Miksi paha voittaa ja hyvä aina häviää?

Keskeinen opetus joka nykyaikaan liittyy, on kaiken alistaminen hyödylle, hyödyllisyydelle ja tehokkuudelle, taloudelle. Saamme Suomessa seurata kehitystä, jossa yhä useampi taidekokonaisuus ja kansalaisyhteiskunnan keskusteleva piirre on suljettu, tämän tehokkuudelle ja leikkausten alttarilla. Tämä opetus lähtee jo aikojen alusta, jolloin taisteltiin siitä, saako korkoa periä. Koron kiskominen olisi erityisen haitallinen piirre, ja alistaisi ihmisiä liiaksi systeemeille. Nyt pääsiäisenä ajatukset ovat toiset. Puhutaan erityisestä systeemin vastaisuudesta ja uskonnollisesta ideasta, kun puhutaan siitä että Jeesuksen sovitustyö on lunastanut sitä kannattavat synniltä. Voittaako paha silti, ja Jeesus ei noussutkaan taivaisiin? Materiaalisella pahalla on siihen vain yksi vastaus.

Kuitenkin, nykyinen yhteiskunnallinen eepos, on havainnut yhä runsaammin sen, että ihminenkin tietoisuuden tarkastelun kautta on äärimmäisen materiaalinen, syvällä tasolla AI:n voimalla ohjailtavissa, johon vaikuttavat determismi menneisyydestä, ilman vapaata tahtoa. Materiaalinen paha on ideoiden ja ideaalien sijaan tuonut uudenlaisen fasismin aatteen pintaan. Ei materiaalisessa filosofiassa, vaan oikeastaan uudessa ideologiassa kristofasismissa. Tavallaan juuri se eetos on tullut osaksi ihmiskuntaa, kun ollaan alettu puhua talous, systeemi ja menestysteologista kieltä, joka puhuu pohjimmiltaan materiaalisista ja valtasaavutuksista sekä näkee woketuksen liian ideaalisena Jeesus-opetuksena, johon ei pidä uskoa. Se pohjautuu valtakeskeisesti, kristillisellä kielellä, äärimäiseen alistavaan valtaan, jossa yksilöoikeudet ja vapaus, on pyyhitty pois.

Kaikkia näitä yhdistää se että, kun yleisesti ideamme ovat hyviä, ja hyvää tarkoittavia, uutta luovia, joilla sisustamme yläkerroksen todellisuutta, joudumme ankkuroitumaan yhä uudestaan materiaalisiin arvoihin ja silkkaan pahuuteen talomme kellarissa ja perustuksissa. Kolikolla on kaksi puolta. On ideaali, mielemme vapaus, ‘vapaus synnistä’, mutta kolikon toisella puolella on aina pahuus, se miten materiaalisen maailman sen mukaan järjestämme. Johonkin materiaaliseen käytökseen nämäkin aatteet pohjaavat ja pelkistyvät. Nämä kaksi eivät ole erillisiä, vaan yhtä jokaisessa teossa ja taloudessa, kulttuurissa ja uskonnossakin. Tämä jää monelta huomaamatta. Jokainen teko on sekä ideaalinen että materiaalinen perustaltaan.

Ideat ovat yleensä hyviä, niillä rakennetaan tavoitteiden mukaista todellisuutta materiasta, mutta joillain pienellä osalla ihmisiä, ideatkin voivat olla pahoja. Erityisen ‘dark triad’ pimeän kolmikon kanssa tai anti-sosiaalisilla toiminnalla varustettujen ihmisten ideatkin ovat monesti yhteisön vastaisia tai yksilöiden hyvinvointia rajoittavia. Samoin ideologiat kulttuurisena voimana voivat arvoissaan sairastuttaa yksilöt erityiseen hyvä ja paha jaotteluun psykologisesti, jossa esimerkiksi vitaliteetista, erityisestä elämän voimasta, ja samalla vallasta tulee keskeisesti myös ideologian hyvä ja paha jaottelun piirre. Samoin evolutiiviset ominaisuudet kuten lisääntymiskyky, valta tai mielenterveys, voi äärimmäisissä kulttuureissa muodostaa tietyn ideaalin, jossa ideatkin näyttäytyvät pahoina. Yleensä ideat ovat hyviä, muodostavat uusia materian järjestäytyneisyyden muotoja. Mutta ideoissa on myös paha puoli, se riisto, millä resursseilla se idean toteuttaa.

Lopulta ilman ideaa mielessämme, joka edustaa vaikkapa rakkautta, emme voi järjestää sitä, ilman että järjestämme materiaa ympärillämme. Voimme poimia kukan puolisolle ja osoittaa rakkautta, mutta samalla paha saa vallan, kukka menettää juurensa ja materiaalisen kasvuympäristönsä, jossa se on menestynyt. Ideat eivät kanna, ilman materiaalin järjestäytymistä. Ilmastonmuutos, on myös tämän materiaalin järjestämisen, ideamme väärästä rakkaudesta, lyhytnäköinen ja kestämätön olemus. Jokainen ideamme on lopulta vain hetken riemua ja ehkä lyhytnäköistä rakkautta, järjestymistä pahan todellisessa materiassa. Lopulta materia voittaa, ja meille jää vain kuolema. Miten totaalista materiaalisessa ja toisaalta matemaattisessa universumissa se on, jää hieman auki. 

