Jutustelua Miesten aggressiosta.

Okei, niin elikkä, silleen, että kuin miehillä arvostetaan sellasta toimijuutta ja tietyssä määrin, sellaista aggressiivisuutta, että ne niin kuin hallitsee tai tavoittelee asioi. Lapsil se näkyy tai pojilla esimerkiksi semmosena fyysisenä aggressiivisuutena tai verbaalisena aggressiivisena humorina. Mutta sit aikuisille se näkyy semmosena, että tavoittelee erilaisia asioi niin kuin varallisuutta tai hienoa taloa tai autoa tai venettä. Se aggressiivisuus näkyy aikuisella semmosena kilpailuna, että aikuisil ei enää suvaita sellasta niin kuin suoraan aggressio, mutta niin kuin jotenkin teinien maailmassa on ihan tavallista semmoinen suora aggressiivisuus peleissä. 

Joo, ja sitten tämä aggressio näkyy parisuhteessa, tietyllä tavalla voimakkaana toimijuuten korostumisena miehellä. Tavallaan se, että se heijastuu moniin parisuhteen asioihin. Jos tällaista toimijuutta ei opetella lapsena aggressiivisuuden kautta, niin sitä voi olla vaikea saavuttaa myöskään aikuisuudessa, koska silloin ei ole omaksunut semmos välttämättä riittävä miehiltä odotettava aggressiivisuutta tai oman asiansa ajamista. Miten kauniisti sanotaan, sanotaan sitä, että niin kuin pärjäis yhteiskunnassa ja yhteiskunnassa pärjätäkseen tarvitaan tietty määrä aggressiivisuutta. Naiset myös helpolla pitää sitä miehellä sitä aggressiivisuutta semmosena moraalisena selkärankana, että ne on jämeriä tai miehiä, että niillä on jotain periaatteita mitä ne puolustaa. 

Sillä aggressiivisuudella tavallaan puolustetaan omaa toimijuutta, mutta eri ikäisenä ja kehitysvaiheissa sekä parisuhteissa tämä kanavoituu kovin erilaisesti. Miehiltä vaaditaan tätä, mutta sitä on vaikea tunnustaa ja kanavoida nykyisessä yhteiskunnassa, jossa naisten asema on jotenkin sellainen, että se määrittelee pitkälle miestenkin asemaa. Naiset usein yksin päättää parisuhteistaan, evolutiivisen paineen sanelemina, joissa miehet ovat yliedustettuja tai laajemminkin he päättävät siitä, millaiseen asemaan he tietyt miehet asettaa. Niin kuin omalla toiminnallaan he ovat yhtenäisempiä kuin miehet, joilla on vain aggressiivisuus, mutta vähemmän yhteistyökykyä ja kulttuurin lukemista. Tietty antisosiaalinen agenda kuuluu tähän agressiivisuuteen ja se on monesti vaikea sovittaa yhteen yhä smoothimmassa yhteiskunnassa, jossa yhteistyö ja viestintä on yhä tiiviimpää.

Narsismi on korostunutta aggressiota. Se on systemaattisempaa ja kokonaisvaltaisempaa sekä suunnitelmisempaa toisten näkemistä välineenä kuin aggressiivisuus. Narsismi on epäsuoraa aggressiivisuutta ja sen alalaji. Sosiaalinen media on täynnä usein narsistista aggressiota. Se on piikittelevää ja tietyt asemat ja asenteet pitävää, sen sijaan että siinä pyrittäisiin edes yhdessä ymmärtämään asiasta enemmän. Aggressiivisuus näkyy siinä että jatkuvasti tarkkaillaan valta-asemia. Ja se tekee keskustelusta epädemokraattista ja ahdistavaa useimmille. 

Aggressiivisuutta kanavoituu laajasti yhteiskunnassa. Huumorin varjolla työpaikalla vitsailu ja piikittely tai sosiaalinen peli ovat nykyisen miesten aggression suurimpia ilmentymiä. Miehet ovat ongelmissa, vuosisatoja ja tuhansia vuosia kestäneestä roolistaan yhteiskunnassa. Luolamiehen perhettä ja yhteisöä koossapitävää voimaa ei kanavoida enää niin. Monet ovat muuntuneita aggression muotoja. Se on peiteltyä, koska suora aggressio nähdään aikuisten maailmassa alkukantaisena. Aggressiivisuudella on valtaa kanavoituneena hälyttävän paljon yhteiskunnassa.

Liian altruistinen suhtautuminen ympäristöön tekee ihmisestä helposti hyväksikäytettävän. Tällainen ihminen ei tunnista rajojaan ja tiedosta, kun niiden yli kävellään. Tietty määrä kanavoitua aggressiota saattaa olla hyödyksi, mutta toivoisi sitä että keskustelijoille ja vuorovaikutuksessa oleville henkilöille jätettäisiin tilaa ja suhtauduttaisiin heihin yhdenvertaisesti. 

