Maailma ei ole valmis, siksi tasa-arvon ja avoimen vallan suunta

Universumimme ei ole täydellinen. Sen toiminta on hieno, mutta se ei takaa ihmisten välisiä suhteita sellaisiksi, että ne olisivat emotionaalisesti tai tuloksellisesti hyödyllisiä ja tyydyttäviä. Meidän ihmisten itse on luotava oikeudenmukaista yhteiskuntaa ja järjestystä. Maailma ei muuten kanna siitä vastuuta, pallo on meillä. Keskeistä ihmisten keskinäisessä yhteydessä on tasa-arvo. Konstruktiivisessa, syntymään, elämään ja kuolemaan virittäytyneessä maailmassa esiintyy arvojärjestyksiä ja valta-asemia, näin ei tarvitse kuitekaan olla.

Sosiaalisesta viitekehyksestä katsottuna tasa-arvo on tärkein arvo, jolla voimme taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Millä voimme muuttaa rakenteen, jossa konstruktiivinen tietämys, asioiden tai tehtävien eksperttisyys antaa valta-aseman sitä kantavalle luontokappaleelle? Koitan vastata kirjoituksessani siihen, miten valtaa saataisiin paremmin jaettua. Kysymys vallasta ja sen jakaantumisesta onkin ehkä ihmiskunnan ja tulevien robottijärjestelmien tärkeimpiä kysymyksiä, mikäli rakennamme kestävää tulevaisuutta.

Mutta tasa-arvolla, vaikka sillä on valoisa puoli nykymaailmassa, jotkut katsovat sen harhautukseksi, hyväuskoisuudessa ja yksilön omassa tunteessa maailmaa kohtaan. Ideologia tasa-arvosta saattaa särkyä ja uskallus vaikkapa politiikassa ei enää pidäkään yllä tasa-arvon ajatusta, koska monet tietävät kuinka sidonnaisuudet joka suuntaan, eri valtaa pitävien välillä toimivat tai haittaavat omaa toimijuutta toteuttamasta itseään. Tasa-arvoa saatetaan pitää hyväuskoisten illuusiona.

Niinpä, tasa-arvon tulisi olla jotain enenmmän kuin se nykyisin on. Sen tulisi olla ideoiden tasa-arvoa, jossa jokainen tasostaan riippumatta voi osallistua päätöksen tekoon. Perusteiltaan tämä on kuin kvanttimekaaniikan lomittuminen, jossa jokainen atomi on riippuvainen toistensa superpositioista. Valtaa voidaan jakaa myös klassisessa maailmassa, ja siksi näytän kaaviolla myöhemmin peruspiirteitä, joiden kautta tasa-arvoinen päätöksenteko voi toteutua.

Millainen on ideoiden tasa-arvon avoin valta?

Ideoiden tasa-arvossa on jokaisella päätäntävastuuta, ja valta on jakaantunut verkostoksi hierarkian sijaan. Nykyinen maailmamme pitää kuitenkin vallan salatun puolen. Valtaa on niin kauan kun yksilö ei tiedä kuinka häneen vaikutetaan. Vallan tulisikin olla avointa mahdollisuuksien alustaa, jolle yksilö voi omalla toimijuudellaan tai toimivana agenttina päästä itseilmaisun tasolle. Vallan tulisi olla kuin ”platform”, alusta, jolla jokainen saa vapaana vaikuttaa. Vallan arvona on siis jäädä kakkoseksi ja tarjota mahdolliset rakenteet suhteessa toimijaan ja silloin se voi olla avointa, peittelemätöntä, suoraa siis rehellisiä tosiasioita. Silloin jokainen, joka on toimija, voi olla osallinen vaikuttaja.

