Kestävä johtaminen

Olen kirjoittanut tämän tekstin jo vuoden 2019 syksyllä, jolloin tekoäly oli vielä kehittymättömämpi ja johtajuus haki muotojaan vastaamaan ekologiseen kriisiin. Julkaisen kuitenkin tämän nyt, koska ongelmat eivät ole poistuneet ja joudumme kamppailemaan tulevaisuudestamme yhä kiristyvässä tilanteessa. Johtajuus on uuden haasteen edessä, kun meidän on suuntauduttava pelastamaan planeetta ilmasto ja luontokadon kriisiltä. Millaisia asioita moraalisesti voitaisiin odottaa johtajalta joka ajattelee ylisukupolvisesti?

Kotiinpäin vetämistä vai globaalia moraalia?

Ihmisten toimintaa määrittää moraali, jota sovelletaan eri tilanteisiin. Suurin osa moraalista liittyy evoluutiopsykologiaan ja osasta voidaan sanoa, että se on filosofista moraalia. Painotuserot ovat ilmeisiä. Esimerkiksi miten suhtautuu maahanmuuttoon, on pitkälle kannanotto jaosta evoluutiopsykologisen painotuserojen suhteen, 'geenien valta' ja 'yleinen hyvä' välillä.

Jotkut haluavat painottaa kotiinpäin vetämistä, toisilla perspektiivinä on globaalit asiat, kuten ilmastonmuutos. Tuntuu että evoluutiopsykologista painotusta kotiinpäin myös halutaan painottaa filosofista moraalia vastaan tasavertaisena vaihtoehtona. Kulttuurisesti halutaan edustaa moraalista strategiaa, joka kumpuaa vanhasta eläimellisestä 'geenien valta' ajattelusta, sellaista globaalia etiikaa vastaan, joka johtaisi kaikkien inklusiiviseen hyvinvointiin. 

Tekoälyn aikakaudella, meidän on helpompaa ymmärtää, millainen moraali on kestävää ja millainen sortuu omaan lyhytnäköisyyteen. Juuri tällaisessa todellisuudessa, meidän on mahdollista avata näköaloja kestävämpään moraaliin. Taloudenkin toimiessa liian lyhytjännitteisesti, vain maksimoidakseen lyhyen ajan tuoton, meidän olisi luotava kestävämpiä rakenteita kansallisella-, EU- ja globaalilla-tasolla, jotka eivät perustu riistoon. Moraalin tulisi menestyä, pitkäaikaisena hankkeena, kuinka pitkälle tulevaisuuteen olemme valintamme valmiita ulottamaan.

Evoluutiopsykologisessa moraalisessa kentässä, voimme nähdä monenlaisia strategioita selvitä ja painottaa eri moraalisia hahmoja. Niitä jotka ovat vapaamatkustajia, niitä jotka ahertavat, niitä jotka uhraavat itsensä auttaakseen muita. Lopulta emme voi pakottaa ketään pitkäaikaisen filosofisen moraalin kannattajaksi, vaan on peliteoreettisesti selvää, että näidenkin strategioiden välillä vallitsee tasapainotila. Osa tulee olemaan vapaamatkustajia ja osa aina filosofisen moraalin puoltajia, ja tämä suhdeluku pysyy kulttuurissa suhteellisen samana. 

Siksi se mihin olisi syytä turvautua, on moraalinen johtaminen, jossa pisimmän ja kestävimmän strategisen näköalan tarjoava henkilö valitaan johtajaksi. Ennenkaikkea se, näkyy nykyisessä yhteiskunnassa, että kun kaikki pääsevät ääneen, omien moraalistrategioidensa ja hahmojensa myötä, johtaminen käy ongelmalliseksi. Lyhyt ja pitkäkestoisia yhteisön tulevaisuuden ääniä, jotka ovat merkki tasapainotilasta, pidetään samanarvoisina. Näin ei tule olla, vaan pisimmät strategiat tulisi voittaa valittaessa johtajia. 

Olisi erotettava jokaisen ihmisen moraalinen oikeutus. Jokainen ihminen toimii kuvan esittämillä kaikilla tasoilla. Eikä pelkkää filosofista toimimista voida pitää kovinkaan moraalisena. Jokainen ihminen ajattelee perhettään ja lähi yhteisöjään toimiessaan. Olemme itsekkäitä toimintamme suhteen. Jostain löytyy aina palkinto teolle ja johtajilla on kykyä nähdä pidempi aikaisia kaaria, jossa palkinnot sijaitsevat vasta toisen tai kolmannen tai vasta kymmenennen tavoitteen jälkeen. Johtajilta voitaisiin olettaa toimivan siis enemmän filosofisen moraalin pohjalta, kuin johtaa toimintaansa pelkästään evoluutiopsykologisten toimien pohjalta ja saavan yhteisönsä parhaimmillaan ajattelemaan tyydyttävänsä tarpeensa vasta eksistentiaalisia filosofisia päämääriä tavoitellessaan missiossaan. Tämä on ilmastonmuutoksen globaalimoraalia. Pahimmillaan väärin toteutettuna motivaatiopuhe on vain sisäänpäin kääntynyttä kulttuurista valtakulttuuria, joka edustaa geenien valtaa. Onkin oltava hyvin tarkkana johtaa kirurgisten tarkasti ihmisten sisäisiä missioita, joilla he toteuttavat globaalimoraalia, ekstistentiaalista missiota.

