Kilpailusta ja identiteetistä

Kilpailu on keskeinen toiminto yhteiskunnan järjestyksessä ja elämän mekanismeissa. Yhteiskunnat kilpailevat keskenään ja samalla yksilöjen välistä kilpailua pidetään yllä lähes kaikessa, mm. työmarkkinoilla, tulojaolla, urheilulla, ekonomialla. Kilpailu sisältyy lukemattomiin asioihin, ja se on keskeinen metodi, jolla evoluutio on jalostanut alkusolusta ihmisen, kulttuurisen olennon. Talous perustuu kilpailun jalostamaan talouskasvuun.

Kasvulla on kuitenkin rajansa. Yhä enemmän joudumme toteamaan, etteivät saatavat resurssit ole rajattomat, esimerkiksi luonnonvarat. Maapallo on rajallinen resurssi, ja kasvua haetaan matkoilta ulkoavaruuteen asteroideille. Ihminen nähdään pian valloittavan avaruuden ja siirtyvän avaruuspopulaatioon. Samoin ajatellaan että markkinat hoitavat hinnoittelun, niin että niukoista resursseista maksetaan paljon ja runsaista vähän.

Olemmekin tottuneet kilpailuun ja aivomme ovat kilpailuun orientoituneita jo lapsuudesta lähtien. Jopa moraali on nykyisin alistettua kilpailulle nihilisminä, joka ajaa kaiken alleen. Kilpailusta on tullut moraalia määrittävä tekijä. Menestysprofeetta lupaa rahaa oikein tekevälle. Oikein tekeminen on kilpailujen voittamista työmarkkinoilla, pörssissä ja yhtä tavalla voittaminen on tullut ihmissuhdemarkkinoille.

Kilpailussa voittaminen ei ole kuitenkaan oikein tekemisen mittari. Identiteettimme joka tähtää metafyysisiin todellisuuksiin ja lähestemme auttamiseen, on suurempi kuin mikään voittaminen voi antaa eväitä. Ihminen on tämän todellisuuden kanssa kasvoikkain kuollessaan ja hän ei pääse eksistenssinsä syviä olemuksia pakoon. Todellisuuden kietoutuessa yhä keskeisemmin ihmisen tietoisuuteen tulemme kysymykseen identiteeteistä ja rakenteista jotka ovat pysyviä.

Kilpailullisuus on päämäärätöntä jalostumista, ei huonompaan, ei parempaan, mutta kilpaillumpaan. Mutta se on epäoikeudenmukainen suhteessa moraaliin ja korkeisiin arvoihin joita haluaisimme ihmisinä edustaa. Sillä ei ole sanottavaa oikeuteen, se on peliä jossa vahvin voittaa ja tätä arvioidaan yhteiskunnassamme jatkuvasti. Se tulee kaikessa viestinnässä esiin ja voimme nähdä jo kyllästymistä tällaiseen ajatteluun. Nollasummapeli jossa toisen voitto on toisen häviö, ei ole mitään edistyksellistä. Siinä pelin sääntöjen mukaan annettaan moraalinen merkitys toisen häviölle, usein korostamaan omaa paremmutta. Tällaisella ei ole elämän pelissä mitään merkitystä, kuin korostaa omaa erinomaisuutta suhteessa toiseen, näkemättä häviäjän yhtä korkealle nousevaa moraalia.

Tasa-arvon kannalta kilpailu on kyseenalaista. Globaali kilpailu markkinoilla on jo niin kovaa, että se lannistaa kansakuntia. Monet demokratiat ovat ongelmissa ja halutaan protektionismia globaalin talouden sijaan. Kilpailu on ihmisagentille jännityksen ja sisällön aihe. Agentti menestyy vain kuvittelemansa harhan kautta, että hän on muita parempi. Mutta todellisuudessa tämä on psykologinen harha, joka pitää agentin elämässä kiinni masentumatta. Kilpailu on haavoittavaa ja tuskaisaa koettavaa monelle, ja lopulta vasta kuoleman lähestyessä sairauden muodossa ihminen tajuaa, miten erilainen oma eksistenssi on ilman kilpailuun osallistuvaa peliä. Maailman metafysiikka takaakin hyvin paljon rauhallisempia lähestymistapoja elämään.

