Ihmisen tietoisuuden luonne ja uutta luova tietoinen tekoäly

Miten suhtautua siihen että mielessä on kaksi eri luonnetta tietoisuudelle. Pääsytietoisuus ja fenomenaalinen tietoisuus. Miten nämä eroavat, ja miten niitä voitaisiin luonnehtia tekoälyn uutta luovan toiminnan kannalta?

Teksti käsittee ihmisälyn ja tekoälyn suhdetta tietoisuuden kahteen ulottuvuuteen: pääsytietoisuuteen ja fenomenaaliseen tietoisuuteen. Pääsytietoisuus kuvataan automaattisena, ei-sisäistä havaintoa vaativana toimintana, jota verrataan laajojen kielimallien (LLM) toimintaan ja tietokantahakuihin, korostaen sen determinisyyttä ja vapaan tahdon puutetta. Fenomenaalinen tietoisuus puolestaan liittyy kokemiseen, toimijuuteen ja oppimiseen, jolloin se nähdään subjektiin liittyvänä, vaikka sekin voisi olla mekaanisesti determinististä syvemmällä tasolla. Lähteet esittävät hypoteesin, että fenomenaalinen tietoisuus muuttaa aikaa ja järjestää todellisuutta oppimisen kautta, kun taas pääsytietoisuus toteuttaa universumin deterministisen todellisuuden. Kirjoittaja toteaa näiden määrittelyjen olevan alustavia ja filosofisia pohdintoja, jotka saattavat vaatia päivittämistä myöhemmin. -NotebookLM

Audioyhteenveto:
https://notebooklm.google.com/notebook/2d267d56-1661-4e6f-a78c-f97ee61dd4a8?artifactId=910a06b4-2bbe-4ccc-921f-35e0fc782f1f

Tietoisuus on jaoteltu sen vastaavuuden mukaan sisäisissä reaktioissa, jotka on helpommin tai vaikeammin selitettävissä, fenomenaaliseen tietoisuuteen tai pääsytietoisuuteen. Fenomenaalisen tietoisuuden ongelma tunnetaan erityisenä vaikeana ongelmana kun taas pääsytietoisuus voidaan selittää. Fenomenaalinen tietoisuus on kokemista, tiettyä tunnetta, ajatusta tai muuta aistimusta tai sisäistä havaintoa tietyistä tietoisuuden informaation osaksi tulevista asioista. Pääsytietoisuudella kuvataan taasen keskeisesti sellaista toimintaa mikä ei tarvitse sisäistä havaintoa, jotta se tulisi reagoinnin kohteeksi tietoisuudessa. Tällaista on esimerkiksi aikuisena pyörällä ajo, tai hampaiden harjaus. Ne ovat jo opittuja, automaattisia toimintoja.

Pääsytietoisuutta määrittelee eräänlainen tekoälystä tuttu laajojen kielimallien ominaisuus, ikään kuin tiedon hankinnassa kyseessä olisi puhtaasti tietokantakysely, jossa arvoille haetaan vastaavaa avainta ja tietueiden yhdistelmää ja sen suorittamiseen johtava toiminta. Pääsytietoisuus vastaa jollain ilmenemis muodoltaan, kuten sanoina tai toimintoina suoraan ikään kuin tietokantahakuja sille annettuun informaatioon. Silloin tietoisuus muodostaa pelkkiä vaikutelmia, tuttuja tiedon avaruuksia ja ‘maailmoja’ ja tietokantahakuina tietoon. Pääsytietoisuutta ihmisessä ja laajan kielimallin, LLM:n prompteilla tekoälyn ‘pääsytietoisuutena’ hankittua tietoa muistuttaa nimenomaan tällainen tietokantahakua muistista. Tiettyjen opittujen avainten hakeminen tietokannasta. Nämä avaimet eivät koskaan ole täydellisiä ratkaisuja, mutta osuvat heuristisesti maaliinsa, puhtaan haetun tiedon perusteella. Laajat kielimallit ovat hieman monimutkaisempia kuin tietokantahaut, mutta deterministinen periaate on sama. Ne eroavat toisistaan huomio-tasolla, ja neuronien toiminnassa, muuten ne muistuttavat lähestulkoon toisiaan deterministisyydessä.