1. Geenien valta

2. Sukulaisten suosiminen

3. Jatkuvuus

4. Yleisen hyvän puolesta toimiminen,

5. Absoluuttien tai tiettyjen arvojen pohjalta toimiminen (eksistentiaalinen ulottuvuus, 'ikuisuus', jonka ajattelee määrittyvän oman elämän tiettyjen arvojen ja tekojen vuoksi.) 

Kaikki nämä kuvan tekijät ovat evoluutiopsykologisia päämääriä. Listan alkuosa vähemmän kestäviä arvoja kuin listan loppuosa. Geenien vallassa suositaan sitä mikä on lähellä, ja varustetaan se voittamaan vähemmän kelvolliset geenit, niin kuin luonnossa. Sukulaisten suosiminen on miedompi mutta yhtä kestämätön oikeutus johtamisen moraalille. Jatkuvuutta arvostetaan monessa lähteessä ja yleisen hyvän puolesta toimiminen on jo enemmän kuin itselle tärkeiden päämäärien puolesta toimimista ja parempaa johtamista.

Yleisen hyvän puolesta ja arvojen puolesta toiminen on jo kaukana evoluutiopsykologiasta ja kotiinpäin vetämisestä sekä on enemmänkin kulttuurievolutiivista ohjaamista. Ne ovat todellisia johtajan arvoja, jotka ovat kestäviä monella alalla, ja kun ne ovat ei-itsekkäitä, niistä voi syntyä globaalia moraalia ja niin nykyajassa tarvittavaa johtamista. Kun ymmärrämme johtaa kulttuuria, kulttuurievoluutiota, evoluutiopsykologisen johtamisen sijaan, johdamme sitä muutosta mitä tarvitsemme ilmastonmuutoksen kriisin muuttamiseksi ihmiskunnalle vaarattomaksi.

Evoluutiopsykologisella kotiin päin vetämisellä on siis vähän annettavaa johtajuudelle sekä deontologiselle, objektiiviselle globaalille tai filosofiselle moraalille. Evoluutiopsykologiset päämäärät, jotka ovat kauas kantoisimpia, voidaan nähdä lähinnä filosofista moraalia olevina. Tällainen moraali on lähellä seurauseettistä tarkastelua. Se mikä seurauksiltaan on kannattavaa, on myös kaikkein moraalisinta. 

Moraalia voidaan perustella muullakin kuin seurauseettisyydellä, sellaisilla säännöillä, joilla toteutuu myös oikeudet, joita ei keneltäkään saa riistää. Esimerkiksi voidaan pelastaa viisi ihmistä siirtämällä elimet yhdeltä terveeltä ihmiseltä tappamalla hänet. Seurauseettisesti perusteltavaa, mutta oikeuksien ja kestävien pelisääntöjen valossa virheellistä. Deontologisesti tarkastelutuna, esimerkin teko ei objektiiviselta kannalta tue sitä, että siitä pitäisi tulla yleinen laki kaikillle. 

Kestävyys on jatkuvuuttakin ja puhdasta seurauseettisyyttä laajempaa. Kulttuuri pyrkii selviytymään ja siinä jos tarkastelemme oikein tulevaisuuttamme, arvostamme luonnollisesti sellaisia johtajia, joilla on näköalaa tulevaisuuteen eniten. Todellisen filosofisen ja inklusiivisen moraalisen strategisen tulevaisuuden luomiseen tarvitaan johtajuutta, jossa näkyy kaikkein kestävimmät strategiat selvitä. On tuettava oikenlaista johtajuutta, on luotava kulttuurinen järjestys, jossa huomioimme vähäisten ihmisten oikeudet olla mukana kehitystä ja kommentoimassa, mutta myös meritologisia etenemisen mahdollisuuksia niille, jotka edustavat inklusiivisia, kaikkia koskevia pitkäkestoisia strategioita, oikeuksia noudattaen. 

