Tasa-arvo vs. dystopiat

Olen kirjoittanut tasa-arvosta aikaisemminkin ja nyt vertaan tasa-arvoa erilaisiin dystopioihin. Tulevassa tuon esille kuinka tasa-arvoinen ideologia tai siitä seuraava ideologittomuus yleensä kumoaa tällaisia pyrkimyksiä alistaviin järjestelmiin. Ensin käsittelen uskontoa ja sen absoluuttista moraalia. Sitten esittelen tasa-arvoa vallan järjestelmissä, jota hallitsee kulttuurinen pelillisyys ja lopuksi tulen yhteistietoisuuden käsitykseen, jota hallitsee vuorovaikutuksellisuus. Tasa-arvo on utopia, jonka toteutuminen täydellisenä on jonkinlainen mahdottomuus, mutta silti sitä pidetään yhteiskunnan keskeisenä tavoiteltavana arvona. Yksityisyytemme on mahdollista, kun ymmärrämme, että jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen “tilaan” sosiaalisesti. Tasa-arvoisuuden kautta ymmärretyt oikeudet takaavat tämän. Vastapuolena ovat dystopiat ja kontrolli. Tasa-arvoisuus kumoaa dystooppiset pyrkimykset ja vie yksilöiden ohjaamaan yhteistietoisuuteen, jossa yhteiskunnan on turvallisempaa majailla.

Tasa-arvo ja uskonto

Kristinuskossa halutaan välittää ajatuksia tasa-arvoisuudesta ja hyväksyttävyydestä, mutta mukana on myös moraaliset absoluutit, joiden perusteella erotellaan oikea yhteisömoraali, hyvä ja paha. Samalla yksilöille asetetaan ne metafyysiset rakenteet ja päämäärät, joiden kautta yksilö kokee merkitykselliseksi yksittäiset teot. Tällaista hyväksyttävyyden ja erottelun todellisuutta on kaikissa ideologioissa.

Kaikkein laajimmillaan tasa-arvo pitää sisällään relativismin ainekset. Hyväksytään erilaiset moraaliset koodistot samanarvoisina ja yhtä arvokkaina. Samalla yksilölle annetaan laajat oikeudet toteuttaa itseään ja luotetaan hänen itsenäiseen moraaliseen toimijuuteen. Tasa-arvoa voidaan soveltaa suppeammin ihmisten hyväksymiseen samanarvoisina esim. lain edessä tai valintaprosesseissa.

Absoluuttisen moraalin ero tasa-arvoiseen ajatteluun on oikeuksien tunnustaminen ja joltain osin relativistisuuden käsittäminen. Länsimaisessa yhteiskunnassa synniksi katsotaan huonot seuraukset ja yksilölle tunnustetaan oikeuksia, joilla ei ole merkitystä seurausten kannalta. Absolutismissa on kysymys pyhästä, joka määrittelee syvästi ja tarkasti vailla oikeuksia eri tekojen arvoa. Pyhä on koskematonta estetiikkaa siitä, mikä toimii hyvänä yksittäisen ihmisen maailmankuvassa ja sitä on yksilön mielestä kunnioitettava yksilön oikeutena.

En pidä absolutismia ja asioiden pyhäksi nimeämistä kuitenkaan tavoiteltavana, koska absoluuttit näyttäytyvät yksilölle usein ainoana oikeana totuutena ja samalla se kuitenkin hylkää käsityksen itsenäisestä moraalisesta toimijuudesta, eli yksilön moraalista agentista. Tiiviit uskonyhteisöt nimeävät pyhän, mutta eivät kannusta itsenäiseen ajatteluun, vaan tulevat henkilökohtaiselle vyöhykkeelle yhteisömoraalillaan ja absoluuttisella totuuden julistuksellaan. Tasa-arvoisessa kulttuurissa moraalisäännöt sen sijaan määrittyvät yksilöiden toiminnan koherenssista käsin ja yhteisön itsensä tarkoituksesta yksilöille. Siten tasa-arvossa on kyseessä sääntöjen minimioiminen ja samalla yksilön vastuullisuuden tunnustaminen.

Tasa-arvo ja oikeudet tarkoittavat vapautta useammille olla vaikuttamassa yhteisöjen pelissä. Yksilöiden vapaista päämääristä ja koherenssista yhteisössä nousee ajatusten estetiikkaa ja lopulta elämän arvoja ja moraalia. Näkemys voi olla jollain tavoin egoististinen, joka luottaa prulalistisesta kokonaisuuksista syntyvään hyvään. Tämän vapauden ja moraalisen toimijuuden hintana on usein ulkoa näyttävää arvottomuus, joka kohtaa eri alueilla absoluutteja edustavat muut ideologiat ja uskonnot. Ne yrittävät määritellä niiden mielestä olevaa arvotyhjiötä ja rajoittavat yksilön vapautta ja oikeuksia määrittelemällä valmiiksi tehtyjä ihanteita, jotka kuitenkaan eivät ole kaikille soveltuvia.