Jokainen agentti voi olla vapaa toimija, kun valta ainoastaan tarjoaa rakennetta, struktuuria, jonka mukaan toimija suunnistaa ja vapaasti ilmaisee itseään. Ideoiden tasa-arvoa ajaa vahva toimijuus, joka on moraalisesti kasvanut valitsemaan ja hallitsemaan rakennetta suurempaa tietoutta, itseilmaisun motivaation kautta. Silloin jokaisen agentin vapaa ilmaisu, myös kehittää ja luo uutta valtarakennetta. Jokaisen vapaa toimijuus ja tieto auttaa agentteja pääsemään vallan rakenteen suunnittelijoiksi. Siis luomaan alustaa, jolla valta toimii mahdollistajana toimijoiden moraalille. Vallan järjestelmä joka tukee tasa-arvoa on avoimesti muokattavissa, ja siihen osallistuvat kaikki, mutta samalla, jotta päästään alkuun on aloitettava perusperiaatteista, jotka tukevat avointa valtaa. 

Vallan keskiössä on yksittäinen teko ja sen merkitys

Ideoiden tasa-arvo voi totetutua, kun ymmärretään ihmisen ja agentin tiettyjä sidonnaisuuksia ympäristöönsä ja omiin motivaatiotekijöihin. Yksittäinen teko pitää sisällään merkitys- ja motivaatiokentän, johon se suhteutuu. Ensinnäkin teko on aina henkilökohtainen, persoonalinen. Sen kriittiset motivaatiot tulevat selviytymisestä, tiedon hankinnasta ja yksittäisestä valinnasta. Teko suhteutuu siis yksilöön itseensä, se on henkilökohtainen valinta.

Toiseksi teko on pelillinen. Sillä vuorovaikutetaan ryhmän kesken, niin että sillä saavutetaan jotain vuorovaikutuskentässä. Se on vahvasti kilpailuun ja jännitykseen suuntautunut. Sillä on myös yhteenkuuluvuuden leima samalla, kun se kilpailee muiden kanssa. Teko Pelillisessä ulottuvuudessa luo useiden valintakertojen kautta tuloksia. Se muuttaa teon merkitykstä jännityksessä suhteessa toisiin kilpailijoihin, joissa häviäminen tai voitto on osana yksilön suurempia sosiaalisia merkityksiä.

Kolmanneksi teko on sosiaalinen. Sillä on tietty arvostus, identiteetti ja se pyrkii itseilmaisuun. Tällä tasolla näkyy kulttuurin rakenteiden merkitys. Motivaatiot ohjaavat yksilöä toimimaan kentässä toisten toimijoiden kesken, rakentamaan yhteistä pysyvää tilaa. Kaikkein suurimpana tavoitteena on hallita sosiaalista vuorovaikutusta, ja pystyä rakentamaan jotain itseilmaisun kautta.

Vallan struktuuri ohjaa vuorovaikutuspelejä

Vallan struktuuri kuvaa sitä rakennetta, jolla yksilö saa päättää omasta olemisestaan, eräänlaisen alustan päällä. Se vaikuttaa vähiten yksilön valintaan suoraan persoonalisella tasolla. Mutta vahvimmillaan se on pelillisessä ulottuvuudessa, joka muodostaa kulttuurisien todellisuuksien ja sosiaalisen ulottuvuuden järjestelmiä. Sosiaalinen ulottuvuus ja sen motivaatio itseilmaisu on toimijoiden luovaa kenttää, jossa kehitetään uutta vallan struktuuria. Kuitenkin valta on järjestelmänä haluton puuttumaan sosiaalisen itseilmaisun ja identiteetin tasolle, kuten myös persoonalisen valinnan tasolle, sille riittää toinen sija, eli se että se on mahdollistamassa vuorovaikutuspelejä jäsenten kesken. Valta onkin siis pelillisyyttä, sitä että jäsenet voivat oppia suunnistamaan avoimen tiedon ja pelillisen kentän mukaan sekä toimimaan sen järjestelmässä, luoden itseilmaisun ja identiteetin kautta uutta struktuuria.

Lopuksi

Ideoiden tasa-arvo voi toteutua kun se vakiinnutetaan vuorovaikutukseen rakenteella, joka jättää tilaa toisaalta persoonalliselle valinnalle kuin itseilmaisulle, identiteetille ja arvostukselle. Avoin valta on mahdollinen ratkaisu samalla vallan ollessa struktuuria, joka koskettelee pelillistä ulottuvuutta. Voidaan argumentoida, miksi valta ei tavoittelisi kaikkia ulottuvuuksia. Eräänlaisessa dystopiassa valta onkin keskittynyt ja hallitsee myös valintoja, mutta koska ihmisen oikeudenmukaisuus on vahvistamassa vahvan agenttisuuden, silloin valinnat ja kulttuuri jäävät toimijoiden haltuun.

