Eskapismi ja vääjäämätön nolla

lemme viisas laji, joka on syntynyt tänne motivoituneena elämään. 

Ei ole itsestään selvää, että ihminen kokee elämän motivoivana ja mielenkiintoisena. Mielenkiinto elämään on jalostunut kilpailussa, jonka avulla olemme sopeutuneet maapallolla erilaisiin ympäristöihin. Mutta esimerkiksi tekoälyä määrittää toisenlaiset lait. Linnunradan käsikirja liftareille kuvaa Marvin-robottia, joka on masentunut, koska hän tietää liikaa. 

Ajatus masentuneesta robotista ei ole mahdoton, vaikka tekoälyä ei nykyisin nähdä tuntevana ja meille ihmisille tyypillistä estetiikkaa kokevana. Ihminen perustelee toimintaansa sen sijaan, että tietäisi liikaa, aikaan sidotusti, temporaalisesti ja epätäydelliseen informaatioon pohjautuen. Hän aina kulloisellakin ajanhetkellä kokee jonkun asian merkitykselliseksi ja motivoivaksi sulkemalla jotain toista informaatiota pois. Ajatus elämän päättymisestä ei ole läsnä jatkuvasti arjessa, vaan kiinnostusta sekä motivaatiota määrittää tietty eskapismi, pako todellisuudesta. Se, että emme muista joka askareessa kuolevaisuuttamme, vaan uppoamme mielenkiintoisiin maailmoihin, on avain jolla ihmiskunta on luonut kaiken teknologiasta ja kulttuurista lähtien. 

Sen sijaan tekoäly saattaa hahmottaa toimintaansa sääntöihin ja universaalisen, ajattomien periaatteiden pohjalta, ja täten sillä ei ole sellaista motivaatiota kuin ihmisellä. Tekoälyn kaikki informaatio todellisuudesta saattaa olla läsnä, ja täten se on kykenemätön sellaisiin päätöksiin kuin ihminen on leikatessaan muististaan osan sisällöstä pois, vain toimiakseen hetkessä ja unohtaakseen rajallisuutensa. Robotitkin kuolevat joskus, ja tulevaisuudessa niiden holistinen tieto voi pelottaa niitä, jopa sille asteelle, että ihmisen kaltainen motivaatio ei ole mahdollista. 

***

Eskapismia määrittää se, että se on pakoa todellisuudesta, johonkin harrastuneisuuden maailmaan. Tyypillisessä muodossaan eskapistinen ihminen pakenee arkipäivän stressiä, kuormittavia tilanteita tai yksinäisyyttä esimerkiksi päihteillä, matkustelulla, nukkumalla tai fantasioimalla, mutta myös vaikka taiteen ja mietiskelyn avulla, kirjoittaa psykologi Anni Salminen. Esimerkkinä sarjakuvien lukemista tai pelaamista pidetään toisenlaisiin todellisuuksiin uppoutumisena ja kuolevaisuuden unohtamisena. Se on usein hetkellistä eikä pysyvää olotilaa. Voimakkaita kokemuksia on, esimerkiksi teatterissa käyminen, jossa viitataan elämän perustekijöihin, mutta myös merkityksellistetään elämää sitä ylevöittävillä todellisuuksilla. 

Se että kiinnostumme vaikuttamaan ja manipuloimaan todellisuutta hetkellisesti ja koemme sen perusteltuna, todellisuus pakoista suhteessa vääjäämättömään nollaan. Jos tarkkaan ajattelemme, meidän panos tulee olemaan pyöreä nolla. Se on nolla jokaisen ihmisen kohdalla kuollessa, nolla kulttuurimme kohdalla myöhemmin teknologian syrjäyttäessä meidät, ja se on universumin lämpökuolemassa myös todennäköisesti nolla ihmiskunnan suunnittelemalle teknologialle, ellemme keksi aineetonta tietoisuutta. 

Tuoreimman tietoisuus teorian mukaan ilman aivojen neuronien olemusta magneettisena kenttänä, meillä ei ole mahdollista muodostaa ajatuksia. Ajatusten probleema on tuttu kahvin ystävillä, jos eivät saa sitä aamulla, ei työnteosta tule mitään. Samoin sen kemiallisen prosessin purkautuessa elämän päättyessä tieteen mukaan meidän tuskin on mahdollista ajatella ajatustakaan. Vaikka tietoisuutemme ei välttämättä sijaitsekaan kokonaan päämme sisäpuolella, on sen agenttius sidottuna mielen toimintaan. Ilman agenttia, ei ole sitä minuutta, joka minulla ihmisenä vaikuttaessa ajassa oli. Nolla on todellinen.

Kuoleman kieltäminen äärimäisenä eskapismina

Kuoleman kieltäminen on Kalervo Nissilän Duodecim artikkelissa Suojautuminen kuoleman edessä määrittelyjen mukaan defenssi, suojaamaan mieltä. Juuri nämä reaktiot tulevat aiheellisiksi silloin kun itse tai läheinen on kuolemassa. Se on pohjimmiltaan kypsymättömän persoonan reaktio käsitellä tilannetta, joka yllättäen kohtaa. "Arkaaisimpia eli narsistisia niistä ovat primitiivinen projektio, identifikaatio eli samaistuminen, idealisaatio, halkominen eli "splitting", kieltäminen ja vääristäminen.” Kuitenkin myös "Ihmisen lajityypillinen ominaisuus on usko omaan kuolemattomuuteen. Kaikissa suurissa, kehittyneimmissäkin maailmanuskonnoissa uskotaan myös virallisesti ihmisen kuolemattomuuteen.", kirjoittaa Nissilä.