Absoluuttien luoma moraalinen maksimaalisuus voi osoittautua moraalittomuudeksi ja yksilön kannalta ongelmaksi, hänen valintojensa kaventuessa. Ideologioiden absolutismista olisikin pyrittävä eroon ja muistuttettava jatkuvasti oikeuksista, moraalisesta minimaailisuudesta, joilla yksilö voi olla persoonallinen ja silti tasa-arvoinen muiden kanssa. Ideologiat, jotka pyrkivät luomaan yhtenäisen moraalikoodiston absoluutein ja ainoan oikean metafyysisen näkemyksen mukaan, ovat kulttuureille lopulta tuhoisia. Niiden yksilöt näkevät ihanteita, joka ei kuitenkaan anna mahdollisuuksia yksilöiden vapaiden päämäärien ilmentymiselle, vaan perustuu rajoituksille.

Tasa-arvo ja valtarakenteet

Tasa-arvon kautta ymmärretty valta haluaa muuttaa sen enemmän kulttuurillisilla säännöillä toimivaksi peliksi ja taata oikeuksia. Käytettävä valta antaa yksilölle tilaa olla identiteetteineen hyväksyttyjä ja muuttaa muotoaan hierarkisesta järjestelmästä pelilliseksi yhteismaailmaksi.

Yksilön vallan käyttöä voidaan säädellä sisäistetyllä mallilla, jossa valta on kulttuuripelillistä, eikä autoritääristä. Sitä rajoitetaan nousemasta omassa identtisyydessään sellaista kulttuurista pääomaa vastaan, missä yksilöiden päämääriä ilmennetään. Päämäärät voivat olla metafyysisiä päätelmiä mm. elämän tarkoituksesta. Vallan kulttuuripelillisyys ei kanna sisällään erityistä voittamisen tarvetta suhteessa muihin yksilöihin vaan tavoittelee moraalista toimijuutta. Joukkuhengen sijaan, yksilö ottaa vastuuta vuorovaikuttajana, jolla on valtaa osana samanarvoisia pelaajia.

Moraalisten agenttien yhteistoiminnasta nousee luottamusta, mikä lopulta palkitaan moraalisena valtana sanoa ja jäsentää asioita. Valta on siis tasa-arvoisen yhteiskunnan moraalista oikeudenmukaisuutta ja vetoamista yhteyssiteisiin, eikä voimankäyttöä tai absoluuttien ajamista muille. Se näkee moraalirealismin aineksia vain tähtäämällä prularistiseen vuoropuheluun. Löydettyjen yhteisten moraalifaktojen tuomaa valtaa ei käytetä alistavissa konteksteissa, vaan korostamassa yksilöiden kykyä soveltaa niitä tarvittaessa oikein. Moraalirealismin sisällä vaikuttaa siis aina yksilön semantiikka ja toimijuus.

Tavoitteena on lopulta hallitut polarisaatiot yksilötasolla, joiden erilaisuudesta nousee metatasolla yhteistä tietoisuutta, jossa moraalikoodistot kilpailevat kulttuuri-pelillisyydessä. Toisten alistaminen omalla “totuudellisuudella” ei ole tasa-arvoisen vallan ominaisuus, vaan tarkoituksena on purkaa asenteellista identisyyttä ja rakentaa vuorovaikutuksellista yhteistietoisuutta.

Tasa-arvo ja yhteistietoisuus

Tasa-arvoisuus on ainoa tapa muodostaa yhteistietoisuuksia, joilla saavutetaan pelillinen ja kulttuurinen valtarakenne, joka hyödyntää yksilöiden osaamista paremmin kuin hierarkisiin malleihin perustuva valtajärjestelmä. Yhteistietoisuus on rakenne, joka on ekonomisin ja vähiten suoraa kontrollia edustava ulottovuus. Yhteistietoisuudet eivät ole siis pakottavia yksilön sääntöjä, vaan normistona jäsentävät tomijuuden kulttuuri-pelillisestä vuoropuhelua.

Yhteistietoisuus on jaettuja merkityksiä ja käytäntöjä kahden tai useamman toimijan välillä. Kuitenkin on huomattava, että yhteistietoisuus on olemassa vain yksilöiden osana. Yksilöt itsessään pitävät sisällään yhteistietoisuuden palasia ja ovat lopulta niitä toimijoita, joiden kautta yhteistietoisuus identiteettien pelinä ilmenee. Yksilöiden älystä muodostuu yhteistietosuutta ns. bottom-up epähierarkialla, jossa yksilöiden vapaa toimijuus määrittelee suuret järjestelmät.

Yhdenvertaisuus on siis arvo, jolla moderni yhteiskunta voi muodostaa rakenteita yksilöiden arvon tunnustaen. On tärkeää, että tasa-arvo nähdään myös avoimuutena ja järjestelmien läpinäkyvyytenä, koska vain silloin yksilö, joka on ainut moraalinen toimija, voi kantaa käsitystä yhteistietoisuuden seurausten ymmärtämisestä, muokata ja vaikuttaa niihin. Vuorovaikutus ja tulevaisuuden ei-dystooppiset yhteiskunnat ovat mahdollisia kun tasa-arvo on keskeisessä osassa ihmisyyttä.

