Elämme joulunaikaa ja näihin hetkiin sisältyy paljon odotusta. On kuitenkin paljon ihmisiä joille kulttuuriset huippuhetket eivät tunnu miltään. Pitäisikö tällaisesta kulttuurisen elämänvoiman puutteesta olla huolissaan? Vastauksen saamiseksi joudumme syviin vesiin. Millainen ihminen on sovittanut kulttuuriset juhlat ja sen ettei mikään jatku ikuisesti? Suljemme juhlien odotuksessa pois rajoitteet. Tämä on sitä eskapismia, jolla jaksamme arjessa ja motivoidumme.
Olen kehitellyt kesken jäänyttä ajatustani. Poissuljemme ajatuksia, jotta voisimme ajatella motivoidusti elämästä. Jouluhumu ja lahjat tuntuvat hyviltä, kunpa tämä ei loppuisi koskaan. Pidämme arvossa vitalismia, elämänvoimaa, kuten urheilua ja kulttuuria. Vastapuolena tälle on voimattomuus, häviö ja kuolema. Mitä enemmän palvomme tätä elämänvoimaa, sen enemmän tunnumme kieltävämme kuoleman todellisuuden. Siitä kai joulunkin ajoittuminen pohjoisella pallonpuoliskolla juuri pimeimpään ja fyysikaalisesti vaikeimpaan aikaan on saanut alkunsa.
Jossain vaiheessa tämä elämänvoiman palvomisen puoli voi keikahtaa mielessämme negatiiviseksi ja ajaudumme synkkiin ajatuksiin, jopa masennukseen. Kun oikein boostaa dopamiinihöyryistä elämänvoimaa, voi negatiivinen puoli yllättääkin helpolla pienessä suvantovaiheessa. Olisi tärkeää ajatella tasapainoisesti, ilman äärimmäisiä merkityksiä, jotta romahtamista ei pääsisi tapahtumaan.
Tarkennan hiukan. Meillä on monenlaisia eskapistisia käsityksiä, tarinoita, joilla vahvistamme toimintaamme. Aivot tuottavat navigoitavan ja motivoivan kuvan maailmasta, jota ne käyttävät valtansa ja päämääriensä toteuttamiseen. Musiikki on tapa kanavoida tunteita erityisessä eskapistisessa maailmassa. Hetken kaiho sinfoniassa kertoo enemmän vaelluksestamme kuin tuhat sanaa. Samalla musiikki on aivoille tapa navigoida suhteiden todellisuudessa.
Juuri kulttuurissa voimme pyrkiä tasapainoon, muistamalla kuolevaisuutemme hetken vaikka musiikin kaihossa. Jokainen tuntee surun joka menettämiseen sisältyy, se sama suru on ehkä läsnä oman kuoleman ajatuksissa. Ilman suuria kuvitelmia on hyväksyttävä kaiken elämänvoiman väliaikaisuus. Olemme vain hetken voimakkaita. Musiikki usein välittää meille eskapistisen harmonian ja järjestyksen.
Niin tämä ajatukseni liittyy ennenkaikkea ihmisen aivotoimintaan. Erityinen toiminnanohjaus on keskittynyt etuaivolohkoon. Se on viimeksi kehittynein osa ihmisen aivoissa. Samalla kun ohjaamme toimintaa ja käynnistämme eri tietoisuuden puolia, toista aivotoiminnan aluetta pitää himmentää. Aivoalueiden informaatiota harvoin käytetään yhdessä päätöksen tekoon, vaan neurokorrellaattien aivokuvat kertovat, että käytämme eri aivoalueita, eri hetkinä, jotka synnyttävät erilaisia ajatuksia, tietoisuuden ja tunteiden tiloja.
Näissä positiivisissa neurokorrelaateissa käynnistämme eskapistisen maailmamme kuvia. Elämässämme voimme toimia puolikkaalla logiikalla tai puolikkaalla moraalilla ajamassa omia etujamme. Kuolemassa näemme koko aivojen sisällön kuin kuvina, muistoina ja tunteina, emmekä voi vastustella sitä, mitä olemme elämässä painaneet alas. Aivoissa vallitsee tasapainotila, eikä ole mitään syytä poissulkea pois todellisuuksia, joita joudumme kuitenkin kohtaamaan. Poissuljettu ajatus seuraa vaellustamme negaationa, joka saa lopussa määrittyksensä.