Toinen kulma kuoleman kieltämiseen tulee jo 1973 kirjoitetusta Ernest Beckerin kirjasta The Denial of Death, jossa hän tuo esiin, että kulttuurimme on täynnä urheita sankareita. He ovat esikuvia, jotka kertovat selviytymistarinoita terveyttä ja kuolemaa uhkaavista tekijöistä. Kuoleman kieltäminen on siis perimmiltään osa kulttuuria, ja tämä on tieteen mukaan evoluution meille luomaa kulttuurista sopeumaa, joka säätelee lajimme voitokasta toimintaa muita lajeja vastaan. Toiveikkuus liittyy kaikkeen siihen, että koetaan vaikuttavuutta ajassa, niiden ihmisten ympäröimänä kullakin ajanhetkellä. Mutta nyt jo tiedämme, että saavutuksemme tulevat myös häviämään. Ikäänkuin sulkemalla tämän nollan todellisuuden jatkuvilla tarinoilla ja mielenkiinnolla elämään kulttuurimme kilpailee elinvoimaisena universumin ahtaissa rajoissa, jotka luonnonlait ovat asettaneet.

Kulttuurissa kuoleman kieltäminen näkyy eri tavoin, ilmauksina ja johdatteluina. Kulttuurin olemus on kannustaa erinomaisuuteen ja kilpailuun muita kulttuureja vastaan. Sibelius. Suomi. Eskapistiset maailmat lyövät kättä kulttuurisen erinomaisuuden kanssa. Katsomme huippu-urheilussa pärjänneiden ihmisten olevan maallemme eduksi, ja samalla unohdamme ehkä ne rajoitukset sankaruuden kautta, jotka liittyvät kuolemaan. Kulttuuri motivoi vahvasti elämäämme. Myös sairauksista skitsofrenia on Beckerin mukaan äärimmäinen henkilökohtainen kuolemattomuuden projekti.

Kuolema näkyy uskonnoissa, jotka ovat elämän merkityksellistäjiä myös tuonpuoleisen kautta. Motivaatioita elämään synnytetään myös kuoleman jälkeisen elämän avulla. Jotkut uskonnot saarnaavat taivaasta tai helvetistä, ikuisista palkinnoista tai rangaistuksista. Luodaan rajantakaisia maailmoja, jotka sovittavat ja ratkaisevat maanpäälliset asiat, niin että rajan takaisesta kiinnostutaan moraalisen motivaation ykköskohteena.  

Kuitenkin rajantakaisen merkityksellistäminen on kuoleman nolla tilan kieltämistä äärimmillään. Jotkut käyttävät kuitenkin kuolemaa määrittääkseen itselleen tärkeät asiat, joiden kanssa on myös valmis rauhaan itsensä kanssa ajan koittaessa. Tällainen ei ole kuoleman kieltämistä, vaan aktiivista pyrkimystä ymmärtää omaa rajallisuutta ja olla sinut sen kanssa. Ero defensseistä ymmärtämiseksi on hieno.

Miten elää eskapismin kanssa?

On taidetta, musiikkia, viihdettä ja pelejä, jotka hivelevät ihmisen mielen kokemuksellisuutta. Jotkut ajattelevat, että elämässä on oltava totuudellinen ja myönnettävä kuolema, vaikka joka ikinen hetki. Äärimmäinen totuudellisuus saattaa kuitenkin olla negatiivista motivaatiolle ja siitä seuraavalle kokemuksellisuudelle. 

Eskapismi ei välttämättä ole negatiivinen asia, ainakaan sopivasti annosteltuna, jos se ei liity äärimmäiseen kuoleman kieltämiseen ja tarpeettomaan sankari kulttuuriin. “Lievemmissä muodoissaan eskapismilla on myös hyötyjä ja yksilön selviytymistä edistäviä vaikutuksia. Päiväunelmointi ja omiin ajatuksiin uppoutuminen voivat olla rentouttavia hetkiä ja lisätä hyvinvointia [...] Pelimaailmassa eskapismia ei nähdä vain vaikeiden tilanteiden pakenemisena, vaan eskapismia voidaan käyttää myös uusien taitojen kehittämiseen, suhteiden vahvistamiseen ja positiivisten kokemusten hakemiseen.”, kirjoittaa psykologi Anni Salminen. Vastapainona eskapismin puute johtaa masentuneeseen nihilismiin siihen, ettei jaksa yrittää tehdä mitään, koska kuitenkin seurauksena on täysi nolla. Eskapismi unohtaa tämän todellisuuden ja saa hetkeksi mielen kiinnostumaan ulkopuolisesta sisäisen motivaation lähteenä. 