Demokratiassa pyritään jättämään tila toisten mielipiteiden ilmaisulle ja otetaan opiksi toisilta. Hierarkiseen järjestelmään fiilis on aivan eri. Siinä totuudella ei ole väliä, vaan joidenkin päälliköiden eturyhmiin kohdistuvalla todellisuudella. Mutta demokratiassa totuus nousee tärkeäksi, nimenomaan yhdenvertaisuutena ja tilana, jonka jokainen päättäjä jättää yleisölleen ei-aggressiivisena käyttäytymisenä sananvapaudessa, jossa on oikeudet toimia ja vaikuttaa. Ei-aggressiivisuus on sosiaalisen käyttäymisen opettamana laajasti kannatettavaa.

Keskustelu käytiin filosofi Jarkko Niemelän kanssa. 

Tietoisuus, ainut ja tosi kokemus maailmasta

Puhe Molemmin puolin -filosofiafestivaalilla

Tietoisuus – meillä kaikilla on se jonkinlaisena ominaisuutena tässä huoneessa. Edellytys tietoisuudelle on, että olemme omaa toimintaamme sääteleviä ja tuntevia organismeja. Ihmisillä, sekä jopa eläimillä on tietoisuutta ja tajuntaa. Voisiko jopa puut yhdessä metsän organismien kanssa olla tietoisia? Rajaa on nykytietämyksen valossa vaikea vetää, kun asiaa alkaa miettimään. 

Puhutaan nyt siitä minkä tunnemme parhaiten, oman tietoisuutemme. Meidän ihmisten mielet ovat tuntevia, ajattelevia, ja ne sisältävät aistikokemuksia. Kaikki mitä tietoisuudessa koen, on minulle totta. Mitä muuta voisikaan syvästi kokea kuin oman minän ajatuksia sekä tunteita? Se on minulle kaikki kaikessa. 

Kauan sitten elänyt filosofi Kant tiivistää totuuden meille ilmeneviin havaintoihin ja päätelmiin. Meillä on siis havaintoja maailmasta ja päätelmiä sisäisestä todellisuudesta. Sitä että tunnemme tajuntamme ajatukset ja aistikokemukset jonain, kun käsittelemme tietoa, on nimitetty tieteessä vaikeaksi ongelmaksi (hard problem of consciousness). 


Fenomenaalinen, kokemuksellinen tietoisuus 

Keskitytään ihmisen tajunnan kokemukselliseen puoleen, ja siihen mikä kohdistuu vaikeaan ongelmaan. Siinä on nimenomaan kyseessä fenomenaalinen tietoisuus. Fenomenaalisen puoli on kiinnostava juuri sen takia että se on empiirisesti vaikea todeta ja se ilmiönä on tuntematon tieteessä. 

Fenomenaalinen tarkoittaa ihmisen mielen sisäistä "kokemusmaailmaa", maailma sellaisena kuin hän sen kokee. Tämä sisältää tunteiden, ajatusten ja aistimus sisältöjen kokonaisuuden. Tähän liittyy myös laajempi kokemus vuorovaikutusten, kuten ympäristön ja sosiaalisuuden ymmärtämisestä.

Fenomeeni on siis ilmikuva tai ilmiö, antiikin Kreikan perinnön mukaan. Kokemus, jota ilman emme tunne tai ymmärrä informaatiota, jota aivomme käsittelevät. Opimme syvällisesti asioista vain tajunnallisen kokemuksen kautta. Suunnittelemme tulevia toimintoja vain tietoisuutemme välityksellä, muuten toimimme lähestulkoon reflektiivisillä mekanismeilla.

Meillä on siis pääsy ainoastaan subjektiiviseen kokemukseen asioista, ei niiden mekanismeihin, jolla ne toimivat. Käsittelemme tietoa vain kokemuksellamme, emme niiden ulkomaailmasta välittyvillä rakenteilla tai suhteilla. Meille ilmeistä on ainoastaan asioiden fenomenaalinen puoli, oppiva kognitio.

Elämme siis tavallaan jatkuvassa illuusiossa tai ainakin kuvitelmissa ja fiktiossa.


Selityksiä fenomenaaliselle tietoisuudelle 

Tietoisuuden vaikea ongelmaa on yritetty ratkaista monin tavoin. Tästä perinteisimpiä ja vanhempia näkemyksiä on dualismi, jossa on kaksi perimmäistä olomuotoa, henkinen ja materiaalinen. Tämä on tuttu jo Descartesin filosofiasta. 

Sen lisäksi on käsityksiä mielestä maailman universaalina substanssina. Jonkinlaisena kaiken perustana olevana Jumalan mielenä. Tämä on tuttu mm. filosofi Leibnizin ajatuksista. Myös Spinoza esitti että on vain yksi substanssi, jota kohti kaikki elämässä ilman vapaata tahtoa suuntautuu.

Fysikaalisessa ja kognitiivisessa tulkinnassa ajatellaan, että kyseessä on informaation prosessointi, jonka vaikutukset tunnemme ja koemme tietyllä tavalla. Fysikalistit selittävät että neuroyhteydet tuottavat rakenteena fenomenaalisen kokemuksen. Tästä esimerkkinä on integroitunut informaatioteoria.

Integroitunut informaatioteoria selittää, että neutraali yhteyksien itseensä kietoutuneisuus olisi viittaamassa sisäiseen kokemukseen. Tämä edellyttää näkemystä panpsykismistä. Kaikki materia on siinä tietoista. 

