Sosiaalisuudesta ja metakulttuureista

On huomattavaa, että kun sosiaalisuus on osa yhteisöä, tiivistyessään tunne- ja vuorovaikutuspeliksi se muodostaa metakulttuureja. Tällä tarkoitan sitä, että tunteemme viestinnässä ovat jotain muuta kuin aktuaalinen viesti ja tunteet viestien väleissä aiheuttavat tiettyjä korkeampia konnotaatioita. Konnotaatiot itsessään ovat sivumerkityksiä, tietynlaisia asioita, joita ei voi ehkä kulttuuristen normien takia sanoa suoraan. Kun näitä konnotaatioita muodostuu viestintäkupliin runsaasti, muodostuu automaattisesti metakulttuureita, joiden tunnevirtaa nykyisten algoritmien kautta sosiaalisten medioiden on mahdollista hallita. Metakulttuuri tarkoittaa juurikin kulttuurin syvärakennetta, kulttuuria joka ei näy, mutta on käsinkosketeltavaa kaikessa viestinnässä.

Harva pystyy rationalisoimaan ja uskaltaa sanoa vastaan metakulttuurien käytännöille, kun siinä vedotaan salaisuuksien normistoon, joita keskustelijat jakavat. Jos jakajat ovat samaa mieltä ja tietävät korkeat merkitykset, on ihmisistä mielenkiintoista ja tavoitteellista jakaa tämä yhteisöllinen tunne ja kokemus metakulttuurin jäsenyydestä ja tiedosta. Jos joku on epävarma ja paljastaa, ettei tunne täysin metakulttuurin sääntöjä, hän saattaa saada negatiivista huomiota. Tieteessä nämä lausutut ja sanomattomat käytännöt erotellaan sanoilla eksplisiittinen ja implisiittinen. Tiede pyrkii eksplisiittisyyteen tiedossaan.

Ne jotka ovat metakulttuurin merkityksiin päässeet sisälle, eivät uskalla tai tietonsa pöhötyksessään halua puhua syvistä merkityksistä, joita he jakavat. He pitävät tietonsa implisiittisinä, eivätkä halua lausua julki aikaeitaan. Sitä pidetään yhteisenä kulttuurina, paheina joista ei jutella. Tämä synnyttää ikäänkuin jaetun yhteisen salaisuuksien ja pimeiden merkitysten tilan, normiston jota ei haluta särkeä.

Silloin kun normisto ja uskomukset jaetaan niiden kesken, jotka osallistuvat kielipeleihin, metakulttuurit ovat aivan suosioillisia. Mutta niiden kesken, jotka ovat ulkopuolella, sanoilla ja lauseilla hifistely näkyy kovana kohteluna, ja ulkopuolisuutena. Aina silloin tällöin törmää erilaisiin keskustelukulttuureihin, joissa pitäisi olettaa enemmän kuin sanotaan. Tämä on normaalia, mutta autoritääristä ja hierarkista. Suomessa on ollut pyrkimys poispäin metakulttuureista, sanotaan mitä tarkoitetaan. Kuitenkin mm. tiiviit yhteisöt ja uskonnolliset seurat, ovat mitä otollisimpia kielen kaksoiselämälle. Kulttuuri tiivistyy merkityksiltään ja vallasta tulee konkreettista sekä samalla yksilöoikeuksia nakerretaan.

Kuin huomaamatta on sosiaalinen media nyt synnyttämässä tällaisia metakulttuureja ja kultteja, yhä kuplamaisempiin todellisuuksiin. Se on liimaa, joka vaikuttaa ihmisten välillä, ja tuo meidät osalliseksi merkitysten avaruudesta, joka muistuttaa omaa mieltä. Jokainen halutaan mukaan yhteisiin salaisuuksiin, jakamaan normitettu todellisuus, jossa tietyistä asioista vaietaan ja tiettyjä tunneilmaisuihin kannustetaan. Sosiaaliset mediat ovat jo huomanneet ihmisten heikkoudet juuri salaisen vallan tavoittelussa ja jaetuissa merkityksissä algoritmeissaan ja käyvät yhä tarkempaa merkitysten tunnistamista kieli- ja sosiaaliseen ryhmään liittyen. Vielä ihminen-ihmiselle viestintä on päihittänyt tekstien konnotaatiot, mutta kulttuuri on kuplamaistumassa yhä korkeammiksi omaa merkitysmaisemaa hyväileviksi metakulttuureiksi, joissa vaikutetaan pitkälle tehokkaammilla ja sovitummilla säännöillä ja sitä myötä informatiivisemmilla lauseilla. Pitkälle tämä kulttuuri on tunteen yliajamaa, ja itse sanoja ja aktuaalisia merkityksiä vähättelevää. Ne jotka haluavat oikeasti kerkustella, blokataan pois metakulttuurisella hymistelyllä. Oma seinä ja oma oikeus välittää omaa agendaa, välittyy yhä runsaampana. Oikeus kuunnella vain omaa kuplaa ja omia viestejä.