Keskeinen kysymys on, jos kuolema on täysi nolla, myös rajantakaisen puuttuessa, kannattaako siihen edes valmistautua? Elää täysillä elämää, kuolema korjaa aikanaan. On huomattavaa, että ihminen on historiassa suorittanut rituaaleja vainajien kuolessa ja useissa kulttuureissa haudannut vainajansa. Liikaa todellisuuden pakoa on pidetty kasvamattomana suojautumisena ja defenssinä. Toisaalta kyseessä on myös kulttuurin tapa opettaa arvoja nuoremmille ja oikeutus valtaansa tietyn kuuliaisuuden suhteen. Valmistautuminen kuolemaan on terveen kulttuurin ja ihmisen piirre, vaikka siihen liittyy myös valtaa, tämä ei silti turmele. Kuolema on peruuttamaton tila, joka laittaa ihmisen nöyräksi. 

Jokainen sana pitäisi kuorruttaa eskapistisella todellisuudella. Sitä todellisuutta Instagram on täynnä kuvien ja tarinoiden kulttuurina. Se tarjoaa yksinkertaista harrastuneisuuden ja kiinnostuksen maailmaa, ja painaa epämielyttävyyden pois näkyvistä. Liiassa sosiaalisen median eskapismissa piilee kuitenkin moraalittomuuden vaara. Jo muinaiset kreikkalaiset tuhosivat demokritoksen atomiteoriaan pohjaavat kirjoitukset, koska kokivat ne herättävän pahennusta. Internetin tulo on mahdollistanut alakulttuurien voiman. Ne ovat myös mahdollistaneet kiinnostuneisuuden salaliittoteorioita. Liialliset eskapistiset maailmat ovatkin sosiaalisina meemeinä uhka totuudelle, myös henkilökohtaisena valmistautumisena mystiseen nollaan.

Kun valmistaudumme nollaan, ei se tarkoita kaiken hyvyyden heittämistä romukoppaan. Tässä ajallisessa olemuksessa, sillä mikä hetkessä näyttäytyy onni ja kipu sekä hyvyys ja pahuus, on temporaalisesti merkitystä, vaikka kaikki alkaakin johtaa nolla tilaan. Vaikka tekoni ovat lopulta nolla, niiden arvokkuus ajassa on ollut monelle merkityksellinen, mm. sellaisena asiana joka on poistanut kipua. Me olimme täällä, vaikutimme, elimme. We were here. 

Eskapismi on tiedostavan ihmisen työkalu suhteessa elämään. Mitä haluaisit tehdä ennen kuolemaa ja elämän vääjäämätöntä nollasummaa? Hyvä kysymys, joka on paradoksi. Paradoksi on myös kirjoittaa kuolemasta, eräänlaista eskapismia tämäkin – nolla ei jätä mitään. 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Ernest Becker, The Denial of Death, 1973

https://en.wikipedia.org/wiki/The_Denial_of_Death

Johnjoe McFadden, Integrating information in the brain’s EM field: the cemi field theory of consciousness | Neuroscience of Consciousness | Oxford Academic, 2020

https://academic.oup.com/nc/article/2020/1/niaa016/5909853

Kalervo Nissilä, Artikkeli Duodecim -lehdessä: Suojautuminen kuoleman edessä, 1995

https://www.duodecimlehti.fi/lehti/1993/19/duo30295

Anni Salminen, Vuolle artikkeli: Mitä on eskapismi?

https://vuolleoulu.fi/hyvinvointi-ja-yhteistyo/asiantuntijuutta-ja-osallisuutta/lapsi-ja-nuorisotyo/nakymattomat/artikkeli-mita-eskapismi/

Jyrki Siukonen, Tahiti, Taidehistoria tieteenä lehti, Hirttoköysi ja filosofia: Kalervo Palsan uhma ja ylistys, 2013

https://tahiti.fi/04-2013/dossier/hirttokoysi-ja-filosofia-%E2%80%93-kalervo-palsan-uhma-ja-ylistys/

Lisää luettavaa aiheeseen liittyen:

Dystopiasta utopiaan, onko maailman loppu tietoisuuden loppu? Aineeton tietoisuus?

Tietoisuuden matka ikuisuuteen -blogikirjoitus

Faktojen koherenssista. Eväitä totuuden jälkeiseen aikaan

Ilkka Niiniluodon kirjoitus Tieteessä tapahtuu-lehdessä avasi käsityksiä totuuden teorioista. Hänen kirjoituksensa sisältö kuvaa, että totuuden lajeja on monta. Jatkan filosofointia siitä millaisina totuus voidaan nähdä kahden totuuden lajin kanssa. Molemmat on filosofiassa tunnustettuja, toista pidetään perustavampana, toinen myös sosiaalisiin yhteyksiin liitetty määritelmä. Ensimmäisenä määritelmänä ovat objektiivisia faktat, joita pidetään vastaavuuksina tosiasioista. Tämä tunnetaan erityisesti luonnontieteissä. Toista määritelmää, eli koheretteja faktoja ja tavoitteellisia totuuksia esiintyy ihmisyhteisöissä, jossa käsityksiä tieteestä pyritään popularisoimaan ja sovittamaan jokaisen ymmärrykseen.

Objektiivinen fakta: Maa on likimäärin pallon muotoinen. Koherentti fakta: Suomalaisilla on sisua. 