Todellisuuden (ir)Rationaalisuudesta

Fysiikkaa on pidetty viimeisenä todellisuutena, jonka selittämiin ilmiöihin kaikki maailmassamme pelkistyy. Näin ainakin tieteessä ja tarkemmin luonnontieteissä, jossa etsitään eksaktia tietoa maailmasta. Materiaan ja fysikalismiin perustuvien selitysten ollessa tarkimpia kuvauksia ilmiöille luonnontieteet ottavat ontologisen reduktion itsestään selvänä, joka sisältyy tutkimusasetelmaan.  Ontologialla tarkoitetaan, sitä mitä maailmassa voidaan pitää perustavimpana. Jo antiikissa oli ajattelijoita, atomisteja, jotka pohtivat maailman koostuvan jakamattomista osista. Tämä osottautui todeksi alustavien kaasun käyttätymiseen liittyvien teorioiden myötä ja lopulta vasta 1900-luvun alussa elektronin, sähkömagnetismin ja radioaktiivisuuden tutkimuksen myötä. Maailma siis koostuu atomeista ja tarkemmin kahdestatoista perustavasta hiukkasesta, joiden avulla mm. atomit ja molekyylit, mistä olemme rakentuneet, muodostuvat. Asia olisikin hyvin yksinkertainen, jos selityksemme maailmasta pelkistyisi fysikalismiin ja hiukkasten liikkeeksi universumissa. Mennessämme kuitenkin pienempiin aineen osasiin päin on huomattu monien makromaailmassamme olevien lakien hajoavan ja determinististen kausaalisuuden, syy-seuraussuhteiden muotoutuvan täysin uudella tavalla.1930-luvulla muotoutunut kvanttifysiikka on asettanut haasteen yksioikoiselle materialistiselle ja deterministiselle näkemykselle, jossa tilat seuraavat edellisiä lain omaisesti. Kvanttifysiikassa ei myöskään voida täysin sulkea pois tarkkailijan vaikutusta itse tuloksiin, vaan se voi näyttää erilaiselta eri koejärjestelyissä. Jotkut fyysikot ovat myös tulkinneet sen tulosten olevan sidottuja ihmisen psyykkeeseen tai tietoisuuteen. Ikäänkuin tarkkailija tietoisuudellaan tekisi kvanttimaailman tuloksista merkityksellisiä ja tietynlaisia romahtaneita tiloja. Kvanttifysiikan tulkinnoissa näkymät ovat erilaisia ja maailmamme muuttuukin rationaalisuuden deterministisestä irrationaaliseen satunnaisuuksien todellisuuteen, jonka viimeisestä olemuksesta ei ole tietoa. Kvanttifysiikassa yksittäistä tapahtumaa ei voida ennustaa kuin tilastollisesti, niin että siitä voidaan antaa vain todennäköisyys. Pidetään mahdollisena, ettei tämä johdu siitä, ettemme tuntisi mikrotodellisuutta tarpeeksi tarkasti, vaan siitä, että mikromaailman luonne on tyystin erilainen, kuin se minkä kanssa olemme suoraan kosketuksissa. Kvanttitasolla on olemassa nykyisen käsityksen mukaan monimaailmallisuus, tila jossa kaikki tilat ja tulevaisuuden aikajanat ovat yhtäaikaa mahdollisia, josta näemme vain kvanttifyysisen aaltofunktion romahtaneen todellisuuden - tämän todellisuuden minkä nyt koemme. Aika romauttaa monet maailmat ja meillä on ainoastaan kokemuksenamme maailma, joka näyttäytyy meille yksisuuntaisena. Maailmamme perustasta löytyykin irrationaalisuutta meidän arkilogiikkaamme ja järkeemme nähden. Kvanttimaailma luo paradokseja, joita on vaikeata normaalilla logiikalla ymmärtää. Pelkkä satunnaisuus tai tilastollinen kausaalisuus luo ajatuksen jostain hallitsemattomasta. Kuitenkin elämämme on rakentunut tällaisen päälle - joten sen toiminta ei voi olla täysin hallitsematonta, satunnaista tai epäloogista, onhan biologinen elämä tarkasteltuna solutasolla kovinkin mekaaniselta näyttävää, kuitenkaan olematta täysin sitä. Mitä kvanttimaailman takana on emme tiedä - tieteellä tulee menemään vielä pitkä aika sitä tutkiessa. Odotuksia luo säieteoria, jonka mielestä se on säikeitä, jotka värähtelevät 10 tai M-teorian mukaan 11 ulottuvuudessa. Tämä kaikki tuntuu hyvin monimutkaiselta, mutta sitä maailmankaikkeutemme on. Elämämme planeetallamme on kosmisen ja biologisen evoluution tulosta ja tämä on hyvin monimutkainen tapahtuma, vaikka sen syntymisen periaatteet ovat yksinkertaisia.Miten siis todellisuutemme, kun