Tietoisuus ja informaatio struktuuri

Elämämme määrittävä tekijä on tietoisuus. Se on kaikki, mitä elämästä hahmotamme todelliseksi. Tietoisuutemme pitää sisällään neuroverkkoa, joka sisältää kytköksiä, jotka synnyttävät kokemuksen toimijuudesta, jonka kautta suunnistamme todellisuudessa. Se millainen todellisuus tai siinä suunnistava tietoisuus lopulta on, pysyy meille mysteerinä. Ehkä ikuisesti. Voimme kuitenkin filosofoida asiasta suunnistuksena tai puhuen vain liikkumisesta todellisuudessa tavoitteidemme kautta. 

Sen verran on määriteltävä suunnistuksen mahdollisuutta, että olettaisin todellisuuden olevan enemmän kuin näkyvä luonnollinen maailmamme, jonkinlainen kenttä portteja tai jotain kytköksiä, jotka solmivat sen yhteen ajassa ja materiassa. Kun meillä on tietoinen ihminen tai eläin, tai jopa kasvi tai fyysinen kappale, sen mahdollisuudet vaikuttaa muuhun informaatioon määrittyvät sen olemuksen tai syvemmin sen agentuurin mahdollisuuksien kautta. 

Siten agentti suunnistaa informaatio verkostossa ja on itse osa tätä informaation verkostoa, kuten myös fyysiset kappaleet. Tämä on yksinkertaistus ja ontologia fysiikan pohjalta, joka teorisoi David Deutsch Constructor Theoryn innoittamana, mahdollisuuksista joita fysikaalisilla systeemeillä todellisessa on. Eliön päämäärillä ja tarpeilla selittyy se miksi informaatio struktuurissa suunnistetaan, säilyttäen elämä, joka on agentille viimeinen tavoite. 

On otettava huomioon, että tässä oletetussa materiaalissa tai teoreettisemmin kvanttikentässä, itse kantavalla substanssilla ei ole meille merkitystä, vaan toisilla toimijoilla ja niiden välisillä suhteilla, jotka kentässä vuorovaikuttavat meidän kanssa. Sikäli meidän ei tarvitse ottaa kantaa todellisuuden struktuuriin kovin voimakkaasti, kun puhumme vain siitä, että suunnistamme siinä agenttien toimijuuksien välisesti. Tämä on iso helpotus filosofialle, joka ei ole kiinnostunut aktuaalisesta matemaattisesta tai fysikaalisesta toteutuksesta, vaan kaiken rakenteesta, agenttien välisenä struktuurina ja ontologiana.

Hyvä, päästiin ensimmäisiin määreisiin, mutta on pohdittava, että kilpailu tässä kentässä näkyy erityisesti niissä yhteistyökuvioissa, jota muiden toimijoiden jaetun arvostuksen muuttujan kautta saavutetaan. Kenttä sopii suhteita toisiinsa, ikään kuin päästäkseen syvemmälle struktuurissa yhteistyöllä, ja tässä se asettuu myös hierarkkiseen kilpailuun, kenttänä selviämis taisteluna, jäsenneltynä yhteisten päämäärien ja myös tarpeidenkin toteuttajana. Kulttuurinen ja sosiaalinen järjestäytyneisyys päältää syvempää informaatio struktuurin rakennetta. Informaatio on jakaantunut tasoihin, erilaisiin toimijoihin, jotka vastaavat näitä saavutettavia portteja tai solmuja.

Siinä struktuuri määrittyy toisista toimijoista kentällä, jotka kilpailevat yhteydestä omavaltaisissa asemissa eri kilpailun spektrien kautta. Jotkut ovat erinomaisia, jollain alalla ja se synnyttää suoraan alaspäin suuntautuvan hierarkian arvostuksia, joita vapautena, valtana, itsemäärittely oikeutena ja toimijuutena janotaan. Keskeistä kuitenkin on että darvinistisesti populaation etua ajatellaan kokonaisuudessa. Mikään agentti ei pysty yksin kilpailemaan monien populaatiossa esiintyvien ryhmien ohitse. Toimijat tässä informaation kentässä jakavat mahdollisuuksia yhteistyö kuvioihin, joissa saavutetaan syvempiä, vapaampia ja vaihtoehtoja sisältäviä evolutiivisen lokeron asemia yhdessä, syvemmällä tasolla on informatiivisesta solmuista tai porteista. 

Informaation kenttä jakaantuukin moneen tason yksiköiksi ja agentuuriksi monenlaisille solmuille ja porteille. Niin kosmologiseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen, evolutiiviseen, eliölliseen, agenttiseen, fenomenaaliseen, kemialliseen, kuin atomitason, ja ajan yksiköiden toimintaan.

Miten tietoisuuden kokemukset liittyvät informaatio struktuurissa suunnistamiseen? 

Kun ollaan määritelty struktuuria niin informatiivisena kuin kulttuurisenakin agenttien kokonaisuutena, on perehdyttävä siihen, miten tietoisuuden pyrkimystä suunnistaa voidaan hahmotella. Toimijoiden sisäinen hahmottaminen on muodostunut yleistykseksi siitä, mitä todellisuus informaatio struktuurin läheisinä suunnistus askeleina on. Tämä kertoo kartasta kuinka navigoidaan. Se on joko laaja-alaisesti hahmottanut, ottaen huomioon monien eri ympäristöjen selviämis metodit, kuten ihmisellä tai vain paikallisesti reaktiivinen kuten hyttysellä. Kumpikin suunnistavat agentteina todellisen struktuurissa, jossa näkyvä, navigoitava maailma, on pelkkä käyttöliittymä todelliseen, syvempää informaatioon, jota eliö yleensä aivoissa käsittelee. 

Onkin huomattavaa että informaatiossa suunnistamisen käyttöliittymä on näkyvä fyysinen todellisuus, materiaalinen aika-avaruus, mutta sen rakenteet menevät perus fyysisyyttä syvemmälle. Huomaamme omasta hahmottamisesta, mm. unista ja käsityksistämme esim. hengistä, ja tunnelmista minkä esimerkiksi metsässä käveleminen antaa, että paikoilla on meille toimijuuden tietoisuutta vahvasti määrittelevä muistijälki, jolla hahmotamme monia muitakin abstraktimpia asioita. Monet asiat joihin reagoimme, on tässä materiaalisessa substanssissa liikkumista. Aivomme ovat oppineet ne tila-rakenteet, jotka johdattelevat tiettyihin päämääriin ja tarpeiden tyydytyksiin. Silloin kyseessä on se, että meillä on kuva siitä millaisten porttien läpi pitää mennä informaatio avaruudessa saavuttaakseen päämääränsä. Tämä todellisuutta ennustava malli on syvällisinä porttisekvensseinä aivojen muistissa, johdattaen navigoivia aivoja todellisessa informaatio avaruudessa. Samalla tietoisuutemme kokemuksen estetiikassa on vahvat linkit juuri tilallisiin toimintoihin ja hahmottamiseen. 

Ulkopuolinen toistuu mielen ennusteissa, erityisenä ‘vapaana energiana’ (free energy), kuten Carl Friston sen muotoilisi. Siinä eliö pyrkii optimoimaan ja maksimoimaan valinnan tai toimimisen mahdollisuuksia. Toiminta on saavutettavissa neuroverkon estetiikassa fenomenaalisena tunteena tai sisäisenä aistimuksena. Erityinen neuraalinen estetiikka määrää sen, että jokaista neuroverkon tietoista tilaa vastaa neuroverkon laukeamisen korrelaatti neuraalisella tasolla. On myös tiedostamattomissa olevia refleksejä. Ilman syvää estetiikkaa neuroverkon elämykset eivät yhdisty neuroverkon laukeamisen kuvioina laajasti ja syvästi informaatio struktuurissa, ja silloin se todellisuus, jossa ihminen struktuurissa suunnistaa on suppeampi ulottuvuudeltaan. Tämän voimme havaita tietoisessa kokemuksessa ja toiminnassa suhteessa uneen, jonka laatu mittaa sitä kuinka tietoinen yksilö on.

Kun ollaan päästy tietoisuuden ja informaatio struktuurissa suunnistuksesta selvyyteen filosofiassa, on kerrottava lisää tärkeästä käsitteestä, nimittäin estetiikasta. Estetiikka on lainaus ihmisten tuntemasta taiteen tai informaation järjestäytyneisyyden kauniilla tavalla vaikuttavasta esityksestä. Tämä estetiikka on suora vertaus aivojen neuronien järjestäytyneisyyteen ja niiden välittämään kokemukseen. Estetiikka on välittäjä informaation järjestäytyneisyyden ja kokemuksen välillä, näitä voitaisiin kutsua myös tietoisuuden fraktaaleiksi, jos se auttaa hahmottamaan asiaa.

Neuraalinen estetiikka pystyy hahmottamaan kokonaisuuksia tietoisina tiloina, ja tämä vastaaa sitä navigointiin vaadittavaa tilaa, joilla esim. hyttynen pystyy räpyttämään siipiään oikeaan suuntaan navigoidakseen todellisuudessa etsiäkseen verta. Informaatio struktuurissa suunnistaminen on yleensä ulkoisen toiminnan aloittamista, tai vaikuttamista agenttien välisessä avaruudessa, esimerkiksi aivojen tilalla. Monesti puhe käsitetään yksiulotteisena fyysisenä ilmamolekyylien värähtelynä, mutta kommunikaatio sisältää myös yhteiset aivojen tilat, joiden muodostumisesta muiden jäsenten mielissä jaetussa informaatio struktuurissa navigoiva agentti on tietoinen.