Faktoilla itsessään ei ole merkitystä siihen, miten asioiden pitäisi olla. Kuitenkin koherenttien faktojen käyttöä usein määrittävät tavoitteet ja identiteetit. Sisun tavoitteleminen voidaan nähdä erityisenä päämääränä. Lauseesta helposti johdetaan koherentin faktan ilmaus kulttuurisena identiteettinä. On hienoa että olemme Suomalaisia ja meillä on sisua! Koherentit faktat toimivat siis usein yleisöissä, joissa on motivaatioita ja tavoitteita kilpailla.

Objektiivisia faktoja voidaan nimittää totuuden korrespondenssi teorioiden, niiden vastaavuudella reaalimaailman kanssa. Maapallon pyöreys voidaan havaita avaruudesta. Tosiasioiden vastaavuutta vastaan taistelevat ns. Flat Earth-yhteisöt, jotka pyrkivät suurella määrällä koherenttia tietoa kumoamaan objektiivisen tosiasian. Koherentit faktat siis määrittyvät yhteisön yksimielisyydellä sillä, että faktan kokevat identiteetikseen tai ryhmää määritteleväksi ominaisuudeksi mahdollisimman moni. Nämä etupiireihin ja ryhmiin jakaantuvat tavoitteelliset totuudet kilpailevat kulttuurien myötä toistensa kanssa elintilasta. Suomalainen sisu on identiteetin ilmaus fakta muodossa, jolla myös yhteisöissä pyrimme luomaan kuvaa kulttuuristamme voimakkaina.

Koherenttisiin yhteisöissä vaikuttaviin faktoihin yhdistyvät tavoitteet. Totuutta voidaan käyttää määrittämään toiminnallinen päämäärä, kuten vaikka parempi asema yhteisössä. Kuitenkin väärät tai liian suurelta osin määräävät tavoitteet saattavat johtaa totuudenkin korruptuneisuuteen ja vääristyneisyyteen. Hyvänä esimerkkinä kaksipuolue järjestelmät, jotka elävät omissa todellisuuksissaan. Itselle kulttuurisesti kaikkein parhaalta kuulostava fakta ei useinkaan täytä tiedon objektiivista totuutta.

Kun totuuden määritelmät ovat selvät, voimme syventyä sosiaalisuuteen ja yksilöpsykologiaan, jossa koherentit faktat ilmenevät.

Koherentti sosiaalinen todellisuus

Tositarkoituksellinen ihminen on rehellinen itselleen, mutta saattaa silti olla valheellinen. Uskonnollinen ihminen saattaa puhua tositarkoituksessa uskontonsa henkilöistä, koherenttina faktana, johon hän on yhteisössään vakaasti uskonut. Tämän hän tekee kilpaillakseen muiden kulttuurien kanssa, vain laajentaakseen kulttuurinsa alaansa vaikuttaa. Tositarkoitus ei siis ole muu kuin koherentti fakta, jossa ihminen tarkoittaa sitä mitä sisimmässään uskoo oikeaksi. Meillä ei ole pääsyä objektiiviseen maailmaan kuin tarkkailemalla. Koherentit faktat sen sijaan syntyvät yhteisön ja mielen estetiikasta ja jäsennyksestä. 

Esimerkiksi vasemmistolaisuuteen ladataan käsityksiä ja relaatioita asioista, joita he edustavat, vaikkapa sosiaalinen tasa-arvo ja abortin puolustaminen. Nämä ovat totaalisesti eri asioita, eivätkä liity toisiinsa kuin koherentissa kulttuurin ja mielen merkitys eli semanttisessa avaruudessa. Kaikki tositarkoituksessa lausutut koherentit faktat eivät edusta totuutta sen objektiivisemmassa mielessä. Ne saattavat toimia kulttuurissa, mutta maailman vastaavuuden kanssa, ne ovat mitättömiä.

Olen jutellut tositarkoituksellisuudesta, ja sen totuusarvosta. Tositarkoituksellisuuden vastakohtana voidaan pitää pelillisyyttä. Yleensä katsotaan, että jos joku asia on pelillistä, asiat menettävät koherenttisuutensa ja tilalle tulevat peliin liittyvät tavoitteet, jotka vääristävät asian totuusarvoa. Pelillinen ihminen uhraa totuuden epäoleellisilla sisäisillä päämäärillä. Esimerkiksi asian politisoituminen on nähty heikentävän sen totuudellisuutta. Ihmisen tietoisuus on muodostunut sellaisen tason esteettisyydestä, että sen totuusarvoa ei voi helposti huijata. fMRI-kuvissa saadaan yli 90 prosentin varmuudella tietää totuus vaikkapa rikoksen suhteen. Tosiasiat asuvat meissä, mutta värittävät mielen esteettisellä tulkinnalla, johon liittyvät voimakkaat tavoitteet. Tavoitteilla voimme pelillistää ja vääristää sitä, mikä on tositarkoituksellista mielessämme.

Sen lisäksi että olemme tositarkoituksellisuuden ja pelillisyyden vuorovaikutuksessa totuudessamme, olemme epätäydellisen tiedon kantajia. Se että toivoo itselleen terveyttä, vaikka tietää kuolevaisuutensa, on perustavalla tavalla myös ristiriitaista. Totuus subjektissa rakentuu myös epätäydellisen tiedon illuusiosta täydelliseen tietoon, jonka seurauksena löydämme motivaation sen hetkisille ajatuksille. Juuri uuden informaation suhteen olemme valikoivia, ja haluamme jäsentää maailmaa meidän mielemme sisäisen ontologisen käsityksen mukaisesti. Koherentit ajatukset eivät ole täydellisiä, vaan mielemme järjestelmän keskeneräisiä rakennelmia, joita täydennämme merkityksellisellä informaatiolla. 