Tämä eroaa huomattavasti fenomenaalisesta tietoisuudesta, jonka suurimpana aiheuttavana tekijänä on henkilön oma toimijuus, ‘self’ ja sen kokemus ja ero sekä asema ulkomaailmaan. Tietynlaisten kokijaan itseensä liittyvä tietoisuus siitä, mitä informaatio merkitsee maailmassa hänelle ja ehkä myös, mitä subjektista käsin se on tulkittuna muille. Tämän voidaan katsoa ehkä olevan yhtä determinististä, mutta synnyttävän tietoisen kokemuksen toimijassa, ihmis-agentissa. Fenomenaalinen tietoisuus kokee tietoa, jollain sellaisella tasolla, jonka voidaan katsoa olevan subjektin objektiivisuutta maailmaan. Hänen toimijuutensa syviä rakenteita, jolla hän muodostaa omaa kokemustaan ja opittua tietoa maailmasta. Tärkeää on myös huomata että fenomenaan sisältyy juurikin tuo oppimisen käsite. Fenomena on koettua, toimijuuteen itseensä liittyvää, maaliin osuvaa tietoa siitä, kuinka asiat tulisi järjestää maailmassa tietoisen tulkinnan avulla.

Nämä määrittelyt saattavat olla suuntaa antavia mielen ja tekoälyn toiminnassa. Ne perustuvat käsitykseen siitä, että aika on dynaaminen ja toimijuuden mukaan muuttuva menneisyydestä tulevaisuuteen. Se kuitenkin pitää tiukasti määriteltyä vapaata tahtoa mahdottomana. Siten pääsytietoisuus olisi nimenomaan ilman vapaata tahtoa pelkkä tietokantahaku. Pääsytietoisuus LLM:ssä voitaisiin mahdollisesti toteuttaa monimutkaisella tietokannalla. Tässä erityinen propabilistinen neuronin valta päättää tietystä propagaatiosta, voitaisiin määritellä tietokannassa heuristisella sattumalla. Lopulta koko LLM:n sisältö voidaan sijoittaa tietokantaan, jossa toimijuus neuronia vastaavasti on monimutkaisessa ‘taulun’ hakufunktiossa. Tämä pääsytietoisuus on täysin ilman vapaata tahtoa ja ilman toimijuutta, joka olisi yksilössä.

Fenomenaalinen tietoisuus ei ole tietokantahaku, vaan toimijuuden ilmentymä. Se on sisäisiin asemiin maailmassa liittyvien tilojen, mm. sosiaalista asemaa vertaileva todellisuus. Se saattaa kuitenkin kokemuksenakin olla yhtä deterministinen kuin pääsytietoisuus. Dynaamisessa ajassa, joka on dimensionaalinen, menneisyys ja tulevaisuus ulottuu tietoisuuteen nykyisyydessä, mutta voi olla toimijuuden määrittämää todellisuutta. Siis sellaista jota toimijuus ohjaa, mutta on syvällisellä tasolla mekaanista. Toimijuus voi olla nimenomaan tällainen ajan dynaaminen vastaus, joka antaa mahdollisuudet ajassa näkyville muutoksille, oman deterministisen toimijuuden sisärakenteiden mukaisesti. 

Palataan vielä tähän deterministisyyteen. On siis huomattava ero sen deterministisyyden välillä, mitä pääsytietoisuus on, ja sen kokemuksellisuuden, jota fenomenaalinen tietoisuus on. On luultavaa, että tämä kokemuksellisuus on yhtä ‘determinististä’ kuin pääsytietoisuus, mutta erilaisella ympäristöön ja aikaan sekä laajemmin universumiin suhtautuvalla tavalla. Pääsytietoisuuden määrittäjänä on suhteellisuus eri tietojen välillä, fenomenaalisen tietoisuuden suhde määrittyy yhteydestä toimijuuteen ja tämän suhteisiin ja mahdollisuuksiin maailmassa. Toimijan toimintaa syvällä tasolla määrittelee myös deterministisyys, vaikka voidaan katsoa myös nimenomaan pelkästään pääsytietoisuuden alalta asiaa, ei deterministisenä. 