Oikeudenmukaisuuden ja vapauden käsitys varmistaa sen, ettei valta sanele kulttuurisia tai valintaan pohjautuvia tekoja. Tälle rakenteelle on siis olemassa hyvät perusteet ja se voi toimia ja antaa ihmisille vapauden suhteessa valtaan ja tehdä vaikuttamisesta avointa, jos valtaa osataan rajata ihmisten mahdollistajaksi, eikä käskijäksi. Vallan tulisi uuden suunnan mukaan olla kakkonen ja ihmisen valinnan ja toimijuuden ollessa ykkönen.

Vahvan toimijuuden tuoma vastuu teon merkityksestä saattaa olla seuraava pohdinnan paikka. Vallan ollessa mahdollistaja, on yksilövalinnan suhde aina vapaa, mutta sidottu rakenteeseen joka määrittelee sen merkitystä, hyvyyttä ja pahuutta. Moraalinen vastuu on kuitenkin selkeämpi ja myös jos teoilla on ennustettavampi kokonaisvaikutus, vallan ollessa avointa. Myös moraaliset päätökset ovat silloin linjassa yhteisen hyvän kanssa paremmin, kuin yksilön omavaltaisessa valinnassa. Toisin sanoen kun yksilölle jaetaan valtaa vaikuttaa, hän kouluttautuu paremmin myös yhteiskunnan rakentajaksi.

  

Pelillinen moraali

Monesti moraalin ajatellaan olevan tunteen tai järjen asia. Fysikalistille moraali on materiaalista aivotoiminnan tuotos ja sosiaalisen yhteistoiminnan ilmentymä. Tällöin moraalin luonne on pelillinen, joka on kuin siirtoja shakkilaudalla, jossa jokaisella siirrolla on merkitystä kokonaisuuden kannalta. 

Kun moraali on pelillistä, tietoisuus ei ole kietoutunut enää niin tunteeseen, joka vakavasti suhtautuu sisäiseen absoluuttisiin käsityksiin tai idealismiin. Moraalin pelillisyys voi olla vaikkapa huumoria tai moraalin ironisoimista. Tällainen on mahdollista vain vahvasti yksilön toimijuutta tukevassa ja ei-autoritäärisessä ympäristössä.

Moraalin pelillisyys on taso, jossa moraalinen agenttisuus häipyy ja tietoisuus vuorovaikutuksista pelikentällä vallitsee. Tällaiseen moraaliseen tietoisuuteen robotiikka ja esim. automaattisesti autoa ajavat tekoälyt pyrkivät. Kykyä reagoida toisten agenttien toimintaan. Mutta onko se moraalista tietoisuutta siinä mielessä kuin ihminen moraalin käsittää? Tällaista vain omaa etuaan tavoittelevaa ja pelillistä moraalia käyttävää ihmistä voitaisiin kutsua psykopaatiksi tai filosofisesti moraaliseksi zombiksi.

Ihmisen tietoisuuden luonne tekee pelillisestä moraalista yksilölle haastavaa, koska valinnan on otettava huomioon useiden agenttien siirrot. Implisiittinen tieto jalostuu eksplisiittisesti vain yhteen valintaan. Tietoisuuteemme nousee vain yksi ajatus teon oikeellisuudesta tai vääryydestä, mutta pelillisyydessä on useita neutraaleja vaihtoehtoja vuorovaikuttaa ympäristömme kanssa. Moraali pelillisenä ei lopulta ole psykopatiaa, vaan kykyä jalostaa implisiittistä tietoa useammaksi kannattavaksi vaihtoehdoksi ja siirroksi jotka maksimoivat useiden agenttien vuorovaikutusta ja kykyä yhteistomintaan.