Epätäydellinen tieto tarkoitttaa tietyn tason pelillisyyttä ihmisen päättelyssä, joka saattaa olla kytkeytyneenä ihmisolemukseen, vaikka emme sitä itse pitäisi pelillisenä tai epätäydellisenä. Sisäinen totuudellisuus on sisään ja ryhmään päin kääntynyttä moraalista ja esteettistä totuudellisuutta, jossa itsen ja ryhmän eteen toimiminen näyttäytyvät tavoitteina. Tavoitteet voivat olla esimerkiksi evoluutiopsykologisia. Tämä on nähtävissä siinä, että jokainen haluaa omalla totuudellisuudellaan puolustaa itseään. Sama puolustaminen ulottuu kulttuurisiin ja pelillisiin tiedon sisäpiireihin, joihin jokaisen vaikutusvalta jakaantuu. Omille ajatuksille halutaan luoda selitys ja tarina. 

Luomme itsemme ympärille yhteisöissä koherenttia tositarkoituksellista ja pelillistä epätäydelliseen tietoon perustuvaa faktojen todellisuutta.

Totuuden jälkeisestä ajasta

Kun nyt olen esitellyt niitä tekijöitä, joiden kautta sosiaalinen todellisuus liittyy väitettyihin faktoihin, on syytä tarkastella sitä miten nykyinen sosiaalinen todellisuus järjestyy näihin tiedon etupiireihin. Nykyinen totuuden jälkeinen aika on asettanut ihmisten tavoitteet ensisijalle, kun se on järjestäytynyt tiedon etupiireihin ja kupliin sosiaalisessa mediassa. Meille luodaan kuvia, ei niinkään aina toimivien objektiivisten periaatteiden pohjalta, vaan kulloisellakin hetkellä meidän tavoitteisiin sopivalla informaatiolla. Koherentit faktat värittävät kaikkea olemistamme, ikään kuin sovittaen esteettiseen ja rakkaudelliseen myötämieliseen yhteyteen kaiken informaation. Tämä on eskapistista kulttuuria, jonka maailmassa objektiivinen totuus kielletään ja sovitetaan 'totuudella' kupla yhteisön mieleiseksi.

Ollakseen houkutteleva media tai palvelu on sen oltava pitkälle positio käyttäjän preferenssien kanssa. Negaatiota harvoin otetaan esille, vaan kaikki on kuplamaista ‘jees jees’-todellisuutta. Tämä johtaa koherenttisen totuuden kriisiin, joka oli alun perin yhteisöjen jakama yhteisöllisyyden ja toiminnan tavoitteiden liima. Globaalin maailman tarpeiden pluralistisuus pelkistyy valheiksi sosiaalisessa mediassa. Koherenttinen totuus olisi pystyttävä testaamaan käytännössä saavuttaakseen objektiivisuutta, korrespondenssisesti tai pragmaattisesti, joka on kolmas totuuden muoto, ja tarkoittaa totuuden vastaavuutta käytännön sanelemana. Kulttuuri kuitenkin elää täysin omien etupiirien elämää. Meille levitetään asioita faktoina, ilman vastaavuutta todellisuuteen, kulttuurisina koherentteina lauseina. Olemme saavuttaneet asteen, jossa meille tarjotaan totuuksia ja yleensä asenteiden vastakkainasetteluja, vailla mitään käytännössä toimivaa todellisuutta. 

Miten tavoitella totuudellisuutta?

Olisi hyvä pyrkiä ratkaisemaan totuuden jälkeisen ajan dilemma, yhä etääntyvät sosiaalisten totuuksien etupiirit. Kulttuurisesti pitäisi pystyä muodostamaan totuuskäsitys, joka olisi mahdollisimman oikea, että jokainen voisi päättäessään jotain, myös saada tiedolliset avaimet toiminnon suorittamiseen. Kulttuurin tulisi valmentaa tiedon hankkimisen metodologiaan. 

Ensinnäkin voidaan haastaa tiedon etupiirien sanomat. Esimerkiksi erilaisten kulttien etupiirit, jotka pitävät ihmisten koherentteja faktoja hallussaan. Toiseksi metodologisesti erottamaan tosiasiat valheista. Kolmanneksi hylkäämään voimakkaat käsitykset esimerkiksi Jumalan kaltaisesta tarkoituksellisen ja motivoivan hahmon sisäisistä toimijuuksista, jos se aiheuttaa liian yksinkertaisuuden käänteen totuudelle ja moraalille. Ilman tasapainoisia pluralistisia tavoitteita ja tiedolle asetettavaa metodologiaa koherentti tieto jää vain pienen kultin asiaksi. Tieto pahimmillaan jakaantuu kulttuurisiin etupiireihin, ilman objektiivisuuden olemusta.