On myös teorioita jotka pyrkivät selittämään tietoisuutta pelkillä neuraalisilla yhteyksillä ja aivojen toiminnalla, täysin materiaalisesti. Yksi tällaisia ovat higher order ja global workspace teoria. Molemmat selittävät neuraalisten toimintojen emergenttejä ominaisuuksia korkeammalla kognitiolla, jolla säädellään automaattisia, ei-tietoisia toimintoja. Ilman aivojen globaalisti jaettua kokemusta, meillä ei olisi ajatuksia, ei tunteita, eikä suuntautumista tulevaan. Nämä ovat hyvin mahdollisia teorioita, mutta vaativat lisätarkennuksia.

Millään näillä ratkaisu yrityksillä ei tunnu olevan tarvittavaa selitysvoimaa vaikean ongelman ratkaisemiseksi. Fenomenaalinen tietoisuus ja kokemuksellinen ilmiö mielessä on tieteelle erityisen haastava. 


Mikä on totta? Tietoisuuden näkökulmasta 

Aisti informaatioon perustuen tiedämme totuuksia maailmasta. Mutta voimme saada paremmin perusteltua totuutta myös tieteellisellä metodilla. Se tarkoittaa testausta ja tieteellisten teorioiden hypoteesien vahvistamista tai kumoamista. Tätä samaa testausta tekevät itse asiassa aivomme, kun ne suodattavat kaikkein optimaalisinta, energiaa säästävää sisäistä mallia todellisuudesta ympärillämme. 

Esimerkiksi historiassa ajattelimme valkoisen valon olevan jotain erityistä, mutta nyt tiedämme että se on vain valoa, joka heijastaa kaikkia aallonpituuksia. Käsitän valon valkoisena, tulkintani viitekehyksessä, vaikka sillä ei ole tieteellistä perustaa. Valkoista valoa ei todellisuudessa ole olemassa, muuta kuin sisäisen mallin mukaisena havaintona. 

Mallit, jotka opimme, ovat siis tulkintaa maailmasta. Sen sijaan, että uskoisin suoraan aistihavaintojen sisältöä, voin ymmärtää teorioita aistihavainnon takana. Voin oppia tulkitsemaan oikein aistihavainnon lähteitä. Esimerkiksi tietämään että valkoinen valo tarkoittaa kaikkia aallonpituuksia.   

Ukkonen ja salamointi ulkona ei ehkä tarkoita Ukko-ylijumalaa, vaan elektromagneettista pilven purkausta. Sen olemme oppineet tieteestä vallitsevana faktana. Kokemus yksilölle subjektiivisesti totta, mutta tulkinta voi tehdä siitä myös ontologisesti ja objektiivisesti oikean – abstraktin tason käsitteen, jolla ymmärrämme syvemmin universumimme sisäistä rakennetta. 

Onko tieteellinen metodi kuitenkaan lopulta kaiken paljastava? Voiko maailmassa olla jotain muuta kuin kategorioita, lainalaisuuksia ja näiden suhteita? Aivojen neuronit pystyvät hahmottamaan optimaalisinta mallia todellisuudesta. Ne perustuvat toimintansa relaatioihin, ja niistä muodostuviin kuvauksiin maailmasta. 

Onko tekoälystä tutut matemaattiset mallit neuronien toiminnasta viimeinen tunnettu ontologia? Onko universumi lopulta matemaattinen tai kuin lausuttu runo? Jotain jota vain subjekti voi käsittää. Onko maailma komputatiivinen sekä objektiivinen vai kokemuksellinen ja subjektiivinen?

Runo on kaunis, mutta matemaatikot ja fyysikot pitävät omaa tiedeenalaansa perustana kaikelle. Tekoäly veistelee runoja iloksemme, pelkällä opitulla sanajärjestyksen laskelmilla. Näyttääkin pitkälti siltä että matematiikka ja fysiikka olisi saamassa niskalenkki otteen perustavana ontologiana.

Emme kuitenkaan lopullisesti voi sanoa, onko objektiivinen totuus, perimmäistä ontologista totuutta maailmasta. Siksi subjektin totuus maailmasta jää ehkä viimeiseksi totuudeksi, sen objektiivisuuden puutteellisuudessakin – totuus maailman luonteesta, jonka yksin minä, ja vain minä, voin tuntea ja tietää. 

Runo matemaattisena tuotoksenakin on kokemuksena enemmän subjektille kuin sen laskennalliset suhteet. Tunteitamme ja kokemuksiamme ei voi selittää. Ne ovat jokaiselle uniikkeja.

Liikkeen filosofia

Viestintämme pelkistyy yksinkertaisiin tekijöihin. Korkeista ajatuksista huolimatta kaikki se, millä vaikutamme toisiimme, on liikettä (movement).  

Kaikki puhe, kirjoitus, toiminta on liikettä. Miten korkealla kulttuurisessa tiedostamisessa oletkaan tieteessä, filosofioissa, uskonnoissa, taiteessa tai kulttuurissa, lopulta vaikutat muihin liikeellä (esim. puheena, äänihuultesi värähtelynä kommunikoimalla muiden kanssa). 