Lawrence Kohlberg on tunnustanut kuusi moraalin tasoa. Ensimmäinen kuvaa moraalia tottelevaisuutena ja viimeinen moraalia yhteiskuntasopimuksena, jossa yksilöllä on vahvat oikeudet. Harvat ihmiset saavuttavat tasoa 5-6. Jospa onkin olemassa seitsemäs taso, jossa tulevaisuudessa ymmärrämme seurauksia laajemmin toimintaamme verkostossa, ei vain yksilön oman toiminnan ja motiiveiden lähteenä. Sam Harris on kuvannut tällaista hyvien ja onnettomien seurausten ymmärrystä moraaliseksi maisemaksi. Yksilön oikeuksista ei seitsemännellä tasolla tarvitsisi luopua, mutta staattiset sopimukset muuttuisivat yhä dynaamisemmiksi vuorovaikutusten ymmärtämisiksi. Universaali laki olisi silloin aktiivinen sopimus, joka toimii käytännössä ja eri tilanteissa eritavoin.

Pelillinen moraali on jo nykyisten sosiaalisten medioiden käyttämä algoritmi. Olet varmaan seurannut, kuinka Facebook filtteröi sinulle viestejä, jotka seinälläsi näet. Tässä muodossa jo osa yksilön moraalisesta agenttisuudesta jo on siirtynyt algoritmien hallintaan tai ainakin sinun reaktioistasi on tullut ennustettavampaa. Sisältö mitä sosiaalisessa mediassa nautit, on jalostuneiden algoritmien sinulle moraalisesti ja vuorovaikutuspelillisesti valittua.

Pelillisyys toteutuu yhdessä informaation jalostuessa yksilölle yhä tarkempana jaettavana informaatio ja sisältö profiilina. Yksilön moraaliset valinnat eivät ole silti laskelmoivan pelillisiä, vaan jättävät tilaa laajemmille inhimillisille ilmentymille, kuten empatialle tuntemattomien kärsimykseen. Onkin tärkeää, vaikka informaatio jalostetaan yhä enemmän ymmärtäen yksilöä ja hänen verkostojensa sosiaalisuutta, yksilön oikeuksien kunnioittaminen jättää tilaa varianssille ja luovuuden ilmentymälle sekä yksilön inhimilliselle toiminnalle. 

Pelillinen moraalin tulee säilyttää aitous, jotta se olisi menestyvää, siis olla pragmaattiseen totuuteen pohjautuvaa. Se tunnistaa siis tosiasiat ja nimenomaan tosiasiat. Fysikaalisen maailmantulkinnan ollessa tosi, saattaa pelillinen moraali olla tulevaisuudessa vallitsevaa.

Tasa-arvo vs. dystopiat

Olen kirjoittanut tasa-arvosta aikaisemminkin ja nyt vertaan tasa-arvoa erilaisiin dystopioihin. Tulevassa tuon esille kuinka tasa-arvoinen ideologia tai siitä seuraava ideologittomuus yleensä kumoaa tällaisia pyrkimyksiä alistaviin järjestelmiin. Ensin käsittelen uskontoa ja sen absoluuttista moraalia. Sitten esittelen tasa-arvoa vallan järjestelmissä, jota hallitsee kulttuurinen pelillisyys ja lopuksi tulen yhteistietoisuuden käsitykseen, jota hallitsee vuorovaikutuksellisuus. Tasa-arvo on utopia, jonka toteutuminen täydellisenä on jonkinlainen mahdottomuus, mutta silti sitä pidetään yhteiskunnan keskeisenä tavoiteltavana arvona. Yksityisyytemme on mahdollista, kun ymmärrämme, että jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen “tilaan” sosiaalisesti. Tasa-arvoisuuden kautta ymmärretyt oikeudet takaavat tämän. Vastapuolena ovat dystopiat ja kontrolli. Tasa-arvoisuus kumoaa dystooppiset pyrkimykset ja vie yksilöiden ohjaamaan yhteistietoisuuteen, jossa yhteiskunnan on turvallisempaa majailla.

Tasa-arvo ja uskonto

Kristinuskossa halutaan välittää ajatuksia tasa-arvoisuudesta ja hyväksyttävyydestä, mutta mukana on myös moraaliset absoluutit, joiden perusteella erotellaan oikea yhteisömoraali, hyvä ja paha. Samalla yksilöille asetetaan ne metafyysiset rakenteet ja päämäärät, joiden kautta yksilö kokee merkitykselliseksi yksittäiset teot. Tällaista hyväksyttävyyden ja erottelun todellisuutta on kaikissa ideologioissa.