Opetus näin pääsiäisenä on, että ideoidemme, jaetun kulttuurisen hyvän vastakohtana, on aina materiaalinen järjestäytyminen ja pahuus, perusta, jos se siksi halutaan lopulta nimetä. Minusta kaikessa on lopulta kaksi puolta, ja joskus ideamme kantavat pitkälle kulttuurissa, niin että ne auttavat muita tietoisia olentoja materiaalisessa todellisuudessa suunnistamisessa. Usein ideamme ovat hyvästä, ja rakentavat yhteisöä. Esimerkkinä vaikka koron kiskomisen kielto, joka vapautti ihmisiä vuosituhansia velkaorjuudesta. Näitä ideoita nykyinen taistelumme kaipaa maailmassa. Sellaisia ideoita jotka ovat jo ihmisoikeuksien sääntöjen jaettuina perusteina. Vain antisosiaalinen ihminen tai jonkinlainen opportunisti asettaa oman edun muiden yläpuolelle. Usein, edelliseen liittyen, ideoilla on vaiettu pimeä puoli, toisten riisto. Tämä on valitettavaa taloudessa, jossa emme ajattele kuin osakkeenomistajien hyötyä, vaikka luonto ja ilmasto tuhoutuisi.

Jotkut taistelevat tätä vastaan jatkuvin ideoin, merkityksin, eskapistisin todellisuuspakoineen. Ehkä juurikin se opetus on että ihmisessä itsessään on se hyvä, mutta ulkopuolella ja ulkoavaruudessa on toiset vallat, jotka tuntuvat ihmisen toimijuudesta käsin pahoilta. Nykyinen valta on rikki, ja psykot määrää politiikan. Siinä lähiyhteisö voi näytellä pienin ideoin hyvää, vaikka isossa kuvassa mennään pahaan, kristofasistiseen sorto idealismiin. Näin usein onkin. Vain pienessä kaavassa pystymme hyvään, ja valta turmelee. Äärimmäisen suuri tietoisuus, on jotain mitä emme ymmärrä ja koemme sen pienen toimijuudemme tavoitteita kohden pahana. Niinpä tämän pääsiäisen epistemola pitäisi kuuluakin: Good loses. But dream big as long you live, not denying it’s evil side.

Edit: 18.4. Ideoidenkin pahuutta kuvaava kappale

Pelien filosofia, osa 2

Pelien todellisuuden uskontofilosofisia huomioita

Johdanto

Pelit ovat nähtävissä ihmiselämää lävistävänä todellisuutena. Kilpailemme konnektiivisen neuroverkkojen ja kompleksisten systeemien myötä edellytyksistä säilyttää pysyvyyttä ja jatkuvuutta ympärillämme. Pelien luonteen ulottuessa yhä syvemmälle järjestykseemme, näemme myös niiden katsontakannan vaikutuksia toimintafilosofioihin.

Myös uskontofilosofisesti pitäisi ymmärtää ihmisten asenteita sekä perusteita elämään. Yritän seuraavassa luoda kuvaa, millaisia heijastumia pelien metafyysellä näkemyksellä on suhteessa uskonnolliseen yläkäsitteistöön. Pelien ollessa naturalismia ja uskonnon ollessa juurevampaa toimintafilosofiaa, on nähtävä, miten pelit asettuvat toimintafilosofiana uskonnolliseen yläkäsitteistöön. Miten reaalimaailman pelit olisi nähtävä tästä näkökulmasta osana toimintaamme?

Jatkan ajatuksiani edellisestä kirjoituksesta: Pelit osana järjestäytyneisyyttä: Kompleksisista adaptiivisista järjestelmistä valtapeleihin.


Jumalakäsitys ja pelien ulkokohtaisuus tai sisäänsäsulkevuus

Jumalakäsitys pakenee kauemmaksi todellisuuteen, mikäli tarkastelemme todellisuutta puhtaasti peleinä. Samalla se jättää pelien tulokset neutraaleiksi, sanomme että “se oli vain peliä”, ja tarkoitamme tällä, että asia olisi voinut päättyä puolin jos toisin. Tuloksella ei ole merkitystä arvojen, tahdon tai Jumalallisen päätöksen tai erityisen Jumalallisen johdatuksen kannalta. Kuitenkin sosiaalisista peleistä olemme vahvasti sitä mieltä, kun niitä ei aktiivisesti jäsennellä ja tiedosteta täydellisesti, että ne edustavat tarkoituksellisuutta. Emme näe näiden neutraalisuutta, vaan näemme esim. toisesta välittämisen ja vuorovaikutuksen, vaikkakin se olisi pelillistä ja vastavuoroista, suurempana tarkoituksena tai metafyysisenä päämääränä.

Reaktiomme saattavat tuottaa meille päämääräkokemuksia suuremmasta Jumalallisesta todellisuudesta. Tämä on ehkä pelien reaktioiden aivoissa ajan suunnittelun tuottamaa harhaa, ilman sen suurempaa todellisuutta sen takana. Kun altistamme lähes kaiken tiedon erittelylle ja pelille nimeltä tiede, tuomme julkiseksi rakenteita, joita aikaisemmin olemme nähneet suurempien tarkoitusten valossa. Kun huomaamme että näitäkin voi ymmärtää tieteen alistamilla mekanismeilla, huomaamme suurten tarkoitusten ja motivaatioiden muuttuvan kontrolloidummalle tasolle.