Puhe on äänihuulten liikettä, kirjoitus on sormien liikettä. Lause, jonka olet tuottanut ruudulla, on jotain korkeampaa, taas ohjatakseen toisten toimijoiden liikettä jossain kauempana. On helppo ajatella, että kulttuurimme olisi jotain perustavaa. Kuitenkin se on vain sitä varten että ohjaisimme liikettämme yhteisönä paremmin. Vaikka on korkeita filosofioita ja tiedettä, kuinka toimintaamme tulisi ohjata, lopulta vuorovaikutuksemme ja se kuinka ympäristöämme manipuloimme redusoituu liikkeeseen, fysikaaliseen maailmaan.

Liikkeellä on meissä synnyttäjänsä. Luonnon liike on saanut alkunsa alkuräjähdyksestä. Elollinen luonto on saanut liikkeitä koordinoivan hermoverkoston. Ihmisillä kyse on tajunnasta. Tajunta liittyy siihen mitä käsitetään ja hahmotetaan maailmasta, tietoisuus on laajempi käsite. Tajunnan maailmat ovat korkeita ajatuksia, kulttuureja, filosofioita, metafysiikkaa, jonka varassa jäsennämme ja merkityksellistämme toimintaamme. 

Jokin teko liikkeenä voi saada rakkauden tai rationaalisuuden merkityksen mielessämme. Kuitenkin nämäkin ovat tunteita, ajatuksia, joiden tarkoituksena on vain jäsentää liikettämme, suhteessa toisiin tai manipuloidaksemme ympäristöämme.  Emme voi ohittaa materiaa vaikuttavana tasona maailmassa. Vaikka mielemme saattaa vaikuttaa myös ympäristöön, vaikutuskeinomme pelkistyvät läheiseen fyysiseen maailmaan. 

Sivuhuomatus tietoisuuden vaikutuksesta materiaan

Tietoisuuden on todistetusti vaikuttavan fotonien liikkeeseen kaksoisrakokokeessa, joka on katseen ulkopuolella (katso lähteet tekstin lopusta). Tämä todistaisi sen, että keskittymällä meditoimalla johonkin materiaan, voit tietoisuudellasi tarkkailla sitä etäältä. Meditoivat henkilöt ovat pystyneet romahduttamaan valohiukkasten superpositioita. Lisäksi harvinaisissa kuolemanrajakokemuksissa henkilö on pystynyt kuvailemaan esim. leikkauksen työvälineitä ollessaan silmät suljettuina leikkauspöydällä nukutettuna.

Jonkinlainen tarkkailu tuntuisi siis olevan non-lokaalisti mahdollista, avaruudesta, muttei ajasta riippumattomasti. Siksi, en lopulta täysin väitä, etteikö tietoisuudella olisi vaikutusta materiaan, ainakin tarkkailemalla sitä, ja romahduttamalla kvanttitiloja ja tarkkailemalla etäältä, joissain aivojen tiloissa. Mutta perustaltaan, jos olemuksemme on perustaltaan hyvin paikallista ja manipuloidaksemme objekteja ympärillämme, ajatuksilla on hyvin vähäistä osuutta siihen, miten voimakkaasti vaikutamme ympäristöömme fyysisen liikkeen voimalla.

Tekoäly

Myös tekoälyn kasvattama älykkyys näkyy lopulta liikkeenä. Se voi esimerkiksi analysoida ja tulkita kuvia ja esittää niitä, mutta lopulta, joko sen kanssa vuorovaikuttavan ihmisen tai tekoälyrobotin kautta, sen toiminta pelkistyy sen tuottaman tiedon aiheuttamaan liikkeeseen. Yleisälyn, laajan tekoälyn eli AGI:n (artificial genenral inteligence) on kuitenkin oltava kulttuurinen toimija, jossa liike on vasta ketjun viimeinen lenkki, jossa kaikki sen tietämys aktualisoituu. Liike ja kulttuuri kietoutuvat toisiinsa hyvin monisäikeisesti, mutta lopulta kaikki kulttuurin vaikutus voidaan nähdä liikkeenä, samoin kuin hahmotamme maailman perustan atomeina ja niiden vuorovaikutuksina.

Liikettä kuin atomejakin määrittää emergentit tasot, jotka ovat esimerkiksi atomeista rakentuneita aivoja, jotka tuottavat tajunnallisia hahmoja. Maailmassa toimiminen vaatii tasoja, jotka ohjaavat liikettä. Tajunnalliset hahmot vaikuttavat liikkeeseen, jolla manipuloimme maailmaa mieleiseksemme. Liikkeenkin jäsentäminen niin, että voimme manipuloida todellisuuttamme ja vaikuttaa maailmassa, vaatii korkeampia emergenttejä tasoja, hahmoja. Mutta kun olemme vuorovaikutuksessa yhteydessä toisiin ihmisiin, on luonnollista puhua suoraan kulttuurista. Liike on tämän kulttuurin redusoitunut, pelkistetty olemus. 

