Voimmeko tietää että kaikki ei ole ennalta määrättyä?

Fysikan valossa näyttää todennäköiseltä, että emme, ja uskonnolliset jumaltarut kaikkitietävästä ovat kertoneet samaa. Tämä saattaa järkyttää joitain, mutta asialle on hyvät perustelut puolesta ja vastaan. Lue pidempi katsaus aiheesta alta. Intiassa syntynyt hindulaisuus on jo vuosituhansia tuntenut kaikkein syvällisempiä ajatuksia universumista. Heidän filosofiassaan Brahman edustaa metafysiikkaa maailman ultimaattisesta todellisuudesta, joka on muuttumaton ja pysyvä. Kaikki elämä lähtee Brahmasta ja palaa kuollessaan Brahmaan. Tätä ajatusta monet muut uskonnot kopioineet omilla jumaltaruillaan. 

Nykyisin jumalista Brahma on sivuroolissa hindulaisuuden palvonta kohteista, mutta se kertoo tarinaa siitä, että jo kauan aikaa sitten ymmärrettiin se, mitä maailman luonteesta on myös uudella ajalla teorisoitu. Kvanttimekaniikan tullessa julki 1930-luvulla, löydettiin monet hiukkasten hämmästyttävät ominaisuudet. Hiljattain on havaittu kokeissa temporalisuuden rikko, jossa järjestys menneestä tulevaan voidaan ohittaa, ja kääntää kvanttimekaniikan kokeissa päinvastaiseksi. 

Ajan luonne saa aivan uuden käsityksen kvanttimekaniikan myötä, verrattuna klassiseen maailmaan. Metafyysinen Brahman metafysiikan opetus ajattomuudesta ja ikuisesta luonteesta saa merkityksen kun tarkastelemme fysiikkaa syvällisesti. Tule mukaan lukijamatkalle fysiikan maailmaan!

***

Artikkelini käsittelee lähinnä teoreettista fysiikkaa. Käsitykseni mitä minulla on fysiikasta perustuvat sen filosofiseen ulottuvuuteen. Tutkin fysiikkaa populaari filosofian ja maailmankatsomukseni pohjalta sekä kiinnostuksesta todellisuuden luonteeseen. Teoreettinen fysiikka on vain osaltaan vahvistettua ja tämäkin kirjoitus kuvaa persoonallista ajattelua filosofisen näkökulmien kautta. Etsi perusteluja omalle maailman tulkinnallesi. Tämä on tällainen lähtölaukaus ajattelulle.

Aika blokkina ja valinta suunnistamisena, mitä ne on?

Kun ajatellaan aikaa, niin Einsteinin luoma yleinen suhteellisuusteoria jo määrittää sen, että se, jos katsomme planeetaltamme toista tähteä, näemme menneisyyteen. Voidaan ajatella, että jokainen piste avaruudessa on ajan suhteen tarkkailijan asemasta etulyöntiasemassa, nyt hetkessä, ja kaikki mikä on kauempana siitä näkee sen pisteen menneisyyteen, koska informaatio etenee valonnopeudella.

Asia monipuolistuu katsomalla avaruusmatkaajaa, joka lähtee planeetalta liikkeelle johonkin suuntaan, elää itseasiassa lähtöpaikkaansa nähden tulevaisuudessa, koska avaruusmatkan nopeus hidastaa aikaa. Silloin kun hän palaa koti planeetalle, hänen aikansa on kulunut hitaammin kuin muiden. Tämä ei poista edellistä näkemystä, että jokainen piste avaruudessa on ajan suhteen edistyksellinen, johon vertautuu kaikki muut pisteet. Aika kuluu suhteessa toisiin avaruuden pisteisiin. On kuitenkin näkemyksiä, missä suhteellisuusteoriassakin voidaan katsoa tulevaisuuteen. Onkin selvitettävä, onko aika dimensio, jana tapahtumia tai tiimalasissa hiekkaa kasaava virta?

Valintamme täällä maailmassa, eivät ole reaalisia, muutosta tekeviä, vaan me ikään kuin uimme ajan ja paikan 4D-informaatio virrassa. Einsteinin suhteellisuusteorian mukaan, elämme block-universumissa, ja kaikki mahdollisuudet suunnistaa universumin todellisuutessa on jo määräytynyt etukäteen. Ihminen laajemmin ‘valintoina’ edustaa eräänlaista kaarnalaivaa todellisuuden laineilla, jossa hän asettuu positioon suhteessa aikaan ja materiaan. Tätä näkemystä ei ole ihan helppo ymmärtää, mutta kerron lisää.

Jos olisin syntynyt sokeana, eläisin todella erilaisen elämän, navigoisin ja suunnistaisin eritavoin. Tämä tulevaisuus olisi kuitenkin block-universumin mukaan jo olemassa, ja minun tulevaisuuteni sokeana olisi määräytynyt. Valinta on illuusio, jatkumo kvanttimekaanisia, nesteen virtausten tapaan, äärettömiä tapahtumia, kuten kvanttimekaaninen Hilbertin avaruus. Elämämme on kuin tuo pisara nestettä, se liittyy ajan ikuiseen virtaan. Tälle näkemykselle maailmassa saa vahvistusta erityisesti Ligquid Neural Network:ien menestyminen todellisuuden mallintamisessa. Nämä kuvaavat todellisuutta ikäänkuin nesteiden äärettöminä, ei-diskriittisinä virtauksina.

Jos edellinen meni yli hilseen, niin palataan perusasioihin. Aika kuluu joko niin kuin tiimalasin hiekka, jyvänen kerrallaan ja elämme nyt hetkessä, tai se on yhtä suurta jatkumoa, jossa menneisyys ja tulevaisuus ovat läsnä. Suhteellisuusteoriassa aika on vain yksi dimensio, ulottuvuus, jossa aikaa voidaan kelata eteenpäin tai taaksepäin. Minä vaan ilmenemisessä asetun tähän virtaan, tietynlaisella elämänkaarella, riippuen siitä millaisena synnyin, sokeana vai näkevänä. Minulla on tietynlainen 4D-trajektio, joka on ollut jo mahdollisuuksina olemassa, ennen syntymääni. Nyt syntymäni käyttää tietynlaisen todellisuuden ilmenemisen hyväksi universumissa. Tästä seuraa se, että Everettiläinen kvanttimekaniikan tulkinta siitä, että universumi haarautuu aina valinnassa, on väärin. Samoin Kööpenhaminalainen tulkinta. Siinä kvanttitila romahtaa. Molemmat teoriat ovat vääriä, koska ne eivät ymmärrä aikaa, eikä valinnan olemattomuutta. Minusta vaikuttaa että äärettömien nesteiden virtauksilla, kuvataan todellisuutta parhaiten kvanttimekaanista avaruutta, johon klassinen maailma perustuu.

Ajan luonne on trajektio tietylle kappaleelle tai asialle, aivoille, planeetan kiertoradalle, sillä ei ole valintamahdollisuutta, muuta kuin asettua todellisen ajan ja materian virtaan, jossa kaikki mahdollisuudet on nähty ja koettu jo valmiiksi universumin luonteessa. Minä asetun ilman vapaata tahtoa, johonkin universumin äärettömästä aika mahdollisuuksista ja aikajanasta, ja teen olevaksi sen tulevaisuuden, johon kuulun. Tässä ei ole ristiriitaa menneisyyden, nykyisyyden, eikä tulevaisuuden välillä ja se osoittaa että kvanttimekaaniset teoriat ovat vajaita kuvaamaan todellisuutta. Kaikissa niissä nähdään, että ihmisen toimijuus on valitseva, vaikka kyse todennäköisesti on jatkuvasta virrasta, johon minun olemukseni vaan asettuu osaksi informaation kulkua. 