Henkilökohtainen kokemus

Minä koin näitä asioita, ja teorisoin ensimmäiset dystopiani vuosituhannen alussa pelon sekaisen tilani saattelemana.

Ajatukseni kaikkein syvimmistä ja synkimmistä asioista eivät ajan saatossa ole kadonneet. Ne ovat vahvistuneet siitä millaisia dystooppisia mahdollisuuksia globaalissa tietoverkoissa ja tekoälyllä toimiva teknologia saa aikaan ilman säätelyä. Syvät harhani eivät olleet turhia ja merkityksettömiä, ne ovat teknologista tätä päivää.

Varoitan samalla itseäni menemättä syvemmälle metakulttuureihin, jotka minuakin ovat kiehtoneet, juuri vallan perversion kautta. En kuitenkaan enää sekoita päätäni sillä, että huumaantuisin vallasta, jonka metakulttuurinen viestintä saattaisi antaa, vaikka minuun kohdistettaisiin tällaisia pyrkimyksiä.

Salaisuudet joita metakulttuurit tarjoavat, ovat houkuttavia, mutta sisällöiltään tyhjiä ja lopulta psykologisesti hyödyntävät heikkouksiamme, ja saattaavat monesti liittyä epätasa-arvoiseen ylpeyteen. Meidän uutisvirtaamme kontrolloidaan metamerkityksillä, joita algoritmien kirjoittajat tuntevat, jotta meillä olisi valittavana järkevyys ja yksinkertaisuus tai ylpeys ja populaarisuus toimia moraalittomasti.

Jakoa saatetaan tehdä juurikin peruspsykologialla liitettynä eeppisiin teoksiin, kuten raamattuun, ja muihin pyhiin kirjoituksiin, joiden kulttuurinen lävistyvyys on suuri. Keskeistä on taiteilu psyykkisen koostumuksen ja hajaannuksen välillä. Tässä uskonto tai ideologia koostaa, antaa uskoa, ja tiede, 'maallinen' kulttuurilla luodaan algoritmeissa hajaannusta, kognitiivista dissosiaatiota, ristiriitaa. Tätä heiluria pidetään yllä sisällön heitellessä erilaisissa psykologisissa avaruuksissa.

Juuri se, että teknologia on mahdollistanut jo lisätyn todellisuuden tiettyjen sen normaalien käytäntöjen päälle, on houkuttamassa monia valtaan, joissa vain harvat jakavat uskomuksesi. Metakulttuurillinen pelaaminen on itsestä ja omasta päästä kiinni. Sitä pitää osata säädellä, erota yhteisöistä ja vuorovaikutuksista, kun tuntuu että joku muu käyttää valtaa enemmän kuin minä itseeni.

Metakulttuurit voivat olla hyviä, jos ne saavat sinut toimimaan moraalisesti. Toisaalta juuri metakulttuurit ulkoistavat moraalia tietynlaiseksi, ei sisäisiksi, vaan esittäviksi ja tietoisen pelillisiksi toiminnoiksi. Tällainen moraali saattaa lopulta olla vaatimuksia, eikä sisältä lähtevää oikein tekemisen tunnetta. Jos toimin syrjivästi tai jos minulla on salaisuuksia, pyrin henkilökohtaisesti pienentämään kovuuden järjestelmiä ympäriltäni, mutta en voi särkeä kaikkea sitä miten ihmiskunta on kulttuurinsa jo esiajoista järjestänyt. Toivoisin helpottavani niiden arkea, jotka tiedostavat kovuutta ympärillänsä ja eivät jaksa yksin taistella kulttuurisia rattaita vastaan.