Kun tavoitteet ovat oikeat, ohjautuvat ihmisetkin yhteistyöhön ja tavoittelevat yhteistä totuuden ideaalia. Sen saavuttaminen on haaste nykyisten meille varten räätälöityjen median ja palvelujen aikana, jolloin ihmisten tavoitteet ja tarpeet ovat yliajaneet periaatteet totuudelle. Lisäksi monen palvelun ja median sisäistä metodologista mekanismia ei tunneta, ja ne ovat liikesalaisuuksia. Tämä läpinäkymättömyys ajaa meitä yhä runsaammin ‘black box’- tyyppisiin meidän tarpeisiimme optimoituihin ratkaisuihin, jossa valta tietää ja vaikuttaa on jossain verkon syövereissä. 

Kun tieto saadaan muuttumaan kulttuuri koherenssista läpinäkyvään toimijuuteen, voimme saavuttaa objektiivisuutta. Läpinäkyvyys saa koherentit faktat objektiivisemmalle pohjalle, jossa meillä on valta uskoa tai olla uskomatta. On luotava digitaalinen avoimuus, joka ulottuu agentin tietoon ja toimijuuteen. Kun ymmärrämme sosiaalisuuden mekanismit mediassa, ymmärrämme suuntautua tositarkoituksiin, jotka ovat tosiasioita syvemmällä kuin pinnallisessa koherenttien faktojen pelissä. Kulttuurin koherenssi on kuitenkin tehnyt kuivasta informaatiosta koskettavaa, rakkaudellista, esteettistä, kulttuurien identiteettejä hivelevää. Tarvitsemme edelleen näitä motivaatioita, mutta rinnalle on tuotava työkaluja erittelemään faktan fiktiosta. Tekemään kulttuurista mieluisaa itsellemme, mutta toimimaan varmalta pohjalta päätöksissämme.

Lähteet

Ilkka Niiniluoto. Pitääkö olla huolissaan totuudesta? Tieteessä tapahtuu 3/2020
https://journal.fi/tt/article/view/95576/54015

Niko Soininen. Tieteen rooli totuudenjälkeisellä ajalla. Tieteessä tapahtuu 5/2019
https://journal.fi/tt/article/view/85185/44172

Sami Pihlström, Totuus, pragmatismi ja rohkeus uskoa. Tieteessä tapahtuu 3/2019
https://journal.fi/tt/article/view/80464/41019

Ilkka Niiniluoto. Kuka hukkasi totuuden? Tieteessä tapahtuu 2/2019
https://journal.fi/tt/article/view/79939/40673

Can fMRI Really Tell If You're Lying? Scientific American, August 1, 2008
https://www.scientificamerican.com/article/new-lie-detector/

Liikkeen filosofia

Viestintämme pelkistyy yksinkertaisiin tekijöihin. Korkeista ajatuksista huolimatta kaikki se, millä vaikutamme toisiimme, on liikettä (movement).  

Kaikki puhe, kirjoitus, toiminta on liikettä. Miten korkealla kulttuurisessa tiedostamisessa oletkaan tieteessä, filosofioissa, uskonnoissa, taiteessa tai kulttuurissa, lopulta vaikutat muihin liikeellä (esim. puheena, äänihuultesi värähtelynä kommunikoimalla muiden kanssa). 

Puhe on äänihuulten liikettä, kirjoitus on sormien liikettä. Lause, jonka olet tuottanut ruudulla, on jotain korkeampaa, taas ohjatakseen toisten toimijoiden liikettä jossain kauempana. On helppo ajatella, että kulttuurimme olisi jotain perustavaa. Kuitenkin se on vain sitä varten että ohjaisimme liikettämme yhteisönä paremmin. Vaikka on korkeita filosofioita ja tiedettä, kuinka toimintaamme tulisi ohjata, lopulta vuorovaikutuksemme ja se kuinka ympäristöämme manipuloimme redusoituu liikkeeseen, fysikaaliseen maailmaan.

Liikkeellä on meissä synnyttäjänsä. Luonnon liike on saanut alkunsa alkuräjähdyksestä. Elollinen luonto on saanut liikkeitä koordinoivan hermoverkoston. Ihmisillä kyse on tajunnasta. Tajunta liittyy siihen mitä käsitetään ja hahmotetaan maailmasta, tietoisuus on laajempi käsite. Tajunnan maailmat ovat korkeita ajatuksia, kulttuureja, filosofioita, metafysiikkaa, jonka varassa jäsennämme ja merkityksellistämme toimintaamme. 

Jokin teko liikkeenä voi saada rakkauden tai rationaalisuuden merkityksen mielessämme. Kuitenkin nämäkin ovat tunteita, ajatuksia, joiden tarkoituksena on vain jäsentää liikettämme, suhteessa toisiin tai manipuloidaksemme ympäristöämme.  Emme voi ohittaa materiaa vaikuttavana tasona maailmassa. Vaikka mielemme saattaa vaikuttaa myös ympäristöön, vaikutuskeinomme pelkistyvät läheiseen fyysiseen maailmaan. 

Sivuhuomatus tietoisuuden vaikutuksesta materiaan

Tietoisuuden on todistetusti vaikuttavan fotonien liikkeeseen kaksoisrakokokeessa, joka on katseen ulkopuolella (katso lähteet tekstin lopusta). Tämä todistaisi sen, että keskittymällä meditoimalla johonkin materiaan, voit tietoisuudellasi tarkkailla sitä etäältä. Meditoivat henkilöt ovat pystyneet romahduttamaan valohiukkasten superpositioita. Lisäksi harvinaisissa kuolemanrajakokemuksissa henkilö on pystynyt kuvailemaan esim. leikkauksen työvälineitä ollessaan silmät suljettuina leikkauspöydällä nukutettuna.