Kvanttimekaniikan Everettiläinen tulkinta antaa ymmärtää, että kun olemme tehneet kvanttimekaanisen valinnan, niin universumi haarautuu, mutta aktiivisena universumissa on vain valintamme, jossa olemme läsnä. Vähän tämän suuntaisesti näen itsekin, vaan en ole varma ‘valitsemmeko’ ollenkaan? Jos virtaukset kuvaavatikin todellisuutta parhaiten? Jos nämä rinnakkaistodellisuudet universumissa ovatkin vain kuin suurta kellon koneistoa, joka muuttaa asemaansa aina kun jotain siihen ‘ilmaantuu’. Ja vieläpä niin että suunnistamisemme täällä ovat todellisuudessa samanlaista kuin virtausten yhteneväistyvissä puroissa. Niissä ei ole portaita, vaan aaltofunktio on olemukseltaan ääretön ja vuorovaikuttaa äärettömän tarkasti. Energia ja informaatio ei häviä, se vaan muuttaa muotoaan.

Jos jokin universumissa on saanut alkunsa, se johtaa suhteellisuus teoreettisesti tietynlaiseen kellokoneiston viritykseen, joka johtaa tilaa, aikaa ja materiaa tiettyyn menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden projektioon ja trajektioon, joka ulottuu ajattomasti menneisyydestä tulevaisuuteen. Kyseessä on block–universumi. Olemme ehkä ihmisinä kuin planeetat kiertoradoillaan ja tietoisuutemme monimutkaisuudessa silti mekaanisia, ilman todellista valintaa.

Sattuma antaisi mahdollisuuden ajankin kulua tässä ja nyt, mutta onko sattumaa olemassa?

On myös toisenlaista näkemystä ajan suhteen. Lomittuminen, joka kuvaa kosketuksissa olleiden hiukkasten jakamaa välitöntä avaruutta, on sataprosenttisesti ajaton ja ei-informaatiota siirtävä todellisuus, jota vain muiden hiukkasten vuorovaikutukset voisivat häiritä. Kyse lomittumisen vaikutuksissa ei ole satunnaisuudesta, vaan sataprosenttisesta deterministisyydestä. Sattumaa ei universumissa ole kvanttitasolla. Mutta asialla on toinen käänne. Kun sen rajapinta vaikuttaa kvanttimekaanisen ilmiön kanssa klassiseen maailmaan, jossa me ihmiset vuorovaikutamme, silloin syntyy satunnaisuutta. Tähän viittaa erityinen “Born rule”, Bornin sääntö.

Satunnaisuus ei tue block-universumin alkuperäistä ajatusta, ja on ehdotonta mekaanisuutta ja ajattomuutta vastaan argumentoiva asia. Koska satunnaisuus kertoisi siitä, että ajalla olisi tietty nyt hetki tämän hetken ilmenevien satunnaisuuksien kautta ja agenttius, valinta tässä satunnaisuudessa. Tämän mukaan olisi todennäköistä, että pyrkisimme jatkuvasti voittamaan satunnaisen entropian ajassa ja eläisimme nyt hetkessä. Se vastaisi arki intuitiota. Tämä selittyisi sillä, että satunnaisuus toisi tietyn palautumattomuuden aikajanaan (non-reducibility). Samalla se sotkee ääretöntä determinismiä. Sitä on vaikea selittää pois. Tämähän oli ilmeisesti Albert Einsteinin ajatus. “Jumala ei heitä arpaa”. Joka sittemmin on saanut vastakkaista tukea kvanttimekaniikan taholta. En tiedä kuinka vahvoilla olen siten ajatuksissani block-universumista, ja ajatukseni on kovasti keskeneräinen. 

Satunnaisuus voi liittyä myös “Growing-block-universum” teoriaan joka ikään kuin yhdistää vanhan Eisteiniläisen ajatuksen 'blokista', mutta näkee sen kuitenkin tulevaisuuteen kasvavana. Ikään kuin tulevaisuus ei olisi määräytynyttä ja satunnaisuus kertoisi siitä, että valitsemme ajassa kohti tulevaisuutta, satunnaisuuden entropiaa vastustavasti. Menneisyys ja nykyisyys olisi määräytynyttä, mutta tulevaisuus avoin. Tälle teorialle on meidän arkikokemuksella ajan kulusta vahva perusta.

Tavallaan satunnaisuus onkin suurin mysteeri, joka liittyy Einsteinin suhteellisuusteorian ja kvantti teorioiden eroon. Toinen ennustaa ääretöntä trajektiota ja toinen puhuu satunnaisuudesta maailmoiden välillä, mutta joka ei välttämättä ole kuitenkaan muuta kuin tilastollinen stochastinen ‘quantum jump’ – hyppäys partikkelina aaltofunktion suhteen, johonkin paikkaan avaruudessa, silti 'alkuperäisen' aaltofunktion pysyen samana. Tämä ehkä selittää sitä, että kyseessä ei ole ‘todellinen’ satunnaisuus, vaan aaltofunktion stochastista satunnaisuutta jäljittelevä ilmiö. Kvanttimekaniikassa esimerkiksi elektronien kiertoradoilla on eri diskreettejä tiloja. Nämä kertovat jotain klassisen maailman ja kvanttitilojen vaikuttavista portaista, mutta voi olla että nämä ovat täysin liukuvia tapahtumia kvanttimekaanisessa avaruudessa, ei-diskreettejä ja kuin nesteen virtausta.

Jos klassinen maailmamme on todella heijastumaa kvantti avaruudesta ja sen aaltofunktiosta, silloin se on määräävä ja klassisesti havaitut satunnaisuudet vain heijastumia. Jos otammekin maailmamme lähtökohdaksi kvanttimekaanisen aaltofunktion, satunnaisuutta ei välttämättä klassisessa maailmassakaan ole, vain meille ilmenevässä klassisessa maailmassa se ilmenee niin, koska emme tiedä taustalla olevaa todellisuutta, algoritmia joka ohjelmoi tietyn hiukkasen ilmenemisen. Tämä ikään kuin näyttäytyy meille satunnaisuutena, mutta sitä ohjaa äärettömän tarkka aaltofunktio. Tässä skenaariossa kvanttimaailma on määräävä.

Satunnaisuuden voi selittää sillä, että viestin tulkitsijalla ei ole kuvaa viestin lähettäjän soveltamasta algoritmista, tai sosiologisesti valta-asemasta. Satunnaiselta näyttävä viesti, saattaa olla vallan väline tai algoritminen tuotos, jostain perustavammasta realmista, todellisuudesta tai vallasta. Siksi ihmisestä näyttää siltä, että hän suunnistaa satunnaisuudessa, vaikka kvanttimekaaninen todellisuus on vain yksittäisten hiukkasten kohdalla satunnainen, mutta todellisuudessa statistisesti se noudattaa lainalaisuuksia. Lopulta kaikki voi ollakin vain kvanttimaailman virtaa, johon klassinen maailma osottautuu vain projektiona.