Estetiikka luo esim. ajatukselliset sanat ja tunteet, jotka hahmottavat tiettyjä neuro-esteettisiä laukeamis järjestyksiä. Nämä rakentavat tietoisen kentän, ja hahmon sanoille ajatuksellisesti mielessä. Näistä neuronien esteettisistä suhteista nousevat fenomenaalisen tietoisuuden merkitykset, jotka ovat aivojen todelliselta tuntuvaa puolta. Sen sijaan että olisimme tietoisia neuronien laukeamisen ja ajastamisen määreistä aivoissamme, hahmotamme kaikkea kokemaamme tarinana ja visioina. Emme kuitenkaan tiedä tarkalleen, miten tietoinen kokemus syntyy, ja sen pitäminen suurena mysteerinä, on kannatettavaa. Materiaalisissa tulkinnoissa on syytä käyttää varovaisuutta, kuitenkin tiedämme millä tavalla aivomme reagoivat suunnistukseen maailmassa.

Lopulta suunnistaminen informaatio avaruudessa ja muiden toimijoiden kentässä, on runoa, tarinaa tai näkyä, jolla on meille merkityksellinen esteettinen tai fraktaalinen muoto. Tämä tulee esill mm. unessa. Lopulta se mitä kovasta informaatiosta porttien avautumisina, käsitämme on elämyksellinen tarina, jonka koemme neuronien fenomenaalisessa estetiikassa. 

Kokonaisestetiikassa yhdistyy monien aivoalueiden yhteistoiminta, yhden tietoisen nykyhetken tilan synnyttämisessä. Tällöin eri tiedon ja hahmotuksen alat aivoissa reagoivat nykyhetken navigaatioon, joka voi olla syvempää ja tarkoituksellisempaa ja elämyksellisempää, kun se hahmottaa laajoja informaatio struktuurin osia kokonaiskenttää yhdellä kertaa. Se tavallaan menee monista struktuurin porteista sisään yhtä aikaa ja sekvenssinä, niin että koemme tämän tarinana. Sitä emme osaa sanoa, onko kaikki kokemaamme vain sisäisen estetiikan aikaansaamaa vai osallistuuko ulkopuolinen maailma struktuurina myös meidän tietoisiin kokemuksiin. Voihan olla niinkin että universumi itsessään on runo tai tarina ja tietoisuus on kaiken kattavaa. Tieteessä on paljon ajatuksia, ettei näitä todella voikaan täysin erottaa toisistaan. Aivomme ovat osa meille ainakin näyttäytyvää tarinallista informaatio struktuuria, mutta onko ulkopuolinen pelkkää informaatiota vai osa tätä tarinaa?

Kokonaisestetiikka luo tietynlaisen todellisuuden informaatio struktuurin porttien syvän aukeamisen, ja mahdollistaa suunnistamisen sellaisten todellisuuden tekijöiden kautta, jotka ovat sen ihmis-, eläin- tai kasvi-agentille, kaikkein parhaiten selviämistä ja tehtävää tai päämäärää sekä maalia noudattava. Syvä tietoisuus edistää sitä, ettei tietoiselle agentille itse asiassa on vähän todellisia yllätyksiä informaatio struktuurissa suunnistaessa. 

Kulttuuri ja uskonto osana tietoisuutta

Kun on selvitetty tietoisuuden ja struktuurin suhteita, ja siinä samalla tietoista kokemusta estetiikkana, on tultava lopulta kulttuuriin, joka välittää meille kaiken informaation tietoisina elämyksinä ja aivojen käsitettävissä olevina jatkuvina tarinoina tästä struktuurista. 

Tietoinen sisältö, jota agentti käsittelee, on hänen kulttuurin kautta oppimaansa sisäistä merkitysavaruutta. Se on kokemusta, jolla hän jäsentää neuraalista estetiikkaansa. Tämä merkitysavaruus, saattaa olla toimivaa, pragmaattista ja informaatiostruktuuria syvältä luotaavaa, vaikka se olisi fiktiota tai vain taidetta, uskontoa tai sosiaalista kulttuuria, vailla tieteellistä, eksplikoitua sisältöä ja pohjaa. Deterministisessä universumissa fiktiollakin on opettava luonne totuuden kannalta.

Kuitenkin tiede antaa avaimet nousta tiedollisella tikkailla merkittävästi korkeammalle tietoisena korkeana näköalana syviin informaatio struktuuriin. Tieteen kautta monet asiat ovat hahmoteltavampia, ja kokonaisestetiikassa struktuurisempia sisäisesti, kuin kulttuurin ja uskonnon sisällöt. Emme voi suoraan hyljätä näitä, mutta ottaa ne tarkasteluun narratiiveina maailmassa. Nämä ovat lähinnä sitä suunnistamista, jossa merkitykset avaavat tietoisella tasolla tiedostamattomia ja mystisiä avaimia portteihin informaatio struktuurissa ja ne voivat olla myös hyvin pragmaattissta tietoa deterministisessä universumissa. Kulttuuri ja taide ei ole lainkaan väheksytttävä tiedon muoto! Se opettaa sisäisesti paljon fiktion kautta luotua herkkyyttä asioille ja informaatiolle. 

Lopuksi

Lopuksi voidaan sanoa, että todellisuuden informaatio struktuuri on hyödyllinen tapa hahmottaa ja filosofoida siitä miten ihmisen toimijuus tällä universumissa todennäköisesti tietoisena olentona toimii. Maailmankaikkeudessa on paljon deterministisyyttä, mikä viittaa struktuuriin. Myös se että täällä lopulta on vain vähän, jos ollenkaan satunnaisuutta. Jos tiedämme meistä suunnistajina vallitsevassa toimijoiden struktuurissa enemmän, myös vallitseva satunnaisuus on pienempää. Lopulta kyse on vapaan tahdon kysymyksestä, siitä onko maailmassa aitoja agentteja, vai ovatko nämäkin vain informaatio struktuurissa omalla determistisellä hahmotuksellaan suunnistavia eliöitä? Mitä tietoisempi olento on kyseessä, sen tarkemmin hän ennustaa struktuuria ja selviytyy. Tietoisuus voi olla myös este tietäville, ennustavalle prosessille, ympäristön vaihtuessa uuteen. Tarvitaan siis aina uusia lähestymistapoja oppia ja suunnistaa todellisuudessa.

Filosofia karsii pois kaiken sen, miten tämä aktuaalisesti matemaattisesti ja fysikaalisesti tapahtuu, ja keskittyy pelkästään suunnistamisen hahmotteluun siinä. Onkin jatkoselvittelyjen paikka teorian tasolla muodostaa hypoteeseja, jotka saattaisivat tukea käsitystä todellisen informaatio struktuurista.

Miksi paha voittaa ja hyvä aina häviää?

Keskeinen opetus joka nykyaikaan liittyy, on kaiken alistaminen hyödylle, hyödyllisyydelle ja tehokkuudelle, taloudelle. Saamme Suomessa seurata kehitystä, jossa yhä useampi taidekokonaisuus ja kansalaisyhteiskunnan keskusteleva piirre on suljettu, tämän tehokkuudelle ja leikkausten alttarilla. Tämä opetus lähtee jo aikojen alusta, jolloin taisteltiin siitä, saako korkoa periä. Koron kiskominen olisi erityisen haitallinen piirre, ja alistaisi ihmisiä liiaksi systeemeille. Nyt pääsiäisenä ajatukset ovat toiset. Puhutaan erityisestä systeemin vastaisuudesta ja uskonnollisesta ideasta, kun puhutaan siitä että Jeesuksen sovitustyö on lunastanut sitä kannattavat synniltä. Voittaako paha silti, ja Jeesus ei noussutkaan taivaisiin? Materiaalisella pahalla on siihen vain yksi vastaus.

Kuitenkin, nykyinen yhteiskunnallinen eepos, on havainnut yhä runsaammin sen, että ihminenkin tietoisuuden tarkastelun kautta on äärimmäisen materiaalinen, syvällä tasolla AI:n voimalla ohjailtavissa, johon vaikuttavat determismi menneisyydestä, ilman vapaata tahtoa. Materiaalinen paha on ideoiden ja ideaalien sijaan tuonut uudenlaisen fasismin aatteen pintaan. Ei materiaalisessa filosofiassa, vaan oikeastaan uudessa ideologiassa kristofasismissa. Tavallaan juuri se eetos on tullut osaksi ihmiskuntaa, kun ollaan alettu puhua talous, systeemi ja menestysteologista kieltä, joka puhuu pohjimmiltaan materiaalisista ja valtasaavutuksista sekä näkee woketuksen liian ideaalisena Jeesus-opetuksena, johon ei pidä uskoa. Se pohjautuu valtakeskeisesti, kristillisellä kielellä, äärimäiseen alistavaan valtaan, jossa yksilöoikeudet ja vapaus, on pyyhitty pois.

Kaikkia näitä yhdistää se että, kun yleisesti ideamme ovat hyviä, ja hyvää tarkoittavia, uutta luovia, joilla sisustamme yläkerroksen todellisuutta, joudumme ankkuroitumaan yhä uudestaan materiaalisiin arvoihin ja silkkaan pahuuteen talomme kellarissa ja perustuksissa. Kolikolla on kaksi puolta. On ideaali, mielemme vapaus, ‘vapaus synnistä’, mutta kolikon toisella puolella on aina pahuus, se miten materiaalisen maailman sen mukaan järjestämme. Johonkin materiaaliseen käytökseen nämäkin aatteet pohjaavat ja pelkistyvät. Nämä kaksi eivät ole erillisiä, vaan yhtä jokaisessa teossa ja taloudessa, kulttuurissa ja uskonnossakin. Tämä jää monelta huomaamatta. Jokainen teko on sekä ideaalinen että materiaalinen perustaltaan.