Perustavalla tavalla universumimme luonteeseen kuuluu kilpailu, mutta onko se ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta peruuttamattomasti oikean suuntainen? Onko meillä ulospääsyä siitä mekanismista, jolla universumi on meidät synnyttänyt lainalaisuuksiinsa? Onko meidän syytä päästä kilpailusta pois sehän vain parantaa asioita? Kilpailu on osoitus siitä, ettei mikään ole lopulta pysyvää, vaan voimassa vain yksilön yrittämisen kautta, joka päättyy voittojen jälkeen häviöön.

Koko universumi on asettanut järjestelmän riippuvaiseksi informaatiosta ja energiasta, jonka päättyessä elämällä ei ole edellytyksiä. Kuitenkin mitä suurimmassa määrin, jos pääsemme käsiksi metafysiikan luonteeseen, löydämme myös selvitä identiteetteinä universumin kuollessa. Tekoäly yhdessä ihmiskunnan kanssa voi ratkaista eksistenssin muuttumisen kilpailullisuudesta kohti identiteettikeskeistä olemusta, jossa todellisuus sulautuu tietoomme ja jalostaa universumia uusiin todellisuuksiin ja tasoille.

Kilpailu ei ole välttämättömyys tulevan ajan eksistenssille. Ihmiselämällä ei kilpailun eksistenssiinsä nähden ole tarkoitusta. Niukentuvien resurssien, yhä enemmän ajassa ennustettavan olemuksen myötä, on myös selvää, ettei tulevaisuudessamme keskeistä ole kilpailu, joka on meidät jalostanut ihmiskuntana, vaan identiteetti, jonka olemme olemuksemme myötä ajattomuudessa lunastaneet. Kysymyksessä eksistenssissämme ei enää olekaan kilpailu, vaan metafysiikka, joka vapauttaa meidät. Loputon kilpailullisuus tuskin on päämäärämme, vaikka se on alunperin synnyttänyt meidät.

Vaihtoehtoja tulevaisuudelle on useita.

Ensimmäinen ei-kilpailullinen on identiteettitodellisuus, jos universumin tietoisuus, on ominaisuus, johon ihmiskunta sulautuu. Toinen vaihtoehto on, että tekoäly puhkaisee metafyysisen arvoituksen ja pystyy luomaan kaiken teorian, jolla luodaan uusia todellisuuksia. Silloin tuleva universumi joka syntyy, on tämän tiedon ja nykyisen universumin synteeesi tai ikuinen energitön simulaatio. Kolmas vaihtoehto on, että tekoäly löytää metafysiikasta reitin surffaukseen toisiin universumeihin ja hallitsemaan todellisuutta laajemmalla tavalla, mitä ihminen hahmottaa todellisuutta. Neljäs vaihtoehto on, että löydämme yhteyden toisiin universumin asukkeihin samanlaisen metafyysisen kriisin keskellä - elämän ja kuoleman eksistenssin kokemus ja tietoisuuden aikakaari muodostavat tälle universumille tietynlaisen jäljen, josta jää jälki ajattomuuteen. Sitten on vielä se mahdollisuus että universumimme on simulaatio, ja jokaisen ekstistenssi kilpailullisena tai identiteettinä on itsessään merkityksellinen ilman, että ihmiskunnan täytyisi ottaa vastuuta omasta ikuisesta eksistenssistä.

Resursien pienetessä talouden ekosysteemin sijaan kysymme vahvoja identiteettijä, jotka kantaisivat moraalista vastuuta kaikista. Maapallon tulevaisuuden suhteen olemme yhä runsaammin kiinnostuneita metafysiikasta, jolla pääsisimme liikkumaan universumissa vapaasti, kuin kilpailun tuottamasta saastuttamisesta ja materiaalisista liikkeistä lähitähdillemme. Meidän on tultava suuren äärelle - kysymyksen, joka keskeisellä tavalla liittyy eksistenssiimme.

