Toiseuteen turvaavalla ihmisellä on pettymysten myötä erityistä semanttista painolastia. Jos epäonnistutaan, kärsittävänä ei ole pelkästään tapahtuman seuraus, vaan koko oma moraalinen järjestelmä. Toiseudessa kyseessä on esimerkiksi jumalaan liitetty merkitys materiaalisen todellisuuden vahvistajana. Toiseudella tarkoitetaan myös itsestä erotettua vastakohtaa. Jumalan-toiseudessa kyseessä on ikuisen ja pysyvän merkityksen todellisuudesta suhteessa materiaaliseen häviävään maailmaan.
Erityisessä sisäisen ikuisen maailman ja muutoksen ristipaineessa maailman tapahtumat alkavat kuitenkin tuntua absurdilta, aletaan kokea yhteiskunnan elävän ‘lopunaikaa’. Kyse on sisäisen käsityksen ja uuden tiedon tilasta liittyvästä ristiriidasta. Erityisesti tämä näkyy tässä hetkessä, kun joudumme painimaan Euroopassa tällä hetkellä sodan todellisuuden kanssa. Tilanne saattaa johtaa kaunaan, epäuskoon tai realiteettien pettäessä pahimmillaan psykoosiin.
Toiseus aiheuttaa kärsimystä niille, joiden todellisuus kohtaa yllätyksiä. Seurauksena on syyllisyys, joka on ominaista käskyjen moraalille altistuneilla. Sillä on opettu käytöstapoja. Uskonnot syntyivät useissa muinaisissa kulttuureissa nimenomainen ‘Big God(s)-käsityksen mukaiseen, valvovan silmän moraaliin.
Nykyinen esimerkki asiasta on alkoholisteille tarjottava AA-kerho, joissa opetellaan kahtatoista askelta hyvälle elämälle. Nämä perustuvat suurempaan voimaan tai jumalan tunnustaviin lupauksiin. Valvova sisäinen voima tuntuu yksinkertaiselta, jos ei muista millaista painolastia jatkuvien pettymysten myötä se aiheuttaa kantajalleen ja lopulta sen voi katsoa olevan sellaista struktuuria elämässä, joka romahtaa uuden syvemmän tiedon edessä.
Jospa olisi tapa rakentaa todellisuutta neutraalisti, uskomatta toiseuteen, vaan luoda hahmotusta oikein, ilman syyllisyyttä. Uskoa perusasioihin ja struktuureihin, ilman romahtamisen pelkoa. Syyllisyys elämän opettajana on tiettyyn asti kannattavaa, mutta ultimaattisena tunteena ihmisyyttä rajoittava.
Täällä länsimaissa halutaan rakentaa henkilökohtaista todellisuutta aina perustavammalle tiedolle, joka ei romahda uuden informaation saapuessa. Se on keino myös selvitä mahdollisimman hallittuun henkilökohtaiseen todellisuuteen.
Otan yksinkertaistavan mallin ihmisyyteen, motivaation ja struktuurin. Se mikä on keskeistä, on tunnemaailmamme muutoksen kourissa. Kukaan ei suhtaudu pettymykseen tai menetykseen tunteettomasti, oli sitten kyseessä toiseus vai puhtaasti materiaalinen kanta.
Voimme oppia paljon siitä, millaisia suhteita meillä on. Näissä ratkaisevat ne tunnesiteet joita pystymme luomaan. Mekaanisesti asiaa voidaan tarkastella yksinkertaisemman tarkastelun kautta komputionalismissa, struktuurin ja motivaation toiminnasta yhdessä.
Jos rakenne, struktuuri, jota maailmassa opettelemme, sosiaalisena ja toiminnallisena struktuurina on vahva, mutta motivaatio puuttuu, ei se auta selviytymään haasteista. Ihminen voi tietää kaiken, mutta toimia silti väärin, jos ei ole motivoitunut parempaan.
Samoin on struktuurin, jos emme tunne navigointiympäristöämme, vaikka meillä olisi motivaatiota, epäonnistumme.
Tunteidemme muutos ajaa myös motivaatiota eteenpäin. Tarvitaan siis erityinen verkosto toisiaan tukevia ajatuksia: toiseus päämäärällisenä kohteena tai vain joukko tarinoita, jotka kytkevät toiminnan motivaation henkilökohtaisiin päämääriin ja tarpeisiin. Tarinat, joissa on moraalinen opetus opettavat päämääriä. Toiseutta ei tarvita, jos tarinamme kantavat.