Ideat ovat yleensä hyviä, niillä rakennetaan tavoitteiden mukaista todellisuutta materiasta, mutta joillain pienellä osalla ihmisiä, ideatkin voivat olla pahoja. Erityisen ‘dark triad’ pimeän kolmikon kanssa tai anti-sosiaalisilla toiminnalla varustettujen ihmisten ideatkin ovat monesti yhteisön vastaisia tai yksilöiden hyvinvointia rajoittavia. Samoin ideologiat kulttuurisena voimana voivat arvoissaan sairastuttaa yksilöt erityiseen hyvä ja paha jaotteluun psykologisesti, jossa esimerkiksi vitaliteetista, erityisestä elämän voimasta, ja samalla vallasta tulee keskeisesti myös ideologian hyvä ja paha jaottelun piirre. Samoin evolutiiviset ominaisuudet kuten lisääntymiskyky, valta tai mielenterveys, voi äärimmäisissä kulttuureissa muodostaa tietyn ideaalin, jossa ideatkin näyttäytyvät pahoina. Yleensä ideat ovat hyviä, muodostavat uusia materian järjestäytyneisyyden muotoja. Mutta ideoissa on myös paha puoli, se riisto, millä resursseilla se idean toteuttaa.

Lopulta ilman ideaa mielessämme, joka edustaa vaikkapa rakkautta, emme voi järjestää sitä, ilman että järjestämme materiaa ympärillämme. Voimme poimia kukan puolisolle ja osoittaa rakkautta, mutta samalla paha saa vallan, kukka menettää juurensa ja materiaalisen kasvuympäristönsä, jossa se on menestynyt. Ideat eivät kanna, ilman materiaalin järjestäytymistä. Ilmastonmuutos, on myös tämän materiaalin järjestämisen, ideamme väärästä rakkaudesta, lyhytnäköinen ja kestämätön olemus. Jokainen ideamme on lopulta vain hetken riemua ja ehkä lyhytnäköistä rakkautta, järjestymistä pahan todellisessa materiassa. Lopulta materia voittaa, ja meille jää vain kuolema. Miten totaalista materiaalisessa ja toisaalta matemaattisessa universumissa se on, jää hieman auki. 

Opetus näin pääsiäisenä on, että ideoidemme, jaetun kulttuurisen hyvän vastakohtana, on aina materiaalinen järjestäytyminen ja pahuus, perusta, jos se siksi halutaan lopulta nimetä. Minusta kaikessa on lopulta kaksi puolta, ja joskus ideamme kantavat pitkälle kulttuurissa, niin että ne auttavat muita tietoisia olentoja materiaalisessa todellisuudessa suunnistamisessa. Usein ideamme ovat hyvästä, ja rakentavat yhteisöä. Esimerkkinä vaikka koron kiskomisen kielto, joka vapautti ihmisiä vuosituhansia velkaorjuudesta. Näitä ideoita nykyinen taistelumme kaipaa maailmassa. Sellaisia ideoita jotka ovat jo ihmisoikeuksien sääntöjen jaettuina perusteina. Vain antisosiaalinen ihminen tai jonkinlainen opportunisti asettaa oman edun muiden yläpuolelle. Usein, edelliseen liittyen, ideoilla on vaiettu pimeä puoli, toisten riisto. Tämä on valitettavaa taloudessa, jossa emme ajattele kuin osakkeenomistajien hyötyä, vaikka luonto ja ilmasto tuhoutuisi.

Jotkut taistelevat tätä vastaan jatkuvin ideoin, merkityksin, eskapistisin todellisuuspakoineen. Ehkä juurikin se opetus on että ihmisessä itsessään on se hyvä, mutta ulkopuolella ja ulkoavaruudessa on toiset vallat, jotka tuntuvat ihmisen toimijuudesta käsin pahoilta. Nykyinen valta on rikki, ja psykot määrää politiikan. Siinä lähiyhteisö voi näytellä pienin ideoin hyvää, vaikka isossa kuvassa mennään pahaan, kristofasistiseen sorto idealismiin. Näin usein onkin. Vain pienessä kaavassa pystymme hyvään, ja valta turmelee. Äärimmäisen suuri tietoisuus, on jotain mitä emme ymmärrä ja koemme sen pienen toimijuudemme tavoitteita kohden pahana. Niinpä tämän pääsiäisen epistemola pitäisi kuuluakin: Good loses. But dream big as long you live, not denying it’s evil side.

Edit: 18.4. Ideoidenkin pahuutta kuvaava kappale

Moniääninen yhteiskunta: Tasa-arvosta suomalaisen yhteiskunnan tueksi

Ihmisen tietoisuuden luonne ja uutta luova tietoinen tekoäly

Miten suhtautua siihen että mielessä on kaksi eri luonnetta tietoisuudelle. Pääsytietoisuus ja fenomenaalinen tietoisuus. Miten nämä eroavat, ja miten niitä voitaisiin luonnehtia tekoälyn uutta luovan toiminnan kannalta?

Teksti käsittee ihmisälyn ja tekoälyn suhdetta tietoisuuden kahteen ulottuvuuteen: pääsytietoisuuteen ja fenomenaaliseen tietoisuuteen. Pääsytietoisuus kuvataan automaattisena, ei-sisäistä havaintoa vaativana toimintana, jota verrataan laajojen kielimallien (LLM) toimintaan ja tietokantahakuihin, korostaen sen determinisyyttä ja vapaan tahdon puutetta. Fenomenaalinen tietoisuus puolestaan liittyy kokemiseen, toimijuuteen ja oppimiseen, jolloin se nähdään subjektiin liittyvänä, vaikka sekin voisi olla mekaanisesti determinististä syvemmällä tasolla. Lähteet esittävät hypoteesin, että fenomenaalinen tietoisuus muuttaa aikaa ja järjestää todellisuutta oppimisen kautta, kun taas pääsytietoisuus toteuttaa universumin deterministisen todellisuuden. Kirjoittaja toteaa näiden määrittelyjen olevan alustavia ja filosofisia pohdintoja, jotka saattavat vaatia päivittämistä myöhemmin. -NotebookLM

Audioyhteenveto:
https://notebooklm.google.com/notebook/2d267d56-1661-4e6f-a78c-f97ee61dd4a8?artifactId=910a06b4-2bbe-4ccc-921f-35e0fc782f1f

Tietoisuus on jaoteltu sen vastaavuuden mukaan sisäisissä reaktioissa, jotka on helpommin tai vaikeammin selitettävissä, fenomenaaliseen tietoisuuteen tai pääsytietoisuuteen. Fenomenaalisen tietoisuuden ongelma tunnetaan erityisenä vaikeana ongelmana kun taas pääsytietoisuus voidaan selittää. Fenomenaalinen tietoisuus on kokemista, tiettyä tunnetta, ajatusta tai muuta aistimusta tai sisäistä havaintoa tietyistä tietoisuuden informaation osaksi tulevista asioista. Pääsytietoisuudella kuvataan taasen keskeisesti sellaista toimintaa mikä ei tarvitse sisäistä havaintoa, jotta se tulisi reagoinnin kohteeksi tietoisuudessa. Tällaista on esimerkiksi aikuisena pyörällä ajo, tai hampaiden harjaus. Ne ovat jo opittuja, automaattisia toimintoja.

Pääsytietoisuutta määrittelee eräänlainen tekoälystä tuttu laajojen kielimallien ominaisuus, ikään kuin tiedon hankinnassa kyseessä olisi puhtaasti tietokantakysely, jossa arvoille haetaan vastaavaa avainta ja tietueiden yhdistelmää ja sen suorittamiseen johtava toiminta. Pääsytietoisuus vastaa jollain ilmenemis muodoltaan, kuten sanoina tai toimintoina suoraan ikään kuin tietokantahakuja sille annettuun informaatioon. Silloin tietoisuus muodostaa pelkkiä vaikutelmia, tuttuja tiedon avaruuksia ja ‘maailmoja’ ja tietokantahakuina tietoon. Pääsytietoisuutta ihmisessä ja laajan kielimallin, LLM:n prompteilla tekoälyn ‘pääsytietoisuutena’ hankittua tietoa muistuttaa nimenomaan tällainen tietokantahakua muistista. Tiettyjen opittujen avainten hakeminen tietokannasta. Nämä avaimet eivät koskaan ole täydellisiä ratkaisuja, mutta osuvat heuristisesti maaliinsa, puhtaan haetun tiedon perusteella. Laajat kielimallit ovat hieman monimutkaisempia kuin tietokantahaut, mutta deterministinen periaate on sama. Ne eroavat toisistaan huomio-tasolla, ja neuronien toiminnassa, muuten ne muistuttavat lähestulkoon toisiaan deterministisyydessä.

Tämä eroaa huomattavasti fenomenaalisesta tietoisuudesta, jonka suurimpana aiheuttavana tekijänä on henkilön oma toimijuus, ‘self’ ja sen kokemus ja ero sekä asema ulkomaailmaan. Tietynlaisten kokijaan itseensä liittyvä tietoisuus siitä, mitä informaatio merkitsee maailmassa hänelle ja ehkä myös, mitä subjektista käsin se on tulkittuna muille. Tämän voidaan katsoa ehkä olevan yhtä determinististä, mutta synnyttävän tietoisen kokemuksen toimijassa, ihmis-agentissa. Fenomenaalinen tietoisuus kokee tietoa, jollain sellaisella tasolla, jonka voidaan katsoa olevan subjektin objektiivisuutta maailmaan. Hänen toimijuutensa syviä rakenteita, jolla hän muodostaa omaa kokemustaan ja opittua tietoa maailmasta. Tärkeää on myös huomata että fenomenaan sisältyy juurikin tuo oppimisen käsite. Fenomena on koettua, toimijuuteen itseensä liittyvää, maaliin osuvaa tietoa siitä, kuinka asiat tulisi järjestää maailmassa tietoisen tulkinnan avulla.