Tämä näkökulma on valitettavasti sekoittumassa sosiaalisen median algoritmien myötä. Vallan tahtotila tulevaisuuden selviämisenä on sekoittumassa stategioihin selvitä vapaamatkustajana, ja näitä pidetään yhdenvertaisina. Tulevaisuus määrittyy ymmärryksenämme, joiden strategiat käsittävät evoluutiopsykologisen ja filosofisen moraalin. Etenkin filosofisen moraalin kautta on mahdollista perustella ja oikeuttaa kulttuurisesti moraaliaan muille, ja luoda ymmärrystä siitä, miten meidän olisi ohjattava todellisuutta entistä kestävämpiin tulevaisuuksiin. 

Miten suoda tasapaino kulttuurissa, jossa vallitsee erillaisilla päämäärillä pelaajia, jotka eivät esimerkiksi arvosta filosofista ja kestävää moraalia? Näille on annettava ääni, mutta tuotava johtajuus, joka liittyy kestävyyteen, ja näille moraalisille äänille tavoiteltavaksi ominaisuudeksi. Kulttuurimme ääni on niin moninainen, että johtajuus on hankalaa, emme voi tehdä esimerkiksi meitä kaikkia koskevia ilmaston päätöksiä, jos emme valitse johtajiksemme kestävyydestä kiinnostuneita ihmisiä.  Balanssi ja ymmärrys on kaikkien kohdalla säilytettävä, mutta rakennettava se, että kun kulttuurissamme vallitsee moraalien tasapaino, on tasapainon kestävämpi puoli, joka näkee tulevaisuuteen, on saatettava siihen asemaan mikä sille kuuluu, eli johtaa meitä parempaan tulevaisuuteen. 

On lyhytnäköisen voitontavoittelun ajan loppu.

Mikä erottaa kestävän ajattelun taloudellisesta opportunismista?

Kestävyyttä on monenlaista. Tavoitteena on tulevaisuus, jossa valinnat määrittävät sen että kyseinen tulevaisuus ei riistä toisilta.

Kestävyysajattelua on ainakin niin taloudellista, poliittista, ekologista, kulttuurista/moraalista ja valtiollista sekä puolustuksellista kestävyyttä. Viimeisinä yksikköinä ovat perhe ja yksilö, jonka kestävyyttä mitataan ensimmäisenä ja tämä on evoluutiopsykologisessa moraalissa kaikkein lähimpänä. Kaikkia näitä määrittää jonkinlainen tulevaisuus ja sitä kautta merkityksellisyys, joka halutaan ladata tulevaisuuden onnistumiselle. Puhutaan paljon merkityksellisyydestä, ikään kuin tulevaisuus niukkana taisteluna ja huonona olona, äärimmäisenä selviytymisenä ei olisi merkityksellinen. Tämä on syytä ottaa huomioon myös kestävyyden kohdalla. 

Johtajuuden ongelmana on miten kestävyyden eri osa-alueet menevät ristikkäin. Torppaako joku osa-alue toisen osa-alueen? Minä laittaisin kestävyyksiä järjestykseen, mutta parasta jos ne kaikki voisivat toteutua. Henkilökohtaista kestävyyttä ei voi ohittaa, mutta seuraavana tulevat myös isot linjat, ekologinen kestävyys, joka eskaloituu vain pidemmällä aikajänteellä. Liian paljon on taloudellisen hyvinvoinnin ja ekologisen toiminnan välistä kestävyys kilpailua. Ikäänkuin taloudellisesta hyvinvoinnista tai kestävyydestä ei voisi karsia, sen myötä että meillä on ekologista kestävyyttä, joka lopulta mittaa tulevaisuutemme. Niinpä jotkut kestävyyksistä kuittautuvat toisten kestävyydellä. Talous vastaan ilmasto on yksi tällainen. 

Johtajalta haetaan kestävyyttä ja henkilökohtaista ikuisuutta sekä ylisukupolvisuutta

Maailma ei tunnu olevan valmis kestävään ajatteluun. Ilmastonmuutokseen panostettavista toimista ei Madridin (2019) kokouksessa saavutettu yksimielisyyttä. Isot tuottajamaat eivät ottaneet tieteellisiä tosiasioita kestävyydestä todesta, vaan katsovat voivansa vielä pelata ilmastonmuutoksella ja suuremmilla riskeillä tulevaisuuden suhteen. Ilmaston riisto tuntuu vähemmän todelliselta, kuin luonnon riisto, koska siihen liittyy tietoisia eläimiä ja ekologisia kasveja, mutta emme voi pelata huonoilla kestävättömillä todellisuuksilla ilmastossakaan. 

