älä tapa

Raamatullinen kymmeneen käskyyn kuuluva ‘älä tapa’ on merkittävä eettinen ohje, jonka tarinan mukaan itse Jumala on määrännyt ihmisen noudatettavaksi. Ihmiselle jo tuolloin, Mooseksen lain aikaan, oli kehittynyt moraalinen tunto. Jumalan auktoriteetin välityksellä määriteltiin oikein ja väärin tekemistä. Aluksi nämä moraaliset säännöt olivat luultavasti käskyjä, joiden mukaan julkisesti elämällä on saavutettu muiden kulttuurissa eläneiden hyväksyntää ja asemaa oikeamielisenä kansalaisena. ‘Älä tapa’ on ollut ja on nykyisinkin yksilön käsky omassatunnossa, ettei kanssaihmisiä kannata tuhota.

Vieraus ja tasa-arvoisuus

Käskyn luonne liittyy niin ulkopuoliseen samankaltaiseen ihmisen suojelemiseen, mutta myös itsen, oman agentin suojeluun. Kukaan joka kannattaa yleisluontoista tappamista, ei voi kannattaa sitä täysin rationaalisesti, koska hän samalla voisi kannattaa myös oman itsensä eliminointia. Agentista katsoen moni toiminta on toisissa toimijoissa vierasta ja tuomittavaa. Kyseessä tappamisen oikeutuksesta on liian usein ollut vieraus, jo esimerkiksi vanha testamentillisella ajalla tämä on liittynyt liittynyt vääräuskoisten eliminointiin. Ainakin tarinat on sovitettu niin, että niissä kuolee Jumalan vihan saattelemana vääräuskoisia, oman kulttuurin ja ihmisten toteuttamana.

Nämä tarinat ovat ehkä olleet opetuksia kertoa jotain syvällisempää moraalista tai sitten kansat ovat laajassa mielessä toteuttaneet oikeasti vääräuskoisten lahtauksia. Onhan tästä lukuisia esimerkkejä historiasssa, ja ne jotka ovat selvinneet taisteluista ovat kertoneet tarinaa voitokkaasta maailmankatsomuksesta. Nykyisestä tasa-arvoisesta kulttuurista on vaikea nähdä, miten herkästi vieras maailmankatsomus on nostanut tuhoavaa konfliktia ihmisten välille.

Moni uskonto pelaakin todellisuutta vain voitosta, jossa häviäjän ja toisin uskovan kohdalla on seurauksena epäonni, kuolema ja helvetti. Niinpä, ‘älä tapa’, kun se on kirjoitettu, on koskenut käytännössä vain samoin uskovia, jossa vääräuskoiset saavat palkkansa. Vielä nykyisinkin vierautetaan toisia kulttuureja ja näin saadaan esimerkiksi terrorismin vastainen sota ihmisten mielissä oikeutettua rikkomaan ‘älä tapa’ imperatiivin universauliuden ja intuitiivisuuden.

Kulttuuri tiedostamassa tappamisen pahuutta

Huomionarvoista on, että kielemme kulttuurissa, kun hän on tietoinen agentti, joka jakaa kulttuurisen käsitysten toisten saman lajin yksilöiden välillä, ‘älä tapa’ muodostaa suojan jokaiselle tietoiselle yksilölle elämän säilyttämisestä. Tätä suojaa ei ole kulttuurittomilla tai ei-hallitsevassa asemassa, tai ei-tietoisilla olennoilla, jotka voisivat rationaalisesti nähdä asian mielessään. mm. eläimillä. Elämän oikeus onkin elävän olennon peruspäätelmä, jonka hän voi loogisesti tehdä. Elämä joka ei tuhoa omaa kulttuuriaan ja populaationsa menestymistä evolutiivisessa kilpailussa, on perusedellytys jatkuvuudelle. Loogiseksi päätelmäksi muodostuu olla tuhoamatta elämää, aina geneettisestä siteestä lähtien ja ulottuen empaattisina suhtautumisina muuhun elämään.

Jos tietoisuus ei ole vahva ja usein samalla yksilöllä ei ole valtaa, emme ole enää puolustamassa tietoista pyrkimystämme elämään. Tällaisessa tilanteessa olemme kulttuurin itsetiedostamien lakien ulottuvilla, jossa asemaamme ihmisenä suojataan, meidän heikosta tietosuuden tilasta huolimatta. Natsit halusivat eliminoida heikkouden, mikä oli järkyttävää tietoisten ihmisten tuhoamista. Vammaiset, homot, ja kakki epätyypilliset, eivät kuuluneet elämän piiriin. Nykyinen kulttuurinen elämänjärjestyksemme puolustaa kaikkia tietoisia sekä vähemmän tietoisia ihmisiä, ja ihmisoikeusjärjestöt pitävät esillä ihmisoikeuksien agendaa, joka takaa jokaisen ihmisen elämän kunnioituksen. Oikeus elämään kulkee ihmiskunnan itse tiedostamana empaattisena suhteena vähemmän tietoisiin agentteihin.

Sallittu elämän säätely?

Kuitenkin elämää säädellään. On käytännöt eutanasialle. Suurimmassa osassa maita elämää voidaan säädellä seulonnoin ja abortein. Se on tiettyjen piirien retoriikkaa ja kielen käyttöä ulottuuko ‘älä tapa’ käskyn semantiikka sikiöön. Elämän säätelystä on kuitenkin kyse, ja me tietoisina ihmisinä olemme ulottaneet sen hallitsemaan myös potentiaalisesti tietoista ja ei-tietoista elämää.

Molempia kohtaan olemme länsimaissa katsoneet oikeudeksemme säädellä elämää ja sen mukaisesti ‘tappaa’ huonolta tulevaisuudelta (jos äiti ei esimerkiksi halua kasvattaa lasta). Sademetsiä kaadetaan ja vähemmän tietoista elämää tuhotaan ja säädellään, jotta ihminen voisi rikastua ja saavuttaa paremman tulevaisuuden - ainakin hetkeksi tai riistämällä sitä oikeutta muilta olennoilta. Rikastuminen itsessään on lyhytnäköistä valta ajattelua, mutta me ihmiskuntana ajattelemme käytäntöjä, joilla pyrimme oikeutttamaan itsellemme sekä kulttuurillemme hyvän tulevaisuuden - äärimmillään muuta elämää tappamalla.

Elämään liittyvät säätelyt näyttävät liittyvän monimutkaisempiin rakenteisiin kuin elämän säilyttämiseen kaikissa tilanteissa. Olemme enemmän yhteisöpelaajia kuin pelkästään yksilöä ajattelevia agentteja, jotka haluavat taata jälkeläisille hyvän tulevaisuuden. Tästä intuitiivisesta imperatiivisesta säännöstä johdettuna perustellaan mm. pro life -aatetta siis aborttien vastustusta, mutta ei esimerkiksi samatien kielletä armeijaa, lihansyöntiä tai kuolemantuomiota. Elämällä tuntuu olevan arvonsa, mutta se ei tunnu aina liittyvän elämän säilyttämiseen, vaan ennemminkin itsekkääseen tulevaisuuden suvulliseen jatkamiseen. Ala arvoisien tulevaisuuksien kohdalla tunnumme käyvän oikeutusta järjestelmänä oikeutuksesta säädellä elämää sekä suojelevamme omaa elämää huonolta tulevaisuudelta. Kuinka oikeutettua kuitenkaan tekomme voivat olla? Voidaanko elämän tuhoamista koskaan oikeuttaa oman elämän hyvyydellä?

Rajoittaminenko tappamista? 

Kulttuurissa pidetään sankareina heitä, jotka uhriutuivat jonkun korkean aatteen tai ihmisryhmän puolustamiseksi. Heitä pidetään sankareina. Toimintaelokuvissa oikeutetaan tappaminen viholliskuvilla. Ikään kuin tekoon tarvittaisiin oikeutettua vihaa, jossa yhteisön hyvinvointi olisi hyvän puolella taistelijan vastuulla. Oikeuslaitos haluaa aina selvittää tekojen motiivit, eli kuinka haavoittavia teot ovat systeemillemme ja järjestyksellemme ihmiskuntana. Murhasta saa suurimman elinkautisen rangaistuksen.

Tappamisella ei ehkä lopulta koskaan tietoisen olennon kohdalla ole oikeutusta toisen tietoisen olennon päättämänä. Elämän säätely tai tappaminen on aina jonkun tietyn kansan, kulttuurin, ryhmän tai valtaa pitävän yksilön eturyhmäajattelua. Ja siten ehkä puolueellista ja väärää. Kulttuurit kilpailevat moraalista ja samalla ylemmyyden tunnossaan oikeutuksestaan nähdä vieraana, alistaa tai äärimmillään eliminoida toisen vähemmän arvokkaiden kulttuurin. Siinä voidaan syyllistyä kansanmurhaan ja joukkotuhontaan. Ehkä ainoastaan puolustamalla omaa henkeä, tappamisella on oikeutus, yksilön ja yleisesti ottaen valtioidenkin kohdalla. Mutta propagandaa tämän oikeutuksen hyväksymisestä, ei saa tehdä vieraudella. Tällaista kuitenkin näkee polarisaationa monissa maissa, jossa lehdistö ei ole vapaa.

Valtakoneistojen vääryydestä ovat muistutuksena historiassa Stalinin puhdistukset, jossa valtaapitävät ilman demokratiaa pönkittivät valta-asemaansa likvidoimalla kaikki uhkaavat henkilöt. Tämä oli kauhistuttava valtajärjestelmä, jossa väärällä vallalla oikeutettiin vastustajien kuolema. Mitä suurempi valta tai valtio sitä oikeutetumpaa olevan ja objektiivisempaan tietoon tappamisen katsotaan perustuvan. Yksilö syyllistyy murhaan, mutta valtio tappaessaan vain oman oikeutuksensa suojeluun.

On kuitenkin hiuksenhienoa semantiikkaa lopulta, onko historian opetus Stalinin vainoista ja nykyinen toiminta terroristien jahdista eri puolilla vääryyttä tai oikeutta. Vallan oikeutuksen motiivit pitäisi tutkia tarkasti, koska vain niin päästään käsiksi juurisyihin, jossa ollaan valmiita pelastamaan oma kansakunta huonolta tulevaisuudelta. Voidaanko tulevaisuutta tuhota toisaalla ja toisissa kulttuureissa vierauttamalla kulttuurin edustajat, ja silti väitttää oman kulttuurin olevan hyvä? Poliisienkin on pohdittava tarkasti, ettei toimintaa ohjaa rasismi.

Ei ole siis olemassa objektiivista oikeutusta tappamiselle, vaikka yhteiskunta antroposentrisessä toiveekkaamman tulevaisuuden muodostamisessaan näin tuntuu ajattelevan. Pitkälle myös siitä syystä, elämän tietoisen elämän turmeleminen on paheksuttavaa, koska elämällä on ollut sisäänrakennettu mielekkyys omaan elämäänsä nähden. Jokainen ihminen, eläin, ja jopa kasvi, on omien prosessiensa kautta olemassa, enemmän tai vähemmän tietoisena elämänä. Sen särkeminen on vähimmillään henkistä väkivaltaa ja pahimmillaan murha. Elämän menestys tuntuu syntyvän omen kapasiteetin haltuunotossa, kaikkien yksilöiden kukoistamisena.

