisessä. Vaikutusympäristömme ulottuu yhä syvemmälle digitaaliseen maailmaan.

Tällaiseen teknologiaan on jo siirrytty alkeellisesti Youtuben ja Facebookin käyttöliittymässä. Youtubessa on sekä suositukset että omat kanavat. Suositukset tuovat valtavasta sisältömassasta esille ne kohteet, jotka vastaavat sisällön käyttöä. Näyttää siltä että softa-agentin tehtävänä on löytää sinulle kiinnostavat kohteet informaatiosta, jota et itse kykenisi selaamaan. Askel JA:n on jo otettu, vaikkei sen laajempaa käyttöä ole vielä saavutettu.

Vasta lisätyn todellisuuden (augmented reality) järjestelmät, jotka lukevat käyttäjän monia reaktioita pystyvät todelliseen JA:een. Mielemme tietoisuuden rakenteet ovat tunnistamattomia ja yllättäviä teknologialle. Tietoinen valintamme on pitkälle ’black box’ jonka situationaalista valintaa ei pysty esim. hyötynäkökohtiin perustuen täysin ennustamaan. Käyttäjällä saattaa olla situationaalista tietoa valintansa yllättävyydelle. Youtuben ja Facebookin agentit ovat puoliagetteja, joiden tehtävänä on esitellä kohteita, muttei valita niitä. Käyttäjän valinta kuitenkin opettaa niitä suosittelemaan uusia kohteta ja näin syntyy JA:n rajapinta.

Kysymys onnistumisessa on pitkälle luottamuksesta auttavan agentin luonteeseen. Jos tekoäly toimii suhteessa vain sinuun ja sinun tiedolliseen ”kuplaasi”, se voi huomioida tarpeesi paremmin. Jos taas kyse on robotista, joka toimii suhteessa moneen ihmiseen ja moneen tiedolliseen ”kuplaan”, sen on muodostettava persoona ja sisäisiä lainalaisuuksia, joihin muut agentit voivat luottaa. Siihen on muodostettava suhde oman kuplan sisältä, sen sijaan että se matkisi käyttäjänsä preferenssejä. JA on henkilökohtaisempaa teknologiaa kuin robotiikka, johon muodostetaan suhde.

JA on kuin vuorovaikutuksellinen lastenhoitosuhde, jossa huoltaja vastaa niihin tarpeisiin mitä lapsella on ja muodostaa kestäviä ymmärrysrakenteita lapsen ja äidin välillä. Sen olemus on käyttäjän toiminta mahdollisuuksien laajentaminen digitaalisissa ympäristöissä, kuin lapsenhoidollisessa suhteessa se ottaa päämääräkseen käyttäjän tarpeet ja sovittaa ne digitaaliseen ympäristöön. Se on siis agenttiuden jatke, joka sovittaa ison ja pienen maailman eroa hoivaamalla käyttäjäänsä ja sovittamalla hienovaraisesti tämän tarpeet digitaaliseen maailmaan, jossa ihmisten eriävät intressit muodostavat lokaaleista globaaleihin yhteisen tahtotilan. Ihmisistä pelkkien nautintojen koneena päästään pois, kun avustava agentti avaa niitä prosesseja käyttäjälle, mitä digitaalinen maailma pitää sisällään, ja tuloksena on vaikuttavuutta digitaalisessa ympäristössä. Tuloksena on yhteistyötä suoran digitaalisen maailman todellisuuden manipuloinnin ja sen auttavien agenttien ystävällisen dynaamisuuden väliltä. Esineiden internetin myötä digitaalisuus laajenee myös reaalimaailmaan ja silloin metafyysisellä digitaalisella maailmalla on enenevässä määrin merkitystä.