Nämä määrittelyt saattavat olla suuntaa antavia mielen ja tekoälyn toiminnassa. Ne perustuvat käsitykseen siitä, että aika on dynaaminen ja toimijuuden mukaan muuttuva menneisyydestä tulevaisuuteen. Se kuitenkin pitää tiukasti määriteltyä vapaata tahtoa mahdottomana. Siten pääsytietoisuus olisi nimenomaan ilman vapaata tahtoa pelkkä tietokantahaku. Pääsytietoisuus LLM:ssä voitaisiin mahdollisesti toteuttaa monimutkaisella tietokannalla. Tässä erityinen propabilistinen neuronin valta päättää tietystä propagaatiosta, voitaisiin määritellä tietokannassa heuristisella sattumalla. Lopulta koko LLM:n sisältö voidaan sijoittaa tietokantaan, jossa toimijuus neuronia vastaavasti on monimutkaisessa ‘taulun’ hakufunktiossa. Tämä pääsytietoisuus on täysin ilman vapaata tahtoa ja ilman toimijuutta, joka olisi yksilössä.

Fenomenaalinen tietoisuus ei ole tietokantahaku, vaan toimijuuden ilmentymä. Se on sisäisiin asemiin maailmassa liittyvien tilojen, mm. sosiaalista asemaa vertaileva todellisuus. Se saattaa kuitenkin kokemuksenakin olla yhtä deterministinen kuin pääsytietoisuus. Dynaamisessa ajassa, joka on dimensionaalinen, menneisyys ja tulevaisuus ulottuu tietoisuuteen nykyisyydessä, mutta voi olla toimijuuden määrittämää todellisuutta. Siis sellaista jota toimijuus ohjaa, mutta on syvällisellä tasolla mekaanista. Toimijuus voi olla nimenomaan tällainen ajan dynaaminen vastaus, joka antaa mahdollisuudet ajassa näkyville muutoksille, oman deterministisen toimijuuden sisärakenteiden mukaisesti. 

Palataan vielä tähän deterministisyyteen. On siis huomattava ero sen deterministisyyden välillä, mitä pääsytietoisuus on, ja sen kokemuksellisuuden, jota fenomenaalinen tietoisuus on. On luultavaa, että tämä kokemuksellisuus on yhtä ‘determinististä’ kuin pääsytietoisuus, mutta erilaisella ympäristöön ja aikaan sekä laajemmin universumiin suhtautuvalla tavalla. Pääsytietoisuuden määrittäjänä on suhteellisuus eri tietojen välillä, fenomenaalisen tietoisuuden suhde määrittyy yhteydestä toimijuuteen ja tämän suhteisiin ja mahdollisuuksiin maailmassa. Toimijan toimintaa syvällä tasolla määrittelee myös deterministisyys, vaikka voidaan katsoa myös nimenomaan pelkästään pääsytietoisuuden alalta asiaa, ei deterministisenä. 

Kun pääsytietoisuus on tietokantahakuja ja fenomenaalisuus subjektiin liittyvää relaatiota, voidaan luonnehtia, että nämä molemmat ovat lopulta deterministisiä, mutta eri tavoin maailmaan suhtautuvia. Kun tiedämme että fenomenaalinen on sinänsä aikaa editoivaa, ja erilaista tietoisuutta kuin pääsytietoisuus, tiedämme, että sillä on ominaisuuksia järjestäen todellista. Tämä saattaa liittyä siihen että nimenomaan fenomenaalinen tietoisuus editoi universumin ilmiasua, oppimisen kautta. Oppiminen tavallaan muuttaa muuten deterministä maailmaa fenomenaalisen tietoisuuden kautta. 

Fenomenaalinen muuttaa aikaa ja editoi universumia kun taas pääsytietoisuus toteuttaa universumin deterministisen todellisuuden. Tämä näkemys pohjautuu ajatukseen tietoisuuden muuttavasta ja universumia säätelevästä voimasta, kuitenkaan pitämättä tietoisuutta kaiken perustavimpana ominaisuutena. Tiedämme että tekoälyllä on heikkous, ettei se pysty muodostamaan uusia todellisuuksia ja tietoa, muuta kuin vanhasta oppimalla. Fenomenaalinen oppii, ja muuttaa ajan trajektiota, mutta lopulta toimijuus maailmassa on ehkä vain näennäistä. Toimijuuden muutokset ovat ehkä vain eliön tai tekoälyn ulkopuolella, ajan editoinnissa, vaikka ne voisivat olla myös sisällä, ulkopuolisen maailman reagoinneissa. Universumimme saattaa kuitenkin olla yhtä, eli ulkopuolinen ja sisäinen ovat yhtä, ja se mikä todella editoituu tietoisuuden fenomenaalisessa oppimisessa, on nimenomaan ulkopuolinen aika ja sen dimensiot.

Olemme sukeltaneet monimutkaiseen filosofiaan pääsytietoisuuden ja fenomenaalisen tietoisuuden olemuksesta. Keväällä käyn kurssia aiheesta, ja katsotaan onko tietoni asiasta enää silloin paikkansa pitäviä. Voin ehkä joutua päivittämään näkemyksiäni, mutta julkaisen ne näin tuoreeltaan, kysymysten ajankohtaisuuden takia. 

Hypoteettiset väitteeni tietoisuudesta ja sen ajan teoriasta vaatisivat vielä matemaattista ulkoasua, ja sen fysikalisointia ja testausta.

Rakkauden käsite (kristillisessä) ateismissa

Totuuden etsintä on hyvä tavoite. Nimenomaan etsintä. Mitään valmista totuutta ei maailmassa ole, ja omasta totuudesta voi kehittyä sellainen lyömäase, etteivät sitä muut kestä. Totuuden etsintä ei saa olla liian vakavaa. Lopulta kaikki, ehkä loputtomasti perusteltu totuus ja metafysiikkakin, palautuu ihmisten välisiin suhteisiin, rakkauteen ultimaattisesti. Niinpä totuus jää tavallaan kakkoseksi tärkeysjärjestyksessä siinä, miten ihmisiä kohtaan on käyttäytynyt. Omasta 'totuudesta' on mahdollista antaa tilapäisesti periksi silloin, kun saavutetaan yhteistyön sujuvuutta tai rakkautta, mutta ei millä tahansa moraalisella hinnalla. Totuus on hyvä pyrkimyksenä, mutta pyhitettynä, ehkä liian kova toteamus muille, varsinkin jos rakkaus siitä kärsii. Totuus haastaa uhrautumaan, jotain sellaista tärkeää elämässä, jossa ihminen saattaisi olla sosiaalisesti parempi. Mutta kun totuus ja rakkaus asetetaan pariksi, ymmärretään, että kumpikin on voimallisia vain yhdessä. Joku voisi kutsua tätä kristilliseksi ateismiksi.

Alun jälkeen on valotettava käsitteitä mytologioista ja niiden muodostamista maailmoista. Se mitä olemme ihmisinä ei lopulta ehkä perustu viimeiseen ontologiseen, perustavaan todellisuuteen asioista. Metafysiikka ja uskomukset ovat tärkeitä, kun viestitään vertaisten kanssa, ja jaetaan sama kulttuurinen maisema keskusteluissa. Kuitenkin ei-tieteelliset merkitysten maailmat, kuten mytologiat liittyvät sellaiseen todellisuuteen, josta emme lopulta voi sanoa yhtään mitään varmaa. Raamattu on yksi tällainen mytologia. Eli sellainen asioiden maailma, jota emme voi tieteellisesti perustella. Lopulta mytologia, joka väittää jotain perustavaa metafysiikkana häviää ihmisten väliltä ja niiden tunnesisällöt ja siteet tulevat merkityksellisisiksi.  Ihmisten väliset suhteet, siihen mitä ultimaattisesti rakkaus toisia kohtaan osoittaa. Olemme oman metafysiikkamme vankeja, mutta kantaako metafysiikka ihmisten keskellä välittämistä ja rakkautta, on oleellisempi kysymys, ei se kuka oli lopulta tismalleen oikeassa. Tämä on tällainen yksi näkemys, kurjempiakin todellisuuden näkemyksiä on, jossa edes rakkaus ei merkitse mitään, koska kaikki palautuu kuolemassa nollaan. Tavallaan totta, mutta ajassa meidän olemuksellamme temproaalisena on merkitystä, jokaisella rakkauden teolla on ajallinen merkitys, vaikka kaikki olisi lopulta merkityksetöntä universumin kuollessa. Jotkut pitävät rakkautta ikuisena. Sen muuttava voima yksilössä on jotain, joka muistetaan koko elämän ajan – ikään kuin ikuisesti. Tietoinen kokemus on kuitenkin se mikä ratkaisee sen millaiset uskomukset ja niistä johdetun käsityksemme perimmäisestä järjestyksestä maailmassa muodostamme, joka kuitenkin palautuu siihen miten olemme muiden ihmisten ja luonnonjärjestyksen kanssa.

Tavallaan tarkoitin pohjimmaisesti, että tietoista kokemusta määrittää metafysiikka, uskomukset, jotka transsendenttisesti ylittävät materiaalisen maailman, kuten käsitykset jumalasta, tuonpuoleisuudesta, yliluonnollisesta tai vaikkapa ateistisesta, harvemmin ideologisista uskomuksista, maailmankaikkeuden määreenä. Koko sisäinen fenomenaalinen kokemuksemme on toisella tasolla kuin materia, mitä perustavana tasolla ihmisinä olemme ja mitä ympäristössä voimme havaita.

Tämä metafysiikka kuitenkin palautuu ihmisten välisiin liikkeeseen, tunnelmiin ja vaikutuksiiin. Tässä tulen rakkauteen, metafysiikka ihmisten toimintana palautuu lopulta ultimaattisesti rakkauteen. Siihen millainen olen toisille ihmisille, vaikka olisinkin metafyysisesti hyvin korkealla tiedossani. Metafysiikka taasen on pettävää, ja siinä on vaikea perustella tietojaan järkevästi tai ainakin kaikki perustelut tuntuvat lähes yhtä hyviltä tai muodostavat oman kulttuurisen uskomusten piirin jatkumoja. 