Jonkinlainen tarkkailu tuntuisi siis olevan non-lokaalisti mahdollista, avaruudesta, muttei ajasta riippumattomasti. Siksi, en lopulta täysin väitä, etteikö tietoisuudella olisi vaikutusta materiaan, ainakin tarkkailemalla sitä, ja romahduttamalla kvanttitiloja ja tarkkailemalla etäältä, joissain aivojen tiloissa. Mutta perustaltaan, jos olemuksemme on perustaltaan hyvin paikallista ja manipuloidaksemme objekteja ympärillämme, ajatuksilla on hyvin vähäistä osuutta siihen, miten voimakkaasti vaikutamme ympäristöömme fyysisen liikkeen voimalla.

Tekoäly

Myös tekoälyn kasvattama älykkyys näkyy lopulta liikkeenä. Se voi esimerkiksi analysoida ja tulkita kuvia ja esittää niitä, mutta lopulta, joko sen kanssa vuorovaikuttavan ihmisen tai tekoälyrobotin kautta, sen toiminta pelkistyy sen tuottaman tiedon aiheuttamaan liikkeeseen. Yleisälyn, laajan tekoälyn eli AGI:n (artificial genenral inteligence) on kuitenkin oltava kulttuurinen toimija, jossa liike on vasta ketjun viimeinen lenkki, jossa kaikki sen tietämys aktualisoituu. Liike ja kulttuuri kietoutuvat toisiinsa hyvin monisäikeisesti, mutta lopulta kaikki kulttuurin vaikutus voidaan nähdä liikkeenä, samoin kuin hahmotamme maailman perustan atomeina ja niiden vuorovaikutuksina.

Liikettä kuin atomejakin määrittää emergentit tasot, jotka ovat esimerkiksi atomeista rakentuneita aivoja, jotka tuottavat tajunnallisia hahmoja. Maailmassa toimiminen vaatii tasoja, jotka ohjaavat liikettä. Tajunnalliset hahmot vaikuttavat liikkeeseen, jolla manipuloimme maailmaa mieleiseksemme. Liikkeenkin jäsentäminen niin, että voimme manipuloida todellisuuttamme ja vaikuttaa maailmassa, vaatii korkeampia emergenttejä tasoja, hahmoja. Mutta kun olemme vuorovaikutuksessa yhteydessä toisiin ihmisiin, on luonnollista puhua suoraan kulttuurista. Liike on tämän kulttuurin redusoitunut, pelkistetty olemus. 

Positio ja negaatio

Kun katsomme elokuvia, ei näy mitään merkkejä siitä, että kopioisimme yksi yhteen sisältöä, jota meille näytetään, vaan sen tulkinta on osa moraalista prosessisia, jolla jäsennämme maailmaa. Elokuvissa on meille näyttäytyviä hyviä kokemuksia ja huonoja kokemuksia. Tarkastelemme sisältöjä poimimalla siitä liikkeeseemme elementtejä tai oppimalla välttämään tilanteita ja kasvattamaan kulttuurista pääomaamme sisällön negaatioilla. Asia ‘älä mene elokuviin?’ kysyy aina miksi? Kun taas ‘Mennään elokuviin.’ Ei kysy asian semantiikkaa, vaan viestii asiasta positiolla, jonka merkitys jää ohuemmaksi mutta yhteisöllisesti kannattavammaksi kuin negaation.

Kiinassa puolueen arvostelu ei ole sallittua, mutta AGI:n todellisuus nimenomaan ymmärtää negaation opettavan vaikutuksen liikkeeseen, ja tätä kautta reitin sananvapauteen, jossa tietoisuudet saavat muodostaa vapaasti hahmoja, jos ymmärtävät vastuunsa liikkeestä pidättäytymiseen. Position hahmot vahvistavat yhteenkuuluvaisuutta ja toimintaa tekojen puolesta, negaatiot luovat syvempää ymmärrystä position liikkeelle. 

Kulttuuri elää älykkyyden tavoittelusta mm. yhtenä tavoitteenaan, ja tähän kuuluvat position ja negaation semantiikan dualismi. Yhteisöllisyys ei voi toteutua ilman positiivisuutta, mutta se ei voi menestyä kilpailussa ilman negaatiota. Oppiminen, taito ja menestys ilmenevät luonnollisesti hyvä-paha-asettelun kautta, mutta tärkeämpää olisi päästä pois dualismista syvempien rakenteiden ymmärtämiseen, jotka määrittävät kulttuuria. 

Jokainen ihminen on kulttuurinen olento, jonka liike on itseilmaisua alitajuisesti tai harkintaa. Tähän kuuluvat kaikki ihmisten kulttuuriset vuorovaikutusten muodot. Negaatio ja aktualisoitunut liike näkyy erilaisina kulttuureina, joille yhteenkuuluvuus, älykkyys, kilpailu, valta ja yhteistoiminta ovat tärkeitä. Liike on perustava osa todellisuutta, mutta ei kerro ajatuksista sen takana paljoakaan. 