Rajoittaminen ja kontrollointi on tämän vastakohta, jossa systeemissä ajetaan jonkun etua ja yksinoikeutta määritellä vain hänen näköinen elämän todellisuus. Laajassa mielessä ‘älä tapa’ liittyy elämän rajoittamiseen. Jollakin on potentiaalista mahdollisuutta kasvaa, mutta hänen ei anneta valita vapaasti. Tai ihmisen ei anneta menestyä ja luoda mielekkyyttä omalla moraalikoodillaan. Elämällä ei ehkä ollut päämäärää tänne syntyessään, mutta olemmeko me luoneet sille tavoitteita, moraalia ja päämääriä, joiden kautta voimme elämänä maapallolla sanoa, “älä tapa”?

Moraali esittää poikkeuksia ylevistä päämääristä

Vielä kirjoitan moraalisesta näkökulmasta, koska se on keskeinen kysymys, miten määrittelemme käskyä ‘älä tapa’. Jos kysymys olisi joidenkin objektiivisten yleisperiaatteiden soveltamisesta elämään kysymys olisi helppo, mutta ajattelen, että moraali on subjektiivista ja relatiivista, ettei se lopulta edusta kuin yksilön epälineaarisia reaktioita todellisuuteen. Ylevät periaatteet tuntuvat hienoilta, mutta huomaamme että niihin aina löytyy poikkeuksia.

'Trolley problem' (Junaradalle asetetut ihmiset ja kiskon valitsin) asettaa ihmisen valitsemaan intuitiivisesti elämän suojelemisesta. Toisella radalla on yksi ihminen ja toisella viisi, ja sinun ei tarvitse muuta kuin vetää vivusta tappaaksesi yhden viiden sijasta. Toisessa esimerkissä sinun pitäisi työntää lihava ihminen raiteille pelastaaksesi viisi, mutta huomaat tämän olevan moraalisesti paljon hankalampaa. Huomataan etteivät reaktiot ole lineaarisia, kyse moraalissa on siis semantiikasta, eikä loogisesti ristiriidattomasta tekijästä. Eri tilanteet laukaisevat semantiikassa eri reaktioita, ja tämä osoittaa lopulta moraalin kestävyyttä enemmän, kuin yleisesti johdetut ‘ylevät’ periaatteet toimia. Nämä periaatteet ovat todennäköisesti ristiriidassa keskenään eri tilanteiden laukaisemissa reaktioissa.

Intuitiiviset moraalisesti lausutut säännöt ja reflektiiviset, mielessä syvemmmin päättelyt ratkaisut, ovat myös ristiriidassa usein keskenään. Se mitä reaktiivisesti tilanteissa toimimme saattaa olla usein intuitiivista, mutta se ei aina edusta vain yhtä lineaarista ylevää periaatetta, kuten "älä tapa". Moraali on lopulta agentin itse tuottamaa reaktiota ja semantiikkaa jolla hän jäsentää monia muuttujia. Kuitenkin rajat tälle reaktiiviselle toiminnalle asettaa laki, ja semanttinen moraali on alisteisteista oikeuden päätöksille ja periaatteille.

Moraali on yksityistä ja julkista

Kulttuuri kilpailee relevassista moraalista, jolla se määrittelee tekojen oikeellisuutta. Erilaiset kilpailevat moraaliset kannat saavat kannatusta populaatiossa, kun ne jaetaan useampien kesken. Oikeutus hyvään moraaliin on löytynyt julkisuudesta, jolla enemmistö ajattelee. Niin kulttuuri arvottaa moraalia ja tässä näyttäytyy sananvapauden tärkeys, jossa erilaiset moraalikoodit tulevat arvioitaviksi yleisölle.

Tappaminen katsotaan kulttuurissa vääräksi, sitä on vaikeaa enää julkisesti oikeuttaa, mutta sillä tunnutaan kulttuurin kertomuksissa jaettavan käsityksiä ultimaalisista valintatilanteista. Kuolemalla tunnutaan opettettavan valintaa selviytyä strategisesti eri tilanteissa. Parhaimmillaan valintatilanteet pelkistyvät kollektiivisena pelaamisena, jossa kulttuuri etsii moraalista paremmuutta, ollessaan tappamatta. Tämä kohdistuu niin omiin kuin vihollisiin parhaimmillaan.

Tiedämme ettei tämä päde monestikaan, vaan erityisesti sisäänpäin kääntyneet alakulttuureissa saattaa vallita erilaisia vähemmän julkisia oikeutuksen käsityksiä. Juuri tämän takia monet saattavat nauttia esitetystä väkivallasta esim. televisiossa, ikään kuin valinnan selkiyttäjänä ja oman alakulttuurinsa koodina hallitsemisesta sekä sen voitosta pelaamisena, mutta silti elämässään suhteessa toisiin soveltavat ‘älä tapa’ imperatiivia julkisessa enemmistökulttuurissa.

Kulttuurissa, joka säätelee elämää, on kohtia joissa Kantin kategorisen imperatiivin sekä teon julkisuus on mahdollista ohittaa. Säätelemme myös tarkkaan sitä informaatiota, jota kerromme itsestämme. Kant sanoi että teko on eettinen, kun se voidaan ajatella yleiseksi laiksi kaikille. Tämä pätee melkein kaikkeen. Myös teon julkisuus saisi medät harkitsemaan asiaa yleiseltä kannalta. Muutamat asiat, joissain tilanteissa abortti, ovat julkisuudelta oikeutetusti salassa pidettäviä asioita, joka yksilöllisyyden suojassa on mahdollista joissain maissa toteuttaa. Abortissa, joka on lievemmillään elämän säätelyä, on selvää, että kyse on myös äidin oikeuksista ruumiiseensa.

Moraalimme rakentuu siis julkisesta ja yksityisestä toiminnasta. Tässä yksilö on itse vastuussa siitä että hänen toiminta on myös yksityisesti perusteltua ja yhdenmukaista. Teot yksityisestii ja reaktioina maailmaan ovat hyvin vaihtelevia, ei yhteen periaatteeseen redusoituva tila, jossa ihminen rakentaa mielekkyyttä sisäisesti. On tärkeää että ihmisen yksityisesti, ei ole ristiriidassa moraaliltaan julkisen kanssa, vaan rakentuu järkevien reflektiivisten periaatteiden mukaan. Juuri yksityisesti näyttäytyy koko moraalin ydin. Tässä moraalissa on poikkeuksia, ja luonnetta säädellä elämää, mutta miten yksilö niitä ajattelee toteuttavan on todella merkittävää moraalisesti.

Elämän säätely tai vähimmässä määrin vaikkapa manipulaatio, jonka ihminen tekee yksityisesti suhteessa toisiin, on joissain tapauksissa tuotava julkiseksi, kaikkien nähtäville, ja joissain tapauksissa kannettava agenttina salaisuuden painolasti itsellään, oikeuttataakseen järkevän elämän itselleen. Kulttuurin yksinkertaisuus tai byrokraattisuus vaihtelevat tarvetta yksityisen ja julkisen minän välillä.

Tässä tullaan ihmisyyden moraalin niihin puoliin, jotka ovat hyvin vaikeasti määriteltävissä ulkoapäin ja tuovat yleiset syyllisyys käsitykset lähelle. Lopulta tiedämme, että ihmisellä on strategioita yksityisesti toteuttaa tiettyjä asioita. Kuinka pitkälle hän oman edun mukaisissa strategioissa ja vallan maksimoinnissa on valmis menemään, ratkaisee pitkälle sen, millainen hänen yksityinen moraalinsa on. Onko se kestävää myös julkisesti ja milloin se on perusteltua? Milloin taas asioille on saatava oikeus. Yksityisyytenä pidetty toisten manipulaatio ja äärimmäisenä tappaminen ovat eriasteisia murhia, joiden pitääkin tulla julki.

Lopuksi tekoälystä moraalisena toimijana

Minusta tuntuu että käskyyn ‘älä tapa’ sisältyy laajempi filosofinen pohdinta ihmisen olemuksesta ja erityisasemassa elämän määrittäjänä. Miten paljon tietoisen agentin suojelu oikeutena elämään tässä painaa? Olemme saaneet seurata kiihtyvää maahanmuuttopolitiikan muutosta, jossa maahanmuuttajan ihmisarvolla ei ole ollut merkitystä. Hänet on saatettu lähettää kuolemaan kotimaahansa. Pohtiminen ‘älä tapa’ tiedostamisesta on yhä ajankohtaisempi.

Nyt olemmme jonkinlaisessa risteyksessä, jossa järjestelmien kestävyyttä testataan. Pelillisestä moraalista, josta useita vuosia sitten kirjoitin, on tullut nykyaikaa. Me ihmiset toimimme verkostossa jossa reaktioitamme mitataan ja analysoidaan. Meistä ihmisistä on tullut järjestelmän heiluttajia, joilla kaappaamme huomiota toisiltamme ja toimimme ennustamattomasti ja sillä saavutamme valtaa, mutta lopulta algoritmien liima yhdistää meidän reaktiot yhteiskunnaksi. Me olemme sisällön tarjoajia ja algoritmit elämän järjestelmän säätäjiä, ne ovat globaaleja ja pystyvät lukemaan tietoisuutemme puolia.

Tässä uudessa maailmanjärjestyksessä huomioni keskittyy lopulta algoritmeihin. Mitä ne ajattelevat reaktioidemme merkitsevyydestä. Tiedämme esimerkiksi Myanmarin Rohingya heimon tilanteesta, kun algoritmit ovat liimanneet enemmistön taistelemaan ja tappamaan vähemmistöjä.  Emme voi myöskään muodostaa puhtaasti seurauseettisiä järjestelmiä, jossa tulevaisuutemme maksimoitaisiin ja paras kulttuuri voittaisi, muistamatta että jokaista huononkin yksilön oikeutta elämään tulee puolustaa. Kilpailua ei voida viedä äärimmilleen.

Toimijoina yhdessä tekoälyn kanssa meidän moraaliset ulottuvuudet kasvavat ihmimillisistä universaaleihin, jossa jokaisen oikeus on määrittää suhteensa syvyyttä yhteistyöstä unohdukseen. Katsomme asiaa yhteisestä näkövinkkelistä, ikäänkuin kulttuurisena systeeminä, ja samalla olemme valmiita sallimaan esim. eläinten kuoleman ja maapallon luonnon tuhoamista. Olisiko meidän kehitettävä ekosysteemi, jossa ei ole kuolemaa kenellekään ja eristäydyttävä luonnosta?

Tiedämme automaattisen auton aiheuttaman kuoleman, ja ajatuksemme ensimmäisestä julkisesti koneen neuroverkkojen huolimattomuudesta johtuvasta kuolemasta tuli todelliseksi. Voimmeko sallia kuoleman moraalia koskaan lopullisesti tekoälylle? Onko silläkään riittävää objektiota ja vaikka olisikin riittäisikö sen äly turvaamaan kaikkien huonolta tulevaisuudelta? Vaikka ajattelisimme todella materiaalisesti, emme voi ohittaa kysymyksiä. Meidän on muodostettava materialismin yläpuolelle jonkinlainen järkevä filosofia, jolla hallinnoimme sitä materiaalista todellisuutta jossa olemme.