On havaittu että kun yksi eläinlaji on päässyt valtaan evolutiivisessa lokerossaan, niin ettei sillä ole ollut luontaisia vihollisia, sen populaatio on kasvanut kestämättömälle tasolle, kunnes se on romahduttanut ekologisen systeemin, ja tästä on seurannut populaation romahtaminen murto-osaan edellisestä, ja se on kituuttanut romahtaneissa olosuhteissa eteenpäin. Tämä on ihmisen kohtalo, jos kulttuurievolutiivinen globaalimoraalinen kestävyysajattelu ei läpäise ihmiskuntaa. Olemme tuomittuja eläimiä, elämään lyhyen ajan maapallolla ja jatko on kituuttavaa ekologisen järjestyksen romahtanuta tulevaisuutta. Tapahtuu romahdus jos emme pysty globaalieettiseen ajatteluun. 

On kiire keksiä tekoälyratkaisuja, jotka lisäisivät moraalia. On hyviä ja huonoja toteutuksia. Sosiaalisessa mediassa sisältö eskaloituu kaveripiirin mukaan. Joskus ne kuplaantuvat ja käyvät omaa loputonta merkityksetöntä moraalipeliä ja kilpailua epäoleellisilla asioilla. Kaikki mikä on mahdollista toteuttaa ei ole kestävää eettisesti. Tekoälyn moraalinen johtajuus on ongelmallista, koska emme ole käyneet tarpeeksi dialogia siitä mihin sitä pitää soveltaa. Sitä voidaan käyttää lyhytnäköisesti tai pitkäjänteisesti. Pahimmillaan sen piti lisätä vastuuta, mutta se on luonut vain kuplat, joissa jokainen yhteisö taistelee omaassa merkitysavaruudessaan, kokien kilpailullisuuden aivan vääränlaisilla lyhytjänteisillä asioilla.

On kiire muuttaa suuntaa. On niin paljon merkityksiä. Sosiaalinen media tuottaa valtavan määrän merkityksiä, mutta vain vähän ihmisiä ohjaavaa liikettä, jolla he voisivat paremmin ja kestävämmin toimia maailmassa. Algoritmit ovat vain vähäisessä määrissä moraalisia, ne ovat enemmän kaikukammioita. Mutta kaikki lopulta asettuu kestävyyteen, enkä tarkoita pelkästään yksioikoista kestävyyttä, vaan sitä kestävyyttä, jolla yksilöstä, perheestä, yhteisöstä, moraalisesta kestävyydestä, taloudellisesta hyvinvoinnista ilman riistoa, ja loputa poliittisesta ja ekologisesta kestävyydestä tulee punos kaikkeen. Tämän sivuuttaminen olisi virhe ja kohtalokasta ihmiskunnalle. Lisäksi on huomioitava moraaliset ulottuvuudet kotiinpäin vetäminen, geenien valta tai filosofinen moraali. 

Todellinen johtajuus on syvää yhteistä prosessia johdettavien kanssa, jossa opitaan sydämen asioita, joiden puolesta ollaan valmiita maailmassa kokemaan missioita vaikuttamisessa ja rakentamaan kestävät strategiat. Tiedämme millaisessa kriisissä uskonto yhdysvalloissa on, ja siltä puuttuu kestävä päämäärät. Objektiiviset ikuiset päämäärät ovat niitä kestävimpiä ja koeteluimpia asioita. Ja kun ne rikastetaan sopivalla määrällä henkisyyttä sekä tiedettä, tarinoina, jotka kantavat, ne voivat olla suuria motivaation lähteitä. Tarinat kantavat myös pitkälle, ne ovat parhaimmillaan ylisukupolvisia motivaattoreita muuttuvassa maailmassa. Mikään moraalin ulkoaopittu tunteminen filosofisesti ei voita motivoivaa tarinaa sopivalla mystisyydellä varustettuna suorittamaan tehtäviä kestävästi ja harkiten. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia ja herkkiä asioita, ja ne on jätettävä yksityisyyden piiriin. Kuitenkin voimme valmistella kulttuureja ajattelemaan kestävästi, siten myös toimimaan motivoidusti jokaisen henkilökohtaisia ‘ikuisia’ päämääriä kohden. Henkilökohtaisista ikuisista päämääristä löytyy hyvin usein herkkyys luonnolle ja ympäristölle sekä ihmissuhteille, jotka ovat olleet hyvän puolella.

Edit 13.6.2022: Lisätty kaksi otsikkoa tekstin loppuun ja laajennettu sisältöä.

Lähteet:

Ylikoski, Petri; Kokkonen, Tomi. Evoluutio ja ihmisluonto. Gaudeamus 2009.

Toisenlainen AA - todellisuus ilman muutoksen ja toiseuden painetta

Toiseuteen turvaavalla ihmisellä on pettymysten myötä erityistä semanttista painolastia. Jos epäonnistutaan, kärsittävänä ei ole pelkästään tapahtuman seuraus, vaan koko oma moraalinen järjestelmä. Toiseudessa kyseessä on esimerkiksi jumalaan liitetty merkitys materiaalisen todellisuuden vahvistajana. Toiseudella tarkoitetaan myös itsestä erotettua vastakohtaa. Jumalan-toiseudessa kyseessä on ikuisen ja pysyvän merkityksen todellisuudesta suhteessa materiaaliseen häviävään maailmaan.

