Seurauseettisyyden kuplamainen virhe

Kirjoitukseni tarkoituksena on osoittaa yksinomaan tulevaisuuden seurauksia arvioivan ajattelun näkökulmia. Kyse on seurausetiikasta, jossa teon pahuus tai hyvyys saa oikeutuksensa tai tuomionsa teon hyvien tai huonojen seurausten välityksellä. Seurauseettisen ajattelun nopeaksi vastaväitteeksi voidaan luonnehtia seuraavaa: Jokaisella kulttuurilla on historia, joka tuo moraalille sen pohjan, muistin, jonka pohjalta valintoja tehdään. Moraalia ei siis voi eristää pelkästään tulevaisuuteen suuntautuvaksi toiminnaksi, positiivisiksi seurauksiksi, koska samalla se katsoo taaksepäin, niihin tilanteisiin mistä on otettu opiksi. Seurausetiikka onkin siis eettisenä järjestelmänä vielä yksin riittämätön. Olenkin edellisissä kirjoituksissani puolustanut seurausetikkaa joissain muodoissa, nyt tarkennan käsityksiäni kannattavani etiikan luonteesta.

Ensimmäiseksi valotan ajatustani rajoittuneista seurauseettisistä päätelmistä. Erilaiset toimintaympäristöt muodostavat kulttuurisia kuplia, joissa toteutuu yhteensä kaikki mahdollinen. Kuplalla tarkoitan tässä omalakista järjestelmää joka toimii oman moraalisen atmosfäärin mukaisesti, kuitenkin nähden tilanteen rajoittuneesti omasta maailmastaan käsin. Se on siis irrottautunut todellisuudeksi, seurauseettiseksi ympäristöksi ja yhteisöksi sen jäsenille. Elitistinen kulttuurin omalakisuus ja rahasektorin tavat hyötyä muiden rahaansa vähemmän sijoittaneiden kustannuksella on osoitus kupla-ajattelusta ja kapea alaisesta seurauseettisestä päätelmästä. Seurausten etiikka tai vain seurauksien kupla muodostuu tiettyjen toimintaympäristöjen hyödyn maksimoinnin ympärille. Markkinatalouden arvottama yhteiskunta ei ole oikeudenmukaisuuteen tai eettisyyteen pohjaava järjestelmä, vaan pelaa ihmisten hyväntahtoisuuden luottamuspeliä pääoman mekanismien säännöillä. Pääoman liike sääntöjen rajassa, ei tuota eettisyyttä, vaan on ainoastaan seurauksia jostain toisesta tapahtumasta. Markkinatalous ohjaa järjestelmiä, mutta sen pohjana ei ole eettisyyttä, muuta kuin vuorovaikutuksessa ostajan valintoihin. Uudistus joka tarvittaisiin markkinatalouteen, on leimaus jolla valvottaisiin tuotetun rahan eettisyyttä, jolla asiakkaat voisivat nähdä rahan tuottamisen metodien kestävyyden paremmin alhaalta ylöspäin vaikuttamisella.

Seurausetiikassa ei ole sääntöjä, vain järkeviä sovelluksia tilanteisiin. Jos ajattelen että punaista valoa vasten ajaminen on etiikan rikkomista, en ole tullut ajatuksessani tarpeeksi pitkälle seurauseettisesti, koska jos ketään ei vahingoiteta ja kukaan toinen ei tule risteykseen samaan aikaan, niin se ei ole kuin sen punaisen valon merkityksen rikkomista. Seurauseettisesti joutuisin rikkomaan sääntöjä jatkuvasti maksimoidakseni tehokkuuden utiliteetin ja soveltamaan tietoani uusien tilanteiden mukaisesti. Tällainen seurauseettinen ajattelu, vaatii kuitenkin huomattavan paljon resursseja eikä ole kovin kannattavaa. Seurausetiikka rajoittuu kylläkin tietoon. Miten paljon minulla on tietoa muista tienkäyttäjistä sen mukaan voin rikkoa lakeja, toimia sääntöjen vastaisesti – olla moraalin yläpuolella. Jos minulla ei ole täydellistä tietoa, mikä pelastaa minut törmäykseltä, on muiden kanssa yhdessä sovittujen sääntöjen noudattaminen. Tieto kuitenkin luo tätä seurauseettistä valtaa, jossa voisin ottaa askeleen ”luovempaan” käyttäytymiseen, osoittaa olevani sääntöjen yläpuolella, silti aiheuttamatta tuhoa. Juuri tällaiseen kuvioon pankkikeinottelu tähtää, tietoon, jolla seurauseettinen järjestelmä tuottaa enemmän rahaa, kuin sääntöeettinen järjestelmä. Tiedolla tunnutaan rikastuvan sen mukaan, miten sääntöjä ”luovasti rikotaan”.

Sama periaate toistuu kaikessa viestinnässä. Kyse on oikeassa olemisen vallasta, ja jos maahanmuuton vastustaja lausuu jonkun nationalistisen kannan, hän pyrkii argumenteillaan osoittamaan seurauseettisyyden ja tiedon pätevämmäksi kuin tasa-arvoiseen maailmaan ja ihmisten kunnioitukseen perustuvat arvot. Niillä ei ole seurauseettistä voimaa, muuta kuin globaalissa skaalassa - ne ovat enemmän hyväksi havaittuja sääntöjä. Kuinka kauaksi minun pitäisi seurauseettinen ajattelu ulottaa ja ajatella tekojeni seurauksia? Yleiseen keskusteluun nostetaan yhä uusia asioita opituista seurauseettisistä päätelmistä yhteiskunnassa. Vastassa ovat yleensä ne joiden metafyysiset käsitykset rajoittavat usein materialistisen seurausetiikan päätelmiä, kuten esim. uskonnot. Nykyisin emme kuitenkaan voi unohtaa ilmastonmuutosta emmekä muitakaan globaaleja riskejä. Ne ovat todellisempia uhkia, kuin yksittäisen agentin tekojen motiivit tai metafyysisesti tiettyyn ontologiaan sidotut käsitykset. Meitä on muistutettava tekojemme globaaleista seurauksista ja luotava arvoja, jotka ovat inhimillisesti oikeudenmukaisia. Maailma on muuttunut globaaliksi ympäristöksi yksilöllekin, eikä kupla-ajattelulla ole oikein sijaa enää nyky-yhteiskunnassa. 

Seurausetiikka voisi sanoa olevan kannattavaa, täydellisesti mallinnetussa maailmassa, ja siinä toimimisessa. Meillä ei ole ihmisagentteina tietoa, siksi seurausmoraalimme on joidenkin näkökohtien kieltämistä tai rajojen ylittämistä riskialttiilla tavalla. Seurausetiikalla ei ole siis pohjaa todelliselle globaalille moraalille, koska kulttuurit ovat muodostaneet kuplia, jotka ajavat omaa etuaan ja rajoittunutta seurauseettisyyttä. Mitkä ovat sitten seurausetiikan tulevaisuuden näkymät?

Maailman muuttumisessa verkottuvammaksi ja riippuen kvanttisalauksen heikkoudesta tulemme tietoiseen maailmaan, jossa kupla-ajattelu tulee kokemaan inhimillisen äänen voiman, eikä esimerkiksi rahan muuttamat ympäristöt voi paeta yhteisen globaalin tiedostamisen ja tasa-arvoisuuden vaatimuksia. Tietoiset toimijat ovat tietoisempia, mutta eivät pysty pitämään sellaisia tietomuureja prosessiensa ympärillä. Enää ne rajapinnat jotka ovat edustaneet yrityksen toimintaprosessia ja kuluttajan nautintoa tästä eivät päde, vaan tilalla on jaettua tietoisuutta luottamusta herättävässä eettisessä ympäristössä. Kun pankit muuttuvat pääomamekanismeista tietoisen voiman eettisiksi mekanismeiksi, luodaan järjestelmää mikä muuttaa tulevaisuuden suuntaa. Mitä tallainen eettisyys sitten on?

Seurauseettinen moraali ei ole esteettistä moraalia vaan puhdasta päättelyä maailman tiloista. Voi olla että se mitä olemme pitäneet eettisenä ja oikeana esteettisistä syistä, edustaakin inhimillistä kupla ajattelua.  Seurauseettinen agentti voi olla matemaattisen laskun suoritin, mutta jos se on vienyt liian pitkälle päättelyn ja vastaa kysymykseen 'miksi?' vaarantaen toisten agenttien olemassaolon tai suhteet ja sidonnaisuudet, on sen on vaikea perustella toisille luottamusta herättävästi päätelmiä. Tekoäly voi sanoa, että minä tiesin paremmin kuin te tehdessäni ratkaisun, mutta jos valintatilanteen pooliset hyvä ja paha ovat kaukana toisistaan interaktion rajuus yllättää kaikki muut vähemmän tietävät agentit. Tällaisia valintatilanteita tulisi seurausetiikan välttää, ja pyrkiä tasoittamaan interaktioita, ettei jouduttaisi äärimmäisiin hyvän ja pahan valintatilanteisiin, toisten agenttisuutta omalla tärkeällä valinnalla väheksyvään ja hämmästyneisiin ristiriitaisiin reaktioihin - siis luottamusta vähentävään epäeettisyyteen populaatiossa. Jos tekoäly ei ole kaikkivoimainen, on sen seurauseettisyys käytännössä rajoittunutta populaatiossa toisten agenttien tietoisuuden tasoon.

Rajatut ympäristöt kuten pelit ovat seurauksiltaan seurausten laskennallisia ympäristöjä, jotka pyrkivät voittoon (esim. shakkipeli).  Mutta ne reaaliset ympäristöt, jossa toimii agentteja, on näiden toimijuutta, suhteita ja arvoja on kunnioitettava ja silloin on tehtävä paljon monimutkaisempia eettisiä päätelmiä - simuloitava toisten päätöksentekoprosessia osana omaa päätöksentekoa, otettava huomioon mielen ja ympäristön estetiikka osana kokonaisuutta. Simulointi ei ole seurauseettisyyttä, vaikka se on laskennallista. Erottelu onkin tehtävä sen välillä, onko seurauseettisyydessä kysymys jonkinlaisesta utiliteetin laskennasta ja yhteisössään toimivampi eettisyys olisi jonkinlaista ei-laskennallisuutta? Tästä ei kuitenkaan ole mielestäni kyse. Kaikki eettisyys voidaan laskea, mutta muiden ja oman agenttisuuden erilaiset neuroverkon moodit, tilat joissa se on, rajaavat laskennallisuuden utiliteettia. Tekoälynkin on otettava joku tarkastelukulma ja tehtävä oletuksia muiden etiikasta sekä luotava ennustettava persoona, joihin toiset voivat luottaa. Siksi mm. ihmisen on helpompaa päätellä historian tapahtumien muistin avulla tulevaa. Seurauseettisyys vaatii siis tukea muilta teorioilta ollakseen riittävän vahvaa eettistä päättelyä, vaikka toteaisimme että vain seurauksilla on merkitystä.

Moraalin oppimisesta

Myönnän heti alkuun, että olen ottamassa isoa palaa käsittelyyn, kun otsikossa lausutaan sana 'moraali'. Onneksi en yritäkään antaa normatiivista vastausta tähän, kertomalla mitä se tarkalleen olisi, vaan pohdiskeluni on metaeettistä. Oppiminen on jokaisen henkilökohtainen asia, annan kuitenkin joitain malleja, miten yleensä opimme moraalia.

Moraaliteorioita on paljon, ja mikään niistä yksinään ei ole osoittautunut täydelliseksi moraalin saavuttamiseksi. Moraalia on siis vaikea yksiselitteisesti määrittää. Lisäksi niin monia kuin ihmisiä ja kulttuureja on, niin monenlaista moraalia on olemassa. Moraali on siis subjektiivista, ainakin osittain, sillä moraaalia toteuttavat subjektit ovat idividuaaleja. Lisäksi on niin että moraalia ei voida johtaa ylhäältä. Monenlaiset utopiat ja paremman yhteiskunnan kuuliaisuuden kokeilut ovat johtaneet moraalin heikkenemiseen. Kukaan ei ole kantanut vastuuta, kun vastuu on ollut yhteinen. Moraalia on myös vaikea johtaa alhaalta, pelkästään yksilöistä käsin. Anarkia on sääntöjä rikkova vaikuttamisen keino, mutta koko yhteiskunta ei voi toimia anarkian kautta. Moraali on siis kovin muuttuvaista, riippuen yhteydestä, jossa se mainitaan.

Siis tulen määrittelyihin, mitä oikeastaan moraalin oppimisella tässä kirjoituksessani tarkoitan? Määrittelen oppimisen mahdollisuuksina ja valmiuksina valita oikein muuttuvissa elämän tilanteissa. Oppiminen on siis varustautumista valmiuksilla, joita ihminen osaa käyttää hyödyksi kun tilanteita ja valintoja tulee eteen, jolloin moraali osoittaa pyrkimyksiä hallitsemaan tilannetta jatkuvuuden kannalta – kulttuurievolutiivisessa muutoksessa. Tällöin moraalin kasvaminen on toimijuuden vahvistamista ja vastuunottoa ympäristöstä. Moraalia ei voida siis pakottaa yksilöön tai johtamalla häntä ylhäältä käsin tehdä hänestä moraalista. Yksilön moraalisuus on hänen omaan toimijuuteensa kasvamista, ja samalla toisaalta yhteisön luottamukseen kasvamista ja toisaalta oman moraalisen ajattelun vahvistamista.

Kasvattaa voi monella tavalla, metodeja ja kulttuureja, joihin kasvaa, on useita. Kun puhutaan moraalin oppimisesta on siihen suhtauduttava siten, että yksilön kaikki ymmärrys ja tieto on osana hänen päätöksentekoprosessia ja moraaali on tämän prosessoinnin sivutuote – strategia, jolla yksilö vaikuttaa yhteisössään luottamusta herättäen. Moraalia voidaan oppia kategorioiden kautta, erottelemalla hyviä ja huonoja asioita ja kannustamalla hyvien tekojen toteuttamista osana ihmiselämää. Lisäksi voidaan kertoa opettavaisia tarinoita, jotka voivat olla satuaja – luonnollisia tai yliluonnollisia. Lopussa esittelen pelillisen moraalin kautta oppimista.

Moraaliset poolisuudet

Moraalisessa arvostelmassa annetaan kohde tai kategoria ja kohdistetaan opetus sen hyvyyteen tai pahuuteen. Tämä ei ole vain arvostelma, mutta myös käänteinen opetus. Arvostelma on fysiikan termejä käyttäen poolinen, siis sellainen joka antaa kohteen tai kategorian mukana annetulle hyvälle asiaalle positiivisen merkityksen, mutta samalla tuomitsee sen vastakohdan. (Poolisella molekyylillä on rakenteessaan vastakkaiset varaukset). Väitän ettei hyvää asiaa voida opettaa ilman kategoriassa ilmaantuvaa pahaa, tuomittavaa puolta. Annettaessa esimerkiksi ilmaus, ”yhteys on tärkeää”, annetaan kaksitahoinen poolinen viesti ja vastakkainen ilmaus, normi sille, että ”arvostelu yhteisössä on huono asia” tai ”eroaminen on huono asia” Näin hyvän asian kertomisen, eivät välttämättä ole kannustavia moraaliin, vaan yksilön toimintaa normittavia, jolloin yksilön saattaa omassa moraali semantiikassa joutua valintatilanteeseen, jossa hän rikkoo jotain hyväksi opetettua asiaa. Hyvien poolisuuksien kertominen saattaa aiheuttaa sen että yksilö joutuu rikkomaan hyväksi opetettuja asioita, voidakseen olla toimija, joka tekee normaalin valinnan.

Poolisuudet kaksitahoisuudessaan ovat siis ongelmallisia moraalin oppimisessa. Kannustaminen hyvään, voi tuottaa yksilössä normeja, jotka aiheuttavat emotionaalista tuskaa, jos yksilö käyttää omaa moraalista agenttisuutta arvostelemiseen tai poikkeamiseen yhteisön normeista. Yksilö saattaa joutua arvioimaan opetetun poolisen hyvän kannattavuutta suhteessa toisiin, sen kanssa ristiriidassa oleviin opittuihin poolisuuksiin. Valmennetaanko hyvien asioiden kertomisella yksilöä lopulta kaksitahoisuuksistaan jouhtuen moraaalisiin valmiuksiin muuttuvassa yhteiskunnassa, jos moraaali on määrittelyni mukaan parhaiden valmiuksien antamista, vastuunottoa ja jatkuvuutta? Yksittäinen poolisuus on aina huono ohjenuora, kuten totesin myöskään yhtään pätevää moraaliteoriaa ei ole olemassa, moraalin tulee olla siis inhimillistä moraalista semantiikkaa. Alkaako yksilö erottaa hyvään kannustamisesta moraalista semantiikkaa, kun ohjeita on useita, pystyykö hän vastaamaan muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin? Myöhemmin kerron miten moraalia voi oppia myös toisin.

Yliluonnollista moraalia

Ensiksi vielä pohdin yliluonnollisen poolisia jaotteluja. Ne eivät ole seurauseettisiä päätelmiä, joiden mukaan esim. utitalirisesti ajattelisimme mahdollisimman monen parasta. Ne eivät liity maailman tilojen ratkaisuihin, vaan jonkin asian hyvyyteen, koska se on yliluonnollisen toimijan tahto. Yliluonnolllisen kategoriat ovat opetuksia, joiden ajatus rakentuu inhimillisen ihmisen ja yliluonnollisen vaikutukselle keskenään. Yhdessä nämä muodostavat metafysiikan, jonka mukaan yksilön on suunnittettava ratkaisuissaan miellyttääkseen yliluonnollista hyvää. Moraalille tulee siis metakulttuurinen rakenne, toimija suhteessa luonnollisen maailman kautta yliluonnollisen metafysiikkaan, joka ohjeistaa ajattelemaan maailman todellisuuksista tietyn rakenteen mukaan.

Poolisuudet ovat näissä yhteyksissä mielenkiintoisia, koska samalla kun opetetaan jonkun asian hyvyydestä, opetetaan jonkun asian ihmimillisyydestä ja mielen alhaisuudesta suhteessa yliluonnolliseen toimijan kartoittamaan metafyysiseen maailmaan, jossa pahat asiat ilmenevät mm. motiivien ja mielen rakenteissa. Mielen ylhäisistä ja alhaisista asioista muodostuu moraalinen poolinen kenttä, jolla toimija tunnistautuu yliluonnollisen palveliaksi tai oman toimijuuden mukaan toimivaksi. Kaikki saattaa vertautua nopeasti tietoisuudessa tämän jaottelun mukaan hyväksi tai pahaksi. Yliluonnollisen moraalin semantiikka rakentuu poolisuudelle suhteessa yhteisön ajattelevaan mieleen erotuksena oman toimijuuden ja päätäntävallan voimaan. Yhteisön ruumis ja sen kokemukset sekä metafyyseset rakenteet ajattelevat puolestasi moraalisesti sen sijaan että itse muodostaisit seurauseettisiä päätelmiä todellisuutesi suhteesta toisiin yksilöihin.

Poolisesti hyvä ja paha voivat sijaita lähellä tai kaukana toisistaan. Räikeissä poolisissa väitteissä uhataan valinnan tekijää voimakkaalla jaolla ja erolla niiden välillä, niin että valinnan tekijälle jää valittavaksi vain yksi vaihtoehto. Totella hyvää jonka auktoriteetti asettaa. Esimerkiksi lasta voidaan uhata hylkäyksellä, jos hän ei tottele. Tällaiset valintatilanteet ovat yksilön toimijuutta lannistavia ja auktoriteetin voimaa korostavia, tilanteiden totuusarvosta huolimatta. Yliluonnollisen pooliset kategorioiden jaottelut ovat usein räikeitä väitteitä, jossa metafyysisestä rakenteeesta johtuva valinnan seuraus hyvään tai pahaan asetetaan äärimmäiseksi. Yksilön toimijuudelle ei jätetä neutraalia valinnanvaraa tai valtaa. Äärimmäisyydessä uskotaan kuulumiseen joukkoon tai tuhoutumiseen, mikä voikin saada lisävahvistusta sosiaalisesta todellisuudesta. Tuhoutuva tai tuomittu ei ole vaikutuspiirissä ja on poissa, mutta jos hän kontaktiin suostuu, hänet altistetaan uudelleen merkityksien moraalipooliselle vallalle. Niin valtaa suhteessa moraalitoimijoihin siis pidetään yllä vahvoilla asenteilla ja moraalipoolisilla identiteeteillä suhteessa toisiin yhteisöihin, yhteisön sisällä ja ulkopuolella. Yksilölle tie yhteisön vallan alta edellyttää, että hän haastaa ne pooliset valinnat, joita hän on yhteisön jäsenyydessään tehnyt ja sen metafysiikkaan uskomisen, jossa hän on sisällä. Luottamusta herättävä yhteistoiminta kukoistaa vapautta, kun yksilöllä on todellisia valinnan mahdollisuuksia, mikä edellyttää valinnan asettelua, jossa hyvä ja paha eivät ole poolisesti kaukana toisistaan.

Miten kirjoittamani liittyy edellisiin kirjoituksiin?

Olen puhunut aikaisemmin saman suuntaisesta asiasta yhteisöjen moraalisista maksiimeista kirjoituksessani Me, muut ja tasa-arvo. Oikeastaan tämä kirjoitus on jatkoa analyysille jolla voidaan hahmotella eroa moraalin oppimisella maksiimejen ja semanttisemman yksilökeskeisen toimijuuden kautta. Poolisuuksissa on ongelmana jo hahmottelemani maksiimeiden ongelma, että moraali viedään liian pitkälle, jolloin yksilön on vaikea valita ja hän tuntee syyllisyyttä valinnoistaan. Moraaliset minimit osoittaisivat valinnan mahdollisuuksia kuten kirjoitukseni avoimesta vallasta luo kuvaa pelillisen todellisuuden päälle jäävästä toimijuudesta. Tulen ratkaisussani seuraavassa pelilliseen moraaliin, jota olen jo hahmotellut aikaisemmassa kirjoituksessani täällä.

Moraalin oppiminen uudella tavalla

Mitä sitten voidaan tehdä kun poolisuudet ja maksiimit osottautuvat toimimattomiksi muuttuvissa tilanteissa? Moraaliin kasvaminen voisi olla toimijuuden semanttista hallintaa ja yhteistoiminnan strategiaan pohjaavaa ylivertaisuuteen tähtäämistä. Se ei synny hyvän ja pahan kategorioiden ja niiden poolisuuksien korostamisena vaan pelillisen moraalin ymmärtämisenä, sellaisena, jona yksilö on valmis soveltamaan uusia luovian malleja, muuttuvan yhteistoiminnan takaamiseksi. Moraalinen semantiikka syntyy tiedon ja arvostuksien kentässä, jota värittää asioiden mielekkyyden ja tarkoituksen kokemus. Onko pelkkä henkilökohtaisen hyvän ja pahan tuntemus on tarkoituksena vielä keskeneräinen?

Moraali määrittyy päämäärääkseen toteuttaen itseään toimijuuden yläpuolisena mielenä ja mielekkyytenä. Moraalisina toimijoina tunteemme ja valitamme osuu aina yhteen tietoiseen tilaan, oikeaan strategiaan toimia siinä hetkessä. Mielemme kuitenkin pohtii asiaa alituisesti monelta kantilta. Silloin ymmärrämme että pelillisyys on meissä sisällä, ja se mikä näyttäytyy ulospäin on sen romahtanut tila, moraali jolla toimimme. Pelillinen moraali tuo tämän pelillisyyden myös osaksi yhteisön päätäntävaltaa, yksilön jättäytyessä yhdeksi elementiksi populaation määräävässä moraalissa.

Pelkkien hyvän ja pahan kategorioiden ja poolisten hyvään kannustamisen sijasta on siis uskaltauduttava myös epäonnistumaan ja testaamaan vaikuttavia voimia ympärillään. Poolisessa hyvässä tavoitellaan moraalista valtaa sanoa olevansa oikeassa, mutta pelillinen moraali on tasa-arvon verkosto, joka palkitsee oikeuden identiteetillä. Se tarkoittaa selkeämpää roolia toteuttaa itseään osana yhteisön hyvää. Eräänlaista demokratiaa, mutta verkostomaisuudessaan tehokkaampaa.

Onko toimijuus, joka suuntautuu pelillisen kevyesti päätöksiin seurauseettisen maailman tilojen kautta, moraalinen? Tietotekniset laitteet usein suhtautuvat näin ympäristöönsä. Ehkä meidän moraalinen kasvaminen kokee saman käänteen jossa hylkäämme metafysiikat ja metakulttuurit. Moraalin oppiminen ja kasvaminen moraaliseksi toimijaksi voi siis olla tulevaisuudessa yhteistoimintaa, jonka opimme kategorioiden ja niiden poolisuuksien sijaan pelillisyyden kautta.

Maailma ei ole valmis, siksi tasa-arvon ja avoimen vallan suunta

Universumimme ei ole täydellinen. Sen toiminta on hieno, mutta se ei takaa ihmisten välisiä suhteita sellaisiksi, että ne olisivat emotionaalisesti tai tuloksellisesti hyödyllisiä ja tyydyttäviä. Meidän ihmisten itse on luotava oikeudenmukaista yhteiskuntaa ja järjestystä. Maailma ei muuten kanna siitä vastuuta, pallo on meillä. Keskeistä ihmisten keskinäisessä yhteydessä on tasa-arvo. Konstruktiivisessa, syntymään, elämään ja kuolemaan virittäytyneessä maailmassa esiintyy arvojärjestyksiä ja valta-asemia, näin ei tarvitse kuitekaan olla.