Kaikkein laajimmillaan tasa-arvo pitää sisällään relativismin ainekset. Hyväksytään erilaiset moraaliset koodistot samanarvoisina ja yhtä arvokkaina. Samalla yksilölle annetaan laajat oikeudet toteuttaa itseään ja luotetaan hänen itsenäiseen moraaliseen toimijuuteen. Tasa-arvoa voidaan soveltaa suppeammin ihmisten hyväksymiseen samanarvoisina esim. lain edessä tai valintaprosesseissa.

Absoluuttisen moraalin ero tasa-arvoiseen ajatteluun on oikeuksien tunnustaminen ja joltain osin relativistisuuden käsittäminen. Länsimaisessa yhteiskunnassa synniksi katsotaan huonot seuraukset ja yksilölle tunnustetaan oikeuksia, joilla ei ole merkitystä seurausten kannalta. Absolutismissa on kysymys pyhästä, joka määrittelee syvästi ja tarkasti vailla oikeuksia eri tekojen arvoa. Pyhä on koskematonta estetiikkaa siitä, mikä toimii hyvänä yksittäisen ihmisen maailmankuvassa ja sitä on yksilön mielestä kunnioitettava yksilön oikeutena.

En pidä absolutismia ja asioiden pyhäksi nimeämistä kuitenkaan tavoiteltavana, koska absoluuttit näyttäytyvät yksilölle usein ainoana oikeana totuutena ja samalla se kuitenkin hylkää käsityksen itsenäisestä moraalisesta toimijuudesta, eli yksilön moraalista agentista. Tiiviit uskonyhteisöt nimeävät pyhän, mutta eivät kannusta itsenäiseen ajatteluun, vaan tulevat henkilökohtaiselle vyöhykkeelle yhteisömoraalillaan ja absoluuttisella totuuden julistuksellaan. Tasa-arvoisessa kulttuurissa moraalisäännöt sen sijaan määrittyvät yksilöiden toiminnan koherenssista käsin ja yhteisön itsensä tarkoituksesta yksilöille. Siten tasa-arvossa on kyseessä sääntöjen minimioiminen ja samalla yksilön vastuullisuuden tunnustaminen.

Tasa-arvo ja oikeudet tarkoittavat vapautta useammille olla vaikuttamassa yhteisöjen pelissä. Yksilöiden vapaista päämääristä ja koherenssista yhteisössä nousee ajatusten estetiikkaa ja lopulta elämän arvoja ja moraalia. Näkemys voi olla jollain tavoin egoististinen, joka luottaa prulalistisesta kokonaisuuksista syntyvään hyvään. Tämän vapauden ja moraalisen toimijuuden hintana on usein ulkoa näyttävää arvottomuus, joka kohtaa eri alueilla absoluutteja edustavat muut ideologiat ja uskonnot. Ne yrittävät määritellä niiden mielestä olevaa arvotyhjiötä ja rajoittavat yksilön vapautta ja oikeuksia määrittelemällä valmiiksi tehtyjä ihanteita, jotka kuitenkaan eivät ole kaikille soveltuvia.

Absoluuttien luoma moraalinen maksimaalisuus voi osoittautua moraalittomuudeksi ja yksilön kannalta ongelmaksi, hänen valintojensa kaventuessa. Ideologioiden absolutismista olisikin pyrittävä eroon ja muistuttettava jatkuvasti oikeuksista, moraalisesta minimaailisuudesta, joilla yksilö voi olla persoonallinen ja silti tasa-arvoinen muiden kanssa. Ideologiat, jotka pyrkivät luomaan yhtenäisen moraalikoodiston absoluutein ja ainoan oikean metafyysisen näkemyksen mukaan, ovat kulttuureille lopulta tuhoisia. Niiden yksilöt näkevät ihanteita, joka ei kuitenkaan anna mahdollisuuksia yksilöiden vapaiden päämäärien ilmentymiselle, vaan perustuu rajoituksille.