Onkin huomattavaa, että juuri tässä kohtaa pelien tiedostamisen asteessa ja toisaalta siinä identiteetille jäävässä osassa, vallitsee kontrollin ja tarkoituksen suhde. Käsittelen seuraavassa tätä pelien ulkokohtaisuutta tai sisäänsäsulkevuutta.

Pelien tiedostamaton osa, jossa näemme suurta tarkoitusta edustaa identiteettiä. Kun pelaamme reaalimaailman pelejä identiteetillä, koemme ne sisäänsulkevina, ja emme ajattele olevamme osana peliä, vaan suurta tarkoitusta ja päämäärää. Vastakohtana tälle on pelien ulkokohtaisuus. Tämä arvottoman ja metafyysisiä suhteita peilaava mekanistinen maailma määrittää pelien ulkokohtaista  ymmärtämistä. Siinä näkyy se osa, jolla olemme samanlaisia kuin robotit, mutta toisaalta emme omaa täysin konemaista ohjausta todellisuuteen, vaan sisällämme vallitsee tietty mielen estetiikka, joka pitää merkityksellisenä pelejä ja voittamista.

Täydellinen kontrolli pelissä, vastaisi psykopatian diagnoosin ihmistä. Hän pelaisi peliä, ottamatta huomioon kontekstia tai tunnetta ja olisi ulkokohtainen. Monesti juuri kristinuskosta käsin arvostellaan ateismia tällaisena harkittuna pelinä, vailla tarkoitusta. Ikään kuin maailma näyttäytyisi deterministesti kaikille. Vastakohtana tälle taas on minä lähtöinen tarkoituksellisuus, sisäänsulkevuus peleissä, joka äärimmäisyydessään johtaisi toisaalta narsismiin.

Pelaaja ei tiedosta pelaavansa peliä, mutta samalla toiminnallaan ajaa kaikkien muiden mielipiteiden ylitse. Tällainen on mm. kristinuskon lähetyskäsky, jossa tavoitteena on saattaa kaikille tiedoksi kristinusko. Mutta pelien näkökulmasta, kyse on taas yhden maailmankatsomuksen taistosta, muita yhtä hyviä maailmankatsomuksia vastaan. Mikäli ihminen ajattelee sisäänsulkevasti vain omaa päämääräänsä käännyttää toiset, hän toimii itsepäisesti, mutta ymmärtämällä maailman pelillinen rakenne, hän toimisi neuvotellen oman maailmankatsomuksensa suhteen.

Koska mielessämme toimii estetiikka, tiedon liittyessä toiseen tietoon, emme koskaan saavuta peleissä kontrollia, täydellistä pelaajan kuvaa. Äärimmäinen psykopatia ja toisten näkeminen välineinä on miltei mahdotonta, ja jollain asteella mahdollista ainostaan, jos lapselta kehityksessä vanhemmat ovat särkeneet asioiden yhteyksien luomat tunteet ja merkistysverkostot.

Ajatuksemme liittyy myös esteettisiin, tarkoituksellisiin rakenteisiin, jonka välityksellä pelit ovat myös jotain päämäriä täyttäviä ja motivoivia rakenteita. Sosiaalisissa yhteyksissä pelit liittyvät rakenteisiin, jotka ovat pelaajalle avoimia, tai laajoja, niin ettei pelaaja erota ‘pelikentän’ kokoa ja vuorovaikutuksia. Tällaiset pelit ovat tarkoituksellisempia kuin sellaiset pelit, jossa voimme sanoa ‘pelikentän’ muodostuvan käsityksissämme kokonaisuudessaan.


Voittaminen

Jumala on synonyymi onnistumiselle ja hyvälle, jossa syntisyydelle ja väärälle asetetaan rajoja. Nämä ovat pelillisiä sääntöjä, joiden mukaan toimitaan ja säilytetään itsekunnioitus, olipa lopputulos mikä tahansa. Se on estetiikkaa, jolla pelit näyttävät onnistuvan säännöillä, joilla koemme valtaavamme moraalisen voiton, lopputuloksesta huolimatta. Häviön syiden ymmärtäminen voi olla puoli voittoa seuraavissa peleissä. Kuitenkin pelit ovat muutakin kuin voittamista, ne ovat yhtä paljon häviämistä elämän nollasummapeleissä, joita esimerkiksi sosiaalisessa vallassa käymme. Toisen voitto saattaa olla joidenkin tahojen vallan menetystä ja päinvastoin.

Tämän uskonto haluaa kääntää päälaelleen, niin että joukko ihmisiä näkee heidän näkemyksensä ja maailmankatsomuksellisen rakenteen voittavan, oli tilanne mikä hyvänsä. Jumala on kaiken takana. Pelaamme vain voitosta!

On vaikea käydä tällaista asennetta vastaan, niin että uskomukset ryhmän ylivertaisuudesta karisivat. Monesti asiat polarisoituvat ja uskonnollinen ryhmä haluaa valloittaa muiden mielipiteet puhtaalla populaation jäsenten ylivoimalla, ja itsepäisyydellä pitämisellä voitosta kiinni. Tämä on kulttuurien identieetin korostamista, jossa halutaan säilöä jotain, eikä altistaa kulttuuria paremmuuskilpailulle, keskustelulle tai pelille, vaan ryhmitytään voimasuhteiden mukaan mielipiteen polarisaatiolle. Tällaisessa vuorovaikutuksessa on vain oma yleisö, jolle puhutaan, ja samalla vieraat mielipiteet jumalallisen auktoriteetin voimalla demonisoidaan. Pelaaminen voitosta sisältyy myös ajatukseen voitosta tai johdatuksesta kaikkien tilanteiden takana. Jos jumala on peräsimessä, missä ihminen voisi mennä vikaan, ja pelata väärillä epäreiluilla säännöillä?