Erityisessä sisäisen ikuisen maailman ja muutoksen ristipaineessa maailman tapahtumat alkavat kuitenkin tuntua absurdilta, aletaan kokea yhteiskunnan elävän ‘lopunaikaa’. Kyse on sisäisen käsityksen ja uuden tiedon tilasta liittyvästä ristiriidasta. Erityisesti tämä näkyy tässä hetkessä, kun joudumme painimaan Euroopassa tällä hetkellä sodan todellisuuden kanssa. Tilanne saattaa johtaa kaunaan, epäuskoon tai realiteettien pettäessä pahimmillaan psykoosiin.

Toiseus aiheuttaa kärsimystä niille, joiden todellisuus kohtaa yllätyksiä. Seurauksena on syyllisyys, joka on ominaista käskyjen moraalille altistuneilla. Sillä on opettu käytöstapoja. Uskonnot syntyivät useissa muinaisissa kulttuureissa nimenomainen ‘Big God(s)-käsityksen mukaiseen, valvovan silmän moraaliin. 

Nykyinen esimerkki asiasta on alkoholisteille tarjottava AA-kerho, joissa opetellaan kahtatoista askelta hyvälle elämälle. Nämä perustuvat suurempaan voimaan tai jumalan tunnustaviin lupauksiin. Valvova sisäinen voima tuntuu yksinkertaiselta, jos ei muista millaista painolastia jatkuvien pettymysten myötä se aiheuttaa kantajalleen ja lopulta sen voi katsoa olevan sellaista struktuuria elämässä, joka romahtaa uuden syvemmän tiedon edessä.

Jospa olisi tapa rakentaa todellisuutta neutraalisti, uskomatta toiseuteen, vaan luoda hahmotusta oikein, ilman syyllisyyttä. Uskoa perusasioihin ja struktuureihin, ilman romahtamisen pelkoa. Syyllisyys elämän opettajana on tiettyyn asti kannattavaa, mutta ultimaattisena tunteena ihmisyyttä rajoittava.

Täällä länsimaissa halutaan rakentaa henkilökohtaista todellisuutta aina perustavammalle tiedolle, joka ei romahda uuden informaation saapuessa. Se on keino myös selvitä mahdollisimman hallittuun henkilökohtaiseen todellisuuteen. 

Otan yksinkertaistavan mallin ihmisyyteen, motivaation ja struktuurin. Se mikä on keskeistä, on tunnemaailmamme muutoksen kourissa. Kukaan ei suhtaudu pettymykseen tai menetykseen tunteettomasti, oli sitten kyseessä toiseus vai puhtaasti materiaalinen kanta.  

Voimme oppia paljon siitä, millaisia suhteita meillä on. Näissä ratkaisevat ne tunnesiteet joita pystymme luomaan. Mekaanisesti asiaa voidaan tarkastella yksinkertaisemman tarkastelun kautta komputionalismissa, struktuurin ja motivaation toiminnasta yhdessä.

Jos rakenne, struktuuri, jota maailmassa opettelemme, sosiaalisena ja toiminnallisena struktuurina on vahva, mutta motivaatio puuttuu, ei se auta selviytymään haasteista. Ihminen voi tietää kaiken, mutta toimia silti väärin, jos ei ole motivoitunut parempaan.

Samoin on struktuurin, jos emme tunne navigointiympäristöämme, vaikka meillä olisi motivaatiota, epäonnistumme.

Tunteidemme muutos ajaa myös motivaatiota eteenpäin. Tarvitaan siis erityinen verkosto toisiaan tukevia ajatuksia: toiseus päämäärällisenä kohteena tai vain joukko tarinoita, jotka kytkevät toiminnan motivaation henkilökohtaisiin päämääriin ja tarpeisiin. Tarinat, joissa on moraalinen opetus opettavat päämääriä. Toiseutta ei tarvita, jos tarinamme kantavat.

Miten tarinat voidaan luoda ilman toiseuden taakkaa? 

Laajempi kuva kysymyksiin avautuu silloin, kun ajatellaan nykyistä luonnontieteellistä kertomusta. Meiltä puuttuu myös keskeisesti sellainen luonnon suojeluun liittyvä tieteellinen positiivinen tarina, jonka voisimme laajasti hyväksyä. Ilman toiseuttavaa tai epätäydellistä tietoa vastaavaa todellisuutta meillä ei ole positiiviseen päätelmään loppuvaa tarinaa elämästä. Tarinat ovat parhaimmillaan kun ne eivät tiedosta koko elämän olemusta, vaan leikkaavat vain osaan todellisuudesta. Jos kerromme kaiken tiedon tieteellisesti, meiltä silti puuttuu elämisen huipentuma kuolemassa. 