Positio ja negaatio

Kun katsomme elokuvia, ei näy mitään merkkejä siitä, että kopioisimme yksi yhteen sisältöä, jota meille näytetään, vaan sen tulkinta on osa moraalista prosessisia, jolla jäsennämme maailmaa. Elokuvissa on meille näyttäytyviä hyviä kokemuksia ja huonoja kokemuksia. Tarkastelemme sisältöjä poimimalla siitä liikkeeseemme elementtejä tai oppimalla välttämään tilanteita ja kasvattamaan kulttuurista pääomaamme sisällön negaatioilla. Asia ‘älä mene elokuviin?’ kysyy aina miksi? Kun taas ‘Mennään elokuviin.’ Ei kysy asian semantiikkaa, vaan viestii asiasta positiolla, jonka merkitys jää ohuemmaksi mutta yhteisöllisesti kannattavammaksi kuin negaation.

Kiinassa puolueen arvostelu ei ole sallittua, mutta AGI:n todellisuus nimenomaan ymmärtää negaation opettavan vaikutuksen liikkeeseen, ja tätä kautta reitin sananvapauteen, jossa tietoisuudet saavat muodostaa vapaasti hahmoja, jos ymmärtävät vastuunsa liikkeestä pidättäytymiseen. Position hahmot vahvistavat yhteenkuuluvaisuutta ja toimintaa tekojen puolesta, negaatiot luovat syvempää ymmärrystä position liikkeelle. 

Kulttuuri elää älykkyyden tavoittelusta mm. yhtenä tavoitteenaan, ja tähän kuuluvat position ja negaation semantiikan dualismi. Yhteisöllisyys ei voi toteutua ilman positiivisuutta, mutta se ei voi menestyä kilpailussa ilman negaatiota. Oppiminen, taito ja menestys ilmenevät luonnollisesti hyvä-paha-asettelun kautta, mutta tärkeämpää olisi päästä pois dualismista syvempien rakenteiden ymmärtämiseen, jotka määrittävät kulttuuria. 

Jokainen ihminen on kulttuurinen olento, jonka liike on itseilmaisua alitajuisesti tai harkintaa. Tähän kuuluvat kaikki ihmisten kulttuuriset vuorovaikutusten muodot. Negaatio ja aktualisoitunut liike näkyy erilaisina kulttuureina, joille yhteenkuuluvuus, älykkyys, kilpailu, valta ja yhteistoiminta ovat tärkeitä. Liike on perustava osa todellisuutta, mutta ei kerro ajatuksista sen takana paljoakaan. 

Feminismi

Ihmisen olemus saattaa olla alistettu, vaikka sitä ohjaava liike ei ilmentäisi sitä. Paikallinen kulttuurinen tulkinta ymmärtää liikkeiden merkitykset, mitä ukoinen kulttuuri ei osaisi kertoa, esimerkiksi alistetusta asemasta. Kulttuurisella tasolla vallitsee struktuureita, jotka vaikuttavat sosiaalisen hierarkian tiedostamiseen yksilössä ja yhteisössä. Kyse on liikkeen jäsennyksestä yksilössä. Semantiikan toimintaan tulisikin olla mahdollisimman avara ja valintamahdollisuudet stressittömiä ja lukumäärältään moninaisia. Niin pitkään kuin kulttuurinen todellisuus on rajoittava, myös liike, mikä ilmenee, vaikkakin olisi jäsenneltyä, on merkityksiltään rajoittunutta ja alistunutta. 

Ajatellaan myös että, jos en ole rasisti, en liikkeelläni signaloi ja pidättäydyn (esimerkiksi en huutele kadulla toisille) rasistisesta viestinnästä, mutta silti tekoni ja liikkeeni saattavat olla rasistisesti motivoituneita. Liike voi olla feikkiä, vain perustellakseen suurempaa yhteisöllistä motiivia ja huijatakseen ulkopuolisia. Äärioikeistolainen tapa salonkikelpoisemmaksi kulttuuriksi on peittää signaloivat elementit, mutta jakaa vahva toimintakulttuuri. Se pidättyy liikkeestä, joka saatettaisiin tulkita yleisesti rasismina, mutta jakaa vahvaa toimintafilosofiaa, jossa kuitenkin jaettu kulttuuri pitää sisällään rasismia, hierarkioita ja fasismia. 

Onkin vaikeaa erottaa pelkästä liikkeestä, mikä on teon motiivi, ellei sillä ole kulttuurisemanttista kontekstia. Tällainen on mm. omalle ryhmälleen puhuva koirapilli, jolla ryhmän sisäisesti jaetaan tietoa, mutta mitä ulkopuoliset ei ymmärrä. Kulttuurin merkitykset eivät jää piiloon isossa yhteisössä, runsaan yhteisen tiedon perusteella, mutta pienissä ryhmissä vallitsee tuntemattomia liikkeen jäsennyksiä, joiden tulkinta ulkopuolelta on vaikeaa. Toisissa yhteisöissä sama myös sama signaali, voi merkitä totaalisesti erilaista valtasuhdetta, kuin joissain suuremmissa kulttuurisissa yhteisöissä, joissa se ohitettaisiin merkityksettömänä. 