Tasa-arvo ja valtarakenteet

Tasa-arvon kautta ymmärretty valta haluaa muuttaa sen enemmän kulttuurillisilla säännöillä toimivaksi peliksi ja taata oikeuksia. Käytettävä valta antaa yksilölle tilaa olla identiteetteineen hyväksyttyjä ja muuttaa muotoaan hierarkisesta järjestelmästä pelilliseksi yhteismaailmaksi.

Yksilön vallan käyttöä voidaan säädellä sisäistetyllä mallilla, jossa valta on kulttuuripelillistä, eikä autoritääristä. Sitä rajoitetaan nousemasta omassa identtisyydessään sellaista kulttuurista pääomaa vastaan, missä yksilöiden päämääriä ilmennetään. Päämäärät voivat olla metafyysisiä päätelmiä mm. elämän tarkoituksesta. Vallan kulttuuripelillisyys ei kanna sisällään erityistä voittamisen tarvetta suhteessa muihin yksilöihin vaan tavoittelee moraalista toimijuutta. Joukkuhengen sijaan, yksilö ottaa vastuuta vuorovaikuttajana, jolla on valtaa osana samanarvoisia pelaajia.

Moraalisten agenttien yhteistoiminnasta nousee luottamusta, mikä lopulta palkitaan moraalisena valtana sanoa ja jäsentää asioita. Valta on siis tasa-arvoisen yhteiskunnan moraalista oikeudenmukaisuutta ja vetoamista yhteyssiteisiin, eikä voimankäyttöä tai absoluuttien ajamista muille. Se näkee moraalirealismin aineksia vain tähtäämällä prularistiseen vuoropuheluun. Löydettyjen yhteisten moraalifaktojen tuomaa valtaa ei käytetä alistavissa konteksteissa, vaan korostamassa yksilöiden kykyä soveltaa niitä tarvittaessa oikein. Moraalirealismin sisällä vaikuttaa siis aina yksilön semantiikka ja toimijuus.

Tavoitteena on lopulta hallitut polarisaatiot yksilötasolla, joiden erilaisuudesta nousee metatasolla yhteistä tietoisuutta, jossa moraalikoodistot kilpailevat kulttuuri-pelillisyydessä. Toisten alistaminen omalla “totuudellisuudella” ei ole tasa-arvoisen vallan ominaisuus, vaan tarkoituksena on purkaa asenteellista identisyyttä ja rakentaa vuorovaikutuksellista yhteistietoisuutta.

Tasa-arvo ja yhteistietoisuus

Tasa-arvoisuus on ainoa tapa muodostaa yhteistietoisuuksia, joilla saavutetaan pelillinen ja kulttuurinen valtarakenne, joka hyödyntää yksilöiden osaamista paremmin kuin hierarkisiin malleihin perustuva valtajärjestelmä. Yhteistietoisuus on rakenne, joka on ekonomisin ja vähiten suoraa kontrollia edustava ulottovuus. Yhteistietoisuudet eivät ole siis pakottavia yksilön sääntöjä, vaan normistona jäsentävät tomijuuden kulttuuri-pelillisestä vuoropuhelua.

Yhteistietoisuus on jaettuja merkityksiä ja käytäntöjä kahden tai useamman toimijan välillä. Kuitenkin on huomattava, että yhteistietoisuus on olemassa vain yksilöiden osana. Yksilöt itsessään pitävät sisällään yhteistietoisuuden palasia ja ovat lopulta niitä toimijoita, joiden kautta yhteistietoisuus identiteettien pelinä ilmenee. Yksilöiden älystä muodostuu yhteistietosuutta ns. bottom-up epähierarkialla, jossa yksilöiden vapaa toimijuus määrittelee suuret järjestelmät.

Yhdenvertaisuus on siis arvo, jolla moderni yhteiskunta voi muodostaa rakenteita yksilöiden arvon tunnustaen. On tärkeää, että tasa-arvo nähdään myös avoimuutena ja järjestelmien läpinäkyvyytenä, koska vain silloin yksilö, joka on ainut moraalinen toimija, voi kantaa käsitystä yhteistietoisuuden seurausten ymmärtämisestä, muokata ja vaikuttaa niihin. Vuorovaikutus ja tulevaisuuden ei-dystooppiset yhteiskunnat ovat mahdollisia kun tasa-arvo on keskeisessä osassa ihmisyyttä.