Kun pääsytietoisuus on tietokantahakuja ja fenomenaalisuus subjektiin liittyvää relaatiota, voidaan luonnehtia, että nämä molemmat ovat lopulta deterministisiä, mutta eri tavoin maailmaan suhtautuvia. Kun tiedämme että fenomenaalinen on sinänsä aikaa editoivaa, ja erilaista tietoisuutta kuin pääsytietoisuus, tiedämme, että sillä on ominaisuuksia järjestäen todellista. Tämä saattaa liittyä siihen että nimenomaan fenomenaalinen tietoisuus editoi universumin ilmiasua, oppimisen kautta. Oppiminen tavallaan muuttaa muuten deterministä maailmaa fenomenaalisen tietoisuuden kautta. 

Fenomenaalinen muuttaa aikaa ja editoi universumia kun taas pääsytietoisuus toteuttaa universumin deterministisen todellisuuden. Tämä näkemys pohjautuu ajatukseen tietoisuuden muuttavasta ja universumia säätelevästä voimasta, kuitenkaan pitämättä tietoisuutta kaiken perustavimpana ominaisuutena. Tiedämme että tekoälyllä on heikkous, ettei se pysty muodostamaan uusia todellisuuksia ja tietoa, muuta kuin vanhasta oppimalla. Fenomenaalinen oppii, ja muuttaa ajan trajektiota, mutta lopulta toimijuus maailmassa on ehkä vain näennäistä. Toimijuuden muutokset ovat ehkä vain eliön tai tekoälyn ulkopuolella, ajan editoinnissa, vaikka ne voisivat olla myös sisällä, ulkopuolisen maailman reagoinneissa. Universumimme saattaa kuitenkin olla yhtä, eli ulkopuolinen ja sisäinen ovat yhtä, ja se mikä todella editoituu tietoisuuden fenomenaalisessa oppimisessa, on nimenomaan ulkopuolinen aika ja sen dimensiot.

Olemme sukeltaneet monimutkaiseen filosofiaan pääsytietoisuuden ja fenomenaalisen tietoisuuden olemuksesta. Keväällä käyn kurssia aiheesta, ja katsotaan onko tietoni asiasta enää silloin paikkansa pitäviä. Voin ehkä joutua päivittämään näkemyksiäni, mutta julkaisen ne näin tuoreeltaan, kysymysten ajankohtaisuuden takia. 

Hypoteettiset väitteeni tietoisuudesta ja sen ajan teoriasta vaatisivat vielä matemaattista ulkoasua, ja sen fysikalisointia ja testausta.

Rakkauden käsite (kristillisessä) ateismissa

Totuuden etsintä on hyvä tavoite. Nimenomaan etsintä. Mitään valmista totuutta ei maailmassa ole, ja omasta totuudesta voi kehittyä sellainen lyömäase, etteivät sitä muut kestä. Totuuden etsintä ei saa olla liian vakavaa. Lopulta kaikki, ehkä loputtomasti perusteltu totuus ja metafysiikkakin, palautuu ihmisten välisiin suhteisiin, rakkauteen ultimaattisesti. Niinpä totuus jää tavallaan kakkoseksi tärkeysjärjestyksessä siinä, miten ihmisiä kohtaan on käyttäytynyt. Omasta 'totuudesta' on mahdollista antaa tilapäisesti periksi silloin, kun saavutetaan yhteistyön sujuvuutta tai rakkautta, mutta ei millä tahansa moraalisella hinnalla. Totuus on hyvä pyrkimyksenä, mutta pyhitettynä, ehkä liian kova toteamus muille, varsinkin jos rakkaus siitä kärsii. Totuus haastaa uhrautumaan, jotain sellaista tärkeää elämässä, jossa ihminen saattaisi olla sosiaalisesti parempi. Mutta kun totuus ja rakkaus asetetaan pariksi, ymmärretään, että kumpikin on voimallisia vain yhdessä. Joku voisi kutsua tätä kristilliseksi ateismiksi.