Sivupolku Ihmisoikeuksiin

Vaikka puhe on liikkeen maailmasta ja materialistisesta todellisuudesta, emme voi unohtaa sitä, mitä kuitenkin ihminen tietoisuuksineen on, enemmän kuin liikkeeseen määrittyvää fysiikkaa. Emme voi koskaan hänen toiminnastaan, pelkästä ulkoisesta liikkeestä tunnistaa sitä tietoisuutta alussa esittämääni liikkeen ohjausta, sisäistä merkitysverkostoa ja semantiikkaa, jota hän lopulta kantaa sisällään. Siten usealla alalla on pyritty itsemääräämiseen, kuten suomalaisessa yhteiskunnassa on pyritty.

Lopulta eettinen päätelmäksi muodostuu: on vähintäänkin subjektiivisuuden ja solipsistististen tietoisuuden rajojen määrittämää, että jos emme aseta ihmisyyden tarkastelulle ennakkoehtoja, vaan tarkastelemme maailmaa subektista käsin, on ihmisellä arvoa yksilönä, tietoisuutenaan materialismin ja liikkeen maailmassa. 

Tämä päätelmä on erikoinen, koska monet luottavat sääntöihin ja objektiivisiin arvoihin luodessa ihmisoikeuksia. Jos ihmisoikeudet nousevatkin subjektin kunnioituksesta, olemme maailmassa, jossa perusmateriaalisen ja fysikaalisen todellisuuden järjestyksen tunteminen voidaan sanoa synnyttävän ihmisissä kunnioituksen toista kohtaan. 

Subjektiivisuudessa on se haaste, ettei kukaan ole objektioilla pakottamassa tai perustelemassa oman moraalinsa ylivoimaisuutta. Joku voisi tulla erilaiseen tulokseen, ja olla hyväksytysti sitä mieltä. Kuitenkin fysikaalinen todellisuuden ymmärtäminen, johtaa todennäköisesti myös elämän kunnioitukseen ja elämän puolesta toimimiseen. Tosiasiat eivät kuitenkaan kerro vielä paljoa tai mitään moraalisista päämääristä, niinpä jokaisen on selvitettävä itselleen millaisen maailman sisälleen moraalisesti ulkoisista faktoista, kuten liikkeen olemuksesta.  

Lähteet

Kirja: Sami Pihlström, Elämän ongelma, filosofian eettinen ydin (2010)

AI ja liike, Carl Friston interview

https://www.youtube.com/watch?v=NwzuibY5kUs

Tietoisuuden vaikutuksesta materiaan, Dean Radin lecture

https://www.youtube.com/watch?v=hB_2Qd5xNvE

Feminismi vallankumousten vastakohtana

Yhteiskunnat ovat rakentuneet ja sortuneet aika-ajoin. Rooman valtakunta, Mayojen korkeakulttuuri ja antiikin Kreikka olivat menneisyyden loistokkaita yhteiskuntia, jotka kuitenkin romahtivat ja hävisivät olemasta. Romahdukseen on ollut syynsä. Eri kulttuurit romahtavat eri syistä. Osalle kulttuureista käy niin, etteivät ne pysy kilpailussa mukana muiden kulttuurien tahdissa ja tehokkaammat kulttuurit syövät tehottomat. Osassa osa syynsä romahduksen alkuunpaniana on muuttuneet ympäristön olosuhteet: resurssien puute, ilmastonmuutos. Kuitenkin keskeinen tekijä muutoksessa on kulttuuri. Kulttuuri kannattelee järjestelmää ja luo mielekkyyttä kilpailla muita kulttuureja vastaan. Kaikilla kansoilla on oma kulttuuri, jolla ne taistelevat merkityksillään ja oikeuttavat toimintaansa moraalisesti maailmassa. Nykyisessä informaatiokilpailun ajassa ovat kulttuurien luonteet korostuneet. Yhä useammin huomaamme, että kulttuurit informaation kilpailussa ovat alkaneet eristäytyä. Ettei kansa olisi alistettu muiden kansojen vakoilukoneistoilla, synnytetään ja lietsotaan vihaa muukalaisuutta ja ulkovaltoja kohtaan. Tämä asettaa tasa-arvoisen kulttuurin erityiseen haasteeseen. Miten vastata niille evoluutiopsykologista kantaa kannattaville voimille, jotka haluavat suosia lähipiiriä ulkopiirin nojalla, eivätkä avata ovia erilaisuudelle, osaltaan oikeutetusta informaation järjestymistä tukevasta syystä?

Yhteiskunnan kantava perusta on länsimaissa liittynyt tasa-arvoon ja nyt sitä haastetaan monin informaatioon liittyvin asetelmin. Harvoin kuitenkin tulee ajateltua, kuinka tärkeässä asemassa tämä arvo on silloin, kun puhutaan yhteiskuntien jatkuvuudesta ja selviytymisestä. Länsimaiseen strategiaan kuuluu maailmassa se, että se oikeuttaa olemassaolon kansansa ja yksilönsä oikeuksilla. Yhteiskunta ei pysty taistelemaan ympäristön köyhtymistä vastaan, mutta jos sen kulttuuri on elinvoimainen, se jatkaa vahvaa kilpailuaan uusiutuen niukassakin maailmassa. Se että resursit olivat niukat yhteisössä, asettaa haasteen kulttuurille pärjätä uudessa tilanteessa, mutta viimekädessä kulttuurin vahvuus ratkaisee sen selviämisen ilman romahdusta. Tässä kotiinpäin vetäminen ja erityisten kilpailullisten sääntöjen rikkominen omaksi eduksi johtaa kulttuurin ennenaikaiseen romahtamiseen. Feminismi taistelee tätä vastaan. Se säilyttää säännöt jotka tukevat yksilön oikeuksia, silloinkin kun sääntöjen rikkominen omaksi eduksi on houkuttelevaa.