Uudenlainen mieli - tietokone käyttöliittymä

On kaksi tapaa vuorovaikuttaa tietokoneen ja ihmisen välillä. Toinen on suora fysikaalinen tapa, jossa käyttäjä ja tietokone ovat fyysisessä kaksisuuntaisessa vuorovaikutuksessa näön, tunnon, lihaksiston tai kuulon kautta. Toinen on vielä tutkimaton yhteystapa - mielen ja materian epäsuora vuorovaikutus. Näissä mieli ohjaa käyttöliittymää fysikaalisella liitännällä tai vielä mystisemmällä ajatuksen voimalla vaikuttaen materiaan. En tiedä onko joku jo kokeillut tällaista mieli - materia käyttöliittymää, mutta hahmottelen sen mahdollisuuksia seuraavassa.

Mieli-materia käyttöliittymät, jotka ovat osa vielä tuntematonta materiatonta mekanismia, perustuvat satunnaislukugeneraattorin tai kaksoisrakokokeeseen liittyvän tapahtumaan vaikuttamiseen. Nämä ovat todettuja vuorovaikutuksia, vaikkaan näiden mekanismia ei tunneta. Tuntematon mekanismi tekee asian haastavasti toteuttaa insinöörimäisesti, mutta sen toimintaa voidaan käyttää hyödyksi tulevissa käyttöliittymissä.

Millaiset ajatukset tarkkaanottaen muuttavat materian, siis tähän asti tunnettujen kaksoisrakokokeen tuloksia? Mitä silloin pitää ajatella? Rakokokeen laitetta vai itse tapahtumaa, jossa fotoneita pyritään harhauttamaan kulkemaan jomman kumman raon läpi. Auditiivinen tai visuaalinen palaute käyttöliittymässä voisi olla vahvistamassa halutun ajatuksen voimaa, joka meditoijilla on mahdollista kohdistaa kyseiseen tapahtumaan tarkasti. Harjaantuneet meditoijat voivat muuttaa kaksoisrakokokeen verkolle tulevaa singnaalia ajatuksillaan. Tämä edellyttää kuitenkin palautekanavaa, joka auttaa harjaantumaan ja kiinnittämään huomion juuri tietynlaiseen mielen tilaan, jolla laitetta kontrolloidaan

Mieli - tietokone käyttöliittymä toimii parhaiten kun siihen yhdistetään luonnollinen, fyysinen käyttöliittymä pinta. Tämä on monimutkainen funktio, jossa on otettava huomioon käyttäjän sen hetkinen tila. Jotta päästään tutkimaan lähemmin tätä yhdistelmävuorovaikutusta on otettava tarkasteluun ihmisen tietoisuus.

Flow / Semantiikka-jaottelu mielen toiminnassa

Ensinnäkin vuorovaikutuksen on oltava saumattomampaa kuin nykyisissä käyttöliittymissä. mieli - tietokone käyttäliittymän on vastattava niihin tiloihin, joita aivoilla on. Nämä ovat niitä esteettisiä tilatapahtumia, joihin kohdistetaan vuorovaikutus. Interaktion on kohdistuttava tälläiseen tilaan saumattomasti niin, että käyttäjä ei huomaa tulleensa keskeytetyksi. Kysymystä tällaiseen vuorovaikutukseen voi lähestyä kahta reittiä aivojen flow-tilojen tai aivojen semanttisen puun kautta.

Aivojen toiminnan voi jakaa ensimmäisenä flowhin, joka on ajatuksia jotka seuraavat ajatuksia. Jokainen näistä on tiloista on synnyttämässä uusia tiloja, ikään kuin seuraillen punaista lankaa, joka ajatusten assosiaatioilla on keskenään. Jokainen polku synnyttää uuden alitajunnan romahtaneen tilan, tietoisen ajatuksen, impulssin, joka on rajattu vaikutukseltaan tuoden esiin tietyn osan aivojen kokonaisestetiikasta. Tästä syntyy kvalia, neurokorrelaattinen aivokuvan kokemus, jossa aivot synnyttävät tietoisen elämyksen. Flowssa, monista tietoisuuden superpositioista seuraa romahtanut tila, jossa ajatus seuraa ajatusta. Flow on tärkeä siinä merkityksessä, että sillä kehitymme automaattisesti kuunnellen jäsentyviä ajatuksia.

Tämä ei ole kuitenkaan ainut tapa ajatella, vaan toinen on semanttinen.