Harvoin vain voimme synnyttää win-win tilanteita, tyypillisissä tilanteissa resursseista kiistellessämme. Rahaa, valtaa ei ole kaikille. Mikä oleellista uskonto asettaa motivaatiopisteet lähelle, oman onnistumisen ylistämiseen, tunteeseen jossa on jumalan puolella, kun voittaa, vaikka muut (yhtä tärkeät ihmiset) häviäisivät. Selityksemme pelien merkityksistä ovat myös monikerroksisempia, joissa käännämme tappiot voitoiksi ja tilanteet opetuksiksi tulevia mahdollisuuksia varten. Meillä on monimutkainen psykologinen mekanismi selittämään pelitilanteet meille parhain päin. Muuten emme ehkä kestäisikään todellisuutta. Uskonnon asettamilla rajoilla hyvästä ja pahasta, esteettisestä maailmasta käydään jatkuvasti tunteisiin vetoavaa taistelua.

Tässä erottelussa pyritään yksilöiden motivaatiot asettamaan lähelle itseä, ikään kuin jumalallisella oikeutuksella pelataan peliä, jossa säännöt kertovat onnistumisesta toisten (ja jumalan) silmissä ja häviöstä. Monet käyttäytymisen ja moraalisen puhtauden käsitykset ovat kelpaamisen ja arvostuksen peliä. Pelien struktuurit ohjaavat useimpia sosiaalisesti kokemaa arvostusta ja hyljeksintää. Tämä liittyy menestyksellisiin lopputuloksiin tai häviöihin. Uskonnolliset pelit usein mittaavat puhtautta ja kelpoisuutta ihmisenä, ja tähän liittyvä voiton tai häviön kokemus saattaa olla pysyvä olotila.

Esteettinen maailma, jossa loogisuudet ja tulevaisuudet toteutuvat, ovat uskonnollisten pelien keskeisiä tavoitteita. Epäesteettinen on häviöiden maailma, jossa käsityksiä maailmasta monimutkaistetaan vastaamaan tilanteita paremmin. Jumalalla voidaan selittää paljon sellaista lyhytnäköistä, esteettistä ja loogista toimintaaa, jossa pelien päämäärät tai tavoitteitteet liittyvät eturyhmäajatteluun, oman samanmielisen ryhmän etuihin. Tällöin identiteetin, sisäänsulkevuuden osuus omasta hahmotuksesta on tullut suuremmaksi kuin pelillisen, hallittavan todellisuuden osuus. Tavoitteet peleille pitäisikin asettaa huomattavasti kauemmaksi. Lopulta koko elämän kaari on yksi peli, jossa viimeiset siirrot johtavat häviöön, vastustajaamme entropiaa vastaan. Tätä tosiasiaa vastaan uskonnot saarnaavat, ikäänkuin elämä lopulta johtaisi voittoon.


Pelien loppuminen

Pelit opettavat olemaan pelaamatta, lopulta ymmärrämme häviön merkityksen. Sen ettemme voi pelata voitosta sosiaalisesti ja yhteisöllisesti, ensiksi joillain aluella ja lopulta lähes kaikessa. Lapsena asemaamme puolustettiin ja olimmme voittajia, aikuisena tämä voitokas malli siirretään elämään, kunnes vanhuudessa elämän piirimme pienenevät, emmekä enää osallistu esim. sosiaalisiin peleihin.

Pelit kiinnostavat ennenkaikkea lapsia, jotka haluavat kehittyä ja jäsentää maailmaa. Aikuisuudessa ja vanhuudessa kasvamme pelitilanteiden paineiden yläpuolelle prinsiippiseen vuorovaikutukseen, joissa säännöt ovat jo selvillä ja etabloituneet osaksi käytäntöjämme. Pelimme eivät ole enää lyhytjänteisiä, vaan säännöiltään pysyviä. Pelitoimintomme aivoissa kehittyvät näin korkeampien tasojen hahmojen hallinnaksi, jossa hallitsemme usean pelin sääntöjä yhtäaikaa ja yhdistelemme niitä ja toimimme korkeammissa todellisuuksissa.

Ymmärrämme vaatia enemmän tasa-arvoa ja arvomme muuttuvat, kun ymmärrämme jokaisen yhtäläisen osan pelien todellisuudessa. Pelatessamme nuoruudessa emme useinkaan ymmärrätäneet tasa-arvon tarpeellisuutta, vaan tähtäsimme aina voittamiseen ja kilpailuun. Tämä oli ymmärrettävää, koska olimme parempia kuin muut. Myöhemmin ymmärrämme häviöstä käsin arvostaa enemmän tasa-arvoista toimintaa. Arvojen muutos on vääjäämätön, kilpailuaseman muuttuessa.


Kuolema

Pelien näkemys lopulliseen kuolemaan on hahmoltaan mielenkiintoinen. Kun merkitykset kaiken inhimillisen toiminnan ympärillä päättyvät pelimme romahtavat, ja huomaamme hetkeksi syvemmän tarkoituksen. Päämäärämme ja pelimme maailmassa edustivat jotain keskeneräistä, joidenka purkaantuminen tuottaa ehkä uuden merkityksettömän tajuisuuden 𑁋 olimme olleet vuorovaikutuksessa, mutta emme ymmärtäneet mitä tämä kaikki todella tarkoitti.