On nähtävä että me tässä ajassa leikimme tulella. Toimimme myös jumalana, jolla on valta päättää ihmiskunnan tulevaisuus satoja, tuhansia vuosia eteenpäin. Juuri nyt määritellään mitä teknologia tekoälyn ja robotiikan kanssa ihmiskunnalla tulee olemaan. Yksi merkki on se mihin kulttuuria kehitämme. Annammeko sen kehittyä voimakkaiksi metakulttuureiksi ja samalla kuplatodellisuuksiksi, joissa salaisuudet ja jaettu paha on uusi normi? Vai purammmeko sosiaalisen median vääränlaiset kuplat takaisin aidoiksi kulttuureiksi, eksplisiittisiksi viesteiksi, joissa konnotaatiot ja toiminnan tunteet ovat vähäisempiä?

Visiot tulevaisuudesta näyttävät meille, että kieli on ehkä rajussa murroksessa, jossa joudumme miettimään tulevaisuutemme päämääriä ja itseisarvoja, ruumiillisuutta, johon palautamme kulttuurin. Kun hallitsemme halujamme aidoissa ja vähemmän abstrakteissa kulttuureissa, meille jää vähemmän valhetta. Vähemmän sitä että rakentaisimme todellisuutta monimutkaisuuden varaan, jota vain harvat hallitsevat. Metakulttuurit merkitsisivät useimmille kovuutta, siksi kilpailu kulttuureissa on jätettävä inhimilliselle, ruumiilliselle tasolle, jossa asiat merkitsevät sitä mitä niillä aktuaalisesti tarkoitetaan.

Tahdon lopuksi tähdentää, että jokaisella ihmisellä on neurologisena kokonaisuutena, oma metataso, jolla asiat aktualisoituvat, ja jokaisella on oma 'henkisyys', kielen metataso, jota voidaan lukea. Tekoälyn kehityksen kautta olemme ymmärtäneet myös sitä, missä sisällöissä liikumme kun neuroverkko muodostaa syvempien (deep) nodejen kerrosten kautta rakenteita kielestä. Samoin ihmisillä on neuraalisissa tasoissa sellaisia tasoja, jotka yhdistävät pintatason kielellisyyttä ja muodostavat metakulttuureita. Eri asia moraalisesti on kuitenkin se, että näitä metakulttuureita on alettu internetin informaation louhimisella käyttää valtaan, ja ohjailla ihmisiä. On havahduttava merkittävään vallan muutokseen, jonka teknologinen tekoäly on mukanaan tuonut.

EU:n vasta voimaantullut tietosuoja-asetus on määrittämässä jokaisen yksilön oikeudeksi määritellä, missä yrityksissä henkilöllä on tietoja ja missä yhteyksissä hänen oikeutensa on tulla unohdetuksi. Jokainen voi sosiaalisesti määritellä keneen haluaa olla yhteydessä, ja tähän ottaa kantaa myös Suomen viestintärauhan laki. Lait katsovat oikeudeksemme siis määritellä kulttuurisia yhteyksiä. Jos huomaamme metakulttuurin ottavan valtaa jossain suhteessa teknologioihin tai ihmisiin, on aika katkaista yhteydet ja tulla toimeen vähemmällä. Meillä on oikeus vaikuttaa millaisissa ympyröissä olemme mukana, miten syvällä valtapelillisyydessä tai vaikuttamisessa olemme mukana. Hankalaksi tämä osottautuu vain jos esimerkiksi on kyse sukulaisesta tai uskonnollisesta lahkosta, johon sattuu kuulumaan. Silloin yhteisö saattaa ajatella ajatuksia puolestasi, mutta näistäkin on teitä ulos auttavien tukijärjestöjen kautta.

Kiitos kun ajattelet kanssani asioita yhteiskunnassamme, ja voimia jokaiselle pärjätä informaatioyhteiskunnan kummallisuuksissa.

Populismin dystooppiset todellisuuspelit

Populismin aate on leviämässä juuri sen myötä, ettei nykyisin arvosteta sivistystä. Tähän vaikuttaa se, että populistit kokevat, ettei heidän argumentteihin voida sanoa vastaan. Mutta kyse on nimenomaan sivistyksen puutteesta. Populisti ei ole sisällä ja hän ei osallistu sellaisiin peleihin kuin esimerkiksi tieteilijä. Populisti hallitsee semantiikassaan vajaata, yksinkertaista todellisuus peli-käsitystä, jossa kaikki on redusoitu, niin yksinkertaisiin tekijöihin, etteivät mallit ole enää hyödyllisiä tai pragmaattisesti toimivia.