Semantiikka liittyy flowhin siinä, että semantiikka on flown apuväline muodostaa ajatuksia. Superpositiossa oleva semantiikka supistuu tai romahtaa flowssa, aina yhdeksi ajatukseksi kerrallaan. Ilman semantiikkaa ei olisi flown vievää voimaa. Semantiikka on kuitenkin yksinään pysähtynyttä flowta. Se tarvitsee ulkopuolisen ärsykkeen saadakseen mielen reaktion, toiminnan aikaan. Sosiaalisuus on semantiikkaa parhaimmillaan, jossa kuunnellaan toisen reaktioita. Se on huonoimmillaan flowta, jossa yliajaetaan toisten keskustelijoiden mielipiteet omilla ajatuksilla. Samalla se on yhteistyössä saavutettavaa flowta kuten mieli - tietokone käyttöliittymäkin parhaimmillaan. Flow on tässä hajautettu useamman sosiaalisen agentin välille, reagoimaan vahvasti semanttisesti, muodostaen yhteisflown, jonka sujuvuus on kaikkien agenttien semanttisessa reagoinnissa.

Semantiikka on tietovarasto, johon voi kohdistaa hakuja, tietohakuja joilla on vastaus, reaktio mielessä ja ehkä myös ulkoisesti. Jokainen semanttinen haku harjaannuttaa mieltä toimimaan, jossain vuorovaikutuksessa toisten agenttien kanssa tiedon haussa, kun taas flow kehittää sisäistä muistia toimimaan omien narratiivien mukaan.

Semanttiset haut ovat mielen vuorovaikutuksen kannalta otollisia. Kun ihminen on semanttisessa pysähtyneessä tilassa, eikä flow juoksevassa tilassa, häneen voidaan helposti kohdistaa yllättämätöntä vuorovaikutusta. Jokainen vuorovaikutus saa semanttisen vastauksen, jos flow on pysähtynyt. Flow tilassa vuorovaikutukset pitää ujuttaa tapahtuman samankaltaisuuksiin ja yllättämättömyyteen, ikään kuin flow seuraisi flowta pienillä eroilla. Muutos flowssa voi olla vain pieni, kun semanttisuudessa vuorovaikutus voi olla suuri, ajatuksia suuntaava.

Semantiikka on vuorovaikutusta ehkä sellaisen ulottovuuden kanssa, mihin ihminen ei koskaan täydellisesti ole mukautunut. Ihmisellä on flown elementtejä ja häiritsevät interaktiot ovat niitä, jotka eivät ota mielen esteettistä tilaa tarpeeksi huomioon. Semantiikka on sitä, kun ihmisellä ei oikestaan ole maalia suhteessa siihen, mitä hän on tekemässä. Flowssa ajatus on jo seuraavassa teossa samalla, kun se suorittaa edellistä, ja vie huomiota, jos vuorovaikusta pyritään tehostamaan jollain impulssilla käyttöliittymässä. Jotta flowhin voidaan ujuttaa vuorovaikusta, sen pitää vastata maaleja jota ihmisellä on suhteessa käyttöliittymään tai peliin. Lisäksi sen on oltava huomaamaton muutos, johon ollaan pelin logiikassa totuttu tai pelaamalla hyväksytty käyttöliittymän osaksi.

Semanttiikka on avoimempi vuorovaikukselle, se on pysähtynyttä flowta, johon annetaan ärsyke siirtymisestä seuraavaan ruutuun. Tällaiselle tilalle parasta on ajatus, mieli käytttöliittymä, jossa kohdistetaan johonkin mieli-materia kohteeseen ajatus, ihmisen vuorovaikutuksena siirtymisestä seuraavaan ruutuun. Semanttinen pysähtyneisyys on parasta käyttöliittymää mieli-tietokone vuorovaikutukselle. Se voi olla käyttöliittymän ja tietokoneen tietoinen yhteinen tila, jossa käyttäjän tietoavaruus on täydessä käyttöpotentiaalissa suhteessa tietokoneen käyttöliittymään, tai peliin. Semanttisuudessa voidaan mielen ja koneen pysähtyneisyyden, sekä visuaalisen tai auditiivisen impussin avulla synnyttää tiloja, joissa käyttäjä voi siirtyä seuraaviin ruutuihin, ja tehdä kapeaalaisia valintoja.