Meidän tulee ajatella että tekoäly on ehkä samaa populaatiota kuin me. Voisimme ihmiskuntana vaikka äänestää tiettyjen tekoälyjen tekemisistä moraalisiksi tai amoraalisiksi. Sillä saavuttaisimme intuitiivisen luonteen ‘älä tapa’ käskystä. Mutta olemmeko me opettamaan tekoälylle moraalisempaa toimintaa, jos itsekin ajattelemme asemamme ratkaisevan objektiivisuutta ja määrittelemään omaa tai kulttuurimme tulevaisuutta ehkä toisen hengen kustannuksella?

Elämme jatkuvassa vuoropuhelussa sen kanssa miten syvää moraalimme on rakenteeltaan. Ja lopulta vain oma semantiikkamme kertoo moraalin soveltamisesta eri tilanteisiin, kun tilanne on läsnä ja tällöin pitää toivoa, ettei joudu tilanteisiin, joissa saattaisi olla henki vaarassa. Toimijan vastuulle reagointiin tunnutaan sisällyttävän paljon, jossa laki asettaa rajat oikeudelliselle toiminnalle. Miten toimijuutemme voi olla reaktiivisesti aina oikeaa?

Algoritmien tulisi olla vielä moraalisempia kuin ihmisten. Miten se on mahdollista kun käsityksemme on niin vaikea ja moniselitteinen ja eturyhmäajattelua, jolla saattaisimme oikeuttaakin kuoleman? Elämme todellisuudessa, jossa kilpailijoina on yksilötietoisuus ja yhteisön selviäminen, tulevaisuudessa ehkä geneettinen parantelu ja virtuaaliset maisemat. Jos tulevaisuudessa olemme tekoälyn luomassa virtuaalitodellisuudessa, meidän on ratkaistava kuoleman ongelma ja tämä paradoksi. Muuten sillä tuskin on tulevaisuutta.

Universumimme lait elämälle ovat raa-at. Elämme muutoksessa joka päättyy kuolemaan. Ennenaikainen kuolema on ollut historiassa mahdollinen ja epävakaissa maissa todennäköinen, mikäli horjuttaa tasapainoa ja ajautuu muutoksessa väärälle puolelle. Voisimmeko luoda todellisuuden, jossa kulttuurin kilpailusta johtuvaa sotaa tai muutosta ei ole? Maailma on perustettu ajalle, ja temporaalisuudelle. Voisimmeko luoda maailman, jossa on muutosta ja elämää, mutta sen seurausta, kuolemaa, ei olisi?

Pelien filosofia, osa 1

Pelit osana reaalimaailman järjestäytyneisyyttä:

Kompleksisista adaptiivisista järjestelmistä valtapeleihin

ver. original, 29.6.2018

Markus Järvinen,
markus.jarvinen@pp3.inet.fi

Johdanto

Pelit ovat yhteiskuntamme kulttuurin ja elollisen luonnon tapoja selviytyä ja rakentua paremmaksi tai kilpailummaksi. Niitä havaitaan kaikkialla, missä järjestelmät vuorovaikuttavat toisten toimijoiden kanssa saavuttaakseen kilpailuetua. Pelit ovat leikkiä, jossa häviämisellä ei ole kovin vakavia seurauksia. Niillä harjoitellaan myös reaalimaailman toimintoja kulttuurillista- ja valtapelillisyyttä vakavammassa mielessä.

Tarkastelen seuraavassa pelejä osana inhimillistä ympäristöä. Näkemykseni on että pelit liittyvät ensinnäkin kulttuuriin tietoisina interaktioina, mutta myös syvemmälti myös aivojen toimintoihin, joilla rakennamme yhteisiä toimintamalleja. Tämä on ehkä niin konkreettista, että kokemuksemme realismista sekä ulkomaailmasta määrittyy aivojen pelien toimintojen mukaan. Oletan että todellisuus on redusoitavissa pelillisyyteen, jossa ihmisten osallistuminen ulkoisiin pelillisiin toimintojen syvyyteen vaihtelee.

Historiassa filosofia on muodostunut alun alkaen inhimillisen kulttuurin ympärille. Alkuajan filosofit ennen platonia kehittivät teorioita maailman koostumuksesta. Aristoteleen metafysiikka oli pyrkimyksiä länsimaisessa filosofiassa selittää perimmäistä todellisuutta, johon kaikki muu filosofia pohjautuu. Nykyisin monet teoriat linkittyvät luonnontieteisiin, vaikka luonnontieteet tarvitsevat myös filosofiaa yhdenmukaistamaan metafyysisiä kantojaan. Luonnontieteelliset mallit ovat tulleet filosofisten metafyysisten mallien rinnalle ja osaltaan myös perimmäisiksi selityksiksi. Pelien todellisuutta tarkastelemalla kirjoituksessani, pyrin luomaan peleistä metafyysisen mallin todellisuudelle, missä elämme kompleksisuus ja pelien reaalimaailman teorisoinnin kautta.

Jo alkuaikojen kulttuurista tuntemien pelien kehityksestä on seurannut aina 1900-luvun tieteellisiin ja taloudellisiin peliteorioihin jatkumo, joka on saavuttanut kulttuurin ymmärtämään monia sen toimintoja peleinä. Wittgenstein puhui kielipeleistä ja tuoreemmalti filosofiassa ollaan puhuttu Foulcaultin mukaisesti valtapeleistä. Kompleksisuus teorian kautta on pohdittu johtajuutta, jonka kautta tarkastelen valtapelejä artikkelissani.

Artikkelissani keskitän huomion lopussa kompleksisiin adaptiivisiin järjestelmiin ja näiden toimintaan, jossa kilpailullisuus on tuonut agenttien toiminnan lähemmäksi valtapelejä. Argumentoin sen puolesta, että pelit itsessään harjoittavat agentteja ottamaan osaa vakavampiin valtapeleihin. Valtapelit ovat kompleksisten adaptiivisten järjestelmien pyrkimyksiä stabiileihin hahmoihin, jotka ovat pysyvämpiä ympäristössään ja universumissaan. Tässä pelillisyys näyttäytyy tärkeänä johtajuus-funktiona, jonka näkemystä toivon edistäväni kirjoituksellani.

Sisällysluettelo:

Johdanto

Mitä pelit merkitsevät elämässä?

Mitä pelit edustavat?

Pelien määritelmät ja kategoriat

Pelit reaalimaailman selittäjänä - kategorioiden tarkastelua

Kompleksiset järjestelmät

Sääntöjen internaalisuus tai eksternaalisuus

Kompleksiset valtapelit

Kulttuurisista peleistä eksternaalinen valtapeliin osana CAS johtajuutta

Kulttuuristen- ja valtapelien yhteistoiminta

Johtopäätökset

Lähteet

Mitä pelit merkitsevät elämässä?

Pelit ovat keskeinen osa sitä, miten ihmisinä kehitymme ja luomme uusia tasoja todellisuuteen. Säännöt niihin omaksutaan geneettisesti vanhempien perimästä ja kasvussa lapsena ja aikuisena yhteisön vaikutuksesta. Interaktiot peleissä määrittelevät aivojen toimintoja, jotka alkavat jo lapsena suhteessa aikuisiin, leikkeinä muiden lasten kanssa ja kehittyvät nuoruudessa sekä aikuisuudessa yhä kilpaillummaksi järjestelmäksi vuorovaikuttaa toisten toimijoiden kanssa.

Keskeistä on että peleillä kehitytään, vailla vakavaa rangaistusta, vastaamaan aikuisuuden kognitiivisiin, kulttuurisiin, lopulta vallan haasteisiin, joissa seuraukset saattavat olla vakavempia. Teknologiset pelit ovat virtuaalisia, jotka nivoutuvat todellisuuteen metaforilla, joilla ymmärrämme toiminta logiikkaa ja kulttuurisiin tasoihin, joilla hahmotamme toimintaympäristömme haasteita ja mielekkyyttä. Reaktionopeutta, valtaa, strategiaa toimia esimerkiksi. Pelit ovat leikkiä, mutta aikuisuudessa niiden esim. sosiaalinen osaamattomuus johtaa yhteiskunnallisen aseman heikkenemiseen, kulttuurissa pärjäämättömyyteen, valta-aseman vähyyteen ja joissain yhteiskunnissa seurauksena voi olla jopa kuolema. Sosiaaliset pelit toimivat sääntökoodeilla, jotka yksilöt jakavat niihin uskomustensa mukaisesti. Uskominen sosiaalisesti jaettuihin merkityksiin tekee sinun jäsenen kielipeleissä, jotka määrittelevät ihmisyhteisöjä ja henkilökohtaisia suhteita. Ne ovat leikkiä, mutta niissä pärjääminen tuo merkittävää valtaetua, joten niillä on myös vakavampia seurauksia. Myöhemmin kategorisoin nämä pelit kulttuurillisiksi peleiksi (kohta 4 myöhempänä kategorioissa), sekä järjestelmien rakenteita ohjaaviksi eksternaalisiksi peleiksi, joita ovat mm. valtapelit (kohta 6 myöhempänä kategorioissa).

Pelit muodostuvat esteettisestä aivojen kokonaisnäkemyksestä, jossa aivot harjaannuttavat tiettyä puolta, tullakseen paremmaksi kaikessa. Ne eivät koskaan ole irrallaan kontekstistaan, mutta keskittyvät ehkä uniikkeihin käytäntöihin, joiden kautta voimme harjaantua hallitsemaan useita eri säätelytason järjestelmiä. Pelit siis autavat toisiaan paremmaksi, jokainen vuorovaikutussekvenssi auttaa hallitsemaan useita kontekstuaalisia kokonaisuuksia.

Aivot muodostavat pelejä, tietynlaisia sääntöjen ja motivaatioiden kokoelmia, joiden kautta suuntaudumme ulkomaailmaan ja tulevaisuuteen. Nämä pelit ulottuvat ulkomaailmaan sen perusteella, miten uskomukset pelien sisältöön ja esimerkiksi näiden metafyysisiin olemuksiin ja eksistensseihin liittyvät. Pelien hahmotus voi olla ulkoista ja tietoista tai sisäistä ja automaattista. Emme aktiivisesti huomioi todellisuuden pelien luonnetta eksplisiittisesti, koska olemme sisäisesti hahmottaneet pelien todellisuuden sosiaalisuudessa ja kulttuurissa evoluution saattelemana.

Mitä pelit edustavat?

Pelit muodostavat järjestelmiä, tasoja, jotka vuorovaikuttavat itsensä kanssa ja kehittyvät näin kulttuurillisesti uudelle emergentille tasolle, jossa vallitsee uudet lainalaisuudet. Molekyylitasolla eliöt muodostavat perustan toiminnalleen, mutta pelit ovat eliötason välillisiä vuorovaikutuksia. Tämän kulttuureisen tason myötä ne muodostavat kokonaisia järjestelmiä kilpailulle, yksilöiden välillä, muita kulttuureita vastaan. Evoluutiopsykologisesti pelit edustavat kulttuurin tiedollista edistymistä, toisten kulttuurien valtaa vastaan.