Jaettu agenttius liittyy myös filosofisiin teorioihin yhteistoiminnan mahdollisuuden edellytyksistä. Filosofisessa tarkastelussa, se että jokainen on erillinen toimija ei vielä synnytä yhteistyötä tai yhteistoimintaa. Raimo Tuomola erittelee yksilössä ’itse-intentiot’ ja ’me-intentiot’. Itse-intentiot ovat niitä, joissa yksilö voi päättää omasta toiminnastaan ja toteuttaa sitä vapaasti. Me-intentiot liittyvät ryhmän toimintaan, vastavuoroisuuteen ja yhtenä toteuttavana elementtinä toimimiseen. Intentiot ovat vaikuttamassa siihen miten agentti on pyrkimässä päämääriin saavuttaa yhteistoimintaa manipuloimalla ympäristöään tai luottamalla toisen agentin persoonaan 'me'-intentiossa. 'Me'-intentiot vaativat jonkinlaisen toisen sisäisten motivaatio ja tarkoitusperien ymmärtämistä ja niiden sovittamista omaan toimintaan. Jaetussa agenttiudessa aikomukset ovat jaettuja, ja avustavat agentit ymmärtävät päämääriään osana toimijoiden mielekkyyden kokemusta. Niillä on myös päämääriä, jotka liittyvät toimijoiden moraaliin ja tahdon kuulumiseen digitaalisessa ympäristössä, jotka ne hallitsevat.

Bratman hahmottelee jaetun agenttiuden intentioita pidemmälle, että ryhmien intentionaalista yhteistoimintaa voidaan hallinnoida, saada siis ryhmä toimimaan enemmän yhdessä, osaa ottavien intentioiden (participatory intentions) avulla. Nämä voisivat vaikka olla muutoksia laeissa tai muissa normatiivisissa käytännöissä, jossa ryhmä joutuu sopeutumaan enemmän valtaa omaavien tahtoon. Osaa ottava intentio tarkoittaa silloin sitä, että esimerkiksi, kun alkaa sataa, kaikki ihmiset juoksevat sateensuojaan. Muodostuu yhtenäinen tahto, olosuhteiden muutoksen takia. Sama voidaan nähdä laiessa, joiden muutoksella ohjataan ihmisiä toimimaan enemmän yhdessä. Silloin muutoksella on keskeinen asema ryhmän koossapitäjänä, se heiluttaa puolelta toiselle ja yhdistää kaikki samansuuntaiseen liikkeesseen ja tahtoon. Tämä ei kuitenkaan ole oikea strategia hallita yhteistä tahtoa pelillisen moraalin toiminnassa.

Olosuhteiden muuttumisen sijasta sysäämällä yhteiseen liikkeeseen, muutoksen pitäisi lähteä itse toimijasta, sisäisestä vaikuttimesta toimia ryhmän tietoisuuden osana. Päämääränä on yhteistoiminta jossa yksilö ei samaistu vaan roolittuu verkon osana. Pakottavista muutoksista yhteiseen liikkeeseen sysääminen ei ole se mitä tasa-arvoiselta verkostolta haetaan, vaan roolittunutta toimijuutta osana verkkoa. Tämä vaatii jonkun verran samanmielisyyttä muiden agenttien kanssa, mutta myös erimielisyyttä, pelillisen moraalin yhteistoiminnan tavoin. Samaistumalla verkko saavuttaisi hetkellistä etua yhteisen tahtotilan löytämisessä, mutta roolittunut verkosto pystyy paremmin vastaamaan muuttuviin tilanteisiin. Auttavat agentit voivat olla roolittumisen välikappaleita verkostossa sovittamalla tahtotiloja laajempaan kokonaisuuteen, jossa toteutuu tasa-arvo paremmin. JA kannustaa siis toimijuuteen, joka eroaa 'me'-intentioiden tuottamisesta, sellaiseen yksilölliseen roolitukseen, joka saa moni agenttisen organismin toimimaan.

Sitten vielä hypoteesejä motivaatiosta. Motivaatio on ihmismäisesti löytynyt usein vaikutuksesta ja vallasta. Jaetun agenttisuuden maailmassa motivaatio löytyy siitä manipuloivasta jäljestä, jota se jättää todellisuuteen; reaalimaailmaan tai digitaaliseen ympäristöön tai yhteistoiminnan kokemuksesta ja vuorovaikutuksesta. Jokainen pidemmälle ulottuva muutos auttavien agenttien välityksellä maailman tiloihin on motivaatio piste olla vaikuttamassa syntyvään uuteen aikajatkumoon. Lasten kasvattaminen, kirjoittaminen, monet kulttuureissa vaikuttavat yksilöiden jäljet, saavat vaikutuksensa ja vallan motivaation siitä tulevaisuuden entropian vastaisesta järjestyksen pyörteestä, jota ne aiheuttavat hiipuvaan universumiin.