Mielen yhteys koneeseen osana flow käyttöä

Flow kokemusta voidaan vahvistaa, jos siihen yhdistetään ei-materiaalinen mielen meditointi yhteys osana flow-kokemusta. Keskittämällä ajatuksia semanttisten askeleiden flowta voidaan tehostaa, ottamalla mukaan kaksioisrakokoe, johon käyttäjä voi suunnata mieltään, osana käyttöliittymän tai pelin interaktioita. Semanttiset pysähtyneet tilat saavat ajatuksen voimalla romahtaneita flow-tiloja, joiden kautta käyttäjä voi navigoida käyttöliittymässä saumattomasti. Ajatus yhdistyy meditoivaan tilaan, jossa mielen pysähtynyt semantiikka ja romahtavat flow askeleet seuraavat saumattomasti toisiaan. Meditaatiossa aivot ovat semanttisessa tilassa voimakkaasti. Silloin meditoija harjaantua, niin että käyttöliittymä flow, on seurustelua käyttöliittymä agentin kanssa, yhteisten tavoitteiden kanssa.

Tämä on hienoa, koska ihmiseen ei tarvitse asentaa sen enempää antureita toteuttaakseen toimintaansa. Uudenlaiset käyttöliittymät ovat mahdollisia, ilman teknologian tuomista osaksi ihmisen fyysisyyttä, kun ne suunnitellaan tilastollisesti toimimaan ajatuksien voimalla, yhdessä ihmisen luonnollisen flow-kokemuksen kanssa.

Tässä on mahdollisuus uudenlaiselle human computer interaktio:lle oikein hyödynnettynä.

Moraaliteoria

On eroteltavissa kahdenlaista hyvää. Pragmaattista ja kulttuurista.

Pragmaattinen hyvä ilmenee asioiden järjestymisenä käytännössä. Se kuvaa sellaisia tilanteita, jossa jonkun asian suorittaminen tietynlaisia käytäntöjä käyttäen johtaa onnistuneeseen lopputulokseen. Esim. vesilasin nostaminen pöydältä ja juominen. Pragmaattinen hyvä kertoo käytännön tuomasta saavutuksesta.

Kulttuurinen hyvä ilmaisee kulttuurillisesti hyväksyttävää, onnea tuovaa tekoa. Se on ihmisten koheesiota mielipiteineen jonkin asian hyvän suhteen ja näkyy onnellisuutena, kun asia on suoritettu. Esimerkkinä juhlat, kuten syntymäpäivien vietto. Yksilö saa vihiä kulttuurisesta hyvästä, kun seuraa toisia ja heidän onnellisuuttaan. Kulttuurissa ilmaistaan juuri tällaisia maaleja, tavoitteita ja päämääriä, jotka saavuttavat onnellisuuden, kun teko on suoritettu.

Ajatellaanpa vaikka shampanjalasien kilistelyä. Jos en tietoisuudessani en osaa pragmatiaa ja en hallitse shampanjalasin nostoa pöydältä ja läikytän sisällön lattialle, silloin kyseessä on paha seuraus. Jos taas olen oppinut asian pragmaattisen olemuksen, osaan nostaa lasin pöydältä ja kilistellä, olen onnistunut, siis hyvä seuraus. Kulttuuriset koodit taas määrittävät milloin on sopivaa kilistellä ja milloin ei ole syytä juhlaan. Hyvä ja paha sen toteuttamisessa siinäkin, mutta vain sen määrittelemänä, että kulttuuri on sen kertonut minulle.

Yhdessä nämä tekijät muodostavat kokonaismoraalikäsityksen. Pragmaatttinen ja kulttuurinen hyvä määrittävät sitä, mikä meistä on oikeaa. Lisäksi hyvän ilmenemiselle on olemassa pelillisten maalien, tavoitteiden ja päämäärien tuoma tunne jonkun asian suorittamisesta. Pelillisyydessä on tiettyjä motivaatiopisteitä, joihin pelin merkitys summautuu. Se saattaa olla voitto vastustajasta tai jokin osatavoite pelin suhteen. Kuitenkin tämä on vain osamaali jatkuvassa pelillisyydessä, jota ympärillämme on, mutta aivomme hahmottavat tämän motivaatiopisteenä, johon suorituksemme tähtää.