Keskeisenä pelillisenä asiana on kuitenkin se, että kun uskomukset ovat jotain yksinkertaista tai monimutkaista, se määrittelee millaisiin todellisuuspeleihin henkilöt osallistuvat. Säännöt populismissa ja tieteessä ovat täysin eri. Säännöt joihin nämä tahot uskovat ovat eri, mutta ne yrittävät osallistua samoihin peleihin yhteiskunnassa sananvapauden ja tasa-arvon nimissä. Kun nykyisin sosiaalinen media on tuonut jokaisen yksinkertaisen hahmotuksen tasa-arvoisesti samalle viivalle kuin tieteilijän, ovat sivistyksen pelillinen funktio kriisissä. Tietty asiantuntijuus on häviämässä.

Uskomus sääntöihin voi noudattaa monenlaisia motivaatioita. Populismissa kaikki liittyy itseen. Oman toimijuuden kautta tarkastellaan maailmaa, ja mikä on oman edun mukaista, on hyvää. Tieteellinen toimijuus lähtee laajojen järjestelmien toiminnasta. Toimijuus on yhteispeliä, johon kaikkien erilaiset ja monenlaisesti noudattamat säännöt tuovat järkevän lopputuloksen. Tehokkuus ei määräydy itsekkyydestä, vaan siitä että kaikki osaavat roolinsa ja toimivat järjestelmän osasina. Tämä osallisuus on määräytymässä yhä runsaammin itsekkyyden, oman toimijuuden näkökulmasta. Järjestelmät ovat kriisissä, koska yhteisöllisyys on romahtamassa, pelkän itsekkään suuntauksen kautta.

Teknologia sovittelee parhaillaan monessa palvelussa itsekkyyttä, jäsentäen toimijuutta yhä runsaammin käyttöliittymien kautta itsekkäinä palveluina. Applikaation tarkoituksena vastata haluun, enää ei tarvitse soittaa ja neuvotella palvelusta ja hinnasta. Tämä muodostaa yhä itsekkäämpiä kulttuureita. Ihmisten vastuu järjestelmien osasina on jäänyt pelkän itsekkään käyttöliittymän käyttäytymisen ja toiminnan tasolle. Teknologia vastaa rakenteista yhä runsaammin yhteiskunnassa, käyttäjä pelkästä halusta ja tämä lisää populismia.

Mihin sitten ollaan menossa, jos ihmisen älykkyys on vain tuottaa itselleen onnea? Lopulta voi olla vaikeaa rakentaa teknologiaakaan, joka liimaa itsekkäät ihmiset yhteen. Populismin säännöt ovat niin alkeellisia, ettei sen pohjalle rakennu tervettä maailmanjärjestystä. Voimme ajatella että tekoäly on ottamassa vastuuta. Mutta sekin on tähän asti pitänyt opettaa toimimaan tiettyjen sääntöjen ja järjestelmien mukaisesti.

Näen ihmisyyden kriisin ja länsimaisen yhteiskunnan kriisin, kun käyttöliittymät muokkavat olemustame yhä yksinkertaisimmiksi. Voisimmeko tuottaa pelejä, valtapelejä, jotka pelaistaisivat meidät käsityksiltämme taas pelaamaan yhteisöllisesti? Virtuaaliset pelien merkitykset ja säännöt ovat kuitenkin ilmaa, ne voi muuttaa halutessaan, todellisuuteen pohjaavien järjestelmien ei. Tarvitsemme jotain todellista, juurevaa ja aitoa, joka voi meidät pelastaa itsekkyyden, populismin, käyttöliittymien ja virtuaalipelien maailmasta. Muuten olemme kriisissä, ehkä lopullisesti.

Herra armahtakoon, tai kuten ehkä sanoisin lakonisesti ateistina. Universumi, anna tyhmyytemme anteeksi.

Idean lähteet ja lisää luettavaa:

Kivistö, Sari ja Philström, Sami: Sivistyksen puolustus (2018)