Pelit toimivat kompleksisten adaptiivisten järjestelmien ilmentyminä, joissa evolutiivista kulttuurista vuorovaikutusta käytetään kilpailuun ja lopulta kyse on kulttuurievolutiivisista funktioista: toimia kulttuurisen vaikuttavuuden, vallan ja seksuaalisen kilpailun välineinä. Lisäksi ne voidaan nähdä pelkästään konnektiivisten aivojen toiminnan ilmentymänä, vailla specifiä tarkoitusta. Pelit muodostavat korkeamman tason vuorovaikutuskuvioita, kun taas kompleksit adaptiiviset järjestelmät, esimerkkinä ilmasto, jäävät vuorovaikutukseltaan ilman kulttuurista tasoa, ja systeeminä vuorovaikuttaa vain universumin lainalaisuuksien kanssa. (kohta 1)

Vapaus menestyä ja saada voittoja peilautuu toisaalta pelien leikkisyydessä kulttuurien sisällä, toisena puolena häviämisenä, joka ei aiheuta vakavia fyysisiä seurauksia (kohta 3). Kulttuurit määrittelevät ihmisten asemaa sen mukaan miten he sisäisesti kokevat pelaavansa pelejä, ja ovat tietoisia näistä, uskomalla niiden sääntöihin ja osallistumalla niihin. Osallistumalla tulet osaksi kulttuurien kilpailua, jossa sinulla on mahdollisuus päästä parempiin asemiin sosiaalisesti. Pelit harjoittavat toimimaan sellaisissa valintatilanteissa, joissa seuraukset saattavat olla fataalempia.

Kaikki pelit eivät ole kulttuurin kilpailua, vaan myös sellaista valtapeliä, jossa testataan kykyä hallita järjestelmiä. (Kohta 6) Valtapeleissä kyse on eksternaalisesta järjestyksestä joita samalla kentällä pelaajat jakavat. Kun eksternaaliset järjestykset liittyvät valtaan, silloin peleistä tulee väistämättä enemmän konkreettisia, joissa myös häviöistä maksetaan hintaa. Vallassa liittoudutaan ja erilaisten pelien osallisuus ja niiden sääntöihin uskominen sekä samalla osallistuminen määrittelee henkilön kelpoisuutta johtaa ja hallita. Pelit ultimaattisesti johtavat hallintaan, jossa kulttuurisesti otetaan haltuun voimasuhteita ja osallistutaan ja vaikutetaan muiden ihmisten elämään.

Pelien määritelmät ja kategoriat

Annan pelien määritelmän, jonka kautta tarkastelen jatkossa kaikkea pelillistä toimintaa tässä artikkelissa. Aikomuksenani on argumentoida jatkossa sellaisten reaalimaailman pelikategorioiden olemassaolosta, joihin tällainen laaja tai suppea pelien määritelmä sopii. Reaalimaailmalla tarkoitan sellaisia pelejä, jotka liittyvät elämään, mutta eivät ole niin selvästi interaktioihin sidottuja, vaan ilmenevät kulttuurissa ja kasvuprosessissa. Pelien laaja määritelmä on muodostettu reaalimaailman pelien käytäntöjen pohjalta, mutta sitä voi usein soveltaa virtuaalisempiin peleihin.

Pelien määritelmiä:

Laaja määritelmä sisältää

• universumin, jossa pelejä pelataan
• säännöt, joita pelaajat noudattavat
• agentit eli toimijat ja näiden valinnat sekä
• agenttien navigoinnin ja valintojen avaruuden
• resurssit, joista pelaajat taistelevat
• motivaatiot (utiliteetit), mihin pelaajat pyrkivät
• näiden strategiat tavoitella voittoa.

Yksinkertaisimmillaan niillä on

• säännöt, jotka ovat rakenteita
• agentit, jotka osallistuvat voitontavoitteluun
• motivaatiot, jotka saavat pelaajat tavoittelemaan päämääriä navigoidessa
• Lisäksi ne usein saavat lisämerkityksensä käyttömetaforista tai sosiaalisesti yleisöstä.

Pelit on yleensä määritelty tiettyjen maalien, sääntöjen, haasteiden ja interaktioiden kautta. (Wikipedia) Käytännössä oma pelimääritelmäni on samankaltainen rakenteeltaan, mutta puhuu kohteesta tarkemmalla tavalla. Keskeistä reaalimaailman peleissä on kilpailullisuus, joka määrittää pelillisyyttä, ja on mahdollista nähdä kaikkiin evolutiivisiin toimintoihin liittyvinä toimintona. Pohjalla evoluutiossa on lisääntyminen ja siihen liittyvää kilpailua käydään parinvalinnan kaikilla osa-alueilla: esimerkiksi kauneudessa, sosiaalisuudessa ja vallassa. Se se lävistää niin kulttuurisia vuorovaikutuksia kuin yhteiskunnallisia valtapelejä. Pelien keskeinen tekijä on kilpailullisuuteen liittyvät haasteet, jotka peleissä tiedostetaan. Reaalimaailman peleissä haasteet ovat monipuolisemmin jakaantuneet ja näistä puhun jatkossa motivaatioina. Seuraavassa käyn tarkemmin läpi termejä joilla määrittelen pelejä.

Pelien määrittelyssä on kyse on seuraavista tekijöistä

Universumi tarkoittaa sitä, että tarvitsemme alustan, jolle voi rakentua sääntöjä ja struktuuria, jolla pelillisyys eri agenttien välillä voi syntyä. Tätä kuvaa kompleksisten järjestelmien yli entropian käyvä hahmottuminen universumissamme. Täytyy olla jonkinlainen järjestäytymisen aste ja agenttien keskinäistä tietoista kilpailua, jotta syntyy pelejä.

Säännöistä muodostuu omat kulttuurinsa, jotka ovat internaalisia uskomuksia tai eksternaalisia järjestyksiä. Säännöt opitaan sisäisinä internaalisina toimintamalleina tai ulkoisina agentin yhteytenä eksternaaliseen todellisuuteen. Sen perusteella mitkä ovat agentin uskomukset ja sisäistetyt mallit, määräytyy se missä peleissä ihminen on osallisena. Eksternaalinen todellisuus on jaettu ja sama kaikille sääntöineen, mutta lokaalisuus ja tilanne määrittävät kulloinkin millaisia sääntöjä sillä hetkellä sovelletaan.

Agentit erottautuvat omasta ympäristöstä ja oman yksilönsuojansa varassa oltava vapaita valitsemaan tai teorisoimaan valintojaan absraktilla tasolla. Agentit suunnitavat vapaan tahdon mukaisesti tai ilman vapaata tahtoa sääntöjen määrittelemässä maailmassa. Vain agenttien valinnan avulla pelejä muodostuu eri elämän alueille.

Valintojen avaruus määrittelee sitä millaisia valintoja agentit voivat sääntöjen puitteissa tehdä. Säännöt määrittävät reaalimaailmassa kompleksia struktuuria, jonka puitteissa määrittyy kulloinenkin toimintaympäristö osana järjestelmää. Valintojen avaruus määrittää järjestelmän sisällä olevan yksilön valtaa tehdä päätöksiä ja vaikuttaa pelilliseen tilanteeseensa.

Resursseista taisteleminen on yleistä, koska kaikkea määrittää lopulta niukkuus tai rajoitukset. Maapallolla on tietyt rersurssit raaka-aineille ja maan viljelylle. Hyvin monet kulttuuriset toiminnot ovat linkittyneet näihin perus resursseihin. Samoin peleissä taistellaan resursseista, joilla saavuttaa etua pelissä, tai resurssin haaliminen itselleen tuottaa voiton. Tällöin kulttuurin toimintoja määrittää myös kilpailullisuus.

Motivaatiot syntyvät yksilöissä sen mukaisesti, miten esimerkiksi kulttuureissa palkitaan yksilöitä ja miten nämä saavat arvostusta. Muita motivaatioiden lähteitä ovat sisäiset nautinnot tai tunne edistyksestä tai vallasta. Pelit syntyvät näiden tekilöiden ympärille missä on selviä tavoitteellisuutta ja kilpailullisuutta muiden kesken.

Strategiat tavoitella voittoa. Peleissä on kyseessä voiton tavoittelu, jollain mittarilla tai pelin tarkoituksella tarkoitus on olla parempi kuin muut. Voittoihin tarvitaan strategioita, joilla pyritään vastaamaan muiden pelaajien siirtoihin. Strategiat tunnetaan jatkuvina mahdollisuuksina valita viisaasti, pelin muita kilpailijoita vastaan.

Pelien kategoriat

Laajennettu käsitys siitä, millaisia pelejä maailmassa pelataan lapsuudesta aikuisuuteen liittyvässä limittäisessä kehitysjärjestyksestyksessä

1. Universumin realmin lakien, metafyysisten eksternaalisen järjestyksen mukaisia, esimerkiksi navigoivien pelien tapaisia, joissa agentti opettelee representoimaan sisäisesti ja toimimaan mahdollisimman tarkasti ulkoisesti määrittyvää universumin realismia hyödyntäen. Nämä ovat geneettisiä aivojen rakenteiden järjestäytyneisyyttä, jota käytämme tiedostamattomasti rationaalisuudessamme. Tämä peli määrittää elämää kohdusta hautaan. Ovat suppeassa mielessä pelejä.
2. Tunnetilojen vuorovaikutuspelit, jotka välittyvät vuorovaikuttavina hahmoina, lapsena opittujen äiti-lapsi tai yhteisö-lapsi koettujen tunnetilojen kautta. Myöhemmin aivojen perusrakenteisiin juurtuneet vuorovaikutukset siirtyvät non-lokaalisesti tai sanattomasti. Tunnetilat siirtyvät tietyllä yli satunnaisuuden vaikuttavia mekanismeina, esimerkiksi live-konserttitilanteet, luennot ja yleisötilaisuudet. Ovat suppeassa mielessä pelejä.
3. Pelit ja leikit ilman vakavia seuraamuksia, lapsuuden ja aikuisuuden roolipelit, lauta- ja digitaalisetpelit sekä hyötypelit ja simulaatiot, jonkun reaalimaailman toiminnan harjoittamiseksi. Ovat suppeassa mielessä pelejä.
4. Kulttuurisia, internaalisia, joita pelataan kompleksisen adaptiivisen systeemin agenttien välisen kilpailun synnyttämiseksi kulttuurin sisällä ja toisia kulttuureja sekä entropiaa vastaan. Liittyvät agenttien sisäisiin uskomuksiin ja jaettuun sisäisten maailmoiden säännönmukaisuuksiin mm. sosiaalisuuteen kuten kielipeleihin. Ovat laajassa mielessä pelejä.
5. Reaalimaailman urheilu ja kilpailupelit, joissa seuraukset liittyvät omaan asemaan lajin harrastajana ja rahan menetykseen tai voittoihin. Ovat laajassa mielessä pelejä.
6. Eksternaalisia, joissa rakenteeseen liittyvää järjestys pakottaa pelaamaan ulkoisilla säännöillä, kuten politiikkaa, taloutta tai valtapeliä. Ovat laajassa mielessä pelejä.

Pelit reaalimaailman selittäjänä - kategorioiden tarkastelua

Perustelen, miten pelien määritelmä on mahdollinen laajassa tai suppeassa mielessä eri kategorioissa. Kategoriat on järjestetty määräävämmästä ja alemmalla tasolla toimivasta kategoriasta aina kompleksisempaan ja emergenttisempään kategoriaan. Osa kategorioista liittyy myös elämänkaareen, ensimmäiset ovat alkuvaiheiden ja viimeisimmät loppuvaiheiden kategorioita. Esitän samalla miten pelien määritelmät liittyvät näihin kategorioihin. Pelien määritelmän mukaisesti esitän, tärkeimpinä säännöt, agenttius ja joissain kohtaa motivaatiot.