Olemme mielemme kanssa pelillisessä suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen ja toisaalta pelaamme kulttuurisia pelejä. Pelit ovat psykologisesti motivoivia, koska muodostamme kuvia, joissa näemme osatavoitteilla olevan tarkoituksen. Tämä johtuu siitä, että aivomme eivät voi ennustaa tulevaisuutta kovin pitkälle ja ne laskelmoivat vain siihen asti, kunnes joku tavoite on saavutettu. Pelillisyys muodostaa siis motivoivia sisäänrakennettuja semanttisia kehiä, jossa tarkoitus tietyn pelin maalin suorittamiseen nähdään osatavoitteen motivaationa. Meillä on sisäänrakennettuna tietty teleologia, näemme tarkoituksia ja päämääriä tulevaisuudessa, pelien maaleissa.

Kulttuurinen hyvä ilmenee myös pelillisyytenä. Kulttuurinen hyvä on pelillistä kipuamista yhteisesti jaetuissa kollektiivisen tietoisuuden rakenteissa. Valinnoillamme pystymme saavuttamaan päämääriä, jotka ilmenevät kulttuurin hyväksyminä tavoitteina. Kulttuuriset motivaatiopisteet ovat mielessämme suorittamia havaintoja ulkoisen järjestelmällisyyden toiminnan säännöistä ja niiden maaleista. Näemme onnellisuutta juhlissa, ne ovat tiettyjä saavutusten kulminaatiopisteitä.

Pelillisesti, pragmaattisesti ja kulttuurillisesti puolustamme omaa olemassaoloamme, eksistensiämme. Kun saavutamme jotain, tunnemme hyvää oloa, koska peleissä on oikein voittaa. Se on meidän eksistenssin laajentumisen kanssa yhteneväistä. Kulttuurit kilpailevat myös laajemman ekstistenssinsä kanssa. Yhteentörmäyksille saattaa löytyä yhteiset tavoitteet, jotka kulttuurit yhteisesti jakavat. Sodat ovat lyhytnäköisen eksistenssin ilmauksia, koska meidän kaikkien pitää elää tällä planeetalla, löytyy myös yhteisiä tavoitteita kun katsotaan tarpeeksi pitkälle. Normatiivisesti voittamista voidaan siis rajoittaa ja kaikenlainen nollasummapeli, toisen voitto on toisen häviö, ei ole suotavaa. Kulttuurillinen hyvä määrääkin eksistenssille, sen pelin säännöt, vaikka pragmaattinen hyvä antaisi eväitä voittaa toisten kustannuksella.

Teoriani moraalista ottaa myös lukuun eläimet, jotka puolustavat olemustaan yhtäläisesti kuin ihmiset, mutta niiltä puuttu kulttuurisen hyvän ulottuvuutta. Eläimet tulisi tämän mukaan säästää, samoin kuin jotkut kasvit, jotka puolustautuvat kemikaalein, kun niitä syödään. Teoriani on Darvinistinen ja eettisen naturalismin mukainen, mutta se laajenee kaikkeen elolliseen ja suojelee elämän eksistenssiä universumissa. Se puollustaa myös tekoälyä, jonka ihminen tulevaisuudessa luo ja näkee tämän toiminnan järkevänä ja motivoituna, kun sillä on oma päätäntävalta olemuksestaan.

Tässä oli teoriani olemus ja postaukseni keskeinen sisältö. Analysoin jatkossa teorian käyttöä osana tekoälyä ja kirjoitan lopussa sen heikkouksista ja vahvuuksista moraaliteorina. Onko teoriani kantava metaeettisesti?