sitä ohjaavat tietyt lainalaisuudet, onko se rationaalista? Kerroin jo, että maailma hyvin toisenlainen, joskaan ei täysin ennustamaton, jos reduktionistisesti menemme kohti mikromaailmaa. Tulkintaamme maailmasta värittää usein teleologia, kaikella on tarkoitus. Rakennamme kuvaa maailamasta tarkoituksellisena paikkana rationaalisesti selittämällä ilmiöitä yleensä jonkun suuremman syyn välityksellä. Materiaalisesta ja reduktionistisesta näkökulmasta käsin maailmamme on kuitenkin meille illuusio - tunteita, arvoja, uskomuksia tai moraalia ei ole olemassa kuin evoluution tuloksena. Todellisuus on siis rakentunut reduktionistisesta näkökulmasta rationaalisuudelle ainoastaan selviytymisen kautta, sen kautta että olemme saavuttaneet evoluutiossa tietyn pisteen tullaksemme tietoisiksi siitä, mitä maailma on. Bakteerilla ei tällaista tietämystä ole. Uskooko kukaan kuitenkaan täysin sattumaan elämän lähteenä, pitäisikö meidän etsiä syytä tai tarkoitusta? Valtaosa fyysikoista ja kosmologeista näkevät perimmäisenä todellisuutena sattuman, vaikka he tutkivatkin lakeja joiden päälle elämä on mahdollistunut. Sattuma tekee elämästä irrationaalista, mutta fysiikan lait, jotka hallitsevat makromaailmaamme tekevät tästä paikan rationaalisuudelle. Rationaalisuus on kaukana siitä, että todella hallitsisimme maailmaa. Jotta se voisi toteutua meille täysin eksplisiittisenä, pitäisi meillä olla kaiken teoria maailmankaikkeudestamme ja silti jäisi tilaa kvanttifyysiselle aidolle sattumalle. Kaiken teoria, jos mahdollista, on vielä kaukana siitä mitä tiedämme. Yllätyksiä sisältyy tuntemaamme todellisuuteen ja olen puhunut vain reduktionistisella tavalla maailmasta. Alkuräjähdyksen ja kosmisen evoluution näkökulmasta alkumme on materiaalinen, mutta jotain muutakin voi olla olemassa. Jotkut näkevät maailman emergenttinä, materiaalin päälle kasautuvina uusina elämän tasoina, joissa syntyy uutta ja perustavaa todellisuutta. Tästä näkökulmasta katsottuna rakkauden tunne on yhtä todellinen yksikkö ja entiteetti kuin oksitosiini, kemiallinen yhdiste, joka vaikuttaa empatiaa ihmisten välillä. Toinen jotain koettua ja toinen materiaa. Emme voi kuitenkaan palauttaa koettua materiaan tai se menettää merkityksensä. Emergentit ominaisuudet ovat todellisia ja mahdollisia vain oman tasonsa maailmassa. Mikä maailma siis on todellisinta totta? Mikro vai makro? Makromaailman ilmiöt ovat todellisia meille, koska niiden kanssa vaikutamme ja olemme kosketuksissa tämän maailman kanssa. Materialismi tuo ymmärrystä makromaailmamme ilmiöihin mikromaailmasta käsin ja antaa spesifejä parannuskeinoja ongelmiin - tiedämmehän lääketieteen ja sen menestyksen. Järjestäytynyt materiaali luo uuden todellisuuden, jota voimme pitää todellisena ja ainoana, jota mielemme pystyy käsittelemään, niin mikromaailma edustaa oppimaamme tietoa näkymättömästä maailmasta, joka kehystää kaiken tietomme. Monet tieteelliset löydöt, jotka koskettavat mikro- ja makromaailman suhdetta eivät ole kovin intuitiivisia. Psyykkeemme kertoo jotain muuta maailmasta kuin tieteellinen fakta mikromaailmasta. Kokemamme tietoisuus on edelleen suuri mysteeri, josta voidaan vain filosofioida. Olisiko siinä kyseessä kvanttimaailman ilmiö ja saisimme tietää tietoisuuden olevan universumimme piirre tai ominaisuus? Tämä hyvin monimutkaiseen kokonaisuuteen liittyvä evoluution salaisuus on yhä paljastamatta. Jos voimme raottaa ovea, saamme tietoa myös psyykkisistä ilmiöistä, joille ei ole kaikenkattavaa selitystä. Paradoksaalista, mutta tietoisuudessamme ja mielessämme kohtaamme edelleen suurimman tuntemattoman ja todellisuuden irrationaalisuuden, vaikka se on rationaalisuutemme lähde. Lähteet: K. V. Laurikainen, Tieteellä on rajansa - kvanttiteoria ja todellisuus, Yliopistopaino 1997SSE Talks - Quantum Mechanics and Consciousness