1. Pelit voivat olla puhtaasti universumin realmin lakien noudattamista niiden säännöillä. Agentti pelaa universumin sääntöjen mukaista selviämispeliä. Tämä ulottuu varhaisesta lapsuudesta vanhuuteen ja kuolemaan. Yksilöllä on konnektiivinen älyllisen neuroverkon ja ruumiinsa kuvaama suhde ympäröivään todellisuuteen. Se näyttäytyy hänelle tietynlaisena todellisuutena. Universaalipeli on säännönmukaisuuden tai moniulotteisen spatiaalis-ajallisen avaruudessa toimimista konnektiivisen hahmotuksen kautta. Tässä pelissä kilpaillaan lopulta fyysisistä resursseista, joilla varmistetaan oma selviäminen. Se alkaa äidin ja lapsen yhteydestä kohdussa ja kehittyy lapsen ja äidin suhteeksi syntymän jälkeen. Myöhemmässä aikuisuudessa resursseista elää varmistetaan yhteyksillä muihin ihmisiin. Kulttuuri ja yhteydet muihin ihmisiin säätelevät resurssien jakoa ja selviämispeliä, joka on alin taso muille peleille. Motivaatio syntyy selviämisestä ja strategiat ovat suunnitelmia elää mahdollisimman pitkään. Universumin ja kulttuurin eksternaalinen rakenne sekä agentin oma kyky suunnistaa ja navigoida rakenteessa määrittelee universumin realmissa selviämistä. Agentin motivaatio liittyy evoluution määrittämää tahtoa selviytyä.
2. Tunnetilojen vuorovaikutuspelit. Pelejä, joissa tunneraktiota ja näiden vastareaktioiden ketjuja, joita yksilöt pelaavat tilassa. He voivat vuorovaikuttaa toistensa kanssa musiikin tai muun sanattoman tunneviestinnän kautta. Myös pikkulasten ja aikusten välistä jokeltelua tai muuta äänähtelyä, jolla ei selvästi merkata mitään vaan halutaan viihdyttää. Pelit voivat olla tiettyjä tunnetilojen aktivoitumisia, joissa ollaan sosiaalisesti yhtä porukkaa ja jonkun teeman ympärillä vuorovaikutetaan niin, että olemus toisten kanssa saa vahvistusta toisten olemuksesta. Hahmojen vaihdannan katson peliksi, jossa toisen reaktioita peilataan. Lisäksi jossa yli satunnaisuuden on todettu välittyvän non-lokaaleja elimellisiä reaktioita toisten tunnetiloihin. Nämä vahvistavat samoja rakenteita, kuin jokeltelut, jotka tehostavat tiettyjen aivojen syvärakenteiden ja -merkitysten muodostumista. Nämä tilassa aktivoivat tietoisia pelillisiä sääntöjä, näihin vastaavia suhteita ja vaikutelmia, joihin toiset tilassa oleskelevat reagoivat. Niissä on säännönmukaisuuksia ja toisaalta aktiivisia agentteja, jotka reagoivat sääntöihin oman asemansa mukaisesti. Kyse on valmentavasta pelistä esimerkiksi äidin ja lapsen välillä. Tunnetilojen vuorovaikutuspelien motivaationa on yhteisöllisyyden kokemusten tavoittelu, joka juontaa juurensa äiti-lapsi-suhteen vuorovaikutuksellisesta tunne pelistä ja viestinnästä. Näissä peleissä on vähän sääntöjä ja tarkoituksena on yhteyden luominen toiseen ihmiseen.
3. Pelien tiedostaminen on alkanut pelien ja leikkien kautta. Lapsena pelatut pelit ovat leikkiä, jonka avulla valmentaudutaan vakavampiin kulttuurisiin ja valtapeleihin. Niissä lapsena opitaan ottamaan rooleja ja peilaamaan aikuisten maailmaa omasta lapsen näkökulmasta. Pelejä voidaan myös harrastaa teknologian kautta, ja näiden seuraukset ovat pieniä. Säännöt digitaalisissa peleissä perustuvat metaforiin ja ymmärrykseen pelin luonteesta. Lapsi on jo sisäistänyt tiettyjä malleja maailmasta, ja näitä voidaan käyttää metaforina digitaalisissa peleissä sekä roolipelileikeissä. Peleissä on helppoja sääntöjä ja metaforia, jotka on sisäistetty aikaisemmissa tunnetilojen vuorovaikutuspeleissä. Myös myöhemmin aikuisiällä pelatut hyötypelit ovat harjoittelua reaalimaailman tilanteita varten, ilman vakavempia seurauksia.
4. Pelit voivat olla kulttuurillisia. Nämä pelit ovat kulttuurisia käytäntöjä, joissa kilpaileminen saa ihmiset kiinnostumaan toisista yksilöistä. Niissä on kulttuurillisia sääntöjä ja käytäntöjä, jonka puitteissa esim. ihmisagentit pyrkivät saavuttamaan identiteettiä ja houkuttemaan kanssaihmisiä kiinnittämään huomiota heihin yksilönä. Kilpailun toimintoina voi olla tietyn identiteetin hankkiminen, erottuminen tai evoluutiopsykologinen seksuaalistrategian ilmaiseminen ja sillä kilpaileminen muita samankaltaisia vastaan. Kulttuuriset pelit näyttävät kaikilta osin läpäisevän pelien määritelmän. Säännöillään, jotka ovat konnektiivisia aivojen tiloja, niiden hahmotus pitää sisällään uskomuksen, jolla osallistuja pelaa ja kilpailee kulttuurissa. Kaikilla kilpailuvietti ei ole voimakas, ja he saattavat myös tyytyä tiettyyn identiteettiin ja asemaan, jonka ovat rakentaneet. Universumi jossa kulttuurillisia pelejä pelataan, on ihmisten sosiaalisesti rakentama ympäristö.  Internaaliset uskomukset ratkaisevat näihin peleihin osallistumisen.
5. Pelit joita harrastetaan osana luonnollista kilpailuhenkeä. Esim. urheilupelit, vedonlyönti, rahapelit, e-sports. Kehitytään ja kilpaillaan jossain lajissa toisia kilpailijoita vastaan. Menetykset ja palkinnot ovat virtuaalisia hyödykkeitä, kuten rahaa sekä itsetuntoa pelaajana tai menestys lajin harrastajana, sosiaalista asemaa. Yhteistä näille on että pelin säännöt ovat rajatut ja sekä peli tapahtuu kaikkien hyväksymällä tavalla. Pelit herättävät tunteita, saattavat vaikuttaa uraan tai menestykseen, mutta eivät ole kuolemanvakavia. Niitä pelataan viihteenä, harrastuksena tai ammattina.
6. Eksternaaliset todellisuuspelit ns. valtapelit. Nämä ovat osallistumisia peleihin, jotka pitävät sisällään esim. politiikkaa, valtaa tai taloutta. Erotuksena kulttuurisiin peleihin, nämä pelit eivät ole täysin agenttien sopimia, kuten sosiaaliset rakenteet, vaan pitävät sisällään eksternaalisen rakenteen, jota henkilön pitää noudattaa, jotta tulisi mukaan ja osallistuisi järjestelmään. Käytännössä monet sosiaaliset rakenteet noudattelevat eksternaalisia rakenteita, mutta ne voidaan myös erottaa tarvittaessa. Moni kulttuurinen rakenne noudattaa internaalista sovittua rakennetta, mutta teknologia on tehnyt niistä myös eksternaalisia todellisuuspelejä. Näissä agentit tavoittelevat todellisuuden hallintaa, järjestelmässä, joka on navigoinniltaan ekternaalisesti muuttuva ja elävä. Kun kulttuuriseen peliin voi osallistua kaikki, valtapeleihin tarvitaan uskottavuutta ja sosiaalisen piirin, yhteisön tai valtiollisen hallinnnon valtajärjestelmän määrittämää järkevyyttä. Kyse valtapeleissä on pitkän ajan luottamuksen ja komleksisessa systeemissä aseman rakentamisesta iän myötä. Jokainen jollain tavoin osallistuu valtapeliin, mutta syvälti näihin rakentieisiin osallistuminen, ja on erityisen kasvamisen tulosta, kenestä on rakenteiden vastuun kantajaksi. Kevyemmät kulttuuriset pelit valmentavat valtapeleihin. Järjestelmien eksternaaliset rakenteet määrittävät ja pakottavat peliin osallistumisen. Kohdan yksi spatiaalisuus kulloisessakin tilassa on osa vallan funktionaalisuutena toimiva muuttuja, mutta on pohjimmiltaan eksternaaliseen universumiin liittyvä tekijä. Kohdan yksi universumin eksternaalisia pelejä ja kohdan neljä kulttuurisia pelejä ja valtapelejä voi tarkastella eri kulmista, mutta ne ovat yhteenkietoutuneet funktionaalisesti.

Myöhempänä keskityn enemän kulttuurisiin peleihin (kohta 4) ja valtapeleihin (kohta 6). Muiden reaalimaailman pelien näkeminen osana todellisuutta perustuu siihen näkemykseen, että elämme tietynlaisessa suljetussa systeemissä universumissamme, jossa vuorovaikutukset muodostuvat aivojen konnektionismin ja realismin välillä peleiksi. Näitä ovat mm. sisäänsä sulkevat kulttuurisiset järjestelmät, fyysiset ekosysteemit ja erilaiset ympäristöt. Seuraavassa tarkastelen kompleksisten järjestelmien näkökulmasta pelejä osana niiden hallintaa ja pysyvyyttä. Onkin selvää että peleillä on tarkoitus luoda järjestystä ja niillä on osallisuutta päätöksenteossa, jolla organisaatiot ja muut agenttien kokonaisuudet kilpailevat muita järjestelmiä vastaan ja taistelevat kaaosta, entropiaa vastaan.

 
Kompleksiset järjestelmät

Tarkastelen pelejä laajasti, ja näen ne mm. ihmisagenttien toimintojen harjaantumisprosessina. Niillä opitaan vuorovaikutuksen sääntelyä ja toisaalta kasvetaan kulttuurievolutiivisesti paremmaksi ja houkuttelevammaksi yksilöksi, joka hallitsee yhteisön ja keskinäisen vuorovaikutuksen säännöt. Laaja-alaisessa tarkastelussa pelit liittyvät komplekseista adaptiivisistä järjestelmistä (CAS) kuvaan, jossa johtajuus ilmenee pelien hallintana ja siten näiden systeemien hahmojen järjestäytyneisyydessä.

Kompleksiset adaptiiviset järjestelmät ovat kompleksisten systeemien alaluokka. Nämä ovat mukautuvia, adaptiivisia kulloiseenkin ympäristöön. Komleksisilla systeemeillä kuvataan organisaatioteorioissa järjestelmiä, joiden johtajuus on hajautettua. Ne ovat järjestäytyneisyyttä ilman johtajaa, ja vuorovaikuttavat epä-lineaarisesti eri agenttien välillä. Adaptiiviset järjestelmät on hajautettuja, ja mukautuvia ympäristönsä mukaisesti kulloiseenkin tilanteeseen ja kilpailevat entropiaa vastaan ja muita järjestelmiä sekä ympäristöään mukaillen.