Alun jälkeen on valotettava käsitteitä mytologioista ja niiden muodostamista maailmoista. Se mitä olemme ihmisinä ei lopulta ehkä perustu viimeiseen ontologiseen, perustavaan todellisuuteen asioista. Metafysiikka ja uskomukset ovat tärkeitä, kun viestitään vertaisten kanssa, ja jaetaan sama kulttuurinen maisema keskusteluissa. Kuitenkin ei-tieteelliset merkitysten maailmat, kuten mytologiat liittyvät sellaiseen todellisuuteen, josta emme lopulta voi sanoa yhtään mitään varmaa. Raamattu on yksi tällainen mytologia. Eli sellainen asioiden maailma, jota emme voi tieteellisesti perustella. Lopulta mytologia, joka väittää jotain perustavaa metafysiikkana häviää ihmisten väliltä ja niiden tunnesisällöt ja siteet tulevat merkityksellisisiksi.  Ihmisten väliset suhteet, siihen mitä ultimaattisesti rakkaus toisia kohtaan osoittaa. Olemme oman metafysiikkamme vankeja, mutta kantaako metafysiikka ihmisten keskellä välittämistä ja rakkautta, on oleellisempi kysymys, ei se kuka oli lopulta tismalleen oikeassa. Tämä on tällainen yksi näkemys, kurjempiakin todellisuuden näkemyksiä on, jossa edes rakkaus ei merkitse mitään, koska kaikki palautuu kuolemassa nollaan. Tavallaan totta, mutta ajassa meidän olemuksellamme temproaalisena on merkitystä, jokaisella rakkauden teolla on ajallinen merkitys, vaikka kaikki olisi lopulta merkityksetöntä universumin kuollessa. Jotkut pitävät rakkautta ikuisena. Sen muuttava voima yksilössä on jotain, joka muistetaan koko elämän ajan – ikään kuin ikuisesti. Tietoinen kokemus on kuitenkin se mikä ratkaisee sen millaiset uskomukset ja niistä johdetun käsityksemme perimmäisestä järjestyksestä maailmassa muodostamme, joka kuitenkin palautuu siihen miten olemme muiden ihmisten ja luonnonjärjestyksen kanssa.

Tavallaan tarkoitin pohjimmaisesti, että tietoista kokemusta määrittää metafysiikka, uskomukset, jotka transsendenttisesti ylittävät materiaalisen maailman, kuten käsitykset jumalasta, tuonpuoleisuudesta, yliluonnollisesta tai vaikkapa ateistisesta, harvemmin ideologisista uskomuksista, maailmankaikkeuden määreenä. Koko sisäinen fenomenaalinen kokemuksemme on toisella tasolla kuin materia, mitä perustavana tasolla ihmisinä olemme ja mitä ympäristössä voimme havaita.

Tämä metafysiikka kuitenkin palautuu ihmisten välisiin liikkeeseen, tunnelmiin ja vaikutuksiiin. Tässä tulen rakkauteen, metafysiikka ihmisten toimintana palautuu lopulta ultimaattisesti rakkauteen. Siihen millainen olen toisille ihmisille, vaikka olisinkin metafyysisesti hyvin korkealla tiedossani. Metafysiikka taasen on pettävää, ja siinä on vaikea perustella tietojaan järkevästi tai ainakin kaikki perustelut tuntuvat lähes yhtä hyviltä tai muodostavat oman kulttuurisen uskomusten piirin jatkumoja. 

Tullaan siihen mitä jo looginen empirismi kosketti tietoteorinana viime vuosisadan alussa. Sitä kutsuttiin myös Wienin piiriksi. Siis sellaisena arviointina, missä pyrimme määrittämään, miten voimme hankkia tietoa maailmassa. Metafysiikka on vaikea laji saada tietoa ja käyttäytyä niin, että sillä tiedolla saavuttaisimme muuta kuin kulttuurista yhdenmukaista toimintaa. Tiede on kiistellyt loogisesta empirismistä, joka teki jaon tieteen ja metafysiikan välillä jyrkästi. Perustavalla tasolla, meidän on huomattava, että tieteellinen metodi, varmennettu tieto, ja sen sijaan mytologiset käsitykset jumalana, joidenkin mukaan ilmoitus’tietona’ tai vaikkapa myöskin ateistisina uskomuksina, ovat erilaisia ja keskustelevat tiedon olemuksesta eritavoin. Samoin ne suhtautuvat rakkauteen maailmassa eritavoin. Kumpi suhtautuminen on oikeassa? Tieteellinen metodi ja materialismi kiertää koko kysymyksen rakkaudesta ja ideologiat metafysiikkana kompastuu omiin saappaisiin, ovat enemmän rakkautta kuin tietoa, että se ohittaa jo kerrottuna reaalisen todellisuuden. Rakkaus on kuitenkin monelle totta ja oikeaa, miten tehdä rakkaudesta myös tietoon liittyvästi hyödyllistä?