http://www.youtube.com/watch?v=nttB3Wze3Y8
The Extended Mind: Recent Experimental Evidence
http://www.youtube.com/watch?v=JnA8GUtXpXY

Tieteen ja uskonnon ristiriidasta

Tieteessä on edustettuina erilaisia ajatusmalleja, joita voidaan kutsua paradigmoiksi - aloiksi jotka menevät eteenpäin selittäessään todellisuutta omalla ajatus tai tutkimusprosessilla. Eräällä tavalla myös uskonto edustaa suurta paradigmaa, ajatuskokonaisuutta, joka etenee omaa reittiä, tutkimalla omaa identiteettiään yhteiskunnassa. Keskeistä on nähdä, miten nämä paradigmat eroavat ja yhtyvät osana yhteiskuntamme edistymistä.

Tieteen ja uskonnon voidaan nähdä olevan konfliktissa, itsenäisiä, dialogissa tai integrotuneita. Kaikilla näillä teorioilla on perusteita ja ei ole selvää kuinka tieteen ja uskonnon eroavaisuuksiin ja niiden mahdolliseen ristiriitaan tulisi suhtautua. Kirjoituksessani keskityn uskonnon ja tieteen ristiriitamalliin, koska se osoittaa paradigmojen erilaisen lähestymistavan todellisuuteen. Lähestyn myös aihetta syvemmillä määrittelyillä, millaisista maailmankuvan eroista on kyse. Lopulta luovun ristiriidasta ja tuon esille kommunikaation ja kielen, missä molemmat suuret paradigmat vaikuttavat.

Tieteen ja uskonnon eroa on yritetty selvittää mm. itsenäisyys teorialla, jossa näiden kahden nähdään edustavan eri "magisterioita" - eri alueita ihmisen ymmärryksessä ja kokemuksessa. Kuitenkin historiassa on nähty kuinka pyhät kirjoitukset ja tieteen tutkimustulokset ovat asettuneet ristiriitaan - maailmankuvaltaan ja faktoiltaan. Jatkossa osoitan, millaisista tekijöistä ristiriita syntyy ja miten nämä alat ovat päälekkäisiä. Konfliktiteoriat ovat varteenotettava ja perusteltu katsontakanta uskonnon ja tieteen eroavaisuuteen.

Ristiriidan määrittelyä

Uskonto määritellään Ilkka Pyysiäisen mukaan abstraktioksi, joka on tehty joukosta uskomuksia, käyttäytymistaipumuksia, kokemuksia ja instituutioita. Kun tarkastellaan konfliktia kyse on nimenomaan uskomusten ristiriidasta suhteessa tieteellisiin teorioihin ja tuloksiin. Muut osa-alueet eivät sisällä väitteitä, eivätkä muodosta ristiriitaa, mutta on selvää, että muiden osa-aluiden merkitys määrittyy pitkälle uskomusrakenteista käsin.

Tiede, niin kuin uskontokin, voidaan nähdä laajalti vallitsevana käytäntönä yhteiskunnassa. On monia tieteenaloja ja näiden paradigmoja, joilla on hyvin erilaiset tutkimuskohteet ja tavat tehdä tutkimusta. Tieteestä puhuttaessa käytän kirjoituksessa pikemminkin sitä ilmaisemaan metodia, jolla on tavoite ottaa selvää, jäsentää ja ymmärtää syy-seuraussuhteita maailmassamme.

Uskonnollinen maailmankatsomus on ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa silloin, kun uskonnollisen uskon ajatellaan sanovan jotakin siitä, mitä tiedekin tutkii, ja kun sen väittämät ovat ristiriidassa tieteellisesti perusteltujen väittämien kanssa. Ristiriita kristinuskon kanssa nähdään selkeimmin Raamatun ilmoituksessa ja sen fundamentalistisissa tulkinnassa, esim. maailman luominen, ihmisen luominen, syntiinlankeemus, vedenpaisumus ja ihmeet vastaan tieteen metodologisesta naturalismista syntyneet tulokset eri tieteen aloilla. Raamatusta johdettu maapallon ikä ja luomiseen liittyvät laskelmat ovat selkein ristiriita kristinuskoon pohjaavan kreationismin ja tieteen välillä.

Tieteen metodi on pohjimmiltaan agnostista tai ateistista ja hylkää metodisesti yliluonnollisen turhana tutkimuksen kannalta. Tieteellisen metodin, eli jatkuvan uudelleen arvioimisen ja testaamisen kautta tiede edustaa erilaista tapaa uskontoon verrattuna, jossa ei ole metodia, vaan kertomukset uskomuksia välittävänä tapana. Metodiin nähden tieteen ja uskonnon kategoriat eroavat ja johtavat myös näin väitteidensä tasolla näiden ristiriitaan.

Jumala-hypoteesi ja tiede

Perustavalla tasolla ristiriidassa on kyse myös jumala-hypoteesista johdettujen uskomusten, maailmankuvien ja paradigmojen erosta. On kuitenkin mahdollista, että nimenomaan tai vain tiede voisi antaa Jumalan olemassaolon todisteet ja jopa hävittää ristiriidan tältä osin. Tällaisia todisteita ei kuitenkaan ole ollut näköpiirissä ja on todennäköistä, että jumala-hypoteesi ei ole konfirmoitavissa, eikä falsifiotavissa. Syy voi johtua siitä, ettei tällaista entiteettiä kuin Jumala ole ja sen todistaminen myöskään olemattomaksi ei ole mahdollista.

Mitkään määrät todisteita universumin mekanismeista eivät tulisi riittämään Jumalan saattamiseksi ei-olevaksi. Aukkojen jumala pakenee aina selittämättömään todellisuuteen ja vaikutttaa sieltä käsin osana tuntematonta. Vain täydellinen kaiken teoria ja kuvaus universumistamme suljettuna järjestelmänä voisi selättää Jumala-hypoteesin. Kuitenkin esimerkiksi fysiikassa Jumalan ajatellaan olevan huono ja turha selitys tuntemattomalle. Se selittää kaiken, mutta siitä ei voida johtaa yhtään päätelmää tai ennustusta tuleville kokeille.

On myös mahdollisuus, ettemme näe todisteita, jos Jumalan uskotaan olevan olemassa, mutta väitetään tieteen metodin, metodologisen naturalismin olevan kyvytön havaitsemaan sitä. Jumalan uskotaan vaikuttavan koko kausaalisuuden niin syvissä prosesseissa niin, ettei sitä voida mitata tai jopa sen ulkopuolella, itse Jumalan pysyessä ei kausaalisena ja riippumattomana kaikkeudesta. Kyse on siitä, että jos Jumala on kaikkivaltias, emme voi puhua aukkojen jumalasta, emmekä rajata häntä metodologisella naturalismilla pois universumistamme. Voidaan kuitenkin kysyä, miten ilman kausaalireaktioita voidaan vaikuttaa todellisuuteen vai onko kyseessä kenties deistinen luojajumala?

Todistamisen taakka katsotaan olevan sillä, joka esittää positiivisen väitteen entiteetin olemassaolosta. Kun todisteita ei ole annettu - niitä ei ole uskontojen taholta myöskään pätevästi tuotu, on mahdotonta ottaa sellaista jumala-hypoteesia tieteen lähtökohdaksi. Monen mielestä, Jumala ilmestyy ainoastaan niille, jotka uskovat. Tällainen tekee Jumalasta tieteellistä objektiivisuutta pakenevan ja ei mitattavan. Jumalan mahdollisuus konseptina, ei tee kuitenkaan siitä automaattisesti sellaisia, että tieteen pitäisi ottaa se lähtökohtana. Siksi jumala-hypoteesi on tieteen silmissä eräänlainen historian saatossa muodostunut kontingentti hypoteesi, joka ei ole saanut vahvistusta, eikä falsifikaatiota ja jonka pohjalta on rakennettu suuri määrä aineistoa.

Naturalistinen luonnontiede vastaan jumalusko

Naturalistinen luonnontiede tutkii mekanistisia malleja siitä, kuinka universumissa asioilla on syy-seuraussuhteita esimerkiksi fysiikassa, biologiassa tai neurologiassa. Kaikissa näissä tieteenaloissa ilmiöitä tutkitaan metodologisesta naturalismista käsin. Tutkittujen ilmiöiden selityksenä on naturalismi, luonnollinen maailma, joka tutkii metodologisesti luonnon mekanismeja tuntemamme maailman kautta. Luonnontiede rakentaa malleja siitä, miten todellisuus meidän objektiivisesti ymmärtämillä käsitteillä toimii.

Vaikka luonnontieteen tehtävä ei ole ottaa kantaa Jumalan olemassaoloon (ja siten se ei ole konfliktissa), on selvää, että tieto siitä, kuinka ihminen on solukemiallisten prosessien ylläpitämä systeemi, voi horjuttaa uskonnollisia väitteitä elämän jumalallisesta alkuperästä. Jumalaa ei tarvita ylläpitämään elämää, eikä myöskään evoluution mukaan synnyttämään sitä, kun ensimmäinen kopioituva solu on syntynyt. Luonnontieteiden valossa saattaa näyttää siltä, että deismi olisi todennäköisin mahdollisuus rationaalisesti jumaluuden muodoksi.

On mahdollista, että nimenomaan metodologisen naturalismin avulla voidaan selittää kaikki universumimme ilmiöt ja pystytään huomaamaan universumimme olevan suljettu järjestelmä. Supernaturalistinen usko väittää, että on raja, jonka takana olevaa ei voida tutkia ja tämä kaiken takana oleva vaikuttaa materiaan ja tarkkailee sitä. Uskonnot edistävät tästä päätelmästä tai paradigmasta tehtyjä johtopäätöksiä ja luovat kuvaa yliluonnollisen puuttumisesta elämään, kun kyse on tuntemattomasta tai satunnaisesta.

Tieteessä suhtaudutaan toisin. Vaikka tiede on jatkuvasti tällä tuntemattoman rajalla, se on löytänyt jatkuvasti metodologisen naturalismin kautta siitä tietoa ja vahvistanut hypoteeseja ja uusia syy-seuraussuhteita. Tieteeseen pohjaava ateistinen näkemys luottaa siihen, että tuntemattoman takaa paljastuu aina lisää selittäviä mekanismeja ja lopulta maailmamme toimii omillaan suljettuna järjestelmänä, fysikaalisten lainalaisuuksien mukaan.

Materia ja moraali vastakkain

Kiista tieteen ja uskonnnon välillä tähdentyy kysymykseen reduktionistisesta ja moraalisesta todellisuudesta. Onko fysikaalinen todellisuus - niin kuin luonnnontieteissä usein uskotaan - viimeinen todellisuus, johon kaikki viimekädessä pelkistyy? Uskontoa lähinnä on uskomus, että lopullinen todellisuus on moraalinen tai henkinen - sellainen, joka tavalla tai toisella edustaa oikeudenmukaisuutta maailmassa. Fysikaalista reduktionistista todellisuutta ei voida pitää oikeudenmukaisena, muuta kuin evolutionaalisella, selviytymiseen tähtäävällä tasolla.

Materiasta johdetun reduktionismin ja Jumalasta johdetun moraalin törmäyskurssi ulottuu myös kiistakysymyksiin moraalin luonteesta. Jumalasta johdetut päätelmät uskonnon paradigman mukaisesti, johtavat käsitykseen objektiivisesta moraalista - siis säännöistä tai käskyistä, jotka voidaan luetella ihmisen ulkopuolelta. Tieteellinen näkemys usein uskoo moraalin lähtevän evolutiivisista altruistisista käytännöistä, ollen jonkinlaisia sopimuksia ihmisten välillä ja edistäen sen välityksellä yhteisön ja yksilön selviämistä.

Materiaalisen ja moraalisen todellisuuden luonteisiin uskonnoilla on selvä valmis oletus ja perinne. Tiede on tähän asti löytänyt vastaukset materiasta ja sen toiminnasta, joka eroaa ihmisen itse kokemasta ja monesti uskomasta todellisuudesta. Käsitykset ovat tieteellisistä paradigmoista johdettuja arveluja, joita ei varsinaisesti voida lopullisesti tutkia, mutta ne ovat tietyn tieteenalan yhtenäisen työn edellytyksiä ja jonkinlaisia tieteenalan premissejä. Esimerkkinä ontologinen reduktionismi neurotieteessä, jossa katsotaan tietoisuuden syntyvän neuronien toiminnasta. Toisaalta kysymyksen ollessa hyvin laaja, se jättää lopullisen vastauksen tavoittamattomiin ja lopulta jokaisen henkilökohtaiseksi asiaksi, niin kauan kuin selvää tutkimustulosta asiasta ei ole, vaikka tiedettä tehdessä reduktio olisi ainut sallittu lähestymistapa.

Tiede ja uskonto eri kategorioissa?

Pintatasolla tieteen tutkimustulokset ja uskonnon opetukset asettuvat ristiriitaan. Fundamentalistit kokevat uskonnon ulottuvan luonnontieteisiin ja uskovat pyhien kirjoitusten olevan samanarvoisia tiedon lähteitä kuin tieteen tutkimustulosten. Fundamentalistisissa piireissä saatetaan jopa uskoa tieteen olevan väärässä ja valheellista. Perustavalla tasolla ristiriita on siinä, mikä tunnustetaan tiedoksi. Tiede luottaa omaan metodiinsa ja tiedon falsifioitavuuteen paremman edessä ja sen kautta hahmotettuun kaikkeuteen. Skientismi uskoo, että totuus on paljastettavissa vain ja ainoastaan tieteellisen metodin kautta, jatkuvan testaamisen ja tiedon uudelleen arvioinnin välityksellä. Kirjauskonnot taas ovat ottaneet pyhät kirjoitukset tietonsa lähteiksi ja suurin osa jumala-hypoteesin, yliluonnollisen agentin itsestään selväksi, kumoutumattomaksi lähtökohdaksi.

Jos uskonto jää pelkäksi hyvän elämän ohjeeksi, ei välttämättä ole nähtävissä syviä ristiriidan aiheita. Tällaisella uskon yleisellä tasolla, tieteen ja uskonnon kategoriat eroavat. Uskonto voi edustaa myös jonkinlaista korkeamman moraalin etsintää, ja ehkäpä juuri tällaisen uskon voi kokea mielekkäänä joutumatta ristiriitaan tieteellisten faktojen kanssa. Useasti näyttää siltä, että jos tiedettä ei haluta uskonnossa arvosteltavan, uskonto vetäytyy tällaiseen yleiseen tavoittamattomaan todellisuuteen, jossa se välttyy konflikteilta.