Miten tarinat voidaan luoda ilman toiseuden taakkaa?
Laajempi kuva kysymyksiin avautuu silloin, kun ajatellaan nykyistä luonnontieteellistä kertomusta. Meiltä puuttuu myös keskeisesti sellainen luonnon suojeluun liittyvä tieteellinen positiivinen tarina, jonka voisimme laajasti hyväksyä. Ilman toiseuttavaa tai epätäydellistä tietoa vastaavaa todellisuutta meillä ei ole positiiviseen päätelmään loppuvaa tarinaa elämästä. Tarinat ovat parhaimmillaan kun ne eivät tiedosta koko elämän olemusta, vaan leikkaavat vain osaan todellisuudesta. Jos kerromme kaiken tiedon tieteellisesti, meiltä silti puuttuu elämisen huipentuma kuolemassa.
Tieteellinen maailma kokonaisena tarinana ei luo kuvaa ’ikuisuuksista’ eikä erityisistä päämääristä. Olemme tähtipölyä ja palaamme tähtiin kuoltuamme. Tiede edustaa pitkälle vain struktuuria. Tarinat päättyvät entropian pakosta nollaan. Jokainen tarina, joka ei tunnusta toiseutta on enemmän puhtaan struktuurinen kuin motivaatioita herättävä. Nämä kaksi vastinparia tekemisen tuottamisena eivät löydä ihmisessä yhteyttä silloin kun on kysessä puhdas tiede, tarvitsemme toisia vaikuttimia.
Toiseuden mieli haluaa nähdä kuolemankin ikuisena crescendona (voimistuvana äänenä). Elämän päättyminen ja rajallisuus tarinana on myös kuitenkin helpotus monelle. Tieteellinen tarina ultimaattisin loppuineen tuntuu viimeisenä totuutena eksistentiaalisesti oudon lohdulliselta.
Onko AA ainoa keino lopettaa juominen?
Ilman toiseutta voidaan luoda kokonaisia maailmoja realiteettien ympärille, viitattaamatta ikuisuuteen. Ninkin yksinkertaiset asiat kuin ystävät tai kodin hoitaminen, saa meidät tuntemaan olomme motivoituneeksi ja tunteikkaiksi. Ne ovat osaltaan materiaalista maailmaa, mutta tarinoilla liitämme ne koko elämää määrittelevään henkilökohtaisten tarpeiden verkostoon.
Kyseessä ei siis pelkästään ole tunteet ja motivaatiot vaan myös tarpeet kytkeytyneinä näiden verkostoihin. Päämäärilliset motivaatiot syntyvät tarinoista, joissa jokin hyvä, eettinen käänne opettaa toimimaan oikein ja kanavoimaan oikein tarpeita. Tarinat ovat tärkeitä sellaisina suuntaviittoina, joilla navigoimme miedon eskapismin kanssa maailmassa.
Motivaatio löytyy lopulta tavallisista asioista. Aivot tuottavat motivaatioita pienistäkin asioista. Tarpeet jäsentyvät osaksi materiaalista tarinaa, siihen ei ehkä tarvita toiseutta. Meillä ei ole ikuisuutta ehkä turvanamme, vain tämä elämä.
Kuiville pääseminen vaatii oikeiden struktuureiden, ja motivaatioiden sekä sopivien askelien asettamista. Hyvillä tarinoilla voimme oppia suunnistamaan näiden tekijöiden todellisuudessa. Lisäksi on huomioitava henkilökohtaiseen todellisuuteen liittyvät sidokset. Sopivia tunnesiteitä toisiin ihmisiin ja omiin tarpeisiin.
Eskapismi päihdyttävän aineen välityksellä on väliaikaista, mutta oppimalla todellisuudesta struktuureina, henkilökohtaisina tunteina ja motivaatioina sekä tarinoina voimme suunnata kokonaisvaltaiseen eettisyyteen. Voimme oppia sellaista eskapismia, jolla hallitsemme omaa muutoksen- ja kuolemanpelkoa tilanteiden muuttuessa ja ilman toiseutta voimme kohdata maailmamme realiteettit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti