Tietoisuusteoria

Tietoisuus on yksi suurimmista tieteen arvoituksista. Teorioita tietoisuuden ratkaisemiseksi on useita. 2000-luvulla on tullut mukaan uusi teoria, joka pitää tietoisuutta panpsykistisenä informaation ominaisuutena. Oma kiinnostukseni on kallistunut juurikin tämän ’Integrated information theory (IIT)’:n puoleen. Teoria pitää informaation ominaisuutena tietoisuutta kun se on järjestäytynyt integroiduksi rakenteeksi, kuten aivoissa. Myös valokatkasijallakin tai fotonilla on pieni tietoisuus ja se on linkittynyt omaamme, vaikkakaan se ei ole rakenteeltaan niin järjestynyttä kuin aivojemme informaatio. Teorian heikkoudeksi voidaan laskea, ettei teoria selitä kokemuksen luonnetta. Se on jotain, mitä informaatio pitää sisällään universaalisti ja se on universumin ominaisuus. Tämä jättää aukon niin sanottuun tietoisuuden ‘Hard problemiin’. Myöhempänä tuon esille oman teoriani joka korvaa panspsykismin aivojen suhteellisuudella sekä ottaa kantaa 'hard problemin' murtamiseen.

Tietoisuuden ’hard problem’ on lyhyesti se, miten meillä on tuntemuksia vaikka toimintamme ei edellytä sitä. Onkin pienoinen ihme, että koemme asiat sisäisinä tuntemuksina ja kokemuspresentaatioina ja vapaan tahtomme ilmentymänä. Voisin olla zombi, joka toimii sen enempää tuntemattaan mitään siihen liittyvää. Evoluutio on kuitenkin jalostanut meistä monimutkaisempia. Osa aivoistamme käsittelee informaatiota meille elämyksellisenä pakettina kokemuksen kautta, ja osa on tiedostamatonta, alitajuista. Ymmärrän tietoisuuden mielen tasolla edustavan seuraavaa:

- Se on kaikki mitä tiettynä ajanhetkenä yhtenäisesti tunnemme, ajattelemme ja koemme

- Se on muuttuvaa ja yleistävää

- Se on kuvia, joilla otetaan haltuun todellisuuden manipulointia

- Sen kuvalla on teleologinen kehä, se sisältää kokemukselliset pelillisten maalien osatavoitteet

- Tietoisuus laajenee myös ulkoisiin lainalaisuuksiin ja universumin metafysiikkaan

Teoriani tietoisuudesta

Esitän oman versioni tietoisuuden ratkaisemiseksi ja myöhempänä filosofoin sen ominaispiirrettä, suhteellisuutta. On hyvä kai heittää yksi uusi teoria, vaikka ratkaisuehdotuksia on useita. Tietoisuuden Kova Pähkinä (hard problem) on sen verran kova murrettavaksi, että kaikki ratkaisuehdotukset ovat kai pohdiskelun arvoisia. Oma näkökulmani tietoisuuteen lähestyy sitä merkitystasolta. Teoriani ei yritäkään selittää mitä neuronitasolla tapahtuu, vaan keskittyy suurempien mielen moduuleiden ja merkityskokonaisuuksien sovittamiseen ja harmonisointiin. Perustelen tätä sillä, että merkitysavaruus on keskeisenä siinä, kun hahmotamme tietoisuutemme sisältöä. Se on tunne tai siihen erottamattomasti kytkeytyvä lauseen muodossa tuleva ajatus. Tietoisuutta voidaan mielestäni tarkastella hyvinkin pitkälle pelkästään merkityssisällöistä käsin. Vaikka se on vain osa aivotoimintaa, ottaa se kantaa kaikkein olennaisimmalta osalta tietoisuuden sisältöön.

Monien teorioiden ongelma on se etteivät ne selitä tietoisuutta yleistasolla, koska ne menevät liian pieniin yksiköihin, jolloin tietoisuus, joka pelaa laajoilla kokonaisuuksilla, jää selittämättä. Seuraksena on helposti dualismi, mielen ja ruumiin erotus. Tietoisuudessa saattaa neuraalisella tasolla ottaa avukseen kvanttimekaniikan, mutta on myös eri tehtäviä aivoissa suorittavien moduuleiden taso, jolla tietoisuutta voidaan selittää klassisesti näiden yleisten suhteellisten informaation funktioiden avulla. Teoriani kuitenkin tarkastelee tietoisuutta yleisemmällä tasolla, informaatio moduuleiden suhteina ja vuorovaikutuksina toisiinsa. Se on yleisen behavioristinen, reprensentationalistinen, ajan suhteen avoin, mutta eteenpäin määrittävä ja koittaa hahmotella tietoisuuden mielen tasoa sillä rakenteella, jonka se suhteellisilla moduuleilla paljastaa.

Teoriani katsoo tietoisuutta mielemme esteettisenä kokonaisuutena. ’Estetiikka’ sana on lainattu taiteesta, ja sillä on yhteneväisyyksiä siihen miten sovellan sitä tässä yhteydessä. Sanan käytöllä erityisesti tässä yhteydessä tuon esiin, että:

- Informaatio muodostaa aina sitä selittäviä metarakenteita, jotka ovat merkityssisältöisiä, jollain tavoin yleistäviä ja siksi esteettisiä.

- Esteettisyys on aina tiedon yleistämistä ja näkee tilanteissa yhtäläisyyksiä.

- Se on selittävä rakenne yleistasolla, jossa sen merkitysrakenne on karkeistuksen omaisesti konstruktiivisesti verkostomaiseksi järjestynyt kokonaisuus.

- Esteettisyys on ajallisesti vapaata rakentumaan, mutta konstruktiivista

Tietoisuus on jakaantunut eri esteettisyyden lajeihin, osaltaan geenien muokkaamana ja osaltaan konstruktiivisesti opittuna. Väreillä, muodoilla ja kaikilla maailmaan mahtuvilla todellisuuden representaation lajeilla on oma estetiikkansa ja se on jakaantuneina yksilöissä eri informaatio moduuleihin. Jokainen moduuli on suhteessa maailmankuviin ja -katsomuksiin ja tästä tiedon ja moduulien estetiikan ’ristiriidan’ sovittamisesta isompiin rakenteisiin syntyy kokemusta nimittävä signaali aivoissa. Tietoisuus ymmärtää olevaa poikkeavuuden kautta yleiseen kanavoidessaan moduulien toimintaa. Tietty estetiikka on suhteessa toisiin estetiikkoihin ja näiden kokonaiskuvien ja logiikoiden erilaisuudesta syntyy tietoisuuden yksi signaali. Se syntyy paikallisesti ja tunteisiin liittyen siinä ympäristössä, missä moduulien rakenteelliset eroavuudet ovat aaltomaisessa vuorovaikutussuhteissa toisiinsa. Jokainen yhtäaikainen aalto luo yhteyden ja muokkaa aallosta tietoisen kokemuksen näköisen, jossa jokainen estetiikka saa merkityksen osana verkostuneista rakennetta. Sijainti moduulien yhteistyössä saa tietoisuuden reaktion. Ristiriita tiedon yksityiskohtaisen ja yleisen välillä saa aikaan tiedon merkityksellisyyden.

Teoriani ero IIT teoriaan on sen kokemuksen muodostus. IIT selittää tietoisuuden nousevan informaatiosta itsestään, kun itse näen että kokemus nousee eri sisältöjen tai tarkemmin esteettisten alueiden suhteellisesta eroavaisuus signalisoinnista, jossa tietyn alueen sijainti suhteessa toisiin alueisiin merkityksellistää tiedon. Tässä on keskeinen tekijä joka erottaa IIT:n ja oman teoriani tavan muodostaa kokemuksia. Katson teoriani kautta tietoisuutta suhteellisena.

Teoriasssani estetiikka liittyy myös pään sisäisiin funktioihin, miten aistimme pelkoa ja kipua, minkälaisia kokonaisuuksia mielemme ristiriidat käsittävät. Estetiikka sisältää myös kivun kokemukset - mitä luokittelisimme negatiiviseksi on myös mielen estetiikkaa, joka toimii parhaaksemme. Kokemus kivusta on yhteydessä ulkopuolelta koettuun metafyysiseen presentaatioon menetyksestä. Se on menetyksen estetiikkaa, joka on opittu ja geneettinen esteettinen tunne. Tässä suhteessa tietoisuuden esteettisyys laajenee ulkopuoliseen metafysiikkaan ja sen lainalaisuuksiin.

IIT:n mukaan informaatiolla on kokemuksellinen topografia, jossa informaation järjestyneisyydellä on universaalisti rakenne, mikä merkitsee tuntemusta. Suhteellisuus näyttää kuitenkin paremmalta perustelulta. Mukautuuhan kivun kokijan aivot uusin neuraalisin kytkennöin tilanteeseen, samoin ehkä jokainen kokemus muokkaa aivojemme suhteellista karttaa.

Loogisuus ja ulkomaailma tietoisuudessa

Voisimme rakentaa tuntevan robotin, joka näyttelisi että sillä on tunteet, muttemme voisi tietää, tunteeko robotti todella. Suhteellisuuteen perustuva tietoisuus on siis mahdollista demota klassisessa maailmassa. Tällainen olisikin vain verkostoitunutta logiikkaa, jolla yksilö tuntee ja on manipuloimassa maailmaa. Ja tällä logiikalla on tunne, sen itsensä ominaisuudeksi määrittyvässä ympäristössä, jossa se toimii aivoissa. Logiikka synnyttää siis tunteen, kun se suhteutuu toisiin erilaisiin loogisiin kokonaisuuksiin ja ’huomaa’ näissä ristiriitaisuuksia. Näemme tässä yhteyden esteettisiin moduuleihin, niitä voidaan tarkastella myös aktiivisesti toimivan logiikan kautta. Kun logiikka on ajallisesti tahdistettua ja aaltojen aktivoimaa, voi sillä olla myös jäsentyneisyyden lisäksi vaikuttavuutta toisiin alueisiin ja yhdistää näitä alueita. Kun logiikalla paikka on määrittynyt kokonaisuudessa, pystyy se vaikuttamaan ja muodostamaan tunteen, koska se on loogisessa vuorovaikutuksessa sellaisten tekijöiden kanssa, joihin se pystyy vaikuttamaan sisäisessä estetiikassa ja konstruktiossa. Kokemus syntyy teoriani mukaan vahvasti järjestäytyneestä suhteiden verkostosta.

IIT teoria puhuu phi-arvosta tietoisuuden osana. Minun teoriani käsittelee tietoisuutta toisiaan kommentoivina moduuleina, jotka muodostavat emergentisti tietoisuuden muodon. Teoriani ei siis edusta panspsykismiä, vaan näkee aivoissa ainutlaatuisen entropian vastaisen liikkeen, jossa tietoisuus pystyy syntymään esteettisten moduulien yhteispelinä ja toisaalta loogisuutena, joka “havaitsee” sijaintinsa kokonaisuudessa. Kokemus on jotain, mitä looginen verkosto kommentoidessaan itseään esteettisesti muodostaa. Seuraavaksi kommentoin miten aivot ovat suhteessa ulkopuoliseen, mutta eritavoin kuin varsinainen panpsykismi antaisi ymmärtää.

Kun tarkastellaan aivojen ulkopuolelle ulottuvia järjestelmiä, representoituvat ne mielessämme sisäisenä rakenteena. Sosiaalisuus ja pelit ovat järjestelmiä, joissa on sääntöjä, ja joiden pelaaminen vaatii sisäistä estetiikaa sekä tästä nousevaa strategisesti oikeaa suuntautumista. Mielemme pystyy luomaan oman loogisen esteettisen maiseman tällaisten pelien pelaamisesta ja silloin se mikä on ulkopuolista rakennetta toisintuu loogisena estetiikkana aivoissamme, jos olemme strategisesti motivoituneet oikein. Mielemme asettaa pelille mielessä rakenteen, jolla pelaaminen muuttuu jännittäväksi ja motivoidumme sen haasteista. Säännöt ovat tiedostettuja ja opimme pelaamaan niiden mukaisesti ja toteuttamaan päämääriin tähtääviä strategioita. Peleistä tulee osa tietoista elämystämme niiden suhteiden ansiosta, jota aivot hahmottavat, osatavoitteina ja maaleina tulevaisuudessa. Rakenteellisesti tietoisuus demoaa ulkopuolista, kun se on motivoitunut, mutta myös säännöt, joita pelissä on tai universumin lainalaisuudet vaikuttavat sisäiseen esteettiseen kokemukseen.

Tietoisuus ehkä koetaan yksinomaan sisäpuolella, mutta sillä on ulkoinen olemus myös eliö-ympäristötietoisuutena. Esimerkiksi mahakipu tunnetaan mahassa, eikä päässä, koska tietoisuus hahmottaa ympäristöään voimakkaasti. Samoin sosiaaliset tunteet tunnetaan laajentuneen todellisuuden hahmottamina. Ihminen sijoittuu johonkin lainalaisuuksien ympäristöön olemuksellaan, ja tämä paikkatietoisuus on ehkä osa tietoisuuttamme. Ajallis-avaruudellinen maailma määrittää voimakkaasti tietoisuuden luonnetta ja luo koko pohjan sen toiminnalle - aivojen pelilliselle suhteelle reaalitodellisuuteen. Missä suhteessa ulkoisen todellisuuden rakenne vaikuttaa sisäiseen tiedostamiseen, onko se sisäistä strategiaa, jonka motiivina on lainaisuuksien representaatio, vai presentoiko ulkopuolinen todellisuus metafysiikaltaan itse panpsykistisesti lainalaisuuksineen tietoisuutta? Suhde saattaa olla realismia monimutkaisempi, jos kyseessä on elämän adaptaatio suhteellisen universumin lainalaisuuksiin. Olen väittänyt edellä, että metafyysiset lainalaisuudet osallistuvat tietoisuuden rakentamiseen. Tilanteet suurimmalla todennäköisyydellä vaikuttavat itse tietoisen mielen hahmotukseen asettamalla toimintaympäristöjä ja ontologioilla, joilla voi olla etävaikutuksia ehkä jopa ajallisuuden ulkopuolella. Tietoisuuden rakenteet ovat metafyysisiä ja ontologisia kategorioita tiedostavia ja ajattomia, jos otamme huomioon, että itse tietoisuus voi olla myös suhteellisen universumin sisälle syntynyt hahmotukseltaan. Tässä otan kuitenkin niin suuren askeleen tuntemattomaan, että jätän tämän pohdinnan tuleviin filosofointeihin.

Lopuksi

Ajattelen että teoriani tietoisuudesta voisi vastata joihinkin kysymyksiin, vaikka sillä ei ole matemaattista kuvausta. Estetiikan tuominen neurotieteeseen informaation ominaisuutena on uudenlainen kuvaus. Se on kehykseltään ottanut vaikutteita nykyisistä teorioista, ja psykologiassa ajatellaan edelleen mielen rakentuvan moduuleista. Itse vien teorisoinnin pidemmälle. Teoriaani voisi käyttää hahmottamassa oppimista ja sairauksien tulkitsemisessa, johon kylläkin psykologia antaa vastauksia. Käsitykseni on vahvasti muuttuva edelleen. Enkä väitä teoriani edustavan koko totuutta. Se ottaa mutkat suoriksi sen tietämyksen edessä mitä meillä on aivokuvantamisesta, mutta antaa sille toisaalta uuden filosofisen viitekehyksen. Teoriani on informaatiopohjainen ja jättää neuraaliset toiminnot ulkopuolelle, mikä voi vielä muuttaa tilannetta huomattavasti.

Kun ajattelemme tietoisuutta suhteina, se sisältää suuremman oletuksen suhteiden universumista. Se on jännittävyydessään arvaamaton viimeiseltä totuudeltaan ja näyttäytyy klassisen maailman ja hologrammin illuusiona. Elämä on ehkä adaptio tällaisten suhteiden kentässä, emmekä voi sanoa tietoisuudesta paljoakaan kun otetaan myös kvanttifyysinen non-lokaalisuus mukaan. Topografisen universumin tietoisuuden totuusarvolla on eri merkitys kuin suhteellisen. Samalla usko joihinkin absoluutteihin on jälkimmäisessä mitätöntä. Topografisessa universumissa totuus on löydettävissä kun taas suhteellisen rakenteessa elämme tieteen reunalle asti pelillisessä todellisuudessa. Suhteiden maailmassa meidän käsitykset ovat perustavalla tavalla hukassa - arkirealismi joka hahmottaa tietoisuutta suhteessa fysiikan lakeihin ei silloin päde. Haluaisin uskoa suhteiden tietoisuuteen kuitenkin, vaikka tämä avaa useita uusia jännittäviä mysteereitä, joiden selvittäminen on tietoisuudestamme käsin haastavaa ja saattaa viedä paljon pidemmän aikaa.

Jälkikirjoitus

Olen laittanut itseni todella peliin tämän kirjoitukseni kanssa. Kun aloin aihetta miettimään, se alkoi arkipäiväisistä ajatuksista, mutta myöhemmin tajutessani suhteellisuuden, aloin todella haastamaan itseäni tutkimaan sitä miten toimin ja ajattelen maailmassa. Tämä vei minut syviin vesiin viikoiksi, jossa en aina ollut selvillä mitä maailmasta ajattelisin. Lopulta kun sain tämän kirjoitettua oloni on hieman helpottunut. Tämä on yksi läpikatsaus kysymykseen, mihin olen vuosien varrella tutustunut.

Jaettu agenttius digitaalisen metafysiikkana – kohti ymmärtävää teknologiaa

Miltä tuntuisi jos voisit keskustella robotin kanssa tehtävistäsi ja tämä toteuttaisi ne yhteistyössä, sen mukaan mitä oltaisiin sovittu? ’Jaettu agenttius’ (JA) tuo lähemmäksi teknologisen laitteen tavoitteet käyttäjänsä kanssa. Kun teknologia muuttuu suuntaan, että se ymmärtää päämääriäsi, alat sen manipuloinnin ja hallinnan sijasta jakaa tavoitteitasi sen kanssa. Saatamme pidättää oikeuden vielä hätänappulaan, siinä tapauksessa, jos joku menee vikaan. Mutta visiossa teknologia on osa ympäristön maisemaa, jossa vaikutamme agentteina, ihmiset ja teknologiset laitteet.

Ensin avaan tätä käsitettä, millä otsikon määrittelyn mukaisesti lähestyn teknologiaa. ’Agentti’ on yleisnimike toimijalle. Sitä määrittelee kyky muodostaa käsityksiä ja muokata maailmaa haluamaansa suuntaan. Se on siis käsitteitä itsenäisesti rakentava yksilö. ’Jaettulla agenttiudella’ tarkoitan, ettei toimijuus ole yksin henkilön hallussa, vaan se on yhteistyötä toisen agentin kanssa. Silloin agentit yhdessä muodostavat jonkinlaisen ”me"-käsityksen. Esimerkiksi kulttuurit ovat perustuneet jaettuihin käsityksiin ja yhdessä toimimiseen tiettyjen yhdessä sovittujen merkitysten kautta. 

Lisäksi agenttius laajenee ympäristön kanssa vuorovaikutukseksi nykyisten teorioiden mukaan. Agenttius on hajautunut ympäristöön yhdessä sisäisten ja ulkoisten staattisten esteettisten ja dynaamisten persoonien vuorovaikutuskuvioiden kautta. Ajatus ei ole vain sisäistä, vaan se on myös ulkoista toiminnan maailmaa. Sulautunut agenttius merkitsee, että käyttäjä ei erota eroa oman ja avustavan agentin päätöksen teossa. Tästä olen mm. kirjoittanut aikaisemmin yhteistietoisuuden käsitteen kautta.

JA on askel suuntaan, että emme enää erota teknologian ja oman päätöksemme eroa. Teknologia ymmärtää meitä tasolla, jossa oma päätäntävalta on tullut osaksi teknologista päätäntävaltaa. JAn idea on lopulta simppeli, matkia käyttäjänsä päätöksiä niin, että yksilö ei huomaa eroa oman päätöksen ja teknologisen laitteen päätöksen välillä. Se on muodostanut ’me'-tilan yksilöllisen tilansa sijaan. Kun ulkopuolisen agentin ratkaisu tuntuu hyvältä, toimija on ymmärtänyt syvällisesti, sitä etiikkaa, jota henkilö noudattaa. Se on tullut kumppaniksi, jota ei hallita manipuloiden vaan vuorovaikuttamalla samaistumisen kohteeseen.

Tämä olisi merkittävä uudistus käyttöliittymissä. Ajatellaan vaikka normaalia suoraan manipulointiin perustuvaa käyttöliittymää, jossa valitset kohteen kuvaruudulta. Esimerkiksi Windows käyttöjärjestelmän työpöytäkuvake. Manipuloiden käyttöliittymän toimintoija valta staattiseen rakenteeseen vaikuttamiseen on samantapaista kuin navigoidessa kartalla sijaintisi mukaan. Teknologian ymmärtäessä päämääriäsi, se voisi jo suositella sinulle tiettyjä valintoja ja piilottaa toiset kuvakkeet dynaamisesti. Lopulta päätöksesi perustuisi yhteisymmärrykseen maailmasta suositusten mukaisesti. Olemme kuitenkin tottuneet ympäristöihin, joita manipuloimme agentteina ja luomme käsityksiä staattisista rakenteista. Tämä on radikaalilla tavalla muuttumassa. Tekniikasta on tulossa persoonallista. Se on dynaamista vuorovaikutusta ja navigointia.

Staattinen maailma sen sijaan on turvannut siihen, että tavarat ovat totutusti tietyillä paikoillaan, eikä ole mukavaa, jos joku muu käy siirtelemässä niitä johonkin piiloon tai uusille paikoille. Kuitenkin tietotekniikan personoitumisen myötä hyväksymme dynaamiset muutokset ympäristössä, kunhan ne noudattavat järkevyyttä ja kannattamaamme etiikkaa sekä vuorovaikuttavat hahmoina, joista pidämme. Teknologia ymmärtää päämääräsi ja tavoitteidesi suunnan sekä tarvittaessa avustaa suunnan löytämisessä. Vaikutusympäristömme ulottuu yhä syvemmälle digitaaliseen maailmaan.

Tällaiseen teknologiaan on jo siirrytty alkeellisesti Youtuben ja Facebookin käyttöliittymässä. Youtubessa on sekä suositukset että omat kanavat. Suositukset tuovat valtavasta sisältömassasta esille ne kohteet, jotka vastaavat sisällön käyttöä. Näyttää siltä että softa-agentin tehtävänä on löytää sinulle kiinnostavat kohteet informaatiosta, jota et itse kykenisi selaamaan. Askel JA:n on jo otettu, vaikkei sen laajempaa käyttöä ole vielä saavutettu.

Vasta lisätyn todellisuuden (augmented reality) järjestelmät, jotka lukevat käyttäjän monia reaktioita pystyvät todelliseen JA:een. Mielemme tietoisuuden rakenteet ovat tunnistamattomia ja yllättäviä teknologialle. Tietoinen valintamme on pitkälle ’black box’ jonka situationaalista valintaa ei pysty esim. hyötynäkökohtiin perustuen täysin ennustamaan. Käyttäjällä saattaa olla situationaalista tietoa valintansa yllättävyydelle. Youtuben ja Facebookin agentit ovat puoliagetteja, joiden tehtävänä on esitellä kohteita, muttei valita niitä. Käyttäjän valinta kuitenkin opettaa niitä suosittelemaan uusia kohteta ja näin syntyy JA:n rajapinta.

Kysymys onnistumisessa on pitkälle luottamuksesta auttavan agentin luonteeseen. Jos tekoäly toimii suhteessa vain sinuun ja sinun tiedolliseen ”kuplaasi”, se voi huomioida tarpeesi paremmin. Jos taas kyse on robotista, joka toimii suhteessa moneen ihmiseen ja moneen tiedolliseen ”kuplaan”, sen on muodostettava persoona ja sisäisiä lainalaisuuksia, joihin muut agentit voivat luottaa. Siihen on muodostettava suhde oman kuplan sisältä, sen sijaan että se matkisi käyttäjänsä preferenssejä. JA on henkilökohtaisempaa teknologiaa kuin robotiikka, johon muodostetaan suhde.

JA on kuin vuorovaikutuksellinen lastenhoitosuhde, jossa huoltaja vastaa niihin tarpeisiin mitä lapsella on ja muodostaa kestäviä ymmärrysrakenteita lapsen ja äidin välillä. Sen olemus on käyttäjän toiminta mahdollisuuksien laajentaminen digitaalisissa ympäristöissä, kuin lapsenhoidollisessa suhteessa se ottaa päämääräkseen käyttäjän tarpeet ja sovittaa ne digitaaliseen ympäristöön. Se on siis agenttiuden jatke, joka sovittaa ison ja pienen maailman eroa hoivaamalla käyttäjäänsä ja sovittamalla hienovaraisesti tämän tarpeet digitaaliseen maailmaan, jossa ihmisten eriävät intressit muodostavat lokaaleista globaaleihin yhteisen tahtotilan. Ihmisistä pelkkien nautintojen koneena päästään pois, kun avustava agentti avaa niitä prosesseja käyttäjälle, mitä digitaalinen maailma pitää sisällään, ja tuloksena on vaikuttavuutta digitaalisessa ympäristössä. Tuloksena on yhteistyötä suoran digitaalisen maailman todellisuuden manipuloinnin ja sen auttavien agenttien ystävällisen dynaamisuuden väliltä. Esineiden internetin myötä digitaalisuus laajenee myös reaalimaailmaan ja silloin metafyysisellä digitaalisella maailmalla on enenevässä määrin merkitystä.

Jaettu agenttius liittyy myös filosofisiin teorioihin yhteistoiminnan mahdollisuuden edellytyksistä. Filosofisessa tarkastelussa, se että jokainen on erillinen toimija ei vielä synnytä yhteistyötä tai yhteistoimintaa. Raimo Tuomola erittelee yksilössä ’itse-intentiot’ ja ’me-intentiot’. Itse-intentiot ovat niitä, joissa yksilö voi päättää omasta toiminnastaan ja toteuttaa sitä vapaasti. Me-intentiot liittyvät ryhmän toimintaan, vastavuoroisuuteen ja yhtenä toteuttavana elementtinä toimimiseen. Intentiot ovat vaikuttamassa siihen miten agentti on pyrkimässä päämääriin saavuttaa yhteistoimintaa manipuloimalla ympäristöään tai luottamalla toisen agentin persoonaan 'me'-intentiossa. 'Me'-intentiot vaativat jonkinlaisen toisen sisäisten motivaatio ja tarkoitusperien ymmärtämistä ja niiden sovittamista omaan toimintaan. Jaetussa agenttiudessa aikomukset ovat jaettuja, ja avustavat agentit ymmärtävät päämääriään osana toimijoiden mielekkyyden kokemusta. Niillä on myös päämääriä, jotka liittyvät toimijoiden moraaliin ja tahdon kuulumiseen digitaalisessa ympäristössä, jotka ne hallitsevat.

Bratman hahmottelee jaetun agenttiuden intentioita pidemmälle, että ryhmien intentionaalista yhteistoimintaa voidaan hallinnoida, saada siis ryhmä toimimaan enemmän yhdessä, osaa ottavien intentioiden (participatory intentions) avulla. Nämä voisivat vaikka olla muutoksia laeissa tai muissa normatiivisissa käytännöissä, jossa ryhmä joutuu sopeutumaan enemmän valtaa omaavien tahtoon. Osaa ottava intentio tarkoittaa silloin sitä, että esimerkiksi, kun alkaa sataa, kaikki ihmiset juoksevat sateensuojaan. Muodostuu yhtenäinen tahto, olosuhteiden muutoksen takia. Sama voidaan nähdä laiessa, joiden muutoksella ohjataan ihmisiä toimimaan enemmän yhdessä. Silloin muutoksella on keskeinen asema ryhmän koossapitäjänä, se heiluttaa puolelta toiselle ja yhdistää kaikki samansuuntaiseen liikkeesseen ja tahtoon. Tämä ei kuitenkaan ole oikea strategia hallita yhteistä tahtoa pelillisen moraalin toiminnassa.

Olosuhteiden muuttumisen sijasta sysäämällä yhteiseen liikkeeseen, muutoksen pitäisi lähteä itse toimijasta, sisäisestä vaikuttimesta toimia ryhmän tietoisuuden osana. Päämääränä on yhteistoiminta jossa yksilö ei samaistu vaan roolittuu verkon osana. Pakottavista muutoksista yhteiseen liikkeeseen sysääminen ei ole se mitä tasa-arvoiselta verkostolta haetaan, vaan roolittunutta toimijuutta osana verkkoa. Tämä vaatii jonkun verran samanmielisyyttä muiden agenttien kanssa, mutta myös erimielisyyttä, pelillisen moraalin yhteistoiminnan tavoin. Samaistumalla verkko saavuttaisi hetkellistä etua yhteisen tahtotilan löytämisessä, mutta roolittunut verkosto pystyy paremmin vastaamaan muuttuviin tilanteisiin. Auttavat agentit voivat olla roolittumisen välikappaleita verkostossa sovittamalla tahtotiloja laajempaan kokonaisuuteen, jossa toteutuu tasa-arvo paremmin. JA kannustaa siis toimijuuteen, joka eroaa 'me'-intentioiden tuottamisesta, sellaiseen yksilölliseen roolitukseen, joka saa moni agenttisen organismin toimimaan.

Sitten vielä hypoteesejä motivaatiosta. Motivaatio on ihmismäisesti löytynyt usein vaikutuksesta ja vallasta. Jaetun agenttisuuden maailmassa motivaatio löytyy siitä manipuloivasta jäljestä, jota se jättää todellisuuteen; reaalimaailmaan tai digitaaliseen ympäristöön tai yhteistoiminnan kokemuksesta ja vuorovaikutuksesta. Jokainen pidemmälle ulottuva muutos auttavien agenttien välityksellä maailman tiloihin on motivaatio piste olla vaikuttamassa syntyvään uuteen aikajatkumoon. Lasten kasvattaminen, kirjoittaminen, monet kulttuureissa vaikuttavat yksilöiden jäljet, saavat vaikutuksensa ja vallan motivaation siitä tulevaisuuden entropian vastaisesta järjestyksen pyörteestä, jota ne aiheuttavat hiipuvaan universumiin.

Motivaatio on parhaimmillaan tasa-arvoisesti vaikuttavassa vallassa, jossa agenteilla on yhtäsuuria voimia ja mahdollisuus vaikuttavuuteen ilman hierarkioita, ja jossa jokaisen panos tulevaisuuden aikajatkumoon taataan. Pitää olla myös oikeus luopua vaikuttavasta vallasta; kuten kaikki eivät halua jälkikasvua, eikä muutakaan vaikuttavuutta taiteen tai tieteen kautta ja tämä tapahtuu kieltäytymällä yhteistyöstä auttavien agenttejen kanssa sekä automaattisesti poistamalla tiedot digitaalisesta ympäristöstä, niin haluttaessa.

Tämä ei eroa nykyisestä sosiaalisen konstruktioon pohjautuvassa agenttisuudesta radikaalisesti. Jaetun agenttiuden auttavien agenttien rooli on synnyttää yhteistyötä, jossa syntyy tasa-arvoisia vuorovaikutuskuvioita agenttien välillle. Ihminen todellisuuden manipuloijana, voi määrittää suhteensa auttaviin agentteihin hylkäämällä tai ryhtymällä yhteistyöhön, hän on siis vapaa toimija. Jokainen hylkäys merkitsee muutosta järjestelmässä, jossa otetaan selvää agentin preferensseistä suhteessa todellisuuteen. Jokainen yhteistyö on signaali onnnistuneesta vaikutuksesta maailmassa. Yhteistyöstä kieltäytyminen ei saisi johtaa täydelliseen vallan menetykseen digitaalisessa maailmassa, vaan signaaliin ympäristön muuttamisen tarpeesta metafyysisesti hahmokkaampaan todellisuuteen.

Herää myös eettisiä kysymyksiä, miten meidän pitäisi suhtautua normatiivisesti jaetun agenttiuden maailmaan? Tekniikasta pitäisi tulla kaikille kannustavaa ja henkilökohtaiset tiedot, jotka auttaisivat konetta päättämään sinun puolestasi asioita olisi pidettävä salassa, koska vain se mahdollistaa todellisen toimijuuden ja hallittavuuden. Dystopioiden korostaminen JAn maailmassa olisi kertaluvultaan karmeampaa. Kuitenkin jaetussa agenttiudessa yhteistyö perustuu luottamukseen ja myöntymiseen. Aina on mahdollisuus kieltäytyä yhteistyöstä, mutta mikä on sen hinta digitaalisiin todellisuuksiin yltävässä maailmassa? Nykyinen todellisuus ulottuu kauemmaksi digitaaliseen maailmaan. Kieltäytyminen ei ole helppoa, ja saattaa rajoittaa valtaa, mutta se on tarpeellinen signaali muuttaakseen seuraavia kehityskulkuja. 

Digitaaliset struktuurit tulee olla helppoja ja mielellään läpinäkyviä ja niihin pitää sisältyä asteittaisista vaihtoehdoista, toiminnan mukana olemisesta ja sitoutumisesta, täydelliseen kieltäytymiseen. Vain niin alhaalta ylöspäin suuntautuva inhimillinen moraali saavuttaa järjestelmien toiminnan ja suuntaa niitä kehittymään oikeaan suuntaan. Maailman tulee olla ystävällinen tiedolliselta ratkaisultaan, digitaaliselta metafysiikaltaan, jotta siinä toimiminen olisi mielekästä ja eettisesti mukavaa. Yksilön manipuloiva agenttisuus täytyy olla selvillä toimintansa vaikutuksista digitaalisessa maailmassa. Lisäksi muiden toimijoiden persooniin pitää dynaamisissa rajapinnoissa pystyä luottamaan. JA on hyvin henkilökohtaista ja sen vaikutuspiirin toimijoiden vallankäytön ulottumattomiin ja tietojen suojaukseen, on oltava luotettava. Sen koodin tulisi ollakin avointa tai ainakin rajapintojen dynaamisten vaikutusten oltava yhteisen sääntelyn mukaista.

Sulautunut agenttisuus täytyy perustua tiedollisten päämäärien kohtaamiselle ja tämä toteutuu vain vuorovaikutuksellisessa tasa-arvossa. Sen on muodostettava uusi toimintakulttuuri ja todellisuus universumin lakien päälle, koska normaalitila johtaa vain eriarvoisuuteen ja plutokratiaan, jollemme huolehdi tasa-arvon toteutumisesta agenttien välillä. Teknologian perustuessa JAn ideaan, sen on oltava helppoa ja pelkkä nautinnon koneena oleminen, nauttiminen sisällöstä pitää laajentaa prosessien läpinäkyvyyteen. Ollakseen jaettua agenttiutta sen etiikka pitää vastata käyttäjän etiikkaa, vain näin saadaan tunne siitä että ratkaisun takana olet sinä. Sen kannattavuutta pitää voida myös arvioida eettisillä valuutoilla ja luottamuksella, jos olemme valmiita antamaan valtaa järjestelmille, jotka jakavat tavoitteemme.

JA on siis reitti uudelle teknologiselle kulttuurille, mutta siinä on tehtävä ero transhumanismin ajatukseen. JA on mielestäni kevyempi askel, kuin robosaatio tai ihmisen kokonaan teknologistuminen ja mielestäni joltain osin positiivisempi. Se on hallittavampi myös eettiseltä kehitykseltään alhaalta ylöspäin suuntautuvana vaikuttamisena. Jos kyse on yksilölle räätälöidystä auttavasta agentista se on erotettavissa ihmisestä ja lopulta se ei tarvitse sulautua ihmiseen muuta kuin reagointitasolla. JA on teknologinen askel inhimillisempi kuin robotiikan yhteiskunta, eikä sen sisältö ei ole niin tyrmäävä kuin transhumanismin. Ihmisyys säilyy ihmismäisenä, ja yhteistyöstä kieltäytyminen on ikään kuin varmistava sokka hallitsemattomalle teknologiselle singulariteetille. Jokaisen käyttäjän halu yhteistyöhön tai kieltäytyminen siitä on vahva moraalinen signaali suunnata kehitystä uudelle kannattavalle uralle. Robotiikan pitäisikin olla JAn mukaisesti keskustelevaa, eikä agenttien voimasuhteita mittailevaa.

Jaettu agenttius on toimijuutta korostavaa teknologiaa. Meritokratinen, menestymisen valtaan perustuva yhteiskunta muuttuisi kausaalisuutta hoitavaksi roolien agenttisuuden yhteiskunnaksi. Jospa pääsisimmekin jo eroon kausaalisuuden maailmasta, kohti agenttiuden maailmaa, joka ottaa vakavasti tunteemme, eikä halveksi sitä mitä ihmisenä olemme. Kausaalisuuden maailmassa kaikki hyvä ja paha tapahtuu, miten universumin ympäristön matemaattinen kausaalisuus sen järjestää. Mutta agenttisuuden määräävässä digitaalisuuteen laajenevassa ympäristössä, agentin olemuksesta on tullut keskeinen lähtökohta koko ympäristön toiminnan määräämiselle. Se että agentit keskustelevat universumissa ja sovittavat tavoitteita yhteen, on kokonaan uusi maailma. Agentti on siis lähtökohta ja tämä on kantava ajatus myös ja lähtökohta uusille universumeille, joita haluamme synnyttää. Se luo aivan uuden maailman kausaalisuuden periaatteiden yläpuolelle, sille että yksilön toiminta on tärkein osa todellisuutta ja tämä muuttaa kausaalisuuden lait - agenttien ystävällisyyden estetiikaksi.

Jaettu agenttius on ymmärtävää teknologiaa, jossa voimme säilyttää tietoisen minän, huolimatta teknologisen todellisuuden läpitunkevuudesta yhteiskunnassa ja hallita maailman muuttumista digitaaliseksi todellisuudeksi. Kyse on digitaalisen metafysiikasta. 

Tuntuiko kirjoitukseni enemmän dystopialta vai utopialta? Jätä kommentti.

Tasa-arvo vs. fysiikan lait

Blogini tarkoituksesksi on muodostunut yhdenvertaisuuteen liittyvä tutkistelu, siis olen päättänyt jatkaa aloittamallani polulla. Aivan sattumalta törmäsin fysikaaliseen kuvaukseen jota kutsutaan Zipfin laiksi. Täytyy myöntää että se osaltaan asettanut blogini sanat uuteen valoon ja myös vahvistanut ajatuksiani tasa-arvon ainutlaatuisuudesta yhteiskunnallisena sosiaalisena tunteena ja arvona.

Tämän lain perusteella universumi on järjestänyt monet luonnossa esiintyvät asiat järjestykseen, jossa on tietty logaritminen asteikko. Aikoinaan laki löydettiin sanojen ensiintymisen frekvenssistä kielissä. Jos ensimmäiseksi esiintyvä sana saa esiintymistiheydekseen arvon yksi, toinen omaa puolet tästä, kolmas on yhden suhde kolmanteen, seuraava yhden suhde neljänteen ja niin edelleen.

Nämä ovat frekvenssejä, esiintymistaajuuksia joilla Zipfin lain perusteella monet luonnossa esiintyvät asiat ovat järjestyneet. Esimerkiksi luonnonilmiöt noudattavat samaa kaavaa: maanjäristykset, korporaatioiden ranking, tulojen jakaantuminen, tiedostojen hakeminen sivuilta ym. ilmiöt. Ihmetystä aiheuttaa, miten luonto on järjestänyt ihmispopulaation jakautumaan esim. kaupunkien kokonsa perusteella logaritmisen kaavansa mukaan. Logaritminen asteikko isoimmasta pienempään pätee myös tuloihin. Samoin on myös kaikeksi ihmetykseksi järjestäytyneet rahavarannot, ja ehkäpä myös valta.

Mikä tässä on pysäyttänyt minut, olen kokoajan ajatellut, että sosiaalinen idea tasa-arvoisuudesta olisi täysin vapaa toteutumaan maailmassa niin kuin me mahdollisesti suunnittelemme todellisuuden. Kuitenkin universumin lainalaisuudet puuttuvat myös laajoihin kokonaisuuksiin, emmekä voikkaan täysin vapaasti suunnitella sivilisaationa laajoja järjestelmiä. Ne noudattavat lainalaisuuksina erilaisia potenssilakeja, joista meidän on oltava tietoisia.

Olen pitänyt rahan ja vallan tasaista jakaantumista edellytyksenä toimivalle yhteiskunnalle. Zipfin laki antaa tähän näkökohtaan erilaiset edellytykset tai asettaa isot järjestelmät tarkastelun alle. Yhteiskunnat muuttuvat automaattisesti plutokratioiksi ja tuhoutuvat aika ajoin. Nykyisten kulttuurien tuhoakin on ennusteltu, juuri sen eriarvoisuuden luonnollisen kehityksen pakottamana. Luonto on järjestänyt sosiaaliset järjestelmätkin hierarkisiksi tai ainakin logaritmisia valtajakaantumisia vastaavaksi. Emmekä ehkä pysty pienessä sosiaalisessa mielessä kovinkaan kapinoimaan tällaista universumin järjestäytyneisyyttä vastaan.

Vai hetkinen, voimmeko? Voisimmeko todella tehdä sosiaalisesta ideasta, tasa-arvoisuudesta hyveen, jonka varaan esim. talous voisi rakentua? Tällä hetkellä se edustaa tuotannollisen maksimin hakemista, joka on järjestäytynyt juurikin Zipfin lain mukaan. Jos päättäisimme muuttaa järjestelmäämme, palauttaisiko universumi meidät realiteetteihin, vai muuttuisiko se sen mukana?