Vahva oletukseni tekstin alussa oli, että kaikki aika on koettu ja koeteltu kvanttiavaruuden pohjalta. Me täällä klassisessa maailmassa ihmettelemme sen satunnaisuutta, vaikka kvanttimaailma deterministisenä käyttää siinä valtaa meihin, ja lopulta ohjaa meidät trajektioihin. Hilbertin avaruus on ääretön ja aaltofunktion luonne ei ole diskreetti, muuta kuin meille näyttäytyvänä klassisen maailman mittauksen takia. En tiedä, mutta käyn tämän selitysmallin läpi, ennen kuin siirryn seuraaviin.

En tiedä onko näkökulmani miten kestävä elämän synnyn ja arkikäsityksen kanssa ajan kulumisesta. Näitä voidaan kuitenkin ymmärtää, kun ajattelemme että vaikka kvanttimaailmassa kaikki hiukkasten liikkeet ovat täydellisiä ja symmetrisiä, klassisessa maailmassa tämän määräävän kvanttimaailman todellisuus heijastuu, pienenä kohinana, joka tasoittuu stochastisesti, vertautuen sattumana edellisiin partikkeleihin.

Onkin lähes filosofinen kysymys, onko kyseessä enemmän siis hyppy siirryttäessä klassiseen maailmaan kvantti-maailmasta kuin aito satunnaisuus näiden välillä? Mielestäni tämä kysymys on avain asemassa siinä, miten näkökohdat block-universumista näyttävät todelta. Kvanttimaailma saattaa olla pysyvä ja ajaton blokki, josta synnymme ja kuolemme, kuten Brahman Intiassa sen hahmottelee. Ateistina voisin todeta vastahakoisestikin, että ikuisuus on tavallaan olemassa.

Nämä kaikki ovat klassisen maailman tulkintoja, oletetusta kvanttimaailman virtaavista ominaisuuksista. Käsitysiäni olen ammentanut ja paljon syvällisemmin siitä teorisoi artikkeli: Quantum discreteness is an illusion.

Mitä joudumme hyväksymään, jos näemme ennalta määräytymisen?

Ajatukseni edellyttää erityistä superdetermismiä ja sen myötä näkemystä, jossa hiukkasilla on piilotettuja muuttujia (hidden variables). Tälläista ei välttämättä ole olemassa. Asiaa ei voida helposti loppuun sanotusti varmistaa. Tiedän että se on enemmän näkemys, kuin teoreettista tukea saava selitys.

Siihen juontava perusajatus on se, että elämässämme emme paljolta pysty havaitsemaan vapaata tahtoa. Se saattaisi kieliä siitä, että ei ole todellista aitoa sattumaa, eikä valintaa, vaan tosiaan navigoimme äärettömässä kvanttimeren, spin-verkoston aalloilla. Vapaan tahdon ja tietoisuuden suhteen teoriaa jatkaa artikkeli: Hierarchical consciousness: the Nested Observer Windows model

Kuolemanrajakokemuksessa saatamme nähdä kuinka aivot tuottavat valtavan rikkaan todellisuuden. Ehkä tämä kertoo kvanttimekaanisesta ajattomasta luonteesta ja Brahman tarinaa.

Näyttää siltä että universumimme luonteessa on syitä uskoa ennalta määrätyvyyteen, ja tätä ei poista se että olisi jumala. Kaikkitietävä jumala on myös vapaan tahdon poistava, mikään ei olisi hänelle tietämätöntä, vaan kaikki suunnat ja navigoinnit elämässä olisivat hänen tiedossa.

Kuitenkin monet teoriat yhtyvät arkikokemukseemme kuluvasta ajasta, satunnaisuudesta ja sen tuomasta valinnasta. En ole vielä kovin vakuuttunut asiasta suuntaan tai toiseen. Tarvitsen lisäaikaa. Mutta Jos Einstein osoittautuu edelleen tämänkin ajan koettelujen myötä oikeaksi, Brahman on todellista viisautta hindulaisuudessa muuttumattomuudesta universumin realmissa. Saman voi ajatella puhtaasti ateistisesti, naturalistisen filosofisesti – ikuisuus on.

Lähteet ja lisää katsottavaa:

Does Superdeterminism save Quantum Mechanics? Or does it kill free will and destroy science?
https://www.youtube.com/watch?v=ytyjgIyegDI

SuperDeterminism Might be Real, But You Shouldn't Believe it! @SabineHossenfelder Rebuts!

https://www.youtube.com/watch?v=tzPqOS8HC8o

Can Quantum Physics Explain Consciousness After All?

https://www.youtube.com/watch?v=iX7kOrYRoSU

Time & Mind: Was Einstein Wrong About Time? Day 1 (Essentia Foundation)

https://www.youtube.com/watch?v=2Bnktj5_o6M

Going Beyond Einstein: Linking Time And Consciousness. Day 2 (Essentia foundation)

https://www.youtube.com/watch?v=atKCgbAOPhQ

Miksi hyvän ja pahan valtaa tulisi välttää?

Juuri syntynyt vauva on ensimmäisestä itkustaan lähtien ilmaissut pahan. Hyvä ilmenee tyytyväisyytenä ja jokelteluna, se että hänen tarpeisiinsa vastataan – pahan hän ilmaisee itkulla ja hälyttämällä ympäristön auttamaan häntä. Hyvä ja paha on koodattu mieleen, jo vauvan tarpeista lähtien.

Miksi sitten hyvästä ja pahasta on syytä keskustella sen nojalla, että tunteena se voi olla myös harhaanjohtava? Siihen tarvitsen paljon tekstiä ja katsauksen niin psykologiaan, kulttuuriin, kuin tietoisuuteen ja filosofiaan sekä viittauksia uskontoon ja salaseuroihinkin. Mennään matkaa ensiksi ihmisen elämässä eteenpäin. 

Kasvun vuosissa ihmisen psyyke muuttuu nuoruudessa tarpeiden kohteina olemisesta tasapainoisempaan vastuuseen muista ja kulttuuriseen hyvään ja pahaan. Myös tunnekirjo kasvaa, oppimisen myötä muilta perheenjäseniltä. On iloa, surua, ahdistusta, pelkoa, nautinnollisuutta. Nämä tunteet pelkistyvät kahteen polarisaatioon, ääripäähän tai harmaalle viivalle tunteissa – hyvään ja pahaan.

Aikuinen ajatelee jo yhteisön etua. Miten olla osa yhteisöä, miten kasvaa sisälle vuorovaikutukseen muiden kanssa? Tähän kuuluu koko kirjo emootioita, joilla toimintaa ohjataan. Myöhemmin tulevat vastuunkannon kysymykset ja muodostetaan hyvästä ja pahasta omia tarpeita tukeva ympäristö, jossa valmistaudutaan aikuisuuteen. Vuorovaikutuksessa on mahdollista tyydyttää omia tarpeita ja toisaalta tukea yhteisöä ja sen yksilöitä omien voimavarojen mukaan. Hyvä ja paha kulkee emootioden mukana ja ilmaisee perustunteita.