Tieteellinen maailma kokonaisena tarinana ei luo kuvaa ’ikuisuuksista’ eikä erityisistä päämääristä.  Olemme tähtipölyä ja palaamme tähtiin kuoltuamme. Tiede edustaa pitkälle vain struktuuria. Tarinat päättyvät entropian pakosta nollaan. Jokainen tarina, joka ei tunnusta toiseutta on enemmän puhtaan struktuurinen kuin motivaatioita herättävä. Nämä kaksi vastinparia tekemisen tuottamisena eivät löydä ihmisessä yhteyttä silloin kun on kysessä puhdas tiede, tarvitsemme toisia vaikuttimia.

Toiseuden mieli haluaa nähdä kuolemankin ikuisena crescendona (voimistuvana äänenä). Elämän päättyminen ja rajallisuus tarinana on myös kuitenkin helpotus monelle. Tieteellinen tarina ultimaattisin loppuineen tuntuu viimeisenä totuutena eksistentiaalisesti oudon lohdulliselta.

Onko AA ainoa keino lopettaa juominen?

Ilman toiseutta voidaan luoda kokonaisia maailmoja realiteettien ympärille, viitattaamatta ikuisuuteen. Ninkin yksinkertaiset asiat kuin ystävät tai kodin hoitaminen, saa meidät tuntemaan olomme motivoituneeksi ja tunteikkaiksi. Ne ovat osaltaan materiaalista maailmaa, mutta tarinoilla liitämme ne koko elämää määrittelevään henkilökohtaisten tarpeiden verkostoon.

Kyseessä ei siis pelkästään ole tunteet ja motivaatiot vaan myös tarpeet kytkeytyneinä näiden verkostoihin. Päämäärilliset motivaatiot syntyvät tarinoista, joissa jokin hyvä, eettinen käänne opettaa toimimaan oikein ja kanavoimaan oikein tarpeita. Tarinat ovat tärkeitä sellaisina suuntaviittoina, joilla navigoimme miedon eskapismin kanssa maailmassa. 

Motivaatio löytyy lopulta tavallisista asioista. Aivot tuottavat motivaatioita pienistäkin asioista. Tarpeet jäsentyvät osaksi materiaalista tarinaa, siihen ei ehkä tarvita toiseutta. Meillä ei ole ikuisuutta ehkä turvanamme, vain tämä elämä.

Kuiville pääseminen vaatii oikeiden struktuureiden, ja motivaatioiden sekä sopivien askelien asettamista. Hyvillä tarinoilla voimme oppia suunnistamaan näiden tekijöiden todellisuudessa. Lisäksi on huomioitava henkilökohtaiseen todellisuuteen liittyvät sidokset. Sopivia tunnesiteitä toisiin ihmisiin ja omiin tarpeisiin. 

Eskapismi päihdyttävän aineen välityksellä on väliaikaista, mutta oppimalla todellisuudesta struktuureina, henkilökohtaisina tunteina ja motivaatioina sekä tarinoina voimme suunnata kokonaisvaltaiseen eettisyyteen. Voimme oppia sellaista eskapismia, jolla hallitsemme omaa muutoksen- ja kuolemanpelkoa tilanteiden muuttuessa ja ilman toiseutta voimme kohdata maailmamme realiteettit. 

Eettinen tarvehierarkia

Olisi syytä kunnioittaa lukijaa ja pitää blogikirjoitukset yksinkertaisina. Eettinen tarvehierarkia sisältää vain neljä kohtaa, jotka ovat muistettavissa helposti. Käsittelen niitä laajasti, mutta pidän tekstini tiiviinä. Kirjoitukseni Rahataloudesta merkitystalouteen oli yleistävä huomio meneillään olevasta transitiosta, jossa merkitykset tulevat tärkeämmiksi kuin haalittu pääoma. Nyt hieman myöhemmin pohdin millaista tarvehierarkiaa kestävässä merkitystaloudessa voidaan hahmotella. Tältä pohjalta on ymmärrettevä miten tarpeemme uudessa taloudessa täyttyvät kestävällä tavalla.

Tärkeimpinä tekijöinä olen menneessä kirjoituksessani listannut ajan, merkityksen ja resurssit. Kun yhdistämme kolmen tahon tavoitteet, sekä merkityksen maksimoinnin ja resurssien maksimoinnin, että ajan maksimoinnin saavutamme sisältörikkaampaa olemista kuin millään näillä yksinään. Resursseja on kahdenlaisia, niinpä tekijöitä tarvehierarkiassa on erotettavissa yhteensä neljä (katso kaavio jäljempänä). Kyse on lopulta arvoista, miten järjestämme kestävän elämän planeetallamme.