Kun lopulta merkitykset päättyvät, meille jää vain ympäristömme, jonka eksistenssisessä olemuksessa hahmomme särkyy lopulta entropiaan, kun aivot eivät ole taistelemassa entropiaa vastaan. Lopulta maailman kaaos vie elämämme aikana luomalta ympäristöltä sen järjestäytyyden ja lakkaamme lopullisesti olemasta. Merkitykset kuolevat ensin, lopuksi struktuurit, pelit, joissa olemme oleet kiinni.

Uskonnon tarina on toinen, pelaaminen viimeiseen olemukseen asti voitosta, suuresta ikuisesta tarinasta. Viimeinen todellisuus saattaa olla löydetty, tieteellinen, kun taas ihmisten tarinat ovat psykologisia keinoja selvitä kuoleman ahdistuksesta, selittäen parhain päin tämänpuolista elämää kuoleman hetkellä. Tieteellinen teoria määrittelee todellisuutta tarkemmin, kuin tarinat, mutta lopullinen tieto ja tuntemus puuttuu, mitä kuolemassa tapahtuu.

Tieteen ja uskonnon ristiriidasta

Tieteessä on edustettuina erilaisia ajatusmalleja, joita voidaan kutsua paradigmoiksi - aloiksi jotka menevät eteenpäin selittäessään todellisuutta omalla ajatus tai tutkimusprosessilla. Eräällä tavalla myös uskonto edustaa suurta paradigmaa, ajatuskokonaisuutta, joka etenee omaa reittiä, tutkimalla omaa identiteettiään yhteiskunnassa. Keskeistä on nähdä, miten nämä paradigmat eroavat ja yhtyvät osana yhteiskuntamme edistymistä.

Tieteen ja uskonnon voidaan nähdä olevan konfliktissa, itsenäisiä, dialogissa tai integrotuneita. Kaikilla näillä teorioilla on perusteita ja ei ole selvää kuinka tieteen ja uskonnon eroavaisuuksiin ja niiden mahdolliseen ristiriitaan tulisi suhtautua. Kirjoituksessani keskityn uskonnon ja tieteen ristiriitamalliin, koska se osoittaa paradigmojen erilaisen lähestymistavan todellisuuteen. Lähestyn myös aihetta syvemmillä määrittelyillä, millaisista maailmankuvan eroista on kyse. Lopulta luovun ristiriidasta ja tuon esille kommunikaation ja kielen, missä molemmat suuret paradigmat vaikuttavat.

Tieteen ja uskonnon eroa on yritetty selvittää mm. itsenäisyys teorialla, jossa näiden kahden nähdään edustavan eri "magisterioita" - eri alueita ihmisen ymmärryksessä ja kokemuksessa. Kuitenkin historiassa on nähty kuinka pyhät kirjoitukset ja tieteen tutkimustulokset ovat asettuneet ristiriitaan - maailmankuvaltaan ja faktoiltaan. Jatkossa osoitan, millaisista tekijöistä ristiriita syntyy ja miten nämä alat ovat päälekkäisiä. Konfliktiteoriat ovat varteenotettava ja perusteltu katsontakanta uskonnon ja tieteen eroavaisuuteen.

Ristiriidan määrittelyä

Uskonto määritellään Ilkka Pyysiäisen mukaan abstraktioksi, joka on tehty joukosta uskomuksia, käyttäytymistaipumuksia, kokemuksia ja instituutioita. Kun tarkastellaan konfliktia kyse on nimenomaan uskomusten ristiriidasta suhteessa tieteellisiin teorioihin ja tuloksiin. Muut osa-alueet eivät sisällä väitteitä, eivätkä muodosta ristiriitaa, mutta on selvää, että muiden osa-aluiden merkitys määrittyy pitkälle uskomusrakenteista käsin.

Tiede, niin kuin uskontokin, voidaan nähdä laajalti vallitsevana käytäntönä yhteiskunnassa. On monia tieteenaloja ja näiden paradigmoja, joilla on hyvin erilaiset tutkimuskohteet ja tavat tehdä tutkimusta. Tieteestä puhuttaessa käytän kirjoituksessa pikemminkin sitä ilmaisemaan metodia, jolla on tavoite ottaa selvää, jäsentää ja ymmärtää syy-seuraussuhteita maailmassamme.

Uskonnollinen maailmankatsomus on ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa silloin, kun uskonnollisen uskon ajatellaan sanovan jotakin siitä, mitä tiedekin tutkii, ja kun sen väittämät ovat ristiriidassa tieteellisesti perusteltujen väittämien kanssa. Ristiriita kristinuskon kanssa nähdään selkeimmin Raamatun ilmoituksessa ja sen fundamentalistisissa tulkinnassa, esim. maailman luominen, ihmisen luominen, syntiinlankeemus, vedenpaisumus ja ihmeet vastaan tieteen metodologisesta naturalismista syntyneet tulokset eri tieteen aloilla. Raamatusta johdettu maapallon ikä ja luomiseen liittyvät laskelmat ovat selkein ristiriita kristinuskoon pohjaavan kreationismin ja tieteen välillä.