Rakennanko minä hyvää? Se määrittyy vastuullisuuden ja sen tason toteuttamisen onnistumisen tuloksena Kyse on kasvamisesta vastuuseen. Hyvä ja paha opettavat eri ikäisiä eri tavoin ja erilaisin sosiaalisten toimintojen kautta. Se on opettavaa dualistista, ääripäiden taistelua, jota elokuvat ja kirjallisuus on täynnä. Kuitenkaan kyse ei varsinaisesti ole ultimaattisesti Hyvästä ja Pahasta, jonka ihmisinä käsitämme, vaan tämä on väline opettaa meille rakennetta, struktuuria maailmasta, jossa sitten ainoastaan suunnistamme persoonallisesti määräytyvän hyvän ja pahan avulla. Kirjallisuus ja media kertovat asioita, joita meidän on tuomittava ja suhtauduttava kulttuurissa ennalta määrätyin tavoin. Tämä opettaa meille järjestystä, mekanismeja, dynaamisia vaikutuksia – siis struktuuria maailmasta. Tunteissa hyvä ja paha on sen sijaan jokaisen itsensä sisällä. 

Voidaan katsoa liikennevalojen esimerkki. Kuinka moni rikkoo liikennesääntöjä ja kävelee punaisilla, jos ketään ei ole näkemässä? Ultimaattinen hyvä ja paha liikennevalojen noudattamisessa ei ole niin moraalisesti tarkkaa, vaan niiden noudattamiseen sovellettavissa poikkeuksia. Liikennevalot ovat struktuuri, järjestäytyneisyys joka määrää. Niiden hyvässä ja pahassa noudattamisesta ja valinnoista, tekee tilanteen mukaan liikenteessä liikkuja. Ulkopuolinen voisi sanoa että on paha rikkoa liikennesääntöjä, mutta itse toimija tietää, että on tapauksia, joissa liikennesääntöjä voi tai saa rikkoa. Struktuurin noudattamista määritellään oman hyvän ja pahan ilmenemisen kautta. Tätä valotan kirjoitukseni loppupuolella.  

Hyvä ja paha julkituotuna on aina jonkun toisen ilmausta siitä struktuurista, järjestyksestä, jossa meidän tulisi valita oikeat asiat. Tämän julkituova henkilö tahtoo tällä kontrolloida valintojasi, ja saada näkemään itsesi samoilla asioilla hyvän ja pahan kuin hän itse. Joskus kuitenkin oikea tarkoittaa hyvän ja pahan välimaastoa, harmaata aluetta. Tällöin suunnistetaan struktuurissa, mutta valitaan persoonallisesti ne valinnat, jotka vastaavat oman käsityksen mukaisia hyvän ja pahan valintoja. Jotkut emootioista saattavat olla ristiriitaisia, eikä valintaa voi suoranaisesti läheskään aina tehdä näiden välillä.

Hyvä ja paha sanottuna edustaa aina jonkun toisen toimijuutta, ja yleensä vain yhteisön rajoja ja arvomaailmaailmoja. Oma toimijuus saattaa toimia tätä äärimmäistä hyvän ja pahan dualismia vastaan, tuntemalla nimenomaan rakenteet ja sen dynamiikat paremmin. Kukaan joka kuuluu yhteisöön ei halua rikkoa sen hyvä-paha-normeja vastaan, mutta monet valitsevat rakenteessa omakohtaisen suunnistamisen. 

Hyvä ja paha osoittaa position vallassa jokaiselle yksilölle

Frank Martelan mukaan, ihmiskunnan keskeisintä kamppailua ei käydä hyvän ja pahan välillä. Se käydään kontrolloidun ja pidäkkeettömän vallan välillä. Hyvän ja pahan tunteen on syvimmiltä luonteeltaan kontrollia meidän oikeuksistamme vapaana toimijana. Samalla hyvällä ja pahalla säädellään valtaa, joka muuten pidäkkeettömästi pääsisi valloilleen ja särkisi struktuurin. 

Demokratia on yksi tällaisen vapaan toimijuuden ydin-ajatus ja rakenne, jossa äänestetään kansana kunkin positiosta vallan kahvassa. Hyvä ja paha määrittelee sen, ettei kukaan särje struktuuria ja myöntää valtaa vain vastuullisille. Vastustelemme valtamme rajoittamista sekä vastustamme pidäkkeetöntä valtaa, tässä on kotiinpäin vetämisen ja kaikkien yhteisen toiminnan ristiriita. 

Tätä keskustelua foorumit pursuavat. Tässä keskustelussa syntyvät aatteet demokratiasta, eivät filosofin kammioissa. Siellä käydään keskusteluja oikeasta ja väärästä, itseasiassa yhteisöllisen kulttuurisen vallan hyvästä ja pahasta ja se osoittaa kunkin yksilön arvostuksen ja position vallan kartalla. Tähän oikean ja väärän olemukseen meissä haluankin seuraavaksi tutkistella.

Olemme saavuttaneet ensimmäisen määräpisteen hyvän ja pahan määritelmälle. Tuntuuko että pysyit kärryillä ajatuksessa? On tärkeää huomata että hyvä ei välttämättä ole hyvää ja paha pahaa. Nämä opettavat rakennetta, struktuuria, jossa jokainen voi yksilönä suunnistaa hyvässä ja pahassa juuri niin katsomallaan tavalla.

Oikea ja väärä viitoittamassa tietä hyvälle ja pahalle.

Hyvässä ja pahassa on myös osaltaa kyse oikeasta ja väärästä sekä totuudesta ja valheesta. Näiden tekijöiden osalta me ihmisinä ajattelemme usein puolustavan ensinnäkin oikeaa ja totuutta ylitse väärän ja valheen. On huomattava että nämäkin eivät ole kiveen hakattuja käsitteitä, vaan edelleenkin nekin opettavat jotain järjestyksestä meille, jossa teemme omat suunnistamispäätökset valinoissamme. Rakastamme järjestystä ihmiskuntana ja tätä kulttuuri meille opettaa kielen dikotomioiden, vastakkaiskohtien todellisuudella.

Mutta erityinen hyvän ja pahan dualismi, äärimmäisesti polarisoitunut moraalinen todellisuus, on lähtenyt tästä rasistisiin kulttuurisiin sääntöihin. Näiden mukaan meidän tulisi käyttäytyä ja säädellä olemustamme tiukkojen merkkien ja merkitysten sääntöjen mukaisesti. Samalla tämä on kulttuurinen kierre, jossa vain tietynlainen taide tai neuro-profiili pääsee esille. Kaiken pitäisi olla normaalia ja hyvästä ja pahasta puhutaan salaseuramaisin kevyin viittauksin, jottei suututeta ketään. Samalla tämä on äärimmäistä kulttuurin ohjausta sekä kaksoisviestintää.

Tässä yksi case siitä miten rakenne rakentuu, jopa ihmisten luovuutta rajoittavasti. Jotta struktuuri olisi sellainen, jossa yhteiskunnallinen hyvä ja paha ei kaikkea sen suunnistamista määrää, meidän on nähtävä taide äärimmäisen tärkeänä muotona särkeä tätä valtaa, ja määritellä yksilöille vapautta käsittää ja toimia sekä navigoida hyvässä ja pahassa vapaammin. Yksilön valinnan runsaus, valinnan vapaus totalitarismia vastaan, säilyy vain kulttuurisessa yhteiskunnassa.