Pragmaattisesti se mikä toimii maailmassa on tietoa ja sen kanssa pystyy navigoimaan maailmassa. Metafysiikka on enemmänkin kulttuurista navigointia, kuin pitävää tietoa todellisuuden ohjaavuudesta. Jos rakkaus on kompassi, jota käytämme suunnistamisessa maailmassamme, täytyy meidän virittää se vastaamaan tiedon askeleita maailmassa. Tämän voimme tehdä kun näemme rakkauden perustavana ominaisuutena ihmisten välillä, johon tieto ja perimmäiset kysymykset ohjavat. Kuitenkin kaikki tieto, metafyysinenkin, on tämän universumin lainalaisuuksien deterministisen järjestyksen asteittaista, kerroksittonutta tuntemista, vaikka emme voi olla varmoja tiedon paikkansa pitävyydestä. Fiktiokin voi osoittaa rakenteita, mutta tavallaan sen semantiikka palautuu fyysisyyteen, siihen että oikeasti minun suhteellani toisiin on suurempi merkitys, kuin sen rakenteita opettavalla fiktiivisellä semantiikalla. Looginen empirismi etsi vielä tiedon ominaisuutta, metafysiikalla ja fiktiolla voi rikastaa olemusta. Tätä on myös tietomme jumalasta tai sisäisestä totuudesta moraalisena kompassina. Sen opetus on lopulta fyysinen, ja palautuu ultimaattisesti keskinäiseen rakkauteen. 

Minusta ateistisesti kaikki palautuu yksilöön, vaikka tietoisuuskin ulottuu ulkopuolelle. Tätä kuitenkin lohdullisesti määrittää toteamus, että metafysiikka, jolla elämäämme rikastamme, palautuu fyysisyyteen, ihmisten välillä oleviin suhteisiin ja ultimaattisesti rakkauteen.

Edit:25.11. selkeytetty loogista empirismiä ja lisätty johdantoja kappaleisiin

Jutustelua Miesten aggressiosta.

Okei, niin elikkä, silleen, että kuin miehillä arvostetaan sellasta toimijuutta ja tietyssä määrin, sellaista aggressiivisuutta, että ne niin kuin hallitsee tai tavoittelee asioi. Lapsil se näkyy tai pojilla esimerkiksi semmosena fyysisenä aggressiivisuutena tai verbaalisena aggressiivisena humorina. Mutta sit aikuisille se näkyy semmosena, että tavoittelee erilaisia asioi niin kuin varallisuutta tai hienoa taloa tai autoa tai venettä. Se aggressiivisuus näkyy aikuisella semmosena kilpailuna, että aikuisil ei enää suvaita sellasta niin kuin suoraan aggressio, mutta niin kuin jotenkin teinien maailmassa on ihan tavallista semmoinen suora aggressiivisuus peleissä. 

Joo, ja sitten tämä aggressio näkyy parisuhteessa, tietyllä tavalla voimakkaana toimijuuten korostumisena miehellä. Tavallaan se, että se heijastuu moniin parisuhteen asioihin. Jos tällaista toimijuutta ei opetella lapsena aggressiivisuuden kautta, niin sitä voi olla vaikea saavuttaa myöskään aikuisuudessa, koska silloin ei ole omaksunut semmos välttämättä riittävä miehiltä odotettava aggressiivisuutta tai oman asiansa ajamista. Miten kauniisti sanotaan, sanotaan sitä, että niin kuin pärjäis yhteiskunnassa ja yhteiskunnassa pärjätäkseen tarvitaan tietty määrä aggressiivisuutta. Naiset myös helpolla pitää sitä miehellä sitä aggressiivisuutta semmosena moraalisena selkärankana, että ne on jämeriä tai miehiä, että niillä on jotain periaatteita mitä ne puolustaa. 