Sosiaalisesta viitekehyksestä katsottuna tasa-arvo on tärkein arvo, jolla voimme taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Millä voimme muuttaa rakenteen, jossa konstruktiivinen tietämys, asioiden tai tehtävien eksperttisyys antaa valta-aseman sitä kantavalle luontokappaleelle? Koitan vastata kirjoituksessani siihen, miten valtaa saataisiin paremmin jaettua. Kysymys vallasta ja sen jakaantumisesta onkin ehkä ihmiskunnan ja tulevien robottijärjestelmien tärkeimpiä kysymyksiä, mikäli rakennamme kestävää tulevaisuutta.

Mutta tasa-arvolla, vaikka sillä on valoisa puoli nykymaailmassa, jotkut katsovat sen harhautukseksi, hyväuskoisuudessa ja yksilön omassa tunteessa maailmaa kohtaan. Ideologia tasa-arvosta saattaa särkyä ja uskallus vaikkapa politiikassa ei enää pidäkään yllä tasa-arvon ajatusta, koska monet tietävät kuinka sidonnaisuudet joka suuntaan, eri valtaa pitävien välillä toimivat tai haittaavat omaa toimijuutta toteuttamasta itseään. Tasa-arvoa saatetaan pitää hyväuskoisten illuusiona.

Niinpä, tasa-arvon tulisi olla jotain enenmmän kuin se nykyisin on. Sen tulisi olla ideoiden tasa-arvoa, jossa jokainen tasostaan riippumatta voi osallistua päätöksen tekoon. Perusteiltaan tämä on kuin kvanttimekaaniikan lomittuminen, jossa jokainen atomi on riippuvainen toistensa superpositioista. Valtaa voidaan jakaa myös klassisessa maailmassa, ja siksi näytän kaaviolla myöhemmin peruspiirteitä, joiden kautta tasa-arvoinen päätöksenteko voi toteutua.

Millainen on ideoiden tasa-arvon avoin valta?

Ideoiden tasa-arvossa on jokaisella päätäntävastuuta, ja valta on jakaantunut verkostoksi hierarkian sijaan. Nykyinen maailmamme pitää kuitenkin vallan salatun puolen. Valtaa on niin kauan kun yksilö ei tiedä kuinka häneen vaikutetaan. Vallan tulisikin olla avointa mahdollisuuksien alustaa, jolle yksilö voi omalla toimijuudellaan tai toimivana agenttina päästä itseilmaisun tasolle. Vallan tulisi olla kuin ”platform”, alusta, jolla jokainen saa vapaana vaikuttaa. Vallan arvona on siis jäädä kakkoseksi ja tarjota mahdolliset rakenteet suhteessa toimijaan ja silloin se voi olla avointa, peittelemätöntä, suoraa siis rehellisiä tosiasioita. Silloin jokainen, joka on toimija, voi olla osallinen vaikuttaja.

Jokainen agentti voi olla vapaa toimija, kun valta ainoastaan tarjoaa rakennetta, struktuuria, jonka mukaan toimija suunnistaa ja vapaasti ilmaisee itseään. Ideoiden tasa-arvoa ajaa vahva toimijuus, joka on moraalisesti kasvanut valitsemaan ja hallitsemaan rakennetta suurempaa tietoutta, itseilmaisun motivaation kautta. Silloin jokaisen agentin vapaa ilmaisu, myös kehittää ja luo uutta valtarakennetta. Jokaisen vapaa toimijuus ja tieto auttaa agentteja pääsemään vallan rakenteen suunnittelijoiksi. Siis luomaan alustaa, jolla valta toimii mahdollistajana toimijoiden moraalille. Vallan järjestelmä joka tukee tasa-arvoa on avoimesti muokattavissa, ja siihen osallistuvat kaikki, mutta samalla, jotta päästään alkuun on aloitettava perusperiaatteista, jotka tukevat avointa valtaa. 

Vallan keskiössä on yksittäinen teko ja sen merkitys

Ideoiden tasa-arvo voi totetutua, kun ymmärretään ihmisen ja agentin tiettyjä sidonnaisuuksia ympäristöönsä ja omiin motivaatiotekijöihin. Yksittäinen teko pitää sisällään merkitys- ja motivaatiokentän, johon se suhteutuu. Ensinnäkin teko on aina henkilökohtainen, persoonalinen. Sen kriittiset motivaatiot tulevat selviytymisestä, tiedon hankinnasta ja yksittäisestä valinnasta. Teko suhteutuu siis yksilöön itseensä, se on henkilökohtainen valinta.