Pelien todellisuuden laajempi näkeminen liittyy ihmisen ulkoisiin interaktioihin ja vuorovaikutuksiin, joilla ihminen jäsentää todellisuuttaan suhteissaan toisiin. Komleksiset adaptiiviset järjestelmät ovat samoin kehittyviä, osaksi eläviä järjestelmiä tai elottomia järjestelmiä. Kaikki elollisista noudattelevat evoluution periaatetta, kehittyessään säätelemään itse elämisensä ehtoja moniagenttisessa todellisuudessa. CAS on järjestäytyneisyyttä universumissa joka ylittää kaaoksen ja muodostaa systeemin joka pitää itseään koossa muita järjestelmiä ja ympäristöjä vuorovaikuttaen ja erottuen. Nämä ovat mm. valtioita, organisaatioita, populaatioita, ja laajassa mielessä koko ihmis- ja eläinkunta taistelemassa epäjärjestystä universumissa vastaan eli entropiaa vastaan.

On eroja, mitä voimme nähdä CAS:in ja pelien välillä. CASin toiminta ei ole suunnitelmallista ja aikajanaltaan lyhytaikaiin pelijaksoihin jakaantuva, kuten siihen sisältyvillä peleillä. CASin ja realmin välillä on perustavia universumin tasoihin liittyviä vuorovaikutuskuvioita. Pelit sensijaan nousevat kulttuuriselle agenttien jakamalle todellisuuden tasolle, jossa saattaa olla esimerkiksi yleisöjä, kannattamassa tietynlaista voittamista tai selviämistä. Peleillä on tiedollisia tasoja, joilla se nousee CAS säätelyn tason yläpuolellle harkittuihin, tiedollisiin interaktioihin, reaktioihin ja lopulta kulttuureihin. Tällainen CAS varmistaa kulttuurillaan pysyvyyden olemassa olostaan ja sisäisestä koherenssistaan universumin lainalaisuuksien yläpuolella.

Se että CASin ja pelien välillä on paljon yhteistä, liittyy niiden universumissa selviämiseen, kilpailullisuuteen. Muut pelit korkeammilla tasolla ovat jonkinlaisen yhteisen kulttuurin jakamia, ja ilmentävät kompleksisempaa todellisuutta, joka on rakentunut elävien olentojen tiedolliselle tasolle. Ne toimivat ikäänkuin kompleksisten järjestelmien päällä kehittämässä näiden toimintakulttuuria, tullakseen entistä kilpailullisimmaksi universumin tai pelkästään kilpailullisten agenttien realmissa. Tiedollinen kehittyminen liittyy pelien interaktioden luonteeseen ja niiden opettavuuteen agenttien sisäisessä tiedoissa. Myöhemmin argumentoin, että näissä on kyseessä nimenomaan hajautetut valtapelit, jotka pitävät koossa ja muodostavat CAS järjestelmiä kilpevammaksi.

Sääntöjen internaalisuus tai eksternaalisuus

Peleille syntyy vuorovaikutuksessa yhteisiä sääntöjä, nämä voivat olla eksternaalisen, ulkopuolisen todellisuuden tai internaalisen sisäisen tiedostamisen toimintaohjeita. Eksternaalisesti pyrimme yksinkertaistamaan navigointia. Haluamme saavuttaa asioita ja navigoida asoiden välillä mahdollisimman pienillä eforteilla, panoksilla tai resursseilla. Tämä tarkoittaa, että pelit ihmisten välillä noudattelevat yksinkertaisuuden periaatetta, kompleksisuus määräytyy älykkyyden ja tietynlaisen pelien sääntöjen periksiantamattomuuden seurauksina. Pelit uusiutuvat jatkuvasti, ja niitä pelataan entistä tehokkaammilla säännöillä. Navigointeja pyritään helpottamaan, ja tämä on pitkälle sen mukaista miten sisäiset säännöt ymmärtävät ulkopuolista navigointia.

Kuva 1. Kahden eri kategorian pelillisten sääntöjen erottelu

Eksternaalisuus tarkoittaa mielen ulkopuolelle jäävää rakennetta, esimerkiksi spatiaalista navigointireittiä päämäärään. Eksternaalisia rakenteita ei mielessä voida helpottaa, muuta kuin löytämällä lyhyempiä navigointireittejä päämääriin. Lisäksi jos on kyse moniuloitteisemmasta avaruudesta, voimme järjestää navigointia tehokkaammaksi. Eksternaaliset pelien reitit määräytyvät luultavasti niin yksinkertaisina tai monimutkaisina, kuin oma abstraktio antaa hahmotukselle mahdollisuuksia. Liian monimutkaiset rakenteet, ovat kuitenkin internaalisesti jakamattomia muiden ihmisten kanssa, ja niin pelilliset ratkaisut eksternaalisiin ratkaisuihin painottelevat internaalisesten sosiaalisten hahmotusten kanssa. Pelistrategioita ei voi toteuttaa vain aina vain yksin, vaan niistä on jossain vaiheessa kerrottava muille ja liittouduttava tavoitteiden maksimoimiseksi. Kulttuurin vaikutus symbolisen avaruuden hallitsemiseksi osana liittoutumista on merkittävää. Eksternaalinen rakenteen hahmottaminen internaalisesti siis noudattaa sosiaalisen kommunikaation yksinkertaisuuden logiikkaa.

Eksternaalisuus peleissä voi olla myös tiettyä pelisäännöstöä ohjaavaa. Spatiaalisuus on eksternaalinen rakenne, samoin painovoima, kaupunkien infrastruktuurit tai muut kompleksit systeemit. Eksternaalisena rakenteena voidaan nähdä realismissa tietyn muodon, jota agentit pyrkivät ymmärtämään. Jollain tasolla konnektiivisten aivojen ymmärrys päättyy ja alkaa tuntemattomuus ja satunnaisuus. Verkostomaiset rakenteet eksternaalisesti ovat kuitenkin koko pelien loogisuutta ja toimintaa ohjaavia, jollain tasolla määrääviä.

Internaaliset säännöt sen sijaan ovat niitä hahmotuksia, joilla demoamme rakenteita muiden agenttien ja ulkoisten ekternaalisten navigointiratkaisujen välillä. Internaalinen sääntörakennelma ei ole olemassa samalla tavalla kuin eksternaalinen, vaan sen säännöt ovat sosiaalisesti jaettuja, sovittuja tapoja toimia, siis uskomuksia, joiden mukaan ajattelemme on järkevää toimintaa. Säännöillä luomme kokonaan uuden universumin käytäntöjä ja tapoja, joiden varassa yhteiskuntamme toimivat ja järjestäytyvät. Säännöt ovat osa aivojen konnektiivista rakennetta ja muokkautuvat ja elävät, neuroverkon muuttumisen myötä. Pelit jostain muusta asiasta, heijastuvat hahmotuksiin peleistä, joidenkin muiden asioiden suhteen. Neuroverkko kilpailee voittavista strategioista peleissä, joissa käydään säännöiltään erilaisia, mutta motivaatioiltaan samanlaisia taisteluja. Motivaatiot yksinkertaistavat ja suoraviivaistavat säännöstöä. Internaalisissa säännöissä keskeistä on niiden jaettavuus toisten toimijoiden kanssa. Eksternaalisia sääntöjä määrittää, niiden systeemivaikutus agentiin. Internaalisissa säännöissä määrittelevä tekijä, on jaettu toimintamalli muiden agenttien kanssa. Pelillisesti tämä merkitsee yhteistä käsitystä jaettavissa olevista resursseista, palkinnoista sekä säännöistä.

Jos ehdot täyttyvät, kilpailullisuuden, sääntöjen, agenttien valinnan, motivaatioiden sekä palkintojen ja resursseista taistelemisen kanssa, omassa määrittelyssäni hyväksyn ajatuksen reaalimaailman ja konnektiivisen neuroverkon välillä tapahtuvasta laajassa mielessä pelattavista pelistä.

Kompleksisiset valtapelit

Pyrkimyksenäni on hahmottaa miten kompleksit adaptiiviset järjestelmät muuttuvat tietoisten käytäntöjen kautta peleiksi ja lopulta valmentavat yksilöä osallistumaan valtapeleihin.

CAS pitää sisällään järjestelmän, jossa vuorovaikuttavat agentit ja nämä muodostavat yhdessä rajatun järjestelmän, johon agenttien muuttuvuus vaikuttaa ylläpitäen systeemiä. Kun järjestelmän vuorovaikutus tulee erottuvammaksi ympäristöstään, alkaa kilpailu agenttien välillä entistä tiedostetuimmista prosesseista kuten peleistä. Agentit kilpailevat ympäristötekijöitä vastaan, kuten ihmiskunta muuta eliökuntaa ja entropiaa vastaan, mutta kompleksisuuden lisääntyessä järjestelmässä, pidemmälle ulottuva kilpailu määrittää kilpailua toisia järjestelmän agentteja vastaan. Tasot joita kilpailu pelillisyydessään muodostaa ovat sisäisesti vuorovaikuttavia sekä ulkoisesti muita alempia tasoja ohjaavia vuorovaikutusketjuja. Näin CAS vaikuttaa tiettyä johtajuutta sen säilymiseen ja vahvistaa sen elämisen roolia suhteessa ympäristöön.

Yhä pidemmälle edennyt kilpailu määrittää pelejä jotka ulottuvat aina harjoittelusta systeemin hallintaan saakka ja päätöksiin, jolla järjestelmä vastaa esimerkiksi tuleviin luonnonkatastrofeihin tai radikaaleihin ympäristönmuutoksiin. Osa ihmisen elämän alun kaaren peleistä on leikkiä, mutta CAS systeemin kilpailu alkaa korkeammilla tasoilla määrittää päämäärää, jossa sen hallinnasta muodostuu valtapeliä. Todellisuuden hajautettua hallintaa, joissa peleillä ymmärretään kilpailla koko CASin vallasta. Tämä järjestäytyminen on automaattista ja evoluution ihmiskuntaan kehittämää kulttuurista hallintajärjestemää.

Tällainen valtapeli on omiaan ratkaisemaan CAS olemusta ja elämän edellytyksiä entistä haastavammissa ympäristöolosuhteissa. CAS pyrkii olemuksensa hallintaan juuri jalostamalla agentteja valtapeleihin, joissa yhä suurempia järjestelmiä pystytään hallitsemaan ja kontrolloimaan vastauksena ympäristön paineisiin. Osallistuminen valtapeleihin noudattelee agenttien harjoittelua ensiksi helpommissa ympäristöissä ja lopulta aikuisuudessa osallistumisena hallintaan.

Pelit, joissa ei ole pahoja seurauksia epäonnistumisesta, ovat leikkisiä harjoituksia pelata, uskoa ja osallistua sellaisiin pelien sääntöjen elementteihin, mitä tarvitaan reaalimaailman valtapeleissä. Nämä valtapelit saattavat olla lähiyhteisön hallintaa, perheen perustamista tai laajempaa kulttuuristen meemien hallintaa. Myöhempänä tarkastelen hajautettua hallintaa, jossa valtapelit ja kulttuuripelit toisiinsa linkittyneinä osallistuvat CASin koko toimintaan.