Miten hyvä ja paha hahmottuu arvojen ja jonkin päämäärän kautta?

Jo antiikin ajan stoalaiset hahmottivat hyvää omalla tavallaan. Heille tärkeää oli hyve-etiikka. Se että jonkin heille tärkeän lausutun hyveen toteuttamisen pohjalta ihmisen toiminta julistetaan oikeaksi. Emootioiden suhteen stoalaisilla oli viisaita ja vähemmän valistuneita tunteita, jotka ilmaisivat hyvää ja pahaa, suhteessa siihen kuinka hyödyllisiä nämä olivat menestymiselle.

Hyvä ja paha on sitä, maapallon, yhteisön, luonnon tai perheen, yrityksen, itsen, toisten, tai minkä tahansa yksilön toimintaan liittyvän eritellyn syyn takia. Hyvää on esimerkiksi luonnonsuojelu, pahaa luonnon tuhoaminen, nimetyn luonnon arvon pohjalta.

Ilman arvoja ei ole myöskään hyvää ja pahaa, kaikki on samanarvoista. Tällainen arvojen puuttuminen johtaa mekanistiseen ajatteluun, erityisesti seurausetiikkaan, jossa laskelmoidaan seurauksia sen kannalta, onko jokin asia tuomassa hyvinvointia vai haittaa. Kyse on vanhasta tutusta utilitarismista, jota on myös historiassa vahvasti puolustettu. 

Hyvää ja pahaa ajatella filosofisen analyyttisesti, mutta myös se on aivojemme primitiivinen kahdenlainen reaktio asioihin, joilla perusteissaan puolustetaan yksilön toimijuutta. Se voi myös olla jokin tekijä, joka saa valtaa meissä kohtuuttomasti erotellen todellisuutta, josta meidän ei objektiivisesti pitäisi tuntea hyvän eikä pahan tunnetta. Kuitenkin tunteet ovat ennen kaikkea subjektiivisia, jokaisen yksilön omaa hahmotelmaa, miten hän järjestyy yhteisönsä kanssa ja omien tunteidensa kanssa parhaiten. 

Kun olemme päässeet näistä filosofisista ulottuvuuksista, on aika tarkastella kysymystä ihmis-psykologian ja tietoisuuden kautta.

Muuntuneet tietoisuuden tilat avaimia kokemaan syvää hyvän ja pahan maailmaa.

Tietoisuudessa ei ole selvää, miten eri kerrostumat keskustelevat keskenään eri tietoisuuden tiloissa. Matalissa, muuntuneissa tietoisuuden tiloissa, kuten hypnoosissa, ihminen on ohjailtavissa, ja käskyjä toteuttavana, ohi voimakkaan sisäisen moraalisen arvostelun – hyvän ja pahan. Mutta voimakkaasti moraaliaan ja uskomuksiaan vastaan toimiva ihminen ajautuu stressiin ja ahdistukseen, joka piilee syvimmissä aivoalueissa ja aivorungossa. Kyse on aivojen epäjärjestyksestä, kun ne toteuttavat moraalistaan ja estetiikastaan sekä harmoniastaan poikkeavaa käytöstä.

Jos uskomukset eivät vastaa ympäristön vaatimuksia on mukautuminen vaikeaa. Muuntuneissa tietoisuuden tiloissa kuten hypnoosissa näitä tiloja on mahdollista hieman ohittaa. Hyvä ja paha onkin ennenkaikkea niin filosofinen kuin pohjimmiltaan tunne joka ilmenee ja havannoituu eri tietoisuuden tiloissa eri tavoin.

Psykoosissa ihminen kokee henkiä, ääniä, tietoisuuden tiloja, jotka kertovat yliluonnollisen ohjauksesta tai muusta maailmasta, joka on suurempaa kuin yksilön toimijuus, ja yhteydet tämän maailman välisten objektien välillä ovat poikkeukselliset, vähän kaikki vaikuttaa jotenkin kaikkeen. Kyse on sisempien aivo-rakenteiden vallasta yli kuorikerroksen analyyttisen hahmottamisen. Psykoosissa varjellaan kaikkein oleellisinta mielessä eli hyvän ja pahan ja muiden elementaaristen tunteiden rakennetta syvällä aivoissa, ylitse analyyttisen kuorikerroksen hahmojen.

Nämä uskomukset karisevat kun ihminen on normaalissa tilassa. Ihminen luonnollisesti ajattelee syy- ja seuraussuhteita, mutta psykoosissa hän tuntee voimakkaasti pahan, oman toimijuutensa supistuessa. Ihminen on näistä muuntuneiden tietoisuuden tiloistaan varovaisesti jatkuvasti hieman tietoinen, ja ne vaikuttavat ihmiseen pieneltä osin normaalissa käytöksessä.

Psykoottiset tai harhaiset ihmiset ovat taipuvaisempia uskonnoille. Heidän todellisuutensa on vakavasti häiriintynyt, vai onko? Onko se että “haarukka” juttelee sulle, enemmän todellista kuin se, joka on vahvasti omavaltaisen toimijuuden vallassa, ja ei koe sitä?

Kuitenkaan emme pääse kokonaan irti siitä, mitä tietoisuus monikerroksisina tiloina on. Nämä muuntuneet tilat ovat surpressiossa tietoisuudessa ja vaikuttavat jollain alemmilla kerroksilla normaalinkin ihmisen toiminnassa. Tietoisuus mielen dualismissa moraalin ympärillä on osa luovissa ja toimijuutta korostavissa tiloissa. Hyvä ja paha on kytkettynä mielemme perusasetuksiin.

Uskonto hyvän ja pahan lähteenä on alistava ja yhteisöllistä valtaa käyttävä

Kirjoitan tätä juuri siitä motivaatiosta, että tieto voittaa uskonnon. Lopullista tietoa jumalasta ei ole, mutta ainakin muuntuneissa tietoisuuden tiloissa erityisesti sisä-kerroksissa, fenomenaalinen tunne pahasta on läsnä. Miten sitten normaali ihminen käsittelee näitä tiloja, jotka ovat alitajuisia tietoisuudelle normaalisti, ja vaikuttavatko ne syvällä, ja ovatko ne lopulta sitä mitä ihminen ja todellisuus lopulta on kun kuolemme? Mielenkiintoisia kysymyksiä. 

Minusta tuntuu, että muuntuneet tietoisuuden tilat ovat yksinkertaisia havaintoja todellisuudesta. Silloin aktiivisena on aivoja ja ihmistä säilyttävät sisäkerroksen vanhat aivot tunteineen. Ne ovat sitä neuraalista verkostoa toimijuudesta, jossa tietoisuus ikään kuin laskeskelee todellisuutta sellaisella tasolla, jossa toimijuuden rooli on matala. Ihminen on todellisuuden ohjauksessa ulkopuolelta ja sisäinen tunne tapahtumasta on voimakasta. Tämä tekee todellisesta meille ihmisille sisäisesti hyvä-paha-dualistisen.