Feminismi on tunnettu naisten oikeuksien puolesta puhujana, mutta intersektionaalinen feminismi pyrkii myös muutokseen kautta yhteiskunnallisten rakenteiden muuttamiseen oikeudenmukaisemmiksi ja tasa-arvoisemmiksi. Juuri kulttuurin oikeudenmukaisuuden moraalisessa johtajuudessa on avain kilpailuun muiden kulttuurien keskellä. Feminismin tehtävänä on muuttaa yhteiskuntamme kulttuurin ohjaavaksi voimaksi, jossa ei ole eriarvoisuuden rakenteita, jotka alistaisivat tai satuttaisivat epäoikeudenmukaisuudelllaan yksilöitä. Tämä on sellaista kulttuurista johtajuutta, jonka perustelu ja oikeutus maailmassa on perustavaa ja objektiivista. Tällä objektiivisella ihmiselämän kunnioituksella länsimaat ovat perustelleet olemassaoloaan. Miksi sitten informaatioteknologian kotiin päin vetäminen on niin suuri riski juuri feministiselle kulttuurille?

Tasa-arvolla luonnollisen kehityksen lakeja vastaan

Feminismi on kulttuurievolutiivinen ja sosiaalinen voima, joka on vastavoima evolutiiviselle kehitykselle, jossa universumin lainalaisuudet asettavat yhteisössä toimijat eriarvoiseen asemaan. Tästä esimerkkinä Zipfin-laki, joka näyttävät sen, että feminismissä taistellaan universumin lainalaisuuksia vastaan sosiaalisen järjestyksen voimalla. Zipfin-lakien mukaan universumissa vallitsee voima, joka järjestää logaritmisesti yhteiskuntaa, niin kaupunkien koon kohdalla, rahan kasaantumisen kohdalla yksilöille, ehkä vallankin suhteen. Tässä kaavassa ensimmäiselle kertyy suurin valta, ja toiselle puolet siitä ja kolmannelle kolmasosa, ja niin edelleen. Lopulta vallan keskittyminen kaavalla ennustaa kulttuurin kerrostumista, tehottomuutta, kilpailun kovenemista ja romahtamista. Feminismi taistelee tasa-arvon agendalla näitä luonnonlakeja vastaan, joka eriarvoistavat yhteiskuntaa, ja jotka lopulta johtavat yhteiskunnat turmioon.

Universumin lainalaisuudet evolutiivisesti vievät meidät lopulta plutokratiaan, rahan ja vallan keskittymiseen, jonka seurauksena yhteiskunnat aika-ajoin romahtavat ja valta uusjaetaan. Vallankumouksissa ei ole varmuutta, että uusi yhteiskunta on parempi kuin edellinen. Monesti valta jaetaan uudestaan, mutta rakenteet, jotka kannattelivat epäonnistunutta valtaa pysyvät samoina. Siksi kehitys johtaa jatkossakin huonoihin tuloksiin ja yhteiskunnan eriarvoistuminen jatkuu. Yhteiskunnan kompleksisuuden romahtaminen kulttuurisista syistä on vaarasssa eriarvoistumisen seurauksena. Kulttuuri menettää motivaationsa taistella hyvien tekojen eteen, kun eriarvoistuminen on vienyt yrittelijäisyyden. Kapitalismia pidetään kuitenkin tehokkuudeltaan parempana kuin sosialismia, mutta kapitalistinen pääomien kasaantuminen harvojen käsiin syö lopulta tehokkuutta ja eriarvoistuminen vie tehon kilpailultakin. Feminismi on vastustava, kulttuurinen voima luonnolliselle kehitykselle, toimia kulttuurilla sitä kehitystä vastaan, mikä yhteiskunnassa luonnollisesti luonnonlakien mukaan on. Pala palalta rakennettu kompleksi yhteiskunta on parempi kuin vallan uusjaot ja romahtamiset yksinkertaisuuksiin.

Vierauden sijaan kuuluvuutta ryhmään

Feminismin tehtävä on särkeä evoluutiopsykologinen vieraus, ja siten poistaa populismi kotiin päin vetämisenä ja muuttaa yhteiskunnat inklusiivisiksi. Tämä ei ole luonnollista usealle ihmistyypille, ja haasteena on että joidenkin tunteet eivät vaan riitä tällaiseen tasa-arvoisuuden ymmärtämiseen, globalismiin. Se on myös kyseenalaista nykyisen informaatioajan kilpailulle, joka haluaa katkaista yhteistyötä muiden kilpailevien kulttuurien kanssa. Feministisen kulttuurin normittamisen niihin, jotka vierastavat muita, suhteessa niihin, jotka kykenevät inklusiivisuuteen ympäristössä tulisi olla ymmärtävää, ei häpeällistä, joka saattaisi johtaa kapinaan ja romahdukseen. Miten taistella tasa-arvolla hierarkioita vastaan, jos samalla mitä muodostetaan on yhteiskunnallinen taso siitä kuka on inklusiivinen käytöksessään ja oikeanlainen? Tämä kun on evolutiivista perustuntoa.