Tieteen metodi on pohjimmiltaan agnostista tai ateistista ja hylkää metodisesti yliluonnollisen turhana tutkimuksen kannalta. Tieteellisen metodin, eli jatkuvan uudelleen arvioimisen ja testaamisen kautta tiede edustaa erilaista tapaa uskontoon verrattuna, jossa ei ole metodia, vaan kertomukset uskomuksia välittävänä tapana. Metodiin nähden tieteen ja uskonnon kategoriat eroavat ja johtavat myös näin väitteidensä tasolla näiden ristiriitaan.

Jumala-hypoteesi ja tiede

Perustavalla tasolla ristiriidassa on kyse myös jumala-hypoteesista johdettujen uskomusten, maailmankuvien ja paradigmojen erosta. On kuitenkin mahdollista, että nimenomaan tai vain tiede voisi antaa Jumalan olemassaolon todisteet ja jopa hävittää ristiriidan tältä osin. Tällaisia todisteita ei kuitenkaan ole ollut näköpiirissä ja on todennäköistä, että jumala-hypoteesi ei ole konfirmoitavissa, eikä falsifiotavissa. Syy voi johtua siitä, ettei tällaista entiteettiä kuin Jumala ole ja sen todistaminen myöskään olemattomaksi ei ole mahdollista.

Mitkään määrät todisteita universumin mekanismeista eivät tulisi riittämään Jumalan saattamiseksi ei-olevaksi. Aukkojen jumala pakenee aina selittämättömään todellisuuteen ja vaikutttaa sieltä käsin osana tuntematonta. Vain täydellinen kaiken teoria ja kuvaus universumistamme suljettuna järjestelmänä voisi selättää Jumala-hypoteesin. Kuitenkin esimerkiksi fysiikassa Jumalan ajatellaan olevan huono ja turha selitys tuntemattomalle. Se selittää kaiken, mutta siitä ei voida johtaa yhtään päätelmää tai ennustusta tuleville kokeille.

On myös mahdollisuus, ettemme näe todisteita, jos Jumalan uskotaan olevan olemassa, mutta väitetään tieteen metodin, metodologisen naturalismin olevan kyvytön havaitsemaan sitä. Jumalan uskotaan vaikuttavan koko kausaalisuuden niin syvissä prosesseissa niin, ettei sitä voida mitata tai jopa sen ulkopuolella, itse Jumalan pysyessä ei kausaalisena ja riippumattomana kaikkeudesta. Kyse on siitä, että jos Jumala on kaikkivaltias, emme voi puhua aukkojen jumalasta, emmekä rajata häntä metodologisella naturalismilla pois universumistamme. Voidaan kuitenkin kysyä, miten ilman kausaalireaktioita voidaan vaikuttaa todellisuuteen vai onko kyseessä kenties deistinen luojajumala?

Todistamisen taakka katsotaan olevan sillä, joka esittää positiivisen väitteen entiteetin olemassaolosta. Kun todisteita ei ole annettu - niitä ei ole uskontojen taholta myöskään pätevästi tuotu, on mahdotonta ottaa sellaista jumala-hypoteesia tieteen lähtökohdaksi. Monen mielestä, Jumala ilmestyy ainoastaan niille, jotka uskovat. Tällainen tekee Jumalasta tieteellistä objektiivisuutta pakenevan ja ei mitattavan. Jumalan mahdollisuus konseptina, ei tee kuitenkaan siitä automaattisesti sellaisia, että tieteen pitäisi ottaa se lähtökohtana. Siksi jumala-hypoteesi on tieteen silmissä eräänlainen historian saatossa muodostunut kontingentti hypoteesi, joka ei ole saanut vahvistusta, eikä falsifikaatiota ja jonka pohjalta on rakennettu suuri määrä aineistoa.

Naturalistinen luonnontiede vastaan jumalusko

Naturalistinen luonnontiede tutkii mekanistisia malleja siitä, kuinka universumissa asioilla on syy-seuraussuhteita esimerkiksi fysiikassa, biologiassa tai neurologiassa. Kaikissa näissä tieteenaloissa ilmiöitä tutkitaan metodologisesta naturalismista käsin. Tutkittujen ilmiöiden selityksenä on naturalismi, luonnollinen maailma, joka tutkii metodologisesti luonnon mekanismeja tuntemamme maailman kautta. Luonnontiede rakentaa malleja siitä, miten todellisuus meidän objektiivisesti ymmärtämillä käsitteillä toimii.

Vaikka luonnontieteen tehtävä ei ole ottaa kantaa Jumalan olemassaoloon (ja siten se ei ole konfliktissa), on selvää, että tieto siitä, kuinka ihminen on solukemiallisten prosessien ylläpitämä systeemi, voi horjuttaa uskonnollisia väitteitä elämän jumalallisesta alkuperästä. Jumalaa ei tarvita ylläpitämään elämää, eikä myöskään evoluution mukaan synnyttämään sitä, kun ensimmäinen kopioituva solu on syntynyt. Luonnontieteiden valossa saattaa näyttää siltä, että deismi olisi todennäköisin mahdollisuus rationaalisesti jumaluuden muodoksi.