Tullaan siihen mitä jo looginen empirismi kosketti tietoteorinana viime vuosisadan alussa. Sitä kutsuttiin myös Wienin piiriksi. Siis sellaisena arviointina, missä pyrimme määrittämään, miten voimme hankkia tietoa maailmassa. Metafysiikka on vaikea laji saada tietoa ja käyttäytyä niin, että sillä tiedolla saavuttaisimme muuta kuin kulttuurista yhdenmukaista toimintaa. Tiede on kiistellyt loogisesta empirismistä, joka teki jaon tieteen ja metafysiikan välillä jyrkästi. Perustavalla tasolla, meidän on huomattava, että tieteellinen metodi, varmennettu tieto, ja sen sijaan mytologiset käsitykset jumalana, joidenkin mukaan ilmoitus’tietona’ tai vaikkapa myöskin ateistisina uskomuksina, ovat erilaisia ja keskustelevat tiedon olemuksesta eritavoin. Samoin ne suhtautuvat rakkauteen maailmassa eritavoin. Kumpi suhtautuminen on oikeassa? Tieteellinen metodi ja materialismi kiertää koko kysymyksen rakkaudesta ja ideologiat metafysiikkana kompastuu omiin saappaisiin, ovat enemmän rakkautta kuin tietoa, että se ohittaa jo kerrottuna reaalisen todellisuuden. Rakkaus on kuitenkin monelle totta ja oikeaa, miten tehdä rakkaudesta myös tietoon liittyvästi hyödyllistä?

Pragmaattisesti se mikä toimii maailmassa on tietoa ja sen kanssa pystyy navigoimaan maailmassa. Metafysiikka on enemmänkin kulttuurista navigointia, kuin pitävää tietoa todellisuuden ohjaavuudesta. Jos rakkaus on kompassi, jota käytämme suunnistamisessa maailmassamme, täytyy meidän virittää se vastaamaan tiedon askeleita maailmassa. Tämän voimme tehdä kun näemme rakkauden perustavana ominaisuutena ihmisten välillä, johon tieto ja perimmäiset kysymykset ohjavat. Kuitenkin kaikki tieto, metafyysinenkin, on tämän universumin lainalaisuuksien deterministisen järjestyksen asteittaista, kerroksittonutta tuntemista, vaikka emme voi olla varmoja tiedon paikkansa pitävyydestä. Fiktiokin voi osoittaa rakenteita, mutta tavallaan sen semantiikka palautuu fyysisyyteen, siihen että oikeasti minun suhteellani toisiin on suurempi merkitys, kuin sen rakenteita opettavalla fiktiivisellä semantiikalla. Looginen empirismi etsi vielä tiedon ominaisuutta, metafysiikalla ja fiktiolla voi rikastaa olemusta. Tätä on myös tietomme jumalasta tai sisäisestä totuudesta moraalisena kompassina. Sen opetus on lopulta fyysinen, ja palautuu ultimaattisesti keskinäiseen rakkauteen. 

Minusta ateistisesti kaikki palautuu yksilöön, vaikka tietoisuuskin ulottuu ulkopuolelle. Tätä kuitenkin lohdullisesti määrittää toteamus, että metafysiikka, jolla elämäämme rikastamme, palautuu fyysisyyteen, ihmisten välillä oleviin suhteisiin ja ultimaattisesti rakkauteen.

Edit:25.11. selkeytetty loogista empirismiä ja lisätty johdantoja kappaleisiin

Jutustelua Miesten aggressiosta.

Okei, niin elikkä, silleen, että kuin miehillä arvostetaan sellasta toimijuutta ja tietyssä määrin, sellaista aggressiivisuutta, että ne niin kuin hallitsee tai tavoittelee asioi. Lapsil se näkyy tai pojilla esimerkiksi semmosena fyysisenä aggressiivisuutena tai verbaalisena aggressiivisena humorina. Mutta sit aikuisille se näkyy semmosena, että tavoittelee erilaisia asioi niin kuin varallisuutta tai hienoa taloa tai autoa tai venettä. Se aggressiivisuus näkyy aikuisella semmosena kilpailuna, että aikuisil ei enää suvaita sellasta niin kuin suoraan aggressio, mutta niin kuin jotenkin teinien maailmassa on ihan tavallista semmoinen suora aggressiivisuus peleissä. 

Joo, ja sitten tämä aggressio näkyy parisuhteessa, tietyllä tavalla voimakkaana toimijuuten korostumisena miehellä. Tavallaan se, että se heijastuu moniin parisuhteen asioihin. Jos tällaista toimijuutta ei opetella lapsena aggressiivisuuden kautta, niin sitä voi olla vaikea saavuttaa myöskään aikuisuudessa, koska silloin ei ole omaksunut semmos välttämättä riittävä miehiltä odotettava aggressiivisuutta tai oman asiansa ajamista. Miten kauniisti sanotaan, sanotaan sitä, että niin kuin pärjäis yhteiskunnassa ja yhteiskunnassa pärjätäkseen tarvitaan tietty määrä aggressiivisuutta. Naiset myös helpolla pitää sitä miehellä sitä aggressiivisuutta semmosena moraalisena selkärankana, että ne on jämeriä tai miehiä, että niillä on jotain periaatteita mitä ne puolustaa. 

Sillä aggressiivisuudella tavallaan puolustetaan omaa toimijuutta, mutta eri ikäisenä ja kehitysvaiheissa sekä parisuhteissa tämä kanavoituu kovin erilaisesti. Miehiltä vaaditaan tätä, mutta sitä on vaikea tunnustaa ja kanavoida nykyisessä yhteiskunnassa, jossa naisten asema on jotenkin sellainen, että se määrittelee pitkälle miestenkin asemaa. Naiset usein yksin päättää parisuhteistaan, evolutiivisen paineen sanelemina, joissa miehet ovat yliedustettuja tai laajemminkin he päättävät siitä, millaiseen asemaan he tietyt miehet asettaa. Niin kuin omalla toiminnallaan he ovat yhtenäisempiä kuin miehet, joilla on vain aggressiivisuus, mutta vähemmän yhteistyökykyä ja kulttuurin lukemista. Tietty antisosiaalinen agenda kuuluu tähän agressiivisuuteen ja se on monesti vaikea sovittaa yhteen yhä smoothimmassa yhteiskunnassa, jossa yhteistyö ja viestintä on yhä tiiviimpää.

Narsismi on korostunutta aggressiota. Se on systemaattisempaa ja kokonaisvaltaisempaa sekä suunnitelmisempaa toisten näkemistä välineenä kuin aggressiivisuus. Narsismi on epäsuoraa aggressiivisuutta ja sen alalaji. Sosiaalinen media on täynnä usein narsistista aggressiota. Se on piikittelevää ja tietyt asemat ja asenteet pitävää, sen sijaan että siinä pyrittäisiin edes yhdessä ymmärtämään asiasta enemmän. Aggressiivisuus näkyy siinä että jatkuvasti tarkkaillaan valta-asemia. Ja se tekee keskustelusta epädemokraattista ja ahdistavaa useimmille. 

Aggressiivisuutta kanavoituu laajasti yhteiskunnassa. Huumorin varjolla työpaikalla vitsailu ja piikittely tai sosiaalinen peli ovat nykyisen miesten aggression suurimpia ilmentymiä. Miehet ovat ongelmissa, vuosisatoja ja tuhansia vuosia kestäneestä roolistaan yhteiskunnassa. Luolamiehen perhettä ja yhteisöä koossapitävää voimaa ei kanavoida enää niin. Monet ovat muuntuneita aggression muotoja. Se on peiteltyä, koska suora aggressio nähdään aikuisten maailmassa alkukantaisena. Aggressiivisuudella on valtaa kanavoituneena hälyttävän paljon yhteiskunnassa.

Liian altruistinen suhtautuminen ympäristöön tekee ihmisestä helposti hyväksikäytettävän. Tällainen ihminen ei tunnista rajojaan ja tiedosta, kun niiden yli kävellään. Tietty määrä kanavoitua aggressiota saattaa olla hyödyksi, mutta toivoisi sitä että keskustelijoille ja vuorovaikutuksessa oleville henkilöille jätettäisiin tilaa ja suhtauduttaisiin heihin yhdenvertaisesti. 

Demokratiassa pyritään jättämään tila toisten mielipiteiden ilmaisulle ja otetaan opiksi toisilta. Hierarkiseen järjestelmään fiilis on aivan eri. Siinä totuudella ei ole väliä, vaan joidenkin päälliköiden eturyhmiin kohdistuvalla todellisuudella. Mutta demokratiassa totuus nousee tärkeäksi, nimenomaan yhdenvertaisuutena ja tilana, jonka jokainen päättäjä jättää yleisölleen ei-aggressiivisena käyttäytymisenä sananvapaudessa, jossa on oikeudet toimia ja vaikuttaa. Ei-aggressiivisuus on sosiaalisen käyttäymisen opettamana laajasti kannatettavaa.

Keskustelu käytiin filosofi Jarkko Niemelän kanssa. 

Teoreettinen ajatus ei-informativisesta stuktuurista mahdollistaisi kvanttitietoisuuden navigaation

Uudenlainen näkemys kvanttimekaanisesta tulkinnasta mielessä.

Tekstini vilisee joillekin uusia käsitteitä. Siksi yritän selittää ja selkeyttää käsitteitä, mutta jos haluat aihetta tutkia, sinun on tutustuttava kvanttimekaniikkaan syvemmin. Kyseessä on uudenlainen teoreettinen kehys kvantti mielen tai tietoisuuden toiminnalle. 