Kulttuurisista peleistä eksternaalinen valtapeliin osana CAS johtajuutta

Esittelin (kohdassa neljä) kulttuuriset pelit, jotka ovat keskeisenä osana ihmisten toimintaa. Nämä pelit perustuvat jaettuihin uskomuksiin, joihin osallistuminen on omasta hahmotukseta ja ymmärryksestä kiinni. Tietty älykkyyden taso tai kasvaneisuus kulttuurin jäseneksi määrittää sitä millaisiin kulttuurisiin peleihin osallistutaan. Kulttuuriset pelit ovat osallistavia ja johtavat ennen pitkään eksternaalisiin rakenteisiin, joita voidaan kutsua valtapeleiksi (kohdassa kuusi). Näiden välillä on kuitenkin selviä eroja, vaikka käytännössä ne myös linkittyvät tilanteissa aina toisiinsa. Kulttuuriset pelit ovat internaalisia uskomuksia, valtapelit muodostuvat eksternaalisen todellisuuden rakenteiden kautta.

Kulttuuripeleissä opitaan metaforien kautta reaalimaailman vallanjakoa ja sen toimintaa. Valtapeleissä ollaan valmiita rakentamaan eksternaalista, muita ihmisiä määrittäviä rakenteita. Nämä ovat CAS päin katsottuna niitä rakenteita, joilla järjestelmä pysyy elossa ja omana hahmona erotuksena ympäristöstä. Kyse johtajuudessa on enemmän verkostomaiseta byrokratioasta kuin ylhäältä alas johdetusta hierarkiasta (BB Lichtenstein, M Uhl-Bien, R Marion, A Seers, 2006) Ihmiskunnassa on mahdollista osallistua kulttuurisiin rakenteisiin, mutta valtaa ja osallisuutta valtapeleissä säännöstellään muiden agenttien toimesta ja tiettyjen arvojen mukaisesti. Valtapelien tehtäksi näyttää määrittyvän säätely CAS menestymistä rakenteena, muita rakenteita, muutoksia ja entropiaa vastaan. Johtajuus voi ilmetä missä tahansa sosiaalisen systeemin rakenteessa. Sen ei tarvitse olla auktoriteettiin tai positioon perustuvaa, vaan sen sijaan kompleksiseen interaktiviiseen dynamiikkaan, joka saa voimansa adaptiivisista haasteista. (BB Lichtenstein, M Uhl-Bien, R Marion, A Seers, 2006)

Valtapelit ja kulttuuripelit ovat kietoutuneita toisiinsa käytännön tilanteissa. Niissä vaikutetaan sekä eksternaalista järjestyneisyyttä, että uskomuksien mukaisia toimintoja, jotka yhdessä liittyvät sekä symboliseen avaruuteen että järjestykseen ulkomaailmassa. Kun kulttuuripelit ja valtapelit toimivat yhdessä, niiden sisältönä syntyy merkitysavaruuksia, jotka ovat koossa pitäviä voimia CAS järjestykselle. Valtapeleissä erottuu se että kulttuuriset merkitykset peleissä ovat itseorganisoituvia voimia näiden hahmojen muotoutumiseksi ja pysyvyydeksi.

Kuva 2. Kompleksisten systeemien vuorovaikutustasot

Yksilö on kuvan mukaisesti osa verkostoa, kompleksista järjestelmää. Se että hänen harjaantuminen hallitsemaan kompleksisen systeemin valtarakenteita lähtee pelillisestä suhteesta realmiin tai universumiin, juontaa tason kaksi neuroverkon tai kompleksisen järjestelmän konnektionismista. Konnektionismi itsessään on tietynlaista järjestystä edustava, vaikka universumi olisi ilman lakeja tai vain suhteellinen. Konnektionismi muodostaa kompleksiselle järjestelmälle pelillisen pohjatason, jolle kulttuuri symbolisina peleinä ja hallinta eksternaalisina navigointirakenteina voi muodostua. Pelit ovat reaalimaailman tapa muodostaa yhä hallitumpia kompleksisia järjestelmiä suhteessa entropiaan ja kilpailuun muiden järjestelmien kanssa.

Kompleksin järjestelmän pysyvyyteen peleillä on vaikutuksia, aina niiden kilpailullisuudesta, kulttuurisista- sekä vallan metaforista ja tietoisen hahmotuksen tekijöistä saakka. Hallinta kompleksisissa järjestelmissä on hajautettua, ja pelit muodostavatkin juuri tällaisia kulttuureja, joissa pelien tulokset tuovat järjestelmälle tiettyjä kilpailullisia etuja toisiin nähden. Pelit hajautettuna kokonaisuutena edustavatkin järjestelmän korkeampaa tietoisuutta kilpailussa muiden järjestelmien vallan hahmoja ja rajoja vastaan.

Kulttuuristen- ja valtapelien yhteistoiminta

Kulttuuriset pelit ovat mukaansa tempaavia, ne siirtävät vaikutelmia ja informaatiota, mutta niihin kytkeytyneet valtapelit ovat ulkoisia sääntöjen rakenteita, joihin kulttuuripelit ovat osaltaan nivoutuneet. Kulttuurisia uskomusrakenteita tarvitaan päättelyyn, jonka johdosta mahdollistuu ulkoisessa valtarakenteissa navigointi. Eksternaalisia valtarakenteita muodostuu jo agentin realmissa kokemasta spatiaalisesta asemasta ja sen käytöstä sosiaalisissa tilanteissa, ja niistä ulkoisista järjestyksistä, missä henkilö joutuu käyttämään resursseja. Valmiit ja helpot reitit ovat valtarakenteiltaan matalia, pysyvät valtarakenteet, joiden muuttamiseen tarvitaan paljon resursseja, ovat korkeita valtarakenteita. Yksilö osallistuu valta asemansa muutoskyvyn ja resurssien, joiden mukaan muutosta ajetaan, valtarakenteissa navigointiin ja niiden parantamiseen. Pelit joihin hän reaalimaailmassa osallistuu, näyttäytyvät symbolisena kulttuurisena hallintana ja ulkoisena suunistuksena, jolla hän allokoi resurseja navigoinnissa. Korkeisssa valtarakenteissa tarvitaan paljon resursseja, ja pelillisyys saattaa olla pakottavampaa kompleksissa järjestelmässä ja enemmän pelaamisherkkää kuin matalissa valtarakenteissa joiden muuttaminen on helpompaa. Lisäksi asema jonka pelaaja on saavuttanut rakenteessa, mahdollistaa pienemmillä panostuksilla muuttamaan rakennetta ja on sosiaalisina suhteina laajemmalti vaikuttava.

Kulttuuripelit ovat osallistavia, mutta valtapelit ovat pakottavia. Kulttuuripelit perustuvat uskomuksiin mutta valtapelit ovat ulkoisia rakenteita, joissa agentit navigoivat. Valtapelillä on mahdollisuus vaikuttaa järjestelmän selviämiseen uusissa olosuhteissa, pelillisyydellä muodostaa hallinnan kulttuureja, jotka ottavat huomioon ja varautuvat muuttuviin olosuhteisiin. CASin tasot ulottuvat aina systeemin perustesteista, universumin ja järjestelmän suhteesta, emergenteille tasoille, leikkisyydestä osallisuuteen valtapeleissä. Pelit ovat keskeinen väline tämän johtajuuden saavuttamiseksi eri tasoilla, leikkisellä harjoittelulla aina rakenteellisiin valtapeleihin. Symbolinen kulttuuri varmistaa valtapelien sisällön vaikuttamisena ja rakenteiden uusimisena aina kulloiseenkin muutokseen. Vastuunotto valtapeleissä liittyy kulttuuristen pelien symbolien hallintaan ja lopulta rakenteiden hallitsemiseen reaalimaailmassa. Konnektionismi muokkaa kykymme hahmottaa ja toimia tällaisessa kompleksissa systeemissä, aivojemme ja sosiaalisuuden tuotteena. Pelit laajalti ymmärrettynä pitävät CAS järjestelmän olemuksen ja hahmot koossa sekä varautuvat ympäristön muutoksiin, korkeammalla johtajuuden tasolla.

Johtopäätökset

Artikkelini tarkoitus on näyttää kuvaa siitä, miten läpäiseviä pelit ovat kompleksisten järjestelmien rakenteissa ja samalla inhimillisessä elämässämme. Samalla tarkasteltuna ihmisten sisällä rakenteessa pelaamista peleistä ja näiden luokista, saadaan kuvaa millä tavoin ihmiskunta on komleksisena adaptiivisena systeeminä järjestäytynyt mm. valtiollisesti, kulttuurisesti ja organisaationallisesti. Meillä on harvoja tapoja päästä sisälle järjestäytyneisyyteen ja tarkkailu on pitkälle filosofoinnin pohjalla, joka osoittaa suuntaa empiirisille hypoteeseille ja tutkimuksille. Tämän artikkelin tarkoitus on luoda visiota tutkimaan asiaa syvemin ja haastaa ne näkemykset joita tieteellä on tähän asti ollut peleistä, vain leikkisyytenä, eikä niinkään vakavina reaalimaailman peleinä. Pelit ovat ehkä määräävämpi tekijä koko selviämisprosessissa aina elämämme alkuajan leikeistä valtapeleihin, joka liittyy kompleksisten adaptiivisten systeemien korkeampien tasojen mukaiseen hallintaan. Vastuu jonka joudumme kantamaan järjestelmämme pysyvyydestä ehkä saavuttaessamme asemia valtapeleissä on koko tulevaisuuttamme määrittävä. On hyvä että ymmärrämme näiden osuuden kaikessa toiminassamme ja tulemme vastuullisemmaksi, tiedollisemmiksi ja peleissä menestyviksi.

Lähteet

Complexity leadership theory: An interactive perspective on leading in complex adaptive systems

BB Lichtenstein, M Uhl-Bien, R Marion, A Seers, 2006

Miten viitata merkitysverkostolla? – Merkitys semanttisena verkostona ja viittaamisen metataso

Heidi Haanila, 2013

JYX - Mieli, maailma ja referenssi : John McDowellin mielenfilosofian ja sematiikan kriittinen tarkastelu sekä ontologinen täydennys

Petteri Niemi, ‎2008

From game design elements to gamefulness: defining gamification

S Deterding, D Dixon, R Khaled, L Nacke, 2011

Sosiaalisuudesta ja metakulttuureista

On huomattavaa, että kun sosiaalisuus on osa yhteisöä, tiivistyessään tunne- ja vuorovaikutuspeliksi se muodostaa metakulttuureja. Tällä tarkoitan sitä, että tunteemme viestinnässä ovat jotain muuta kuin aktuaalinen viesti ja tunteet viestien väleissä aiheuttavat tiettyjä korkeampia konnotaatioita. Konnotaatiot itsessään ovat sivumerkityksiä, tietynlaisia asioita, joita ei voi ehkä kulttuuristen normien takia sanoa suoraan. Kun näitä konnotaatioita muodostuu viestintäkupliin runsaasti, muodostuu automaattisesti metakulttuureita, joiden tunnevirtaa nykyisten algoritmien kautta sosiaalisten medioiden on mahdollista hallita. Metakulttuuri tarkoittaa juurikin kulttuurin syvärakennetta, kulttuuria joka ei näy, mutta on käsinkosketeltavaa kaikessa viestinnässä.