Tieteen metodi saattaa olla monissa tutkimuksissaan todellisuutta pelkistävä ja spesifi, ja siten myös tutkijan usko voi elää rinnakkaista elämää tieteellisen tutkimuksen kanssa - jotkut ovat pystyneet yhdistämään uskonnollisen ja tieteen luonnollisen maailman. Kysymys voi olla siitä, millaisen etäisyyden ottaa uskontonsa sanomaan tai sen yksityiskohtiin ja miten perustavalla tavalla kokee soveltavan uskontonsa sanomaa tieteen maailmankuvaan. Etäisyyden otottossa on huomioitava, että on epärationaalista, jos alkaa perustella tieteellisten faktojen maailmaa uskontonsa opeilla. Tähän helposti ajaudutaan, jos uskontoa pidetään todempana kuin tiedettä. Toisaalta ei voida mielestäni myöskään ajautua täysin relativistiseen maailmaan, jossa ajateltaisiin kummankin edustavan vain erilaisia kielipelejä - ilman sen suurempaa päämäärää totuudesta.

Totuus on tärkeä arvo, jota niin tiede kuin uskontokin haluavat tavoitella. Näiden metodien ja väitteiden ollessa ristiriidassa on huomattava, että vain toinen niistä voi lähestyä totuutta. Totuuden hankkimisessa yhteiskunta on luottanut tieteen sanomaan ja se on antanut jo pitkään ihmiselle kaikkein rationaalisimmat toimintamallit, useiden uskontojen jäädessä ilmoituksen, pyhien kirjoitusten varaan. Uskonon rooliksi onkin monesti jäänyt sovittaa uusi tieto elämäntapaan ja traditioihin ja luoda tottumusta uusille ajatuksille. Uskonto ottaa kokonaisvaltaisemmin huomioon ihmisen ja hänen mieltymyksensä tuttuihin asioihin, kun taas tiede edistää tietopohjaamme riippumatta vanhoista käytännöistä.

Onko pelkästään rationaalinen maailmankuva mahdollinen? 

Jos on nähtävissä, että uskonto ja tiede ovat selvässä konfliktissa, ajautuminen kongnitiiviseen dissonassiin, kahden maailmankuvan psykologiseen kilpailuun, ei edistä yksilön koherentin maailmankuvan muodostumista. Kummatkin antavat paljon aineksia maailmankuvan luomiselle, mutta on tietotasolla olisi tehtävä selvä ero näiden kahden välillä. Konflikti osoittaa sitä, että rationaalisella tasolla valittavana on yksinään uskonnon tai tieteen maailmankuva. Miksi sitten nämä päinvastoin sekottuvat käytännössä?

Ihmisten kulttuuri pitää sisällään uskonvaraisia merkityksiä asioiden syy-seuraussuhteista. Emme ole täysin rationaalisia siinä mitä maailmasta tiedämme tai mitä siitä uskomme. Tietomme on uskonvaraista siinä suhteessa, että se perustuu kognitiivisessa mielessä opittuun kokemukseen ja induktioon - uskomukseen asiantilan pysyvyydestä. Se voi myös perustua jonkin tietolähteen ilmoittamaan asiantilaan. Asiantila saattaa olla tieteellisesti todistettu tai ei, mutta vasta kun olemme oppineet erottamaan toisistaan nämä asiantilojen lähteet tiedämme onko kyse tiedosta. Kyse voi myös olla dogmatismista, uskosta joihinkin teorioihin ja niiden maailmankuvaan lopullisena, viimeisenä totuutena. Tällaista pidetään tieteen kehityksen kannalta jämähtäneenä ja turmiollisena, kun taas uskonnossa tällainen uskomus on vallitseva.

Tietäminen on opittava asia, jossa luottamus tietolähteen antamaan tietoon vahvistaa todellisuuden tuntemista. Tietommekin on lopulta vain merkityksiä, emmekä voi aina olla täysin varmoja, että merkityksemme ovat johdonmukaista tietoa, eivätkä pelkästään kokemusperäisiä uskomuksia. Tieto ja uskomus monesti sekottuvat muussa kuin tieteellisessä yhteydessä, jossa on selkeät metodien vaatimukset tiedon tuottamiseen. Elämme merkitysten välityksellä ja annamme itsellemme luvan käyttää kieltä muussakin kuin todistetun tiedon yhteydessä.

Kieli itsessään on sopimusten varaisia merkityksiä ja tulkintaa siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. On siis mahdotonta päästä uskomisesta täysin rationaaliseen tieteelliseen maailmaan kielen käytön takia. Kieli muotoilee ihmisen merkityksiä ja  rationaalisuutta, siksi täysin uskomuksista vapaa, tieteellinen ja ainostaan rationaallinen maailmankuva ei ole mahdollinen. On kuitenkin huomattavaa, että rationaalisuuteen pyrkivä maailmankuva tiedostaa paremmin uskonvaraisen tiedon luonteen ja osaa arvioida sen käyttöä, verrattuna uskonnon maailmankatsomukseen, jossa ei välttämättä opasteta tällaiseen tiedon kriittiseen arviontiin.


Lähteet:

Ilkka Niiniluoto, Juha Sihvola (toim.), Nykyajan etiikka : Keskusteluja ihmisestä ja yhteisöstä, Gaudeamus, Tampere 2005

Ilkka Pyysiäinen, Jumalten keinu: kiertoajelu uskontotieteessä, Gaudeamus, Tampere 2006

Toivo Salonen, Tieteenfilosofia, Juvenes Print, Tampere 2007