On mahdollista, että nimenomaan metodologisen naturalismin avulla voidaan selittää kaikki universumimme ilmiöt ja pystytään huomaamaan universumimme olevan suljettu järjestelmä. Supernaturalistinen usko väittää, että on raja, jonka takana olevaa ei voida tutkia ja tämä kaiken takana oleva vaikuttaa materiaan ja tarkkailee sitä. Uskonnot edistävät tästä päätelmästä tai paradigmasta tehtyjä johtopäätöksiä ja luovat kuvaa yliluonnollisen puuttumisesta elämään, kun kyse on tuntemattomasta tai satunnaisesta.

Tieteessä suhtaudutaan toisin. Vaikka tiede on jatkuvasti tällä tuntemattoman rajalla, se on löytänyt jatkuvasti metodologisen naturalismin kautta siitä tietoa ja vahvistanut hypoteeseja ja uusia syy-seuraussuhteita. Tieteeseen pohjaava ateistinen näkemys luottaa siihen, että tuntemattoman takaa paljastuu aina lisää selittäviä mekanismeja ja lopulta maailmamme toimii omillaan suljettuna järjestelmänä, fysikaalisten lainalaisuuksien mukaan.

Materia ja moraali vastakkain

Kiista tieteen ja uskonnnon välillä tähdentyy kysymykseen reduktionistisesta ja moraalisesta todellisuudesta. Onko fysikaalinen todellisuus - niin kuin luonnnontieteissä usein uskotaan - viimeinen todellisuus, johon kaikki viimekädessä pelkistyy? Uskontoa lähinnä on uskomus, että lopullinen todellisuus on moraalinen tai henkinen - sellainen, joka tavalla tai toisella edustaa oikeudenmukaisuutta maailmassa. Fysikaalista reduktionistista todellisuutta ei voida pitää oikeudenmukaisena, muuta kuin evolutionaalisella, selviytymiseen tähtäävällä tasolla.

Materiasta johdetun reduktionismin ja Jumalasta johdetun moraalin törmäyskurssi ulottuu myös kiistakysymyksiin moraalin luonteesta. Jumalasta johdetut päätelmät uskonnon paradigman mukaisesti, johtavat käsitykseen objektiivisesta moraalista - siis säännöistä tai käskyistä, jotka voidaan luetella ihmisen ulkopuolelta. Tieteellinen näkemys usein uskoo moraalin lähtevän evolutiivisista altruistisista käytännöistä, ollen jonkinlaisia sopimuksia ihmisten välillä ja edistäen sen välityksellä yhteisön ja yksilön selviämistä.

Materiaalisen ja moraalisen todellisuuden luonteisiin uskonnoilla on selvä valmis oletus ja perinne. Tiede on tähän asti löytänyt vastaukset materiasta ja sen toiminnasta, joka eroaa ihmisen itse kokemasta ja monesti uskomasta todellisuudesta. Käsitykset ovat tieteellisistä paradigmoista johdettuja arveluja, joita ei varsinaisesti voida lopullisesti tutkia, mutta ne ovat tietyn tieteenalan yhtenäisen työn edellytyksiä ja jonkinlaisia tieteenalan premissejä. Esimerkkinä ontologinen reduktionismi neurotieteessä, jossa katsotaan tietoisuuden syntyvän neuronien toiminnasta. Toisaalta kysymyksen ollessa hyvin laaja, se jättää lopullisen vastauksen tavoittamattomiin ja lopulta jokaisen henkilökohtaiseksi asiaksi, niin kauan kuin selvää tutkimustulosta asiasta ei ole, vaikka tiedettä tehdessä reduktio olisi ainut sallittu lähestymistapa.

Tiede ja uskonto eri kategorioissa?

Pintatasolla tieteen tutkimustulokset ja uskonnon opetukset asettuvat ristiriitaan. Fundamentalistit kokevat uskonnon ulottuvan luonnontieteisiin ja uskovat pyhien kirjoitusten olevan samanarvoisia tiedon lähteitä kuin tieteen tutkimustulosten. Fundamentalistisissa piireissä saatetaan jopa uskoa tieteen olevan väärässä ja valheellista. Perustavalla tasolla ristiriita on siinä, mikä tunnustetaan tiedoksi. Tiede luottaa omaan metodiinsa ja tiedon falsifioitavuuteen paremman edessä ja sen kautta hahmotettuun kaikkeuteen. Skientismi uskoo, että totuus on paljastettavissa vain ja ainoastaan tieteellisen metodin kautta, jatkuvan testaamisen ja tiedon uudelleen arvioinnin välityksellä. Kirjauskonnot taas ovat ottaneet pyhät kirjoitukset tietonsa lähteiksi ja suurin osa jumala-hypoteesin, yliluonnollisen agentin itsestään selväksi, kumoutumattomaksi lähtökohdaksi.

Jos uskonto jää pelkäksi hyvän elämän ohjeeksi, ei välttämättä ole nähtävissä syviä ristiriidan aiheita. Tällaisella uskon yleisellä tasolla, tieteen ja uskonnon kategoriat eroavat. Uskonto voi edustaa myös jonkinlaista korkeamman moraalin etsintää, ja ehkäpä juuri tällaisen uskon voi kokea mielekkäänä joutumatta ristiriitaan tieteellisten faktojen kanssa. Useasti näyttää siltä, että jos tiedettä ei haluta uskonnossa arvosteltavan, uskonto vetäytyy tällaiseen yleiseen tavoittamattomaan todellisuuteen, jossa se välttyy konflikteilta.