Tarvehierarkia

Pohjimmaisena perustarpeenamme on aika, luonto ja ympäristö, joka on itseasiassa se mitä koko eettisellä toiminnalla lopulta tavoitellaan. Kun maksimoimme aikamme, tarkoittaa se pitkäaikaisten resurssien, luonnon, maankäytön ja ilmaston suojelua. Olemisemme tähtää ajan maksimointiin, koska se on yhteisöllinen ja ylisukupolvinen tavoite. Se myös liittyy siihen että perustavin tarpeemme on aika, luonto sekä ympäristö, jonka päälle kaikki rakentuu.

Resursseja on kahdenlaisia. Puhun pitkäjänteisistä resursseista aikana. Näitä ovat elinkelpoisuus planeetallamme, ilmaston sopivuus elämälle ja luonnon monimuotoisuus takaamaan ekosysteemin toimivuuden. Aika planeetallamme on perustavin tarve, johon muut pohjaavat. Ei yksin aika ratkaise olemistamme, vaan tarvitsemme sen rinnalle merkitysten maksimoinnin, joka on tarpeista korkein. Ja jos maksimoisimme ajan ja eläisimme täällä mahdollisimman pitkään, mutta merkityksetöntä elämää, emme oikeastaan eläisi. 

Seuraavaksi tärkein on perustarve, välttämättömät resurssit. Nämä lyhytaikaiset resurssit pitää olla tyydytettyjä, jotta pystymme elämään. Luonto ja aika ovat perustavimpia kuin perustarpeemme. Ilman luontoa emme olisi edes tarpeidemme kanssa olemassa.

Taasen toiset tarpeet, kilpailulliset resurssit ovat niitä, joita tarvitsemme vasta yhteiskunnassa noustessamme johonkin asemaan tai ihailun kohteeksi sosiaalisesti. Näitä ovat yleellisyys kaikkinensa, brändien käyttö, muoti, yltiöesteettinen kilpailu tai asumiseen sijoitettava ylellisyys, mutta myöskin kulttuurinen ja sosiaalinen kilpailu laajemmin kaikkinensa, mihin käytämme materiaalisia hyödykkeitä.

Kokonaisuudessaan eettinen tarvehierarkia kertoo niistä arvoista, joita siirtymä rahataloudesta merkitystalouteen ajan maksimoinnissa olemiseemme vaikuttaa. 

Objektiivinen tarvehierarkia:

1. Pitkän tähtäimen resurssit: Aika, luonto ja ympäristö

2. Lyhyet selviämisen resurssit (fysiologiset tarpeet: ruoka, vaatteet, koti)

3. Kilpailulliset ja esteettiset resurssit

4. Merkitys (jatkuvuuden ja toivokkuuden tarpeet merkityksinä)

En vielä käsitellyt kolmatta tekijää, kilpailullisia resursseja. Kilpailullisten resursien maksimointi on kapitalismia ja selviämisen resurssien maksimointi lähellä kommunismia. Kun kilpailullisiiin resursseihin yhdistetään merkitykset puhumme kulutuksesta. Merkitykset saattavat tuottaa lisää kulutusta kapitalistiseen kilpailuun, ja olisi pyrittävä myös katsomaan, miten niitä voidaan tuottaa mahdollisimman ekologisesti. Tähän liittyy kilpailullisten resurssien maksimointi ja olisi tehtävä niin, että nämä tuottaisivat mahdollisimman vähällä mahdollisimman paljon merkityksiä, joka taasen estäisi turhaa kilpailua. 

Voimme esimerkiksi ajatella merkitysten tuottamista matkana ulkomaille. Jos tämä merkitys voitaisiin tuottaa vähemmällä kilpailulla, ja kaikki maassa olevat matkailijat tekisivät vain kotimaan matkoja, tuottaisimme saman merkityksen vähemmillä resursseilla. Muodissa voimme suosia kestokuituja ja autoilussa siirtyä kilpailullisesti sähkö-autoihin. Tuottaisimme elämyksiä, jotka vaatisivat vähemmän resursseja kilpailla.

Länsimaista yhteiskuntaa leimaa individuaalisuus, ja todellisia parannuksia ajan maksimoinnin suhteen voidaan tehdä parhaiten politiikalla, joka rajoittaa kilpailullisten resurssien käyttöä. Merkitysten tuotto olisi maksimoitava, mutta kestävästi, korvattava kilpailulliset rerurssit merkityksillä. Tämä saattaa olla demokraattisesti vaikeaa, mutta jos ihmiset ymmärtävät resussien jaon kahteen eri kategoriaan, selviämiseen ja kilpailuun ja tämä otetaan poliittiseksi pohjaksi, mahdollisuuksia laajemman kestävyyden aikaansaamiseksi on enemmän.