Tämä dualistinen todellisuus näkyy erityisesti silloin kun ihminen on vajaassa toimijuudessa muista riippuvaisesti ja noudattaa erityistä hyvän ja pahan säännöstöä toiminnassaan. Tämä on läsnä voimakkaasti toimijuutta rajoittavissa uskonnollisissa yhteisöissä. Niissä tietoisuus on sidottu yhteisön toimintaan ja sen ‘sieluun’, joka tunnistaa sille positiivisen ja negatiivisen kulttuurin, yhteisön oman toimijuuden vahvuuden tai heikkouden, hyvänä tai pahana tulevaisuutena. Se ajaa voimakkaasti hyvä-paha dualismillaan yksilössä yhteisön toimijuuden etua, ja tuntee voimakkaasti yhteisön tunteita. 

Tomi Hakkarainen kirjoittaa uskonnollisesta hyvästä ja pahasta seuraavaa: "Uskonnollisuuden varjoissa on hyvän ja pahan rakenne, taivas tai helvetti. Jos hyvä ja paha irrotetaan psyykkeestä ja siirretään liian etäälle ihmisestä, ne alkavat muodostua eräänlaiseksi höttöiseksi rakenteeksi. Hyvään ja pahaan ei olla enää kosketuksissa tunnetasolla, vaan niistä on muodostunut rakenteita ihmisen mielessä. Niistä tulee vallankäytön välineitä. Syntyy ihmisyydestä irtautunutta, kahtiajakavaa ajattelua joka edesauttaa vääristyneiden valtarakenteiden syntymistä. Joku jossain kaukana määrittelee hyvän ja pahan. Sitä ei enää määrittele se, miltä asiat tuntuvat nyt ja tässä. Onko se mitä luulen hyväksi todellakin hyvää ja se paha jota luulen pahaksi todellakin pahaa? Mistä sen tiedän? Miten sen erotan?"

Uskonnollinen hyvä ja paha on juurikin sellaista, jossa yksilön oma toimijuus on vähäisempää, ja hänen päätöksensä ohjaa voimakkaammin yhteisön ajatukset ja etu. Rakenteet ihmisten mielissä ovat yhteydessä yhteisölliseen käyttäytymisen sääntöihin, mutta uskonnollinen toimijuus ajattelee erityisesti oman yhteisönsä 'sielun' kautta.

Kuolemanrajakokemukset kertovat toimijuuden menetyksestä ja paha-todellisuudesta 

Samanlaisia kokemuksia on kuolemanrajakokemuksissa tai unihalvauksessa. Molemmissa ei pysty liikkumaan ja vaikuttamaan ympäröivään todellisuuteen, vaikka henkilö saattaa olla tietoisesti valveilla. Silloin paha on läsnä kun toimijuus liikuttaa omaa kehoa tai puhua, on poissa ja muut ihmiset tai kuoleman mahdollisuus vaikuttavat voimakkaammin ympärillä. Aivot suojelevat aivorunkoa ylitse kaiken, koska se on tärkein osa eliön fysiologiselle toiminnalle.

Unihalvaus johtuu aivorungossa tapahtuneesta häiriöstä. Ihminen ei pysty liikkumaan, koska elintoimintoja säätelevä, aivorunko, ei ohjaa lihaksia, mutta henkilö on valveilla ja ajattelee. 

Paha löytyy aivojen tilasta, jossa on riski toimijuuden menettämiseen. Jos ihminen keksii ratkaisun, se koetaan hyvänä. Erityisesti elämänsä jatkamiseen, yhteisönsä ongelmaan tai oman kuolemansa rajalta palaamiseen elämään. Ratkaisun voi myös antaa ikään kuin toinen toimija, kertomalla, ettei ole vielä aika mennä kuolemaan, vaan ihminen kokee että hänellä on tehtävä maan päällä. Tämä koetaan usein hyvänä toimijana, enkelinä, ehkä jumalana. 

Ihminen voi myös irtaantua ruumiistaan ja nähdä ihmisten toimivan hänen parissa ja yrittävän pelastaa häntä. Toimijuus tietoisuutena on aistiva kokonaisuus, joka tuntee miten häneen vaikutetaan ja miten hän vaikuttaa muihin. Pahassa toimijuus menetetään, hyvässä toimijuuteen ja sen jatkamiseen löytyy aivojen tietoisuudessa ratkaisu.

Mutta mitä on sitten kulttuurinen määräytyvyys, jossa hyvä ja paha ovat samoin läsnä kuin voimakkaassa kuolemanrajakokemuksessa tai unihalvauksessa, mutta kulttuurisesti määräytyvänä? Millaista hyvää ja pahaa kulttuuri meihin ajaa hallitsijoiden kautta?

Hallitsijat näkevät maailman mekanistisena, mutta kansaa hallitaan dualistisilla ääripäillä

Ihmisen tietoisuus ei ole yksin 'pään sisäpuolella'. Ihminen on monien yhteisöjen jäsen, ja näiden yhteisöjen toimijuus vaikuttaa siis myös yksilössä. Yhteisöjen vallan ulkopuolinen ajattelisi asioista ja hyvästä ja pahasta mekaanisesti. Hänen tietoisuutensa näkisi enemmän tekijöitä, jotka ovat enemmänkin dynaamisia vaikutuksia tapahtumille, kuin suoranaisesti hyviä ja pahoja, jonka joku laajempi yhteisö on hänelle määritellyt. 

Hallitsijat usein näkevät mekanistisesti maailmaa, ja heitä moititaan politikoinnista ja moraalin puutteesta. Heillä aivokuorellinen suunnitelmallisuus on ajanut ohi aivorungon fenomenaalisten tunteiden kokemisen. Poliitikkojen arki tuntuu monesti kylmältä. Kansalla perspektiivi on hyvä ja paha, kun taas hallitsijat toimivat mekanismien pohjalta, näkevät seurauksia päätöksilleen ja dynaamisia vaikutuksia todellisuuteen tietyn päätöksen myötä ja ovat valmiita tarvittaessa joustamaan periaatteistaan – hyvästä ja pahasta. Kansa taas on alistettu näiden dynaamisten vaikutusten hyvä-paha dualismille, jossa kansaa hallitaan ja heidän tahtoaan ohjataan. 

Salaseuroissa käytetään tätä hallitsemisen mekaanista todellisuutta hyväksi. Kukaan alemmalla tasolla oleva ei tiedä, millaisella hyvällä ja pahalla hänen yläpuolellaan toimitaan. Järjestys lisääntyy ylemmille kerroksille, mutta valta piiloutuu aina alapuolella olevilta, eikä sen erikoisia mekanismeja millä se yläpuolella toimii voi arvata. Hyvä ja paha on kullekin kerrokselle omanlaisensa. Valta piiloutuu aina, ja hämmennys aina psykoosiin asti on mahdollista, jos hyvä ja paha ovat liian mekaanisia ja liian piiloteltuja, kun henkilö ei tunne millä struktuurilla asiat toimivat valtapiirissä.

Miksi tietoisuus on virittynyt hyvään ja pahaan?

Tunteet aktivoituvat aivorungossa sijaitsevassa, evoluution alkuvaiheessa, tietoiseksi tulleessa osassa. Mm. jälkikasvuun, saaliiseen, perheeseen, sosiaalisuuteen, edistykseen ja geenien jatkoon. Aivokuori järjestää nämä tunteet monimutkaisemmiksi kokonaisuuksiksi, reagoimaan kulttuuriseen ja pidemmän ajan suunnitelmiin ja tarpeen täyttämiseen huomioiden sosiaalisen rakenteen. Näin asia on pääpiirteittäin, mutta aivot ovat hyvin monimutkaiset, jotta voisimme olla asiasta 100% varmoja. Alkukantaiset tunteet hyvästä ja pahasta, kuin muutkin toimijuuteen liitetyt tunteet sijaitsevat erityisen varhaisessa vaiheessa kehittyneessä osassa aivoja, ja ne säätelevät voimakkaasti myös ihmisen aivojen kuorikerrosten toimintaa. 