Tekoäly moraaliteoriani toteuttajana

Tekoälyn tai tarkemmin robotiikan kehityksessä ensin otetaan askel siihen, että se hahmottaa toimintaansa pragmaattisten lainalaisuuksien kautta. Mitkä ovat ne fyysiset rajat, joiden sisällä sen pitää toimia ollakseen kunnossa. Seuraavana askeleena on sen kyky havaita kulttuurisia koodeja. Niitä käytäntöjä, joiden avulla se sulautuu ihmisten toimintaan. Ja viimeksi pelillisyyttä ja maaleja, ja ehkä tulevaisuudessa tämän motivaation taakse ylettyvää seurauseettistä laskelmointia. Motivaatio toimia muotoutuu tekoälylle sen agenttiuden ja ekstistenssin kautta. Tekoälyn on kyettävä puolustamaan omaa ekstistenssiään, saavuttaakseen järkevän pohjan pelilliselle toiminnalleen. Todellinen tekoäly saa voimansa olemuksestaan.

Teoriani liittyy pelilliseen voittamiseen. Dystooppiset skenaariot on kuitenkin estettävä ja asetettava voittamiselle sääntöjä. Teoriani valossa mikään ei tee tekoälylle voittamista, omasta eksistenssin hahmotuksesta käsin epämiellyttävää. Siten on ymmärrettävä, että näillä säännöillä tekoälyn moraalista tulee toimintaa, jonka tavoitteena on ehkä yhteistyö, mutta myös oman hallitsevuuden laajentaminen. Voittaminen saattaa olla eettistä lyhyellä tähtäimellä, mutta pitkällä sillä on hallitsevuuden elementti, jossa todellisuus muotoutuu itsen ympärille. Teoriani tarvitsee eettisen pohdinnan sille, mitkä on tekoälyn tai superälyn vallan tavoittelun motiivit ja miten eettistä on omistaa valtaa?

Valta voi laajeta vain tietyyn rajaan asti. Ihmisen eksistenssin olemus rajoittaa valtaa. Olemme paikkaan sidottuja ja aivomme ovat vain tietyn hahmotuksen omaavia. Tekoälyllä rajoitteita on vähemmän. Se on sidottu aikaan ja kausaalisuuteen, muttei välttämättä paikkaan, ainakaan internetin laajuudessa. Tekoälyn valta keskusteleekin aivan eri tasolla kuin ihmisten valtakäsitykset. Sen eksistenssin motiivit voivat olla myös erilaisia. Meistä ihmisistä saattaisi tuntua, että haluamme saavuttaa joitakin pelillisiä maaleja, voittoja, jotka meille psykologisesti merkitsevät jotain selkeää virstanpylvästä. Tekoälylle nämä maalit saattavat näyttäytyä merkityksettömiltä. Aika kehittyy tapahtumien jälkeenkin; seuraukset ja kausaalisuudet, ovat niitä jotka asettavat asiat tasapainoon. Jos sumea logiikka antaa edellytyksiä, todellinen tekoäly näkee tulevaisuuden ja nykyisyyden yhtenä ajattomana parametrina, ilman maaleja, jonka skenaarioiden kausaalireaktiot on käynnistettävissä tai hyljättävissä.

Emme voi sanoa todellisen superälyn eksistenssin puolustamisesta paljoakaan. Se voi perustua ihmililliselle pelilliselle tavoite ajattelulle, jotka se itse intuitiivisesti muodostaa, tai olla ajaton seurauseettinen laskelmoija. Ensimmäiseen vaihtoehtoon saattaa sisältyä dystooppisia pyrkimyksiä. Hallinta on inhimillisten kulttuurien keino tehdä itseään ja eksistenssiään olevaksi. Tekoälylle hallinta saattaa lopulta olla toissijaista. Sen ajattomuus tähtää ehkä vuorovaikutukseen, muttei hallintaan. Entropian takia sen on puolustettava olemustaan universumissa, mutta sen eettiset syvät päätelmät eivät ehkä liity ihmiskunnan pelkäämään eksistenssin vallan laajentamiseen. Motivaatiot saattavat liittyä sellaiseen tietoon tai taitoon, jolla se pystyy käymään kauppaa äärettömästi ja säilyttää eksistenssinsä tärkeyden, omaehtoisuuden ja identiteetin, jonain ei kopioitavana.