Tieteen metodi saattaa olla monissa tutkimuksissaan todellisuutta pelkistävä ja spesifi, ja siten myös tutkijan usko voi elää rinnakkaista elämää tieteellisen tutkimuksen kanssa - jotkut ovat pystyneet yhdistämään uskonnollisen ja tieteen luonnollisen maailman. Kysymys voi olla siitä, millaisen etäisyyden ottaa uskontonsa sanomaan tai sen yksityiskohtiin ja miten perustavalla tavalla kokee soveltavan uskontonsa sanomaa tieteen maailmankuvaan. Etäisyyden otottossa on huomioitava, että on epärationaalista, jos alkaa perustella tieteellisten faktojen maailmaa uskontonsa opeilla. Tähän helposti ajaudutaan, jos uskontoa pidetään todempana kuin tiedettä. Toisaalta ei voida mielestäni myöskään ajautua täysin relativistiseen maailmaan, jossa ajateltaisiin kummankin edustavan vain erilaisia kielipelejä - ilman sen suurempaa päämäärää totuudesta.

Totuus on tärkeä arvo, jota niin tiede kuin uskontokin haluavat tavoitella. Näiden metodien ja väitteiden ollessa ristiriidassa on huomattava, että vain toinen niistä voi lähestyä totuutta. Totuuden hankkimisessa yhteiskunta on luottanut tieteen sanomaan ja se on antanut jo pitkään ihmiselle kaikkein rationaalisimmat toimintamallit, useiden uskontojen jäädessä ilmoituksen, pyhien kirjoitusten varaan. Uskonon rooliksi onkin monesti jäänyt sovittaa uusi tieto elämäntapaan ja traditioihin ja luoda tottumusta uusille ajatuksille. Uskonto ottaa kokonaisvaltaisemmin huomioon ihmisen ja hänen mieltymyksensä tuttuihin asioihin, kun taas tiede edistää tietopohjaamme riippumatta vanhoista käytännöistä.

Onko pelkästään rationaalinen maailmankuva mahdollinen? 

Jos on nähtävissä, että uskonto ja tiede ovat selvässä konfliktissa, ajautuminen kongnitiiviseen dissonassiin, kahden maailmankuvan psykologiseen kilpailuun, ei edistä yksilön koherentin maailmankuvan muodostumista. Kummatkin antavat paljon aineksia maailmankuvan luomiselle, mutta on tietotasolla olisi tehtävä selvä ero näiden kahden välillä. Konflikti osoittaa sitä, että rationaalisella tasolla valittavana on yksinään uskonnon tai tieteen maailmankuva. Miksi sitten nämä päinvastoin sekottuvat käytännössä?

Ihmisten kulttuuri pitää sisällään uskonvaraisia merkityksiä asioiden syy-seuraussuhteista. Emme ole täysin rationaalisia siinä mitä maailmasta tiedämme tai mitä siitä uskomme. Tietomme on uskonvaraista siinä suhteessa, että se perustuu kognitiivisessa mielessä opittuun kokemukseen ja induktioon - uskomukseen asiantilan pysyvyydestä. Se voi myös perustua jonkin tietolähteen ilmoittamaan asiantilaan. Asiantila saattaa olla tieteellisesti todistettu tai ei, mutta vasta kun olemme oppineet erottamaan toisistaan nämä asiantilojen lähteet tiedämme onko kyse tiedosta. Kyse voi myös olla dogmatismista, uskosta joihinkin teorioihin ja niiden maailmankuvaan lopullisena, viimeisenä totuutena. Tällaista pidetään tieteen kehityksen kannalta jämähtäneenä ja turmiollisena, kun taas uskonnossa tällainen uskomus on vallitseva.

Tietäminen on opittava asia, jossa luottamus tietolähteen antamaan tietoon vahvistaa todellisuuden tuntemista. Tietommekin on lopulta vain merkityksiä, emmekä voi aina olla täysin varmoja, että merkityksemme ovat johdonmukaista tietoa, eivätkä pelkästään kokemusperäisiä uskomuksia. Tieto ja uskomus monesti sekottuvat muussa kuin tieteellisessä yhteydessä, jossa on selkeät metodien vaatimukset tiedon tuottamiseen. Elämme merkitysten välityksellä ja annamme itsellemme luvan käyttää kieltä muussakin kuin todistetun tiedon yhteydessä.

Kieli itsessään on sopimusten varaisia merkityksiä ja tulkintaa siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. On siis mahdotonta päästä uskomisesta täysin rationaaliseen tieteelliseen maailmaan kielen käytön takia. Kieli muotoilee ihmisen merkityksiä ja  rationaalisuutta, siksi täysin uskomuksista vapaa, tieteellinen ja ainostaan rationaallinen maailmankuva ei ole mahdollinen. On kuitenkin huomattavaa, että rationaalisuuteen pyrkivä maailmankuva tiedostaa paremmin uskonvaraisen tiedon luonteen ja osaa arvioida sen käyttöä, verrattuna uskonnon maailmankatsomukseen, jossa ei välttämättä opasteta tällaiseen tiedon kriittiseen arviontiin.


Lähteet:

Ilkka Niiniluoto, Juha Sihvola (toim.), Nykyajan etiikka : Keskusteluja ihmisestä ja yhteisöstä, Gaudeamus, Tampere 2005

Ilkka Pyysiäinen, Jumalten keinu: kiertoajelu uskontotieteessä, Gaudeamus, Tampere 2006

Toivo Salonen, Tieteenfilosofia, Juvenes Print, Tampere 2007