Toiseksi teko on pelillinen. Sillä vuorovaikutetaan ryhmän kesken, niin että sillä saavutetaan jotain vuorovaikutuskentässä. Se on vahvasti kilpailuun ja jännitykseen suuntautunut. Sillä on myös yhteenkuuluvuuden leima samalla, kun se kilpailee muiden kanssa. Teko Pelillisessä ulottuvuudessa luo useiden valintakertojen kautta tuloksia. Se muuttaa teon merkitykstä jännityksessä suhteessa toisiin kilpailijoihin, joissa häviäminen tai voitto on osana yksilön suurempia sosiaalisia merkityksiä.

Kolmanneksi teko on sosiaalinen. Sillä on tietty arvostus, identiteetti ja se pyrkii itseilmaisuun. Tällä tasolla näkyy kulttuurin rakenteiden merkitys. Motivaatiot ohjaavat yksilöä toimimaan kentässä toisten toimijoiden kesken, rakentamaan yhteistä pysyvää tilaa. Kaikkein suurimpana tavoitteena on hallita sosiaalista vuorovaikutusta, ja pystyä rakentamaan jotain itseilmaisun kautta.

Vallan struktuuri ohjaa vuorovaikutuspelejä

Vallan struktuuri kuvaa sitä rakennetta, jolla yksilö saa päättää omasta olemisestaan, eräänlaisen alustan päällä. Se vaikuttaa vähiten yksilön valintaan suoraan persoonalisella tasolla. Mutta vahvimmillaan se on pelillisessä ulottuvuudessa, joka muodostaa kulttuurisien todellisuuksien ja sosiaalisen ulottuvuuden järjestelmiä. Sosiaalinen ulottuvuus ja sen motivaatio itseilmaisu on toimijoiden luovaa kenttää, jossa kehitetään uutta vallan struktuuria. Kuitenkin valta on järjestelmänä haluton puuttumaan sosiaalisen itseilmaisun ja identiteetin tasolle, kuten myös persoonalisen valinnan tasolle, sille riittää toinen sija, eli se että se on mahdollistamassa vuorovaikutuspelejä jäsenten kesken. Valta onkin siis pelillisyyttä, sitä että jäsenet voivat oppia suunnistamaan avoimen tiedon ja pelillisen kentän mukaan sekä toimimaan sen järjestelmässä, luoden itseilmaisun ja identiteetin kautta uutta struktuuria.

Lopuksi

Ideoiden tasa-arvo voi toteutua kun se vakiinnutetaan vuorovaikutukseen rakenteella, joka jättää tilaa toisaalta persoonalliselle valinnalle kuin itseilmaisulle, identiteetille ja arvostukselle. Avoin valta on mahdollinen ratkaisu samalla vallan ollessa struktuuria, joka koskettelee pelillistä ulottuvuutta. Voidaan argumentoida, miksi valta ei tavoittelisi kaikkia ulottuvuuksia. Eräänlaisessa dystopiassa valta onkin keskittynyt ja hallitsee myös valintoja, mutta koska ihmisen oikeudenmukaisuus on vahvistamassa vahvan agenttisuuden, silloin valinnat ja kulttuuri jäävät toimijoiden haltuun.

Oikeudenmukaisuuden ja vapauden käsitys varmistaa sen, ettei valta sanele kulttuurisia tai valintaan pohjautuvia tekoja. Tälle rakenteelle on siis olemassa hyvät perusteet ja se voi toimia ja antaa ihmisille vapauden suhteessa valtaan ja tehdä vaikuttamisesta avointa, jos valtaa osataan rajata ihmisten mahdollistajaksi, eikä käskijäksi. Vallan tulisi uuden suunnan mukaan olla kakkonen ja ihmisen valinnan ja toimijuuden ollessa ykkönen.

Vahvan toimijuuden tuoma vastuu teon merkityksestä saattaa olla seuraava pohdinnan paikka. Vallan ollessa mahdollistaja, on yksilövalinnan suhde aina vapaa, mutta sidottu rakenteeseen joka määrittelee sen merkitystä, hyvyyttä ja pahuutta. Moraalinen vastuu on kuitenkin selkeämpi ja myös jos teoilla on ennustettavampi kokonaisvaikutus, vallan ollessa avointa. Myös moraaliset päätökset ovat silloin linjassa yhteisen hyvän kanssa paremmin, kuin yksilön omavaltaisessa valinnassa. Toisin sanoen kun yksilölle jaetaan valtaa vaikuttaa, hän kouluttautuu paremmin myös yhteiskunnan rakentajaksi.