Viimeisenä, korkeimpana hierarkiassa nousevat merkitykset, jotka mahdollistuvat kilpailun myötä. Voittaminen on tärkeää ja sisältörikasta. Miten vain onnistuminen, yhteenkuuluvuus ja voittaminen saataisiin tehtyä muuten kuin kulutuksellisilla resursseilla kilpailemalla? Merkitykset ovat korkein saldo, jota ihminen voi saavuttaa, ja se on herkkä alapuolella olevien tasojen menestykselle. Jos emme voita tai meiltä puuttuu yhteenkuuluvuus tai tarkoitus, emme myöskään voi oikein kokea merkityksellisyyttä. Jos taasen alempana olevista perustarpeistamme ei pidetä huolta myös kilpailu ja merkitykset ovat vaikeasti syntyviä. Ja pohjimmaisena jos meillä ei ole tasapainoista ympäristöä ja luontoa, emme voi huolehtia edes perustarpeista, saatika sitten kilpailla tai kokea merkityksellisyyttä.

Subjektiivinen tarvehierarkia

Merkitys on sinänsä monitahoinen kokonaisuus, että voidaan ajatella koko kolmion kääntämistä ylösalaisin ja perustella merkitystä kaikkein tärkeimpänä tarpeena hierarkiassa. Subjektista käsin tarkasteltuna maailma näyttäytyy ensisijaisesti merkityksinä, ja vasta sitten kilpailuna ja perustarpeina, viimeksi luonnon suojeluna. Ainakin tilantessa, joissa meidän pitää tehdä päätöksiä luonnon ja kilpailun suhteeen, tarvitsemme ensin merkityksiä ja hahmottamista. Pystymme hahmottamaan nimenomaan subjektiivisten merkitysten kautta tarvetta luonnon suojelulle, luomme merkitysverkostoja ennen kuin ymmärrämme muutoksen tärkeyden. Sitä on aikaisemmin määritellyt toisena tuleva tarpeemme kärjestä, kilpailu.

Nyt kilpailun laannuttua merkitystaloudessa, kun rahatalouden taistelun funktiot ovat vaihtuneet luonnon suojeluun, olemme tulleet tietoisiksi toimijuudesta ja niistä semanttisista verkostoista, joilla systemaattisesti rakennamme kilpailua niin, että se pystyy suojelemaan luontoa ja takaamaan pitkän ajan meille planeetalla. Merkityksillä myös olemme rakentaneet valtiot ja yhteisöt kohtelemaan meitä ihmisinä niin, että ruoka, koti ja vaatteet sekä ihmisoikeudet määrittävät perustasoa. Ihmisenä eläminen tulee olla mahdollista, riippumatta hyödyistä tai kilpailusta. Merkityksen saavuttavat ihmiset voivat perustavalla tavalla muuttaa ja rakentaa systeemejä, jotka takaavat eettisen ja perustarpeita huomioivan kohtelun, ja harjoittaa henkilökohtaista hyväntekeväisyyttä niille, jotka kamppailevat elämässä selviämisen tason edellytyksien täyttymisestä.

Meidän on ajateltava pitkälle tulevaisuuteen, ylisukupolvisesti. Tarvehierarkia selventää monia jakoja, joita joudumme yhteiskunnassa kohtaamaan kiristäessämme otetta ilmastonmuutoksen taistelussa.

Käytännön sovellus

Yksi edellisestä tarvehierarkiasta johdettu käytännön toimi voisi olla, että valuutan säätely ekologisesti olisi aloitettava välttämättömien resurssien ja kilpailullisten resurssien erotuksella. Kumpaakin esimerkiksi verotettaisiin tai säädösteltäisiin eri tavoin. Tiedämme eniten saastuttavat. He ovat rikkaita, jotka käyttävät kilpailuun suurimman osan resursseistaan saavuttamatta tällä todellisia merkityksiä. Kilpailullisten resurssien osuutta tulisikin verottaa voimakkaammin kuin välttämättömien, selviytymiseen liittyvien resurssien. Yksi prosentti väestöstä tuottaa yli puolet väestön ilmastopäästöistä. Voisimme luoda verotusjärjestelmän tai ekovaluutan, joka ohjaisi rahankäyttöä yksilöllisesti parempaan vastuullisuuteen. Lisäksi voisimme kannustaa tuottamaan merkityksiä vähemmillä kilpailullisilla resursseilla. Näin saavuttaisimme ekologiset tavoitteet helposti ja tekisimme ilmastonmuutostaistelusta merkitysrikasta ja mielekästä.