Sillä aggressiivisuudella tavallaan puolustetaan omaa toimijuutta, mutta eri ikäisenä ja kehitysvaiheissa sekä parisuhteissa tämä kanavoituu kovin erilaisesti. Miehiltä vaaditaan tätä, mutta sitä on vaikea tunnustaa ja kanavoida nykyisessä yhteiskunnassa, jossa naisten asema on jotenkin sellainen, että se määrittelee pitkälle miestenkin asemaa. Naiset usein yksin päättää parisuhteistaan, evolutiivisen paineen sanelemina, joissa miehet ovat yliedustettuja tai laajemminkin he päättävät siitä, millaiseen asemaan he tietyt miehet asettaa. Niin kuin omalla toiminnallaan he ovat yhtenäisempiä kuin miehet, joilla on vain aggressiivisuus, mutta vähemmän yhteistyökykyä ja kulttuurin lukemista. Tietty antisosiaalinen agenda kuuluu tähän agressiivisuuteen ja se on monesti vaikea sovittaa yhteen yhä smoothimmassa yhteiskunnassa, jossa yhteistyö ja viestintä on yhä tiiviimpää.

Narsismi on korostunutta aggressiota. Se on systemaattisempaa ja kokonaisvaltaisempaa sekä suunnitelmisempaa toisten näkemistä välineenä kuin aggressiivisuus. Narsismi on epäsuoraa aggressiivisuutta ja sen alalaji. Sosiaalinen media on täynnä usein narsistista aggressiota. Se on piikittelevää ja tietyt asemat ja asenteet pitävää, sen sijaan että siinä pyrittäisiin edes yhdessä ymmärtämään asiasta enemmän. Aggressiivisuus näkyy siinä että jatkuvasti tarkkaillaan valta-asemia. Ja se tekee keskustelusta epädemokraattista ja ahdistavaa useimmille. 

Aggressiivisuutta kanavoituu laajasti yhteiskunnassa. Huumorin varjolla työpaikalla vitsailu ja piikittely tai sosiaalinen peli ovat nykyisen miesten aggression suurimpia ilmentymiä. Miehet ovat ongelmissa, vuosisatoja ja tuhansia vuosia kestäneestä roolistaan yhteiskunnassa. Luolamiehen perhettä ja yhteisöä koossapitävää voimaa ei kanavoida enää niin. Monet ovat muuntuneita aggression muotoja. Se on peiteltyä, koska suora aggressio nähdään aikuisten maailmassa alkukantaisena. Aggressiivisuudella on valtaa kanavoituneena hälyttävän paljon yhteiskunnassa.

Liian altruistinen suhtautuminen ympäristöön tekee ihmisestä helposti hyväksikäytettävän. Tällainen ihminen ei tunnista rajojaan ja tiedosta, kun niiden yli kävellään. Tietty määrä kanavoitua aggressiota saattaa olla hyödyksi, mutta toivoisi sitä että keskustelijoille ja vuorovaikutuksessa oleville henkilöille jätettäisiin tilaa ja suhtauduttaisiin heihin yhdenvertaisesti. 

Demokratiassa pyritään jättämään tila toisten mielipiteiden ilmaisulle ja otetaan opiksi toisilta. Hierarkiseen järjestelmään fiilis on aivan eri. Siinä totuudella ei ole väliä, vaan joidenkin päälliköiden eturyhmiin kohdistuvalla todellisuudella. Mutta demokratiassa totuus nousee tärkeäksi, nimenomaan yhdenvertaisuutena ja tilana, jonka jokainen päättäjä jättää yleisölleen ei-aggressiivisena käyttäytymisenä sananvapaudessa, jossa on oikeudet toimia ja vaikuttaa. Ei-aggressiivisuus on sosiaalisen käyttäymisen opettamana laajasti kannatettavaa.

Keskustelu käytiin filosofi Jarkko Niemelän kanssa.