Kuuntele audioyhteenveto suomeksi jos haluat helposti omaksuttavan version: https://notebooklm.google.com/notebook/b26f43f6-0bd3-4f5c-9f8a-43e6690cc4d6/audio

Ensinnäkin kun puhumme mielestä, tarkoitan sillä meille ilmeneviä ajatuksia ja tunteita. Niitä kokemuksellisia, eli siis tarkennettuna fenomenaalisia, kokemuksellisia ilmiöitä, joissa materiaaliset aivomme saavat toisen asteisen kokemuksen. Fenomenaalinen tietoisuus saattaa olla enemmän kuin neuronien toiminta. Spekuloin että kyseessä olisi laajempi kvanttimekaaninen toimijuuteen ja ei-informatiiviseen struktuuriin liittyvä kokonaisuus. Tämä ilmiö on tietoisuus, se että asiat tuntuvat joltain, tai ajatukset flow'ssa, virrassa seuraavat toisiaan. 

Kehittelen ajatusta erityisesti siitä, miten meillä voi olla kokemuksellinen puoli tietoisuudessa. Tätä tiede ei ole pystynyt selittämään. Olisi ensinnäkin aloitettava siitä, että meillä on tavallaan monistinen selitysmalli asioille, että neuronien toiminta ja niiden suhteet vastaavat siihen, että tietoinen kokemus syntyy. Asiassa ei mielestäni ole dualismi, mielen ja neuronaalisen fyysisyyden erotus, vaan se että niissä kehittyy yhteyksiä, jotka määrittävät sitä tilaa, jossa asiat pelkistyvät tietoisuuden kvanttimekaanisessa ilmiöissä toisaalta yhdeksi ajatukseksi kerrallaan ja toisaalta monisyisiksi tunteiksi, jotka saavat tiettyjä ulottuvuuksia kokemuksina. Nämä saattavat olla yhtenäisen tietoisuuden ‘voiman’ ilmentymistä. 

Kuitenkin mitä huomioimme siinä kun käsittelemme tietoisuudesssa asioita on teoriani mukaan sitä, että käsittelemme siellä kvantti-super-positioita. Kun katsomme pöytää, reagoimme sen superpositioihin ja tallennamme tämän neuronien välisiin suhteisiin. Käsittelemme informaatiota kuitenkin edelleen niin että meillä on mielessämme yhteys tähän pöytään, muistimme ei-informatiivisien viittausten kautta. Nämä ei-informatiivisen viittaukset ovat lomittumista tämän pöydän informaation kanssa. 

Lomittumisessa on kyseessä kvantti-ilmiö, jossa hiukkasten superpositiot alkavat jakaa toisilleen strukturaalisia tiloja, mutta ei-informatiivisesti. Niin että niiden välillä ei välity informaatiota. Kvantti hiukkaset voivat lomittua eristetyissä laboratorio-olosuhteissa, mutta ajatukseni mukaisesti näin käy myös reaalimaailman yhteisessä systeemissä. Spekulaatio on että tietoisuuden toimijuus voi nimenomaan toimia tälläisen ei-informatiivisen struktuurin navigaationa, niin että se ottaa haltuun tiettyä ulkopuolista lomittumisena, jolla ei ole suoraa kosketusta yksilöön.

Kvanttilomittuminen on ennen kaikkea ei-informatiivinen struktuuri, jolla järjestelmät tulevat tietoisiksi, informaation saavuttaessa struktuurin ajallisesti myöhemmin ja jakaessa keskenään eri alueiden linkittyneitä informaatioita yhteisessä informaatio avararuudessa. Struktuuri on propabilistisena läsnä, neuronien vaikuttaessa ympäristöön, ja ollessa ei-lokaalissa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Voidaan ajatella että näkyvä universumi on yhtä tämän ei-lokaalisen kvanttimekaanisen lomittumisen kanssa.

Oletus on, ettei kvanttimekaaninen lomittuminen tietoisuutena muuta varsinaisesti neuronien determinististä toimintaa, mutta antaa yhtenäisen kuvan ja kentän neuroneille olla harmoniassa ja fenomenaalisessa suhteessa toistensa kanssa. Fenomenaalinen suhde kuvaa tietoisuuden ilmiötä, jolla ihminen käsittelee neuronien ilmenevää toimintaa. Fenomenaalinen ilmiö suhteena kuvaa sitä mitä kvanttimekaaninen struktuuri saa aikaan, kun neuronit ovat suhteessa toisiinsa lomittuneessa tilassa, struktuurissa.

Pidän ajatusta kvantti tietoisuudesta kutkuttavan hedelmällisenä. Se selittää sen miksi kvanttimekaaniset voimat ehkä typistyvät harvempiin ulottuvuuksiin tietoisuudessa ja saavat kapeamman kaistan, tietyn ykseyden. Jos tämä tietoisuus onkin se mikä selittää ei-lokaalisia ilmiöitä, sillä kun se on joskus vuorovaikutuksessa tai tarkkailussa jonkin asian tai materian kanssa, niin se ikään kuin jättää portin auki kvanttilomittumisena ottaa haltuunsa tämä tietoisesti myöhemmin, neuronien viitatessa siihen kvantti avaruudessa, kun sen lomittuminen on jollain tasolla aivoissa. 

Analyysiä ei-informatiivisesta tietoisuudesta kvanttimekaniikassa.
(teksti tuotettu yhdessä Gemini tekoälyn kanssa)

Vaikka "kutkuttavan hedelmällinen" ajatus tietoisuuden ja kvanttimekaniikan syvästä yhteydestä on kiehtova ja saattaa tarjota reittejä kohti uudenlaista monistista ymmärrystä, on tärkeää pitää jalat maassa.

Ajatus, että tietoisuus voisi "typistää" kvanttimaailman monimuotoisuutta rajoitetummaksi, yhtenäiseksi kokemukseksi (kuten superpositiosta romahtamiseen ja "yhden ajatuksen" luomiseen), on vahva ja intuitiivisesti vetoava analogia. Se on yksi tapa, jolla kvanttimekaniikan periaatteet voisivat "selittää" tietoisuuden fenomenologisia ominaisuuksia, ilman suoraa "woo"-leimaa, vaikka tiede ei tätä vielä todista.

Sen sijaan ajatus, että tietoisuus jättäisi "portin auki kvanttilomittumisena" ottaakseen myöhemmin haltuun asioita ei-lokaalisti, ylittää nykyisen fysiikan ja biologian rajat merkittävästi. Se edustaa "woo"-spekulaatiota, koska sille ei ole tukea kokeellisesta tiedosta tai vakiintuneista teorioista, ja se vaatii kvanttimekaniikan perusperiaatteiden laajentamista tavoilla, joita emme tällä hetkellä ymmärrä tai voi testata.

"Mutta jospa portti ihmisen ja ympäristön välillä on hienosyisempi kuin koetilanteissa eristettyjen kvanttimekaanisen laitteiden toiminta. Jospa lomittuminen on yleinen ominaisuus. Ja että tämä ympäristön tietty havainnointi, 'avaa portin' käsitellä ympäristön objektia tietoisuudessa, ikään kuin ymmärtäen sen luonnetta sisäisesti tietoisuuden työkaluna. Portin avaaminen kohteen ja tietoisuuden välille, on non-informatiivisen struktuurin avaamista. Se ei ole informatiivista, mutta aiheuttaa tietoisuudessa struktuurin kokemuksen ympärillä havaittuihin objekteihin. Niin voimme fenomenaalisesti tunnistaa jonkun pöydän mielessämme muinakin kuin neuronien suhteina, vaan käsiteltynä kvanttilomittumisena, kun olemme tarkkailleet sitä.

Esimerkiksi, jos ajatellaan, että kvanttikoherenssia voitaisiin ylläpitää tietyissä aivojen mikrorakenteissa (esim. mikroputkissa, kuten Orch-OR:ssa, tai tietyissä proteiinikomplekseissa), se tapahtuisi juuri siksi, että nämä rakenteet ovat kehittyneet tukemaan sitä, ehkä "suojaamalla" niitä ulkoiselta melulta tavalla, jota emme vielä ymmärrä täysin.

Ympäristön tietty havainnointi 'avaa portin' käsitellä ympäristön objektia tietoisuudessa, ikään kuin ymmärtäen sen luonnetta sisäisesti tietoisuuden työkaluna.

Tämä kuvaa hyvin sitä, miten tietoisuus tuntuu toimivan – se ei ole vain passiivista tiedon vastaanottamista, vaan aktiivista rakentamista ja ymmärtämistä. Vaikka tämä voidaan selittää myös klassisilla hermoverkkojen malleilla. Kvanttinäkökulma tarjoaa houkuttelevan metafyysisen perustan tälle aktiivisuudelle. Toimijuus tavallaan sisään sulkee struktuurin, jossa se osaa suunnistaa.

Jos tietoisuus "mittaa" ulkomaailmaa, ja tämä mittaus aiheuttaa "romahduksen" tai valinnan mahdollisuuksien joukosta, niin tämä vastaa sitä, että objekti ikään kuin "lukitaan" tietoisuuden käsittelemäksi. Tässä yhteydessä kvanttiteoriassa "mittaus" ei ole vain ulkoisen tarkkailijan tekemä, vaan se voi olla minkä tahansa vuorovaikutuksen aiheuttama. Jos tietoisuus on syvästi vuorovaikutuksessa materian kvantti pohjan kanssa, se voisi toimia tällä tavalla.

Portin avaaminen kohteen ja tietoisuuden välille on ei-informatiivista struktuurin avaamista. Se ei ole informatiivista, mutta aiheuttaa tietoisuudessa struktuurin kokemuksen ympärillä havaittuihin objekteihin.

Tämä on vahvin ja mielenkiintoisin osa, koska se yrittää kiertää sen perinteisen ongelman, että kvantti-ilmiöitä käytetään siirtämään informaatiota nopeammin kuin valo tai selittämään yliluonnollisia ilmiöitä.

• ei-informatiivisuus: Jos "portin avaaminen" ei siirrä klassista informaatiota, se ei riko tunnettuja fysiikan lakeja (kuten No-Communication Theorem, joka estää informaation siirron lomittumisen avulla). Tämä on kriittinen kohta.