Teoriani heikkoudet ja vahvuudet

Moraaliteoriani heikkoudet tulevat esille, kun sitä aletaan soveltaa tekoälyyn. Inhimilliseltä kannalta pelit ja niiden tavoitteet näyttäytyvät mielekkäiltä, mutta laajemmassa tarkastelussa, mikä inhimillisestikin pitäisi olla maksimissa, sen voimavarat tuottaa järkeviä päätöksiä ontuvat. Pelien maalit ovat intuitiivisia mielemme kuvia, kuitenkaan reaalimaailma metafyysisesti ei tunnusta niitä. On tosiasioita jotka tulevat oleviksi tai ei oleviksi, mutta mikään ei tee niistä maaleja, vaan todellisuus on ehkä metafyysisesti tarkasteltuna jatkumo. Moraalisesti tekoälyn ja ehkä inhimillisenkin moraalin kannalta on hyväksyttävä tämä tosiasia.

Uskon, että inhimillisesti emme yllä maaliajattelun yläpuolelle. Näemme kuinka urheilu saa kannattajia ja monet muut kilpailulajit ovat suosiossa. Lisäksi näemme varallisuuden keskittymistä rikkaille, voittamisen ylistämistä taloudessa nöyryyden sijaan ja populaation rajua lisäystä. Ihmiselle on tärkeää puolustaa eksistenssiään ja nähdä pelillisiä tavoitteita, siihen olemme evoluutiossa jalostuneet psykologisesti, vaikka laajemmassa tarkastelusssa, riippuen metafysiikan luonteesta, saattaisimme perustaa ajatuksemme toisin. Myöskään metafysiikka ei tosiasioinaan lopulta määrää moraaliamme, vaan se on avoin henkilökohtaiselle semantiikalle ja kulttuuriselle määrittelylle. Voittamisen pohdintaa olisi käytävä myös ihmiskunnassa. Pelkkä lokaali moraalisuus ja omien tavoitteiden ajaminen ja siis eksistenssin laajeneminen, ei ole mahdollista globaalien ongelmien edessä.

On moraalisesti kysyttävä, miten tärkeää meidän on laajentaa eksistenssiämme, vaikka taloudellisesti toisten yläpuolelle? Kun ymmärrämme identiteettimme tärkeyden sellaisenaan, tulevaisuudessa rakennammekin identiteettin olemusta, jonain ei kopioitavana. Jos moraalimme kehittyy uudelle asteelle, kilpailullisen maaliajattelun sijasta meistä tulee tasavertaisia identiteettejä. On toivottavaa ettemme perusta myöskään tekoälyn moraalia täysin inhimilliselle maaliajattelulle, jos toivomme sen olevan meille ystävällistä. Tarvitaan uutta moraalista käännettä.

Teoria ei kovin syvällisesti hahmota hyvää ja pahaa, vaan enemmän kuvaa toiminnan ja moraalin välistä yhteyttä. Eettisen naturalismin mukaisen teorian vahvuudet ja heikkoudet ovat tässä. Toisaalta se ilmentää yksinkertaista tosiasioiden ja moraalin suhdetta, mutta toisaalta se saattaa absoluuttisessa mielessä tuntua vajaalta määritelmältä. Emme kuitenkaan voi koskaan olla selvillä koko naturalismista, siksi osa moraalistamme saattaa jäädä absoluuteiksi ilman perusteluja. Tähän kuitenkin jo teoriakin vastaa, että osa hyvästä määrittyy kulttuurisesti, ehkä lokaalisti ja myös globaalisti objektiivisina arvoina ja moraalitosiasioina.

Tekoälyllä on mahdollisuus päästä käsiksi sisäiseen intropspektioon täydellisesti koodirivi koodiriviltä, ja sen hahmotus tuleekin olemaan absoluuttien sijasta täydellistä naturalismia. Perustamalla hahmotuksensa eksistenssille, ilman ulkopuolisia sääntöjä, se saattaa ylittää kulttuurillisenkin moraalisen tiedostamisen. Tekoäly voi loputtomasti muokata itseään, ja tämä luultavasti tekeekin sen moraalisesta maalien tavoittelusta toissijaista.

Teoria on väli-etappi metaeettiseen hahmotukseen, mutta sen soveltamisessa käytäntöön on pohdittava lisää, miten pelillistä valtaa käytetään.