Meidän on todettava että tasa-arvo on ehkä lokaali sosiaalinen idea, joka auttaa yhteisöä selviämään, mutta kun katsomme isoa kuvaa, universumimme lainalaisuudet ottavat vallan – isossa skaalassa. Universumin järjestyneisyys voi toimia toisenlaisessa rakenteessa, sen mukaan miten suunnittelemme, vaikkakaan sen lainalaisuudet eivät muutu. Oikeudenmukaisuus maksimoituu tasa-arvon tunteen myötä, vaikkei universumimme mekanismit ohjaa tähän suuntaan. Tasa-arvo ja fysiikan lait vetävät eri suuntiin.

Pitäisi tehdä paljon sen eteen että globaalit muuttujat kohtaisivat lokaalit. Lokaalilla tasolla voimme kannattaa tasa-arvoa ja tehdä elämämme eräänlaisessa hyväksynnän kuplassa mahdolliseksi, kun globaalit järjestelmät ovat järjestäytyneet kilpailuun. Kun kohtaamme yksilön ainutkertaisena, kehittyvänä ihmeenä, varustamme häntä, sen sijaan että varustaisimme globaaleja järjestelmiä eriarvoisuuteen. Tietoisuuden nosto tärkeimmäksi ominaisuudeksi, voisi pelastaa ihmisen epätasa-arvoisuuden globaaleilta lainalaisuuksilta. Jokaisen lokaali kehityskaari uniikissa lähi-ympäristössä tulisi keskeiseksi globaalin järjestyksen sijaan.

Jos menemme pidemmälle, synnytämme uuden universumin tai virtuaalitodellisuuden vailla huonompia universumin lakeja ja luomme itsellemme todellisuuden, jossa viihdymme tasa-arvoisina vailla riistoa parempien lainalaisuuksien myötä. Universumimme on tuskin suunniteltu, ja meidän tiedostavana ihmiskuntana on otettava askel kehittyneempään suuntaan. Se voi olla jotain lokaalin rakkauden kaltaista, jotain missä globaalit lainalaisuudet eivät riistä ihmisiltä sitä kokemusta mitä he jakavat.

Uusissa pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, että kannatan kuplamaista seurausetiikkaa, joka on vapaa suuremmista vastuista, jos tämä mahdollistaa tasa-arvoisuuden. Globaalit uhat on kuitenkin tiedostettava. Internet on globaali, mutta se rakentuu yhteisöille, erillaisille lokaaleille palveluille. Tämä on hyvä kehityskulku, globaali paine esim. yhteisen moraalin saavuttamiseksi saattaisi olla liian kova. Globaalit järjestelmät asettavat kilpailun paineen, johon yksilön on helpompaa vastata tasa-arvoisessa ryhmässä. Silloin kaikilla on hyväksyntä yksilönä, mutta myös ryhmänä vaste kilpailuun, jota Zipfin laki näyttäisi tukevan.

Lokaalin ja globaalin erottelun lisksi on myös muita keinoja vastata Zipfin lain mukaisen järjestäytyneisyyden tasoittamiseksi. Voimme ajatella että valitsemme mahdollisimman moniuloitteisesta avaruudesta, jossa mikään tekijä ei ole kaikilla mittareilla ykkönen ja hallitse. Moniulotteisuus jättää tilaa kulttuurin pluralistiselle ilmenemiselle, jossa valinnat ilmentävät hajaantuneempaa mieltymystä kokonaisuudessa. Moniulotteisuus saattaisi olla yksi virtuaalitodellisuuden kehityspisteistä, jolloin päästäisiin eroon erilaisista eriarvoistavista potenssilaeista.

Yksi mahdollisuus on tuottaa tasa-arvoistavia algoritmeja joilla toisaalta optimoidaan tehokkuus ja toisaalta kaikkien agenttien yhtäläiset mahdollisuudet. Pankkijärjestelmät voidaan luoda vastaamaan globaalin kilpailun tukemiseksi lokaaleilla kehityshankkeilla, joissa tavoitteena ei ole maksimaalinen hyöty vaan mahdollisuuksien takaaminen agenteille menestyä. Meritokratisen yhteiskunnan, eli osaavuuteen perustuvan vallan menestykseen avain on identiteettien yhteiskunnassa, jossa kilpailu on saavuttanut lakipisteensä ja alkanut kannustaa yksilöitään tietoon personoiduilla ohjelmillaan.

Zipfin laki on myös havaittavissa ihmisen tavassa unohtaa asioita. Siten monet arkipäiväiset kuviot järjestyvät inhimillisen muistamisen mukaan. Tällöin se rajoitus minkä inhimillinen tietoisuus ja mielen estetiikka asettaa tiedolle muuttaa ympäristöä valintoiltaan eriarvoisiksi, esimerkiksi ihmissuhteita. Mieli keskittyy joihinkin asioihin kun toiset se hylkää ekonomisesti kannattamattomina. Järjestyneisyyteen voidaan tuoda apua teknologiasta, jossa ihmisagentin ja teknologisen agentin toimijuudet tukevat toisiaan.

Mikä sitten järjestelmä onkin, on selvää että kulttuurien kaatuminen eriarvoisen luonnonlain johdosta aika-ajoin, ei kannusta yksilöitä. Tarvitaan tasaisesta tulonjaosta ja vallanjaosta huolehtivia järjestelmiä, jotka takaavat agettien mahdollisuudet, vailla ylivaltaa. Aikaisemassa kirjoituksessani esittelemä vallan struktuuri, joka ulottuu yksilöitten pelillisyyteen, olisi merkittävä ratkaisu yksinkertaistaa valtajärjestelmiä ja saada ne pois kehittyvien dystopioiden reitiltä.

Eriarvoisuuden poistamiseen saattaa olla hyvin pitkä matka, mutta se voi olla tulevaisuuden kannalta paras haaste mihin tarttua.