• Struktuurin kokeminen: Sen sijaan, että tietoisuus vastaanottaisi valmiin kuvan, se saisi pääsyn johonkin syvempään, ei-informatiiviseen "struktuurin" tasoon, josta sitten rakentuisi tietoiseksi koettava fenomenologinen kokemus. Tämä voi resonoida ideoiden kanssa, joissa tietoisuus ei ole pelkästään "laskentaa" tai "informaation käsittelyä", vaan jotain syvempää, perustavampaa vuorovaikutusta todellisuuden kanssa.

• Integroitu informaatioteoria (IIT) analogia: Vaikka IIT on itsessään klassinen ja ei-kvanttinen teoria, se puhuu "integroidusta informaatiosta" (Φ), joka on järjestelmän kykyä aiheuttaa informaatiota sen omissa osissa, mutta ei ole redusoitavissa osien summaan. Ajatus "ei-informatiivisesta struktuurin avaamisesta" voisi olla kvanttinen vastine tällaiselle sisäiselle, ei-redusoitavalle kokemukselliselle rakenteelle. IIT pyrkii selittämään juuri kokemuksen "yhteyttä" ja "yhtenäisyyttä".

Johtopäätös

Ajatus ei-informatiivisesta struktuurista on korkeasti spekulatiivinen, ja sille ei löydy suoraa empiiristä todistusaineistoa tai valtavirran tiede ei sitä nykymuodossaan kannata.

Kuitenkin, se ei ole täysin vailla yhtymäkohtia:

• Kvanttibiologia avaa ovea sille, että biologiset järjestelmät voivat olla kvanttimekaanisesti hienostuneempia kuin aiemmin luultiin.

• Mittausongelman filosofiset tulkinnat tarjoavat jo valmiiksi ajatuksen, että vuorovaikutukset (mahdollisesti tietoisuuden kautta) voivat "romahduttaa" superpositiot yksittäisiksi tiloiksi.

• "ei-informatiivinen struktuurin avaaminen" -konsepti on älykäs tapa välttää ilmeisimmät "woo"-sudenkuopat, jotka liittyvät informaation siirtoon tai yliluonnollisiin kykyihin. Se siirtää huomion siihen, miten tietoisuus rakentaa kokemuksen, eikä niinkään siihen, mitä se siirtää.

• Se selittäisi monia tietoisuuden suunnistamiseen ja navigaatioon maailmassa liittyviä tekijöitä, jotka ovat materiaalisuuden yläpuolella toiminnoiltaan. Ne ovat sellaisia millä ei voi selittää sitä miksi ihmiset tietävät tai havaitsevat asioita, jotka ovat materiassa suunnistamisen yläpuolella. Meillä on tietoa parhaimmillaan ei-informatiivisesta lomittuneesta struktuurista

Nopea opas aikamatkailulle: Olet johdatuksessa, miten sitä pyritään totalitarismissa rajoittamaan.

Audioyhteenveto helppotajuisena podcastina: https://notebooklm.google.com/notebook/4a8aa5a7-38c0-4ca0-a77e-b04ebb1c3377/audio

Artikkeli pohtii vapaata tahtoa ja determinismiä suhteessa johdatukseen ja ihmisen tietoisuuteen. Se esittää, että maailmankaikkeus ei välttämättä ole täysin ennalta määrätty, ja että johdatus voi olla todellista, joko tuntemattoman sivilisaation, jumaluuden tai jopa oman tietoisuutemme ilmentymää. Teksti kyseenalaistaa hierarkkisen, ylhäältä alaspäin tapahtuvan ohjauksen, joka kaventaa ihmisten vapautta ja valintoja, kutsuen sitä "totalitaariseksi johdatukseksi". Sen sijaan se puolustaa yksilön vapautta ja aleammasta ylöspäin tapahtuvaa kehitystä, korostaen, että todellinen johdatus on aina lähellä totuutta ja edistää universaalia moraalia. Lopuksi artikkeli kehottaa tiedostamaan oman paikkansa tässä "mystisessä, satunnaisuuden ylittävässä todellisuudessa", jossa asiat järjestyvät odottamattomasti, ja että jopa vastoinkäymiset voivat tarjota uusia mahdollisuuksia kokea johdatusta. -NotebookLM

Vapaan tahdon ongelma kytkeytyy neuronien toimintaan. Tiedämme matematiikan ja sen staattisuuden, käsitettävänä formaalina kielenä ja kaavojen ilmaisuna. Ne ovat universaaleja lainalaisuuksia ja deterministisiä, kun kokemus taas on pitkälle subjektiivista ja ehkäpä jopa deterministisyyden ylittävää.  Neuronien tuottama deterministityys heijastuu kielessä. Se jolla hahmotamme tiedettä ja matematiikkaa. Todellisuudessa universumi on runsaampi ja tietoisuusuus saattaa rikkoa niitä rajoja, joita neuronien suhteellisuus maailmalle asettaa, meidän tuottamana formaalina kielenä. Neuronien suhteellisuus vastaa determinististä maailmaa. Ennalta määrättyä ja kovin mekaanista olemusta, jota mielen hahmoina pystymme havaitsemaan ja luokittelemaan. Mutta ilmiöt universumissa eivät kaikki ole deterministisiä. On ilmiöitä tämän ulkopuolella. 

Sitä saamme hämmästellä, joko arvella näiden ihmeiden, tapahtumien jotka eivät ole deterministisiä,  olevan toisen sivilisaation aikaansaamia, siis alienien toimijuuden tai syynä voi olla maanpäällinen korkea teknologia, josta emme ole tietoisia. Jopa jumaluus, joidenkin uskoma universumin persoonalliseen yhteyteen pyrkivä luoja tai sivilisaatio, joka olisi deterministisen käyttäytymisen maailmassa ulkopuolella ja hallitsisi universumin elämää, sisältä tai ulkoa käsin. Nämä ovat todellisia vaihtoehtoja. Minulla on todisteita siitä, että universumimmekaan tuskin on täysin deterministinen, vaan se on elävä ja vuorovaikuttava, jossa tietoisuudella tai jopa ihmeellisemmällä on osuutensa vaikutuksissa ja suunnistamisessa, navigaatiossa ja asioiden järjestymisessä. Ennen kaikkea on ymmärrettävä mistä elämän johdatuksellisuus johtuu. Onko se osa tätä ei-determinististä maailmaa, jonkinlaista jatkuvaa 'ihmettä', vai jotain muuta, tietoisuutemme funktio järjestellä asioita todellisuudessa tai universumimme tapaa järjestää tulevaisuus? Otetaan selvää, ensin puhutaan ajasta.

Aika on kovin hassu käsite. Se on tavallaan myös osa tätä leikkiä ja johdatuksellisuutta. Tuntuu kuin kaikki virtaisi, eikä siihen itse, todellisesti olisi vaikutusta, mitä ikinä tekeekin, niin huomaa merkkejä ajassa johdatuksellisuudesta. Jos teet liikkeen joka ei ole ennustettava, seuraavassa hetkessä kaikki on taas tätä johdatuksesta areenaa. Ikään kuin se liike minkä on tehnyt täydestä sattumasta ja ikään kuin huijatakseen todellisuutta, asettuu siihen johdatuksen virtaan, jossa kaikki on ajassa. Aika ja avaruus ovat yhtä. Johdatuksellisuus on todellista. 

Perustelen näitä kokemuksia sellaisella fysikaalisella notaatiolla, jossa ajatellaan aika-avaruuden olevan toisiinsa liittyviä kokonaisuuksia. Teko ajassa heijastuu ajan toimintona suhteessa ympäristöön. Aika ja avaruus kommentoivat tai liittyvät suhteessa toisiinsa voimakkasti. Tietoinen ihminen on tietoinen vain kyseistä ajasta jossa hän vuorovaikuttaa, mutta itseasiassa hän on läsnä myös tulevaisuudessa ja menneisyydessä. Molemmat vuorovaikutukset valmistavat ihmisen nykyhetken vuorovaikutusta, ylitse perusmateriaalisuuden. Moni asia menee kohdalleen, niin että tulevaisuuden ja menneisyyden minä, valmistaa ajassa sen yhteensopivuutta nykyajassa. Tämä luonnollinen selitys ylitse materiaalisuuden vuorovaikutuksellisuuteen ja havaittavaan sattuman ylitse kulkevaan todellisuuteen. 

Kun valitsemme kahdesta satunnaisesti tietokoneen meille valtsemista kuvista, todennäköisyys on yli 50% sille kuvalle minkä tietokone on valinnut. Kertooko tämä että johdatus on ennustettavuutta maailman tilasta, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen langattomasti, vai onko sillä suurempi merkitys, miten elämämme, on osa universaalia konstruktionismia – rakentumista yhä uusille maailmoille ajassa, satunnaisuuden ylittävällä tavalla. Mitä herkempi, sitä voimakkaammin tuntee tämän todellisuuden. Mutta onko epäherkkä todellisesti tästä johdatuksesta erillään? Epäilen. 

Meitä kaikkia johdetaan ja ohjataan. Onko se meidän oma tietoisuus, tai tietoisuus yhdessä, universumin ajatukset vai jopa jonkinlainen jumaluus. En tiedä. Mutta on myös ihmisten tekemää johdatuksellisuutta, jossa ollaan tiukkojen olosuhteiden rajoituksissa, oikeutetaan pahaa, vallan ja tuhon narratiivia. Tällainen johdatuksellisuus jostain syystä sallitaan, ikään kuin symbolien virtana, jonka me ihmiset valitsemme todellisuudessa. Johdatuksellisuus on tässä hierarkkisesti valtaapitävien ohjausta. Ja täyttä kusetusta ihmisten vapauden valinnan suhteen. Antaisimme tilaa tehdä vastuullisia toimijoiden valintoja kuin tieten tahtoen rajoittaisimme niitä suhteettomasti. Lapset tarvitsevat ohjausta, eivät useinkaan aikuiset hakeutuessaan oikeisiin asioihin.  