Aivokuoren tehtäviä mm. etuaivolohkossa on pitkän ajan suunnitelmien ja autenttisuuden sekä toimijuuden tulevaisuuden suunnitelmat. Tunteet suuntautuvat käsittelemään yksilön sisäistä tilaa, jolla yksilö koittaa vastata ulkoisessa tilassaan selviämiseen ja pidemmän ajan suunnitelmiin. Nämä liittyvät yksilön autonomisuuteen ja aiheuttavat voimakkaita hyvän tunteita yksilölle. Toimijuuden menetys aiheuttaa pahaa ja toimijuuden sekä autonomisuuden vahvistus hyvän tunteita, kontrolloinnissa olevana yksilönä.

Olemme edenneet hyvä-paha tunteen käsittelyssä pitkälle mieleen ja sen rakenteisiin. Nyt peilaamme sitä, miten uskonto vaikuttaa siihen, että ajattelemme lähestulkoon ainoastaan lisko-aivoillamme, jonkun muun asettaman hyvä-paha jaottelun kautta, kulttuurisesta pakosta.

Hyvän ja pahan tunne on yhteisöllinen ja mutta sen väärin asemoitu dualismi, on sille rajoittavaa. 

Erityinen tapaus on uskonnollinen hyvä-paha dualismi. Tässä kulttuurissa on paljon asioita jotka määrätään kielletyiksi. Hyvä-paha dualismilla ohjataan yksilöiden käytöstä yhteisön rajojen sisällä. Se on alisteista toimijuutta. Perustelen tämän sillä, että vain yhteisössä alhaalla oleva toimija, tuntee hyvää ja pahaa, johtajat suunnittelevat monesti tunteetonta mekaanista todellisuutta yhteisölleen. Vapaa ihminen ajattelee enemmän mekanismeja maailmassa, tekojen seurauksia ja lakeja vastavuoroisesti, esim. mistä teosta voisi tehdä yleisen lain toiminnalleen.

Hyvä-paha dualismillaan yksilö oppii toimimaan yhteisön toimijuuden etua ajatellen, ja tuntee voimakkaasti yhteisön tunteita. Tämä näkyy tiukoissa rajoissa. Hallitsijat usein näkevät mekanistisesti maailmaa, ja heitä moititaan politikoinnista ja moraalin puutteesta. Kansalla perspektiivi on hyvä ja paha, kun taas hallitsijat toimivat mekanismien pohjalta, näkevät seurauksia päätöksilleen ja dynaamisia vaikutuksia todellisuuteen tietyn päätöksen myötä. Kansa taas on alistettu näiden dynaamisten vaikutusten hyvä-paha dualismille, jossa kansaa hallitaan ja heidän tahtoaan ohjataan. 

Varmaan ihanteellista olisi pyrkiä pois voimakkaasta hyvä-paha dualismista, niin ettei yhteisö ajattelisi puolestasi, etteivät hallitsijat ohjaisi tietoisuutesi päätöksentekoa, liikaa normittavasti. Mutta pelkkä mekaaninen ajattelu saattaa tuntua vieraalta ja kylmältäkin ajattelulta. Siksi on löydettävä itseisarvoisia päämääriä ja arvoja, joiden kautta hyvä ja paha määrittyy. Samalla on nähtävä maailman kokonaisuus dynaamisilla jossa mikään ei ole kyllin pahaa tai mikään ei täytä täydellisen hyvän kriteerejä. Teoilla on seuraukset, ja näiden hyvä ja paha on ihmisten määrittämiä. Näistä puhuminen on ainoastaan valtaa ja kontrollia toisiin käyttävän ihmisen tapa hallita. 

Hyvä-pahan voi ajatella tietoisena fenomenaalisena, tuntevana puolena, jonka viisautta on syytä päätöksissä myös kuunnella, jos se ei ole liiaksi yhteisön tunteiden ja oman tilan puolustuksen vallassa ja erehtyy arvoissaan. Oman hyvän ja pahan käsitysten kanssa on syytä käydä dialogia.

Jos hyvä ja paha jako asemoitu rasismiin tai muuhun kulttuuriseen erotteluun, merkeissä tai merkityksissä, niin sen vaikutus on vääristävä. Esimerkiksi ihonväri, merkkinä, tai kansalaisuus tai etnisyys merkityksenä hyvästä ja pahasta, on täysin väärällä tasolla. Kun ajatellaan koko ihmistä ja hänen toimijuuttaan, on hyvä ja paha mahdollista nimetä ennemminkin kokonaisuuksiin jotka särkevät luottamusta ja eheyttä, kuin yksittäiseen symboliseen merkkiin, esimerkiksi jonkun etnisyydestä.

Jos hyvä ja paha taasen on asemoitu liian abstraktiksi, jää helposti turhan hahmottomaksi. Sen pitää olla oikeaa esimerkiksi ihmisoikeuksiin tähtäävää poliittista näkemystä. Jos taas hyvää-ja pahaa ei ole, seurauksena on jonkinlainen hyväksikäyttö tai laskelmointi, missä on lyhin reitti tavoitteeseen. Hyvä ja paha kannustaa pitkäjänteiseen ajatteluun, jos se on asemoitu oikein.

Miten suunnistaa hyvän ja pahan kartalla, mikä itseasiassa on pahaa?

On siis löydettävä oikeat määreet hyvälle ja pahalle. Sen pitää olla konkreettista eikä vain filosofiaa, jossa kaikki muuttuu toisarvoiseksi. Sen lisäksi on osattava ajatella maailmaa myös mekanismeina, joissa ei ole ultimaattista hyvää ja pahaa. Kaikki skenaariot on mahdollisia, ja meidän on asetettava ihmisinä rajoja sille miten hyvään ja pahaan suhtaudumme, itseisarvoisesti, niiden asioiden kohdalla, jotka koemme ihmisyhteisölle ja planeetallemme tärkeinä. Tämä on erittäin vaikeaa, koska maailmassa ei ole rajoja, muuten kuin kulttuurissamme, mihin sopeudumme tai miten käsitämme pahan. 

Kun maailmalla ei ole fyysisyyden takia rajoja, eikä jumalakaan aseta niitä, meidän on oltava valppaina kulttuurin luonteelle. On kohdistettava dikotomiat, vastakkaisuudet oikeisiin asioihin, ei yksin yhteisön määräämänä, vaan filosofiselta ja minän rajojen ja tunteiden pohjalta koeteltava jokainen hyvän ja pahan merkitys. Yhteisömme saattaa tuntea sisäisiä tunteita sen hajoamisesta tai menestyksestä, ja näin tietoisuutemme sosiaalinen ulottuvuus saattaa pelata hyvän tai pahan tunteessa sosiaalista liimaa, enemmän kuin itseisarvollista hyvää ja pahaa, jolla todella olisi merkitystä.