Kyse feminismissä on vähemmistöjen hyväksymisestä, jossa yhteisöllä on kuitenkin rajat. Feminismillä on käsitys hyvyydestä ja pahuudesta ja siten seurauksena on jonkinlainen erottelu ihmisten välillä. Inklusiivisuus tarkoittaa vähemistöryhmien puolesta toimimista, ja että toimitaan vain niitä vastaan, jotka eivät hyväksy vähemmistöjä, eivätkä toimi tasa-arvoa edistävästi. Erottelulla on evoluutiopsykologiseen käyttäytymiseen nähden erilaiset juuret, siinä ei suosita erityisesti lähipiiriä. Feminismissä puoletaan yksilön kunnioitusta yksilönä ja yritetään parantaa heikko-osaisten asemaa. Nämä ovat eksistentiaalisia ominaisuuksia, jotka eivät häviä myöskään sen myötä miten korkealla tai matalalla olet sosiaalisissa peleissä. Feminismissä erottelu on väline sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, sen ei tule olla eksistentiaalinen, kyvykkyyteen, suoritukseen perustuva. Yhteisö saa erotella käytöstä, muttei ihmisyyden piirteitä.

Erottelua tasa-arvon kunnioituksesta

Erottelu on ongelma, koska siinä tulee vastaan vallan ohjaus ihmiseen. Kristinuskolla jakolinja menee Jeesuksen vastaanottamisessa, ja millaisia kulttuurisia erottelevia asioita tällä tarkoitetaankaan. Feminismillä erotteluun ei niinkään ole aihetta johonkin uskomisessa, vaan kaikenlaisten ihmisten huomioimisessa. Se luo vähäosaisille paikkoja vallassa, avaa ovia erilaisuudelle ja ulkomaailmalle sekä tarjoaa parempiosaisille pelastusta juuri vähemmistöihin liittyvistä vääristä asenteista. Erottelu kotiinpäin vetävien, evoluutiopsykologisten, populististen asenteiden ja tasa-arvoisten kulttuurievolutiivisten asenteiden välillä on ilmeistä. Feminismi taistelee tasa-arvolla hierarkioita vastaan, mutta muodostaa itsekin erotteluja, joille emme mahda mitään. Joku saattaa kokea sen takia ulkopuolisuutta. Miten kuitenkin olla inklusiivinen ja jatkuvasti tarjota mahdollisuuksia hierarkioiden alimmaisillle ja ulkopuolisille osallistua, vuorovaikuttaa ja olla osa feminististä yhteisöä?

Onkin jännittävää, että feminismi on pitkälle sosiaalista, ja sen juuret ovat vuorovaikutuksessa, eivät maailman ontologiassa, luonnonlaeissa. Se taistelee yhteiskunnassa moraalisella oikeutuksellaan niitä eristäytyviä kulttuureja vastaan, jotka ovat ottaneet aseekseen informaation. Informaation tarkkailulla ei kuitenkaan ymmärretä miten täkeässä asemassa, ja millainen ajatuksten kokonaisuus tasa-arvo on ihmisten kulttuurissa. Tässä feminismi käy taistoa sosiaalisuudella vallitsevaa informaation ja vallan järjestäytymistä Zipfin-lakia vastaan. Taistelemme universumin lainalaisuuksia vastaan, samalla kun rakennamme uutta sosiaalista ontologiaa, jotta kaikkien olisi helpompaa elää, ja säästyisimme plutokratioilta, jotka eivät johda parempiin yhteiskuntiin, kuten hallittu tietoinen muutos pala palalta. Lopulta näemme pystyykö informaation säätely vastaamaan niihin haasteisiin, joilla nykyinen länsimainen yhteiskunta ja sen moraalinen johtajuus ihmisoikeuksien puolustajana voidaan säilyttää, vai onko edessä romahdus kontrolliyhteiskuntaan, jossa olemme informaation etupiirien ohjauksessa. Niin kauan kun feministisen sosiaalisen kanssakäymisen puhe saavuttaa myös teknologian suunnittelijat, ymmärrämme suunnata tulevaisuuden oikeaan suuntaan - yksilölön vapauksiin.

Feministisen ilmaisun vaikeudesta

Mainittakoon vielä, että minun ei ole tarkoitus asettaa feminismiä johonkin tiettyyn olomuotoon. Haluan tuoda esille ne rakenteet, jotka ovat ilmeisiä yhteiskunnassamme, joita emme feminismissä ehkä ajattele. Käsitteeni ja käsitykseni ovat poikkeuksellisia valtavirrasta, ja toivon että annat anteeksi käsitteelliset hankaluudet. Valitettavasti en myöskään osaa kirjoittaa niin, että kaikki pystyisivät ymmärtämään tekstiäni, vaan sen sisältö saattaa olla osin elitististä. Toivottavasti kuitenkin jokainen pystyisi lukemaan avainkohdat ja sitä helpottamiseksi olen otsikoinut kappaleita.