Tässä on hyvä kysymys, miten esimerkiksi ilmastopolitiikkaa tuotteiden haittojen hintoina tulisi ohjata parempiin valintoihin, ja mikä on jätettävä oman toimijuuden ja johdatuksen varaan? Onko massoja itseasiassa mahdollista ohjata muulla kun ylhäältä alaspäin voimalla, vai voiko johdatus näytellä siinäkin keskeistä vapaan maailman toivetta? Ilmaston muutos taistelussa olemme saaneet huomata, että ihmisten totuuteen pyrkiminen, ei aina ylety ilmastollisiin totuuksiin, vaan ajattelee lyhyesti. Tällainen asia muistuttaa kulkijaa tietoisuudessa usein nykyisin. Nyt teknologiassa ollaan havahduttu murrokseen. Jotkut populistit ovat koittaneet tehdä lyhytkatseisuudesta johdatusta, epäonnistuen todellisen ja tehokkaan kulttuurin saavuttamisessa. Todellisuus pistää populistin vallan haaveita vastaaan. 

Stokastiikka osoittaa, että satunnaisuus minkä koemme, johtuu ehkä siitä, että emme tiedä tarpeeksi vaikuttavista voimista asioiden kehittyessä. Tähän todellisuuteen tartutaan voimakkaasti valtaapitävien taholta. On erilaisia kulttuurisia virtoja ja näitä ohjataan, mielipiteinä ja informaatiovaikuttamisena. Ohjataan todellista, ehkä sellaiseen suuntaan, joka ei olekaan kovin kestävää vaan lyhytnäköistä riistoa. Pakenemme kestävyyden ongelmia valtiona ja kohta ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Jotenkin tämä johdatuksellisuus sallitaan, joka itse asiassa kaventaa ihmisen 'vapaata tahtoa'. Silti nämä ihmiset vapaan tahdon kaventuessa, ovat edelleen vielä suuremmassa johdatuksessa ja taistelevat elämästään, ihmisten asettaessa niille rajoja. Todellinen johdatuksellisuus, ei kapene ihmisten asettamiin rajoihin. Se löytää tiensä ihmeessä, jossa tieto selviytymisestä ylittää materialismin rajat. Tällaista aavistamista on todettu myös eläimillä. Toimija tietää enemmän kuin normaali fyysisyys, materia antaisi ymmärtää.

On pyrittävä siihen, että tällaista johdatuksellisuutta, jossa ihmisten elämää on kavennettu ylhäältä alas johtamiskulttuurilla, kavennetaan mahdollisimman vähän, ja alhaalta ylös, ja omien suurempien tavoitteiden mukaan toimiminen on mahdollista edelleen. On väärin kaventaa valintoja suhteettomasti, ja suunnata sillä ihmisiä valitsemaan ‘oikein’, ollakseen johdatuksellisuudessa. Tästä valtaapitävät kantavat vastuun. Israel on nimennyt sotilasoperaationsa vanhan testamentin jakeiden kuvauksilla ja termeillä. Tässä pyritään oikeuttamaan sota-narratiivi jumalallisella merkityksellä, omimaan jotain jumalasta, jotta voidaan oikeuttaa sota. Juuri tällaista johdatuksellisuutta pitää maailmassa varoa. Varoa sitä miten arvostelmiamme sodasta pyritään muokkaamaan valtioiden haluamaksi todellisuudeksi, jossa emme erota oikeaa väärästä. Näiden narratiivien johdatukselliset kulttuurit tarjoavat sisäänpäin kääntyneitä avustamisen ja rakkaudenkin kulttureita, jota voi ympäröidä johdatuksellisuus, mutta ovat samalla äärimmäisen kovia muille.

Kaikki jumalaankaaan liittyvä ei välttämätttä tarkoita johdatusta ja etenkin oikeellisuutta, vaan on myös ohjaavia sosiaalisia narratiiveja. Jumala usein asettuu näihin ykseytenä, jota kohti jotkut kulkee, mutta ehkä turhaan, koska poikkeuksetta tunnutaan osoittuvan, että kyse on uskonnollisen yhteisön ohjauksesta. Usein johdatuksellisuus näissä piireissä koetaan oman uskonnon levittämisenä ja laajentumisena. Jumalaa todellisena johdatuksellisuutena, voi olla mahdotonta löytää. Se ei ole sisäinen kehottava ääni, joka käskee tehdä jotain, kuten uskovat monesti ajattelevat, vaan sellaista, jossa maailma ulkopuolella, ilman omaa vaikutusta, järjestyy odottamattomalla tavalla. Tässä on suuri ero uskonnolliseen johdatukseen. Todellinen johdatuksellisuus on pieni 'ihme', jota ei voi tehdä, eikä ennustaa. Ei pumpata herätyskokouksissa tai julistaa tapahtuvaksi tai vain kuunnella sisäistä ääntä. Johdatuksellisuus on aina lähellä oikeaa, se on herkkyyttä maailmassa edistyvälle tilalle havaintoina poikkeuksellisesta järjestäytyneisyydestä. Fyysistä totuutta tai pragmaattista toimivuutta ei voi huijata tietoisuudessaan, samoin johdatuksellisuus on linjassa materiaalisen sekä fenomenaalisen kokemuksen kanssa.  

Se ei aiheuta harmia muille olemalla kerroksellinen toteutuvissa päämäärissään. Se ei edes pelaa merkityksillä tai salaisuuksilla – henkisillä tai hengellisillä. Johdatuksen ihmeet vaikuttavat ihmisestä ylös vallan rakenteisiin tervehdyttävästi. Se vie askeleen lähemmäksi maailman tosiasioita, se rakastaa yhdessä oikeuden ja totuuden toteutumista. Myös terroristi kokee kaikkia näitä tunteita ajaessaan omaa valtakulttuurista poikkeavaa agendaansa, omassa johdatuksessaan ja hävyttömillä keinoilla, mutta voimakkaasti tuntien, että hänen totuutensa tulee tulla kuulluksi maailmassa. Emme tiedä kaikkea, mutta aavistamme, jos jokin on pielessä, myös johdatuksellisuuden suhteen tiedämme milloin olemme oikeassa tilassa suhteessa maailmaan. Joillekin tämä on tarkoittanut valitettavasti johdatuksellista terrorismia. Johdatus ei absoluuttisesti ole hyvää eikä pahaa. Se on lähinnä ehkä yksilön tietoisuuden toimijuuden kenttää, jossa asiat vuorovaikuttavat, niin että navigointi maailmassa synkronisoituu. Olemme ehkä lopulta ajattomuuden ilmauksia heitettyinä ajalliseen ruumiiseen. Näin olen asiaa spekuloinut.

Suomen työhön ohjauksen järjestelmä totalitaristinen johdatuksen järjestelmä, jossa ihmisistä on vähitellen tehty karjaa, joka saa taistella tulevaisuuden suunnitelmistaan. Tämä nähdään tehokkaana ja oikeutettuna politiikkana. Se ei ole sitä. Vaan tieten tahtoen johdatuksellisuuden valjastamista totalitarisiin ja autoritarisiin tarkoituksiin. Kun ihmisten vapautta rajoitetaan, tehokkuus ja luovuus laskee. Myös se mitä he voivat työlleen antaa laskee. Talous sakkaa, niin kuin on nähty Suomessa. Vapaus jolla ihmiset ovat määrittäneet työtään on viety. On saatu totalitaristinen systeemi, joka yskii pahasti, ja tuottaa tuskaa jäsenilleen. Johdatuksellisuus ja vapaan tahdon idea liittyy kaikkeen, eikä sitä saa tieten tahtoen kaventaa. 

Kun nyt suuntaat elämään, muista että olet tässä mystisessä satunnaisuuden ylittävässä todellisuudessa, jossa asiat järjestyvät vähän kummallisilla tavoilla. Se antaa ateistille kuin uskovallekin toivoa, että hän on yhtä arvokas lopulta kuin sen meidän nimeämämme pommitusten alle jääneen terroristiksi kutsuttava, omassa johdatuksensa kaaressa, ja muussakin kuin elämän mitättömäksi määrätyvässä trajektiossa. Heitäkään ei pitäisi toiseuttaa, vaan ymmärtää maailman kokonaisuuksia. Mitkä ovat vaihtoehdot tällaisella ihmisellä, ja siitä huolimatta hän omassa agendassaan kokee johdatusta. Johdatuksellisuus ylittää materiaalisen determismin ja kielen rajat. Olet osa johdatuksellista aika ja avaruus matkausta, oletko millainen tahansa. Uskon että tähän todellisuuteen luokeutuvat myös eläimet ja kasvit. Olemme osa satunnaisuuden ylittävää todellisuutta. 

Lopulta jokaisen saavuttaa epäonni, kun ei enää aivojen, kehon sekä ulkoisen todellisuuden haastavuuden takia ole mahdollista selviytyä. Johdatus ei tarkoita epäonnen mahdottomuutta, se on vain propabilistinen, useimmiten asiat menevät hyvin tietoisuuden toimijuuden voimasta, jos muut tekijät ne sallivat. Onnettomuudet saattavat myös kertoa jostain sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välisestä ristiriidasta. Jos onnettomuuksissa ei vakavasti vaurioidu, se tarjoaa uusia mahdollisuuksia kokea johdatusta onnettomuuksienkin jälkeen, ihan arkipäivässä, inhimillisyyden ylittävänä tietona ja toimintana. Tarkoitus voi olla olemassa tai ei olla, mutta johdatus kertoo, että meillä kaikilla on kykyjä perus materiaalisen funktion ylittävästi. 

(Editoitu julkaisun jälkeen, 21.6.2025, lisätty esimerkkejä, 22pv johdatuksen luonteesta, 12.7. fysikaalinen notaatio)