Kilpailu ja yhteistyö sivilisaation järjestyksen ilmentäjänä
Tulemme ihmiskuntaa määrittäviin asioihin. Eskapistiset maailmat ovat suurin syy sille, miksi ihmiskunta harjoittaa sellaista kuin urheilu, pelaaminen, kilpailu, kulttuuri, musiikki. Samalla se tuhlaa samalla erinomaisuutensa opetteluun valtavasti resursseja, vain kilpaillakseen vallasta ja viihtymisestään. Kuitenkin kaikki kulttuuri redusoituu lopulta siihen liikkeeseen, jota se ihmisten valloittavana elämänmuotona maapallolla tuotaa. Jos haluaisin oikein yksinkertaistaa, kaikki liikettä organisoiva on vain ylimääräistä kilpailua, jolla järjestämme yhteiskuntaamme.
Perustaltaan näemme että, itse navigaatio aika-avaruudessa on suhteellisen yksinkertaista. Tarvitsemme näkö ja kuulokykyä ja lihaksia liikkuaksemme. Jotkut eläimet liikkuvat ilman aivoja. Emme tarvitse todella tietoisuutta liikkumiseen. Niinpä ajatukseni on, että kulttuuri, jolla tätä liikettä ihmiskunnassa jäsennetään syö valtavasti resursseja ja tuottaa ylimääräistä kilpailua. Samalla siinä on yhteistyötä lajin ja luonnon kesken. Kulttuurikin on vain jaettua ja koettua semantiikkaa, joka jäsentää viimekädessä ihmisten liikettä toimia kilpailullisesti ja yhteistyönä maailmassa! Ilman kulttuurista kilpailua ja yhteistyötä ei voi vaikuttaa ihmisyhteisössä ja tämä turhalta tuntuva kilpailu syö valtavasti resursseja.
Tuntuu karulta, mutta ehkä todellista, että resursseja kuluu siihen, että kaikkien pitää kultivoitua, saavuttaa jonkinlainen asema ja kilpailujärjestys maailmassa. Jokaisen pitää saada oppia kuluttamalla kulttuuria vain tullakseen paremmaksi ihmiseksi. Jokaisen osa on kilpailla ja liittyä toisiin paremman aseman saamiseksi yhteistyöllä sekä osoittaa erityistä nokkimisjärjestystä maailmassa. Eskapistiset maailmat ovat kulttuuria, joka erottaa luontosuhteesta ihmisen ja jossa kilpailullisuutta mitataan.
Niin, päästäkseen parisuhteeseen kuluu valtavasti energiaa kulttuurin muodossa, jossa erotellaan sitä kuka kukin on. Kuka on kelvollinen saamaan, ja minkä arvoisen puolison. Tämä on piirre niin eläin- kuin ihmiskunnassa. Kelpoisuuttamme mitataan. Monesti tämä mittaaminen tapahtuu vitalismin ja eskapismin maksimaalisessa maailmassa, jossa luonnon todellisuus on unohdettu ja ihmisen estetiikka on voimakkaasti esillä.
Luonto ja ihminen
Päättelyketjuni elämästä on vajaa, mutta toisaalta juuri elämää nähtyäni olen tullut tulokseen, että motivaatio löytyy eskapismista. Vaihtoehtona on realismi, joka johtaa nihilismiin ja masennukseen. Sillä on hyvä muistuttaa itseään, mutta pitää juhlat juhlina.
Jos nyt katsomme elämän tarkoitustakin, on se jokaisen itse löydettävä. On kuljettava eskapistisista maailmoissa, joissa pystyy kilpailemaan tai ainakin osoittaa olevansa hyödyksi yhteisölleen.
Itse olen vakuuttunut siitä että miedon eskapismin ja realismin välillä on mahdollista elää. Katson TV:tä ja ihmettelen sitä kilpailuviettiä ja estetiikan nälkää. Tämä järjestäytyneisyys on hyvä, jos sillä vähennettäisiin kulutusta, mutta estetiikka ja järjestäytyneisyys on usein ollut yltiöpäistä tuhlailua ja luonnon tuhoamista.
Pystytetään puistoja harvoilla puilla, joissa ihmiset voivat kävellä. Kaikki estetiikka ihmistä varten. Jospa voisimme nähdä luonnon estetiikan yhtä tärkeänä ja ennallistaisimme maan.
Pisti miettimään jokin aika sitten taidenäyttely läheisessä museossa. Antti Laitisen asetelmat ympyröistä luontoon välittyi luonnon ja ihmisen muokkaaman maiseman ristiriita. Ihmisten estetiikka väkivalloin muunsi luonnon moninaisuuden väärälleen ihmiselle harmonisen ympyrän muotoon. Erittäin puhutteleva näyttely, jossa se mitä ihminen oli, oli ikäänkuin kätkettyä, metamerkityksiä taiteen takana.
Voisimmeko luopua kulttuurin ympyrän muotoisista tarinoista. Tilalle toisimme luonnon estetiikan ilman kuolemaa kieltävää eskapismia.