Harva pystyy rationalisoimaan ja uskaltaa sanoa vastaan metakulttuurien käytännöille, kun siinä vedotaan salaisuuksien normistoon, joita keskustelijat jakavat. Jos jakajat ovat samaa mieltä ja tietävät korkeat merkitykset, on ihmisistä mielenkiintoista ja tavoitteellista jakaa tämä yhteisöllinen tunne ja kokemus metakulttuurin jäsenyydestä ja tiedosta. Jos joku on epävarma ja paljastaa, ettei tunne täysin metakulttuurin sääntöjä, hän saattaa saada negatiivista huomiota. Tieteessä nämä lausutut ja sanomattomat käytännöt erotellaan sanoilla eksplisiittinen ja implisiittinen. Tiede pyrkii eksplisiittisyyteen tiedossaan.

Ne jotka ovat metakulttuurin merkityksiin päässeet sisälle, eivät uskalla tai tietonsa pöhötyksessään halua puhua syvistä merkityksistä, joita he jakavat. He pitävät tietonsa implisiittisinä, eivätkä halua lausua julki aikaeitaan. Sitä pidetään yhteisenä kulttuurina, paheina joista ei jutella. Tämä synnyttää ikäänkuin jaetun yhteisen salaisuuksien ja pimeiden merkitysten tilan, normiston jota ei haluta särkeä.

Silloin kun normisto ja uskomukset jaetaan niiden kesken, jotka osallistuvat kielipeleihin, metakulttuurit ovat aivan suosioillisia. Mutta niiden kesken, jotka ovat ulkopuolella, sanoilla ja lauseilla hifistely näkyy kovana kohteluna, ja ulkopuolisuutena. Aina silloin tällöin törmää erilaisiin keskustelukulttuureihin, joissa pitäisi olettaa enemmän kuin sanotaan. Tämä on normaalia, mutta autoritääristä ja hierarkista. Suomessa on ollut pyrkimys poispäin metakulttuureista, sanotaan mitä tarkoitetaan. Kuitenkin mm. tiiviit yhteisöt ja uskonnolliset seurat, ovat mitä otollisimpia kielen kaksoiselämälle. Kulttuuri tiivistyy merkityksiltään ja vallasta tulee konkreettista sekä samalla yksilöoikeuksia nakerretaan.

Kuin huomaamatta on sosiaalinen media nyt synnyttämässä tällaisia metakulttuureja ja kultteja, yhä kuplamaisempiin todellisuuksiin. Se on liimaa, joka vaikuttaa ihmisten välillä, ja tuo meidät osalliseksi merkitysten avaruudesta, joka muistuttaa omaa mieltä. Jokainen halutaan mukaan yhteisiin salaisuuksiin, jakamaan normitettu todellisuus, jossa tietyistä asioista vaietaan ja tiettyjä tunneilmaisuihin kannustetaan. Sosiaaliset mediat ovat jo huomanneet ihmisten heikkoudet juuri salaisen vallan tavoittelussa ja jaetuissa merkityksissä algoritmeissaan ja käyvät yhä tarkempaa merkitysten tunnistamista kieli- ja sosiaaliseen ryhmään liittyen. Vielä ihminen-ihmiselle viestintä on päihittänyt tekstien konnotaatiot, mutta kulttuuri on kuplamaistumassa yhä korkeammiksi omaa merkitysmaisemaa hyväileviksi metakulttuureiksi, joissa vaikutetaan pitkälle tehokkaammilla ja sovitummilla säännöillä ja sitä myötä informatiivisemmilla lauseilla. Pitkälle tämä kulttuuri on tunteen yliajamaa, ja itse sanoja ja aktuaalisia merkityksiä vähättelevää. Ne jotka haluavat oikeasti kerkustella, blokataan pois metakulttuurisella hymistelyllä. Oma seinä ja oma oikeus välittää omaa agendaa, välittyy yhä runsaampana. Oikeus kuunnella vain omaa kuplaa ja omia viestejä.

Henkilökohtainen kokemus

Minä koin näitä asioita, ja teorisoin ensimmäiset dystopiani vuosituhannen alussa pelon sekaisen tilani saattelemana.

Ajatukseni kaikkein syvimmistä ja synkimmistä asioista eivät ajan saatossa ole kadonneet. Ne ovat vahvistuneet siitä millaisia dystooppisia mahdollisuuksia globaalissa tietoverkoissa ja tekoälyllä toimiva teknologia saa aikaan ilman säätelyä. Syvät harhani eivät olleet turhia ja merkityksettömiä, ne ovat teknologista tätä päivää.

Varoitan samalla itseäni menemättä syvemmälle metakulttuureihin, jotka minuakin ovat kiehtoneet, juuri vallan perversion kautta. En kuitenkaan enää sekoita päätäni sillä, että huumaantuisin vallasta, jonka metakulttuurinen viestintä saattaisi antaa, vaikka minuun kohdistettaisiin tällaisia pyrkimyksiä.

Salaisuudet joita metakulttuurit tarjoavat, ovat houkuttavia, mutta sisällöiltään tyhjiä ja lopulta psykologisesti hyödyntävät heikkouksiamme, ja saattaavat monesti liittyä epätasa-arvoiseen ylpeyteen. Meidän uutisvirtaamme kontrolloidaan metamerkityksillä, joita algoritmien kirjoittajat tuntevat, jotta meillä olisi valittavana järkevyys ja yksinkertaisuus tai ylpeys ja populaarisuus toimia moraalittomasti.

Jakoa saatetaan tehdä juurikin peruspsykologialla liitettynä eeppisiin teoksiin, kuten raamattuun, ja muihin pyhiin kirjoituksiin, joiden kulttuurinen lävistyvyys on suuri. Keskeistä on taiteilu psyykkisen koostumuksen ja hajaannuksen välillä. Tässä uskonto tai ideologia koostaa, antaa uskoa, ja tiede, 'maallinen' kulttuurilla luodaan algoritmeissa hajaannusta, kognitiivista dissosiaatiota, ristiriitaa. Tätä heiluria pidetään yllä sisällön heitellessä erilaisissa psykologisissa avaruuksissa.

Juuri se, että teknologia on mahdollistanut jo lisätyn todellisuuden tiettyjen sen normaalien käytäntöjen päälle, on houkuttamassa monia valtaan, joissa vain harvat jakavat uskomuksesi. Metakulttuurillinen pelaaminen on itsestä ja omasta päästä kiinni. Sitä pitää osata säädellä, erota yhteisöistä ja vuorovaikutuksista, kun tuntuu että joku muu käyttää valtaa enemmän kuin minä itseeni.

Metakulttuurit voivat olla hyviä, jos ne saavat sinut toimimaan moraalisesti. Toisaalta juuri metakulttuurit ulkoistavat moraalia tietynlaiseksi, ei sisäisiksi, vaan esittäviksi ja tietoisen pelillisiksi toiminnoiksi. Tällainen moraali saattaa lopulta olla vaatimuksia, eikä sisältä lähtevää oikein tekemisen tunnetta. Jos toimin syrjivästi tai jos minulla on salaisuuksia, pyrin henkilökohtaisesti pienentämään kovuuden järjestelmiä ympäriltäni, mutta en voi särkeä kaikkea sitä miten ihmiskunta on kulttuurinsa jo esiajoista järjestänyt. Toivoisin helpottavani niiden arkea, jotka tiedostavat kovuutta ympärillänsä ja eivät jaksa yksin taistella kulttuurisia rattaita vastaan.

On nähtävä että me tässä ajassa leikimme tulella. Toimimme myös jumalana, jolla on valta päättää ihmiskunnan tulevaisuus satoja, tuhansia vuosia eteenpäin. Juuri nyt määritellään mitä teknologia tekoälyn ja robotiikan kanssa ihmiskunnalla tulee olemaan. Yksi merkki on se mihin kulttuuria kehitämme. Annammeko sen kehittyä voimakkaiksi metakulttuureiksi ja samalla kuplatodellisuuksiksi, joissa salaisuudet ja jaettu paha on uusi normi? Vai purammmeko sosiaalisen median vääränlaiset kuplat takaisin aidoiksi kulttuureiksi, eksplisiittisiksi viesteiksi, joissa konnotaatiot ja toiminnan tunteet ovat vähäisempiä?

Visiot tulevaisuudesta näyttävät meille, että kieli on ehkä rajussa murroksessa, jossa joudumme miettimään tulevaisuutemme päämääriä ja itseisarvoja, ruumiillisuutta, johon palautamme kulttuurin. Kun hallitsemme halujamme aidoissa ja vähemmän abstrakteissa kulttuureissa, meille jää vähemmän valhetta. Vähemmän sitä että rakentaisimme todellisuutta monimutkaisuuden varaan, jota vain harvat hallitsevat. Metakulttuurit merkitsisivät useimmille kovuutta, siksi kilpailu kulttuureissa on jätettävä inhimilliselle, ruumiilliselle tasolle, jossa asiat merkitsevät sitä mitä niillä aktuaalisesti tarkoitetaan.

Tahdon lopuksi tähdentää, että jokaisella ihmisellä on neurologisena kokonaisuutena, oma metataso, jolla asiat aktualisoituvat, ja jokaisella on oma 'henkisyys', kielen metataso, jota voidaan lukea. Tekoälyn kehityksen kautta olemme ymmärtäneet myös sitä, missä sisällöissä liikumme kun neuroverkko muodostaa syvempien (deep) nodejen kerrosten kautta rakenteita kielestä. Samoin ihmisillä on neuraalisissa tasoissa sellaisia tasoja, jotka yhdistävät pintatason kielellisyyttä ja muodostavat metakulttuureita. Eri asia moraalisesti on kuitenkin se, että näitä metakulttuureita on alettu internetin informaation louhimisella käyttää valtaan, ja ohjailla ihmisiä. On havahduttava merkittävään vallan muutokseen, jonka teknologinen tekoäly on mukanaan tuonut.

EU:n vasta voimaantullut tietosuoja-asetus on määrittämässä jokaisen yksilön oikeudeksi määritellä, missä yrityksissä henkilöllä on tietoja ja missä yhteyksissä hänen oikeutensa on tulla unohdetuksi. Jokainen voi sosiaalisesti määritellä keneen haluaa olla yhteydessä, ja tähän ottaa kantaa myös Suomen viestintärauhan laki. Lait katsovat oikeudeksemme siis määritellä kulttuurisia yhteyksiä. Jos huomaamme metakulttuurin ottavan valtaa jossain suhteessa teknologioihin tai ihmisiin, on aika katkaista yhteydet ja tulla toimeen vähemmällä. Meillä on oikeus vaikuttaa millaisissa ympyröissä olemme mukana, miten syvällä valtapelillisyydessä tai vaikuttamisessa olemme mukana. Hankalaksi tämä osottautuu vain jos esimerkiksi on kyse sukulaisesta tai uskonnollisesta lahkosta, johon sattuu kuulumaan. Silloin yhteisö saattaa ajatella ajatuksia puolestasi, mutta näistäkin on teitä ulos auttavien tukijärjestöjen kautta.

Kiitos kun ajattelet kanssani asioita yhteiskunnassamme, ja voimia jokaiselle pärjätä informaatioyhteiskunnan kummallisuuksissa.