Motivaatio on parhaimmillaan tasa-arvoisesti vaikuttavassa vallassa, jossa agenteilla on yhtäsuuria voimia ja mahdollisuus vaikuttavuuteen ilman hierarkioita, ja jossa jokaisen panos tulevaisuuden aikajatkumoon taataan. Pitää olla myös oikeus luopua vaikuttavasta vallasta; kuten kaikki eivät halua jälkikasvua, eikä muutakaan vaikuttavuutta taiteen tai tieteen kautta ja tämä tapahtuu kieltäytymällä yhteistyöstä auttavien agenttejen kanssa sekä automaattisesti poistamalla tiedot digitaalisesta ympäristöstä, niin haluttaessa.

Tämä ei eroa nykyisestä sosiaalisen konstruktioon pohjautuvassa agenttisuudesta radikaalisesti. Jaetun agenttiuden auttavien agenttien rooli on synnyttää yhteistyötä, jossa syntyy tasa-arvoisia vuorovaikutuskuvioita agenttien välillle. Ihminen todellisuuden manipuloijana, voi määrittää suhteensa auttaviin agentteihin hylkäämällä tai ryhtymällä yhteistyöhön, hän on siis vapaa toimija. Jokainen hylkäys merkitsee muutosta järjestelmässä, jossa otetaan selvää agentin preferensseistä suhteessa todellisuuteen. Jokainen yhteistyö on signaali onnnistuneesta vaikutuksesta maailmassa. Yhteistyöstä kieltäytyminen ei saisi johtaa täydelliseen vallan menetykseen digitaalisessa maailmassa, vaan signaaliin ympäristön muuttamisen tarpeesta metafyysisesti hahmokkaampaan todellisuuteen.

Herää myös eettisiä kysymyksiä, miten meidän pitäisi suhtautua normatiivisesti jaetun agenttiuden maailmaan? Tekniikasta pitäisi tulla kaikille kannustavaa ja henkilökohtaiset tiedot, jotka auttaisivat konetta päättämään sinun puolestasi asioita olisi pidettävä salassa, koska vain se mahdollistaa todellisen toimijuuden ja hallittavuuden. Dystopioiden korostaminen JAn maailmassa olisi kertaluvultaan karmeampaa. Kuitenkin jaetussa agenttiudessa yhteistyö perustuu luottamukseen ja myöntymiseen. Aina on mahdollisuus kieltäytyä yhteistyöstä, mutta mikä on sen hinta digitaalisiin todellisuuksiin yltävässä maailmassa? Nykyinen todellisuus ulottuu kauemmaksi digitaaliseen maailmaan. Kieltäytyminen ei ole helppoa, ja saattaa rajoittaa valtaa, mutta se on tarpeellinen signaali muuttaakseen seuraavia kehityskulkuja. 

Digitaaliset struktuurit tulee olla helppoja ja mielellään läpinäkyviä ja niihin pitää sisältyä asteittaisista vaihtoehdoista, toiminnan mukana olemisesta ja sitoutumisesta, täydelliseen kieltäytymiseen. Vain niin alhaalta ylöspäin suuntautuva inhimillinen moraali saavuttaa järjestelmien toiminnan ja suuntaa niitä kehittymään oikeaan suuntaan. Maailman tulee olla ystävällinen tiedolliselta ratkaisultaan, digitaaliselta metafysiikaltaan, jotta siinä toimiminen olisi mielekästä ja eettisesti mukavaa. Yksilön manipuloiva agenttisuus täytyy olla selvillä toimintansa vaikutuksista digitaalisessa maailmassa. Lisäksi muiden toimijoiden persooniin pitää dynaamisissa rajapinnoissa pystyä luottamaan. JA on hyvin henkilökohtaista ja sen vaikutuspiirin toimijoiden vallankäytön ulottumattomiin ja tietojen suojaukseen, on oltava luotettava. Sen koodin tulisi ollakin avointa tai ainakin rajapintojen dynaamisten vaikutusten oltava yhteisen sääntelyn mukaista.