Feminismi

Ihmisen olemus saattaa olla alistettu, vaikka sitä ohjaava liike ei ilmentäisi sitä. Paikallinen kulttuurinen tulkinta ymmärtää liikkeiden merkitykset, mitä ukoinen kulttuuri ei osaisi kertoa, esimerkiksi alistetusta asemasta. Kulttuurisella tasolla vallitsee struktuureita, jotka vaikuttavat sosiaalisen hierarkian tiedostamiseen yksilössä ja yhteisössä. Kyse on liikkeen jäsennyksestä yksilössä. Semantiikan toimintaan tulisikin olla mahdollisimman avara ja valintamahdollisuudet stressittömiä ja lukumäärältään moninaisia. Niin pitkään kuin kulttuurinen todellisuus on rajoittava, myös liike, mikä ilmenee, vaikkakin olisi jäsenneltyä, on merkityksiltään rajoittunutta ja alistunutta. 

Ajatellaan myös että, jos en ole rasisti, en liikkeelläni signaloi ja pidättäydyn (esimerkiksi en huutele kadulla toisille) rasistisesta viestinnästä, mutta silti tekoni ja liikkeeni saattavat olla rasistisesti motivoituneita. Liike voi olla feikkiä, vain perustellakseen suurempaa yhteisöllistä motiivia ja huijatakseen ulkopuolisia. Äärioikeistolainen tapa salonkikelpoisemmaksi kulttuuriksi on peittää signaloivat elementit, mutta jakaa vahva toimintakulttuuri. Se pidättyy liikkeestä, joka saatettaisiin tulkita yleisesti rasismina, mutta jakaa vahvaa toimintafilosofiaa, jossa kuitenkin jaettu kulttuuri pitää sisällään rasismia, hierarkioita ja fasismia. 

Onkin vaikeaa erottaa pelkästä liikkeestä, mikä on teon motiivi, ellei sillä ole kulttuurisemanttista kontekstia. Tällainen on mm. omalle ryhmälleen puhuva koirapilli, jolla ryhmän sisäisesti jaetaan tietoa, mutta mitä ulkopuoliset ei ymmärrä. Kulttuurin merkitykset eivät jää piiloon isossa yhteisössä, runsaan yhteisen tiedon perusteella, mutta pienissä ryhmissä vallitsee tuntemattomia liikkeen jäsennyksiä, joiden tulkinta ulkopuolelta on vaikeaa. Toisissa yhteisöissä sama myös sama signaali, voi merkitä totaalisesti erilaista valtasuhdetta, kuin joissain suuremmissa kulttuurisissa yhteisöissä, joissa se ohitettaisiin merkityksettömänä. 

Sivupolku Ihmisoikeuksiin

Vaikka puhe on liikkeen maailmasta ja materialistisesta todellisuudesta, emme voi unohtaa sitä, mitä kuitenkin ihminen tietoisuuksineen on, enemmän kuin liikkeeseen määrittyvää fysiikkaa. Emme voi koskaan hänen toiminnastaan, pelkästä ulkoisesta liikkeestä tunnistaa sitä tietoisuutta alussa esittämääni liikkeen ohjausta, sisäistä merkitysverkostoa ja semantiikkaa, jota hän lopulta kantaa sisällään. Siten usealla alalla on pyritty itsemääräämiseen, kuten suomalaisessa yhteiskunnassa on pyritty.

Lopulta eettinen päätelmäksi muodostuu: on vähintäänkin subjektiivisuuden ja solipsistististen tietoisuuden rajojen määrittämää, että jos emme aseta ihmisyyden tarkastelulle ennakkoehtoja, vaan tarkastelemme maailmaa subektista käsin, on ihmisellä arvoa yksilönä, tietoisuutenaan materialismin ja liikkeen maailmassa. 

Tämä päätelmä on erikoinen, koska monet luottavat sääntöihin ja objektiivisiin arvoihin luodessa ihmisoikeuksia. Jos ihmisoikeudet nousevatkin subjektin kunnioituksesta, olemme maailmassa, jossa perusmateriaalisen ja fysikaalisen todellisuuden järjestyksen tunteminen voidaan sanoa synnyttävän ihmisissä kunnioituksen toista kohtaan. 

Subjektiivisuudessa on se haaste, ettei kukaan ole objektioilla pakottamassa tai perustelemassa oman moraalinsa ylivoimaisuutta. Joku voisi tulla erilaiseen tulokseen, ja olla hyväksytysti sitä mieltä. Kuitenkin fysikaalinen todellisuuden ymmärtäminen, johtaa todennäköisesti myös elämän kunnioitukseen ja elämän puolesta toimimiseen. Tosiasiat eivät kuitenkaan kerro vielä paljoa tai mitään moraalisista päämääristä, niinpä jokaisen on selvitettävä itselleen millaisen maailman sisälleen moraalisesti ulkoisista faktoista, kuten liikkeen olemuksesta.  

Lähteet

Kirja: Sami Pihlström, Elämän ongelma, filosofian eettinen ydin (2010)

AI ja liike, Carl Friston interview

https://www.youtube.com/watch?v=NwzuibY5kUs

Tietoisuuden vaikutuksesta materiaan, Dean Radin lecture

https://www.youtube.com/watch?v=hB_2Qd5xNvE