Yhteisöllinen hyvä ja paha saattaa olla puhtaasti eturyhmä ajattelua ja kotiinpäin vetämistä. Samoin faktat, joita meille kerrotaan, ikään kuin struktuurina, saattaa edustaa rasistista hyvää ja pahaa tai olla muuten lyhytkatseista ja oman yhteisön puolustamista. Monen hyvän ja pahan käsitykset ovat individualismia ja omien oikeuksien ja toimijuuden puolustamista, ja tätä kerrotaan metamerkityksillä, rasistisen esteettisinä faktoina. Tällaisella pohjalla esimerkiksi nykyinen kapitalismi toimii, oman toimijuuden voimakkaana puolustamisena. Lapsetkin hallitsevat tämän, ja se on hyvin antifilosofinen kanta hyvälle ja pahalle.

Onkin erotettava tarkasti, mille antaa hyvän tai pahan leiman. Salaseuratkin johdattavat jäseniään hyvällä ja pahalla ja uskominen korkeampaan mystiseen voimaan, saattaa olla välttämättömyys. Merkit hyvän ja pahan ympärillä, opettavat heille struktuurin, joka on poikkeuksellinen muuhun yhteiskuntaan nähden. Mutta samalla ne ohjailevat ja vaikuttavat niin, etteivät todelliset mekanismit, joita viisaammat ja korkeammat asteet pitävät sisällään paljastuisi. Mekaaninen ajattelu on aina ylemmillä tasoilla ja hyvä paha dualismi sen alemmilla asteilla olevien ihmisten viestinnässä. Lopulta korkeammilla asteilla paljastuu, että hyvä ja paha ovat kuin tikapuut, joilla kiivetään korkeammalle, mutta samaan voi oppia tuntemalla tietty salattu järjestäytyneisyys jo alunpitäen. Koko salaseura on vain poikkeuksellisen moraalin järjestelmä, jossa ihmisiä jalostetaan käyttäytymään menestyksekkäästi, omia ja muiden tarpeitaan huomioiden, hyvän ja pahan mekanismeilla ja opeilla. 

On huomattava että oikeassa hyvässä ja pahassa, ei ole tilaa rasismille, ja tämän kaikki korkean moraalin edustajat ja salaseurat allekirjoittaa. On myös niitä jotka koittavat taistella maailmanjärjestyksellistä hyvää ja pahaa vastaan. Muut kulttuurit eivät ole itsessään maailmassa pahoja, vaan niillä on eri merkit ja merkitykset käytössään. Muuten niillä on samanlaisia asioita todellisuudessa. Niissä ihmiset rakastuvat, rakastavat, käyvät töissä ja viettävät vapaa-aikaa. Sinä ihmisenä saatat kokea ne pahoiksi ja ne voivat olla tuhoisia sinun kulttuuriselle merkitykselle ja kilpailla tilasta oman yhteisösi kanssa, mutta ne eivät itsessään ole pahoja. 

Muu tai vieraus ei ole oikean pahan asettama todellisuus, vaan vieraissa on niin pahoja ja kuin hyviäkin. Mutta emme tiedä – emmekä voi kontrolloida. Siksi koemme vierauden pahaksi – monesti syyttä. Populistiset poliitikot usein opettavat omaa pahaa vetoamalla vierauden pelkoon, ja saavat sen näyttäytymään keinotekoisessa valossa. Ihmisten suunnistaminen tällaisen pelon pahassa muuttaa heidän käytöstään entistä perhe keskeisemmäksi ja rasistisemmiksi. Merkkeihin, joihin pahaa populismissa ladataan on pitkälle signaloitua erilaisuutta, vierautta tai muunlaisuutta. 

Mutta mikä on objektiivinen hyvä ja paha, onkin paljon vaikeampi kysymys. Kulttuurit eroavat huimasti toisistaan ja niiden suhteen on vaikea erottaa, mikä ultimaattisesti olisi hyvää tai pahaa. Tämäkin on kulttuurin oma kysymys. Pitäisi parhaita ja kestävämpiä reittejä rakentavan, ja struktuurisen hyvän puolesta. Joskus hyvä tarkoittaa myös struktuuria vastaan nousemista ja valtavirran ajattelua haastavaa käytöstä. Huonoimmillaan hyvä ja paha ottaa huomioon vain läheiset. Se  voi olla sisäänpäin kääntynyttä perhekeskeisyyttä, tai parhaimmillaan enemmän globaalisti ihmiset huomioivaa vastavuorosta käytöstä, joka ei näe pahana vierautta.

Summa summarum, mitä näillä 12 sivulla halusin sanoa:

1. Uskonnot, ideologiat ja vaikuttavat ihmiset opettavat paljon hyvällä ja pahalla, mutta se on myös omaksuttavissa dualistisien ääripäiden yläpuolelta struktuurina, jolloin ei tarvitse alistua muiden vallalle. Siksi hyvällä ja pahalla ohjailua tulisi välttää. Se on lopulta järjestäytyneisyyttä, jossa jokainen suunnistaa persoonallisessa hyvässä ja pahassa. Ulkopuolinen hyvä ja paha on aina valtaa suhteessa sinuun, toimijuuttasi kutistavasti.
   
   

2. Vapaa ihminen on kiinnostunut oikeasta ja se tarkoittaa hyvän ja pahan analysointia. Hän oppii ennemminkin järjestyksestä, kuin altistuu dualismillle. Hyvän ja pahan hän teroittaa konkreettisiksi päätöksiksi, jota ei noudateta vain toisten käskystä.
   
   

3. Pahasta pitää puhua, mutta jättää tiukka hyvän ja pahan vastakkainasettelu pois ja puhua  mekanismeista. Pahaa ei tarvitse ulkoistaa vaan etsiä syitä dynaamisista vaikutuksista itsestä ja tilanteista, ei niin yksilöistä. On syitä ja seurauksia ja niiden navigoinnissa hyvä ja paha määrittyy konkreettisiksi valinnoiksi, ei vain filosofiaksi, joka käsittäisi pelkästään sosiaalisia funktioita ja nöyryyttä.
   
   

4. Tunne järjestys ja kannusta kuulijoitasi toimijuuteen, tekemään omat valistuneet valinnat, älä levitä omia käsityksiäsi absoluuttisesta, tai äärimmäisestä hyvästä tai pahasta.
   
   

5. Jos pidät sisälläsi salaisuuksia ja haluat edistää niitä sekä ajattelet myös perintöäsi, mieti onko kestävää levittää ennemmin hyvän ja pahan käsityksiä, jotka jokainen ihminen kuitenkin ajan saatossa määrittelee oman toimijuutensa kautta, kuin rakentaa struktuuria ja järjestäytyneisyyttä, joka kestää niin pitkään kuin ihmiset arvostavat tekojasi ja pitävät niitä moraalisina, valiten kuitenkin itse miten sen hyvän ja pahan miten siinä suunnistavat.

 

Lähteet ja vahva suositus jatko lukemiselle:

Frank Martelan blogikirjoitus:

https://frankmartela.fi/2020/10/30/hyvan-ja-pahan-sijasta-ihmiskunnan-perimmaisessa-vastakkainasettelussa-on-kyse-vallasta/

Tomi Hakkaraisen blogikirjoitus Tommy Helstenin -terapiakoulutussivuilla

https://ihminentavattavissa.fi/blogi/hyva-ja-paha/