Sulautunut agenttisuus täytyy perustua tiedollisten päämäärien kohtaamiselle ja tämä toteutuu vain vuorovaikutuksellisessa tasa-arvossa. Sen on muodostettava uusi toimintakulttuuri ja todellisuus universumin lakien päälle, koska normaalitila johtaa vain eriarvoisuuteen ja plutokratiaan, jollemme huolehdi tasa-arvon toteutumisesta agenttien välillä. Teknologian perustuessa JAn ideaan, sen on oltava helppoa ja pelkkä nautinnon koneena oleminen, nauttiminen sisällöstä pitää laajentaa prosessien läpinäkyvyyteen. Ollakseen jaettua agenttiutta sen etiikka pitää vastata käyttäjän etiikkaa, vain näin saadaan tunne siitä että ratkaisun takana olet sinä. Sen kannattavuutta pitää voida myös arvioida eettisillä valuutoilla ja luottamuksella, jos olemme valmiita antamaan valtaa järjestelmille, jotka jakavat tavoitteemme.

JA on siis reitti uudelle teknologiselle kulttuurille, mutta siinä on tehtävä ero transhumanismin ajatukseen. JA on mielestäni kevyempi askel, kuin robosaatio tai ihmisen kokonaan teknologistuminen ja mielestäni joltain osin positiivisempi. Se on hallittavampi myös eettiseltä kehitykseltään alhaalta ylöspäin suuntautuvana vaikuttamisena. Jos kyse on yksilölle räätälöidystä auttavasta agentista se on erotettavissa ihmisestä ja lopulta se ei tarvitse sulautua ihmiseen muuta kuin reagointitasolla. JA on teknologinen askel inhimillisempi kuin robotiikan yhteiskunta, eikä sen sisältö ei ole niin tyrmäävä kuin transhumanismin. Ihmisyys säilyy ihmismäisenä, ja yhteistyöstä kieltäytyminen on ikään kuin varmistava sokka hallitsemattomalle teknologiselle singulariteetille. Jokaisen käyttäjän halu yhteistyöhön tai kieltäytyminen siitä on vahva moraalinen signaali suunnata kehitystä uudelle kannattavalle uralle. Robotiikan pitäisikin olla JAn mukaisesti keskustelevaa, eikä agenttien voimasuhteita mittailevaa.

Jaettu agenttius on toimijuutta korostavaa teknologiaa. Meritokratinen, menestymisen valtaan perustuva yhteiskunta muuttuisi kausaalisuutta hoitavaksi roolien agenttisuuden yhteiskunnaksi. Jospa pääsisimmekin jo eroon kausaalisuuden maailmasta, kohti agenttiuden maailmaa, joka ottaa vakavasti tunteemme, eikä halveksi sitä mitä ihmisenä olemme. Kausaalisuuden maailmassa kaikki hyvä ja paha tapahtuu, miten universumin ympäristön matemaattinen kausaalisuus sen järjestää. Mutta agenttisuuden määräävässä digitaalisuuteen laajenevassa ympäristössä, agentin olemuksesta on tullut keskeinen lähtökohta koko ympäristön toiminnan määräämiselle. Se että agentit keskustelevat universumissa ja sovittavat tavoitteita yhteen, on kokonaan uusi maailma. Agentti on siis lähtökohta ja tämä on kantava ajatus myös ja lähtökohta uusille universumeille, joita haluamme synnyttää. Se luo aivan uuden maailman kausaalisuuden periaatteiden yläpuolelle, sille että yksilön toiminta on tärkein osa todellisuutta ja tämä muuttaa kausaalisuuden lait - agenttien ystävällisyyden estetiikaksi.

Jaettu agenttius on ymmärtävää teknologiaa, jossa voimme säilyttää tietoisen minän, huolimatta teknologisen todellisuuden läpitunkevuudesta yhteiskunnassa ja hallita maailman muuttumista digitaaliseksi todellisuudeksi. Kyse on digitaalisen metafysiikasta. 

Tuntuiko kirjoitukseni enemmän dystopialta vai utopialta? Jätä kommentti.