Olen kirjoittanut tasa-arvosta aikaisemminkin ja nyt vertaan tasa-arvoa erilaisiin dystopioihin. Tulevassa tuon esille kuinka tasa-arvoinen ideologia tai siitä seuraava ideologittomuus yleensä kumoaa tällaisia pyrkimyksiä alistaviin järjestelmiin. Ensin käsittelen uskontoa ja sen absoluuttista moraalia. Sitten esittelen tasa-arvoa vallan järjestelmissä, jota hallitsee kulttuurinen pelillisyys ja lopuksi tulen yhteistietoisuuden käsitykseen, jota hallitsee vuorovaikutuksellisuus. Tasa-arvo on utopia, jonka toteutuminen täydellisenä on jonkinlainen mahdottomuus, mutta silti sitä pidetään yhteiskunnan keskeisenä tavoiteltavana arvona. Yksityisyytemme on mahdollista, kun ymmärrämme, että jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen “tilaan” sosiaalisesti. Tasa-arvoisuuden kautta ymmärretyt oikeudet takaavat tämän. Vastapuolena ovat dystopiat ja kontrolli. Tasa-arvoisuus kumoaa dystooppiset pyrkimykset ja vie yksilöiden ohjaamaan yhteistietoisuuteen, jossa yhteiskunnan on turvallisempaa majailla.
Tasa-arvo ja uskonto
Kristinuskossa halutaan välittää ajatuksia tasa-arvoisuudesta ja hyväksyttävyydestä, mutta mukana on myös moraaliset absoluutit, joiden perusteella erotellaan oikea yhteisömoraali, hyvä ja paha. Samalla yksilöille asetetaan ne metafyysiset rakenteet ja päämäärät, joiden kautta yksilö kokee merkitykselliseksi yksittäiset teot. Tällaista hyväksyttävyyden ja erottelun todellisuutta on kaikissa ideologioissa.
Kaikkein laajimmillaan tasa-arvo pitää sisällään relativismin ainekset. Hyväksytään erilaiset moraaliset koodistot samanarvoisina ja yhtä arvokkaina. Samalla yksilölle annetaan laajat oikeudet toteuttaa itseään ja luotetaan hänen itsenäiseen moraaliseen toimijuuteen. Tasa-arvoa voidaan soveltaa suppeammin ihmisten hyväksymiseen samanarvoisina esim. lain edessä tai valintaprosesseissa.
Absoluuttisen moraalin ero tasa-arvoiseen ajatteluun on oikeuksien tunnustaminen ja joltain osin relativistisuuden käsittäminen. Länsimaisessa yhteiskunnassa synniksi katsotaan huonot seuraukset ja yksilölle tunnustetaan oikeuksia, joilla ei ole merkitystä seurausten kannalta. Absolutismissa on kysymys pyhästä, joka määrittelee syvästi ja tarkasti vailla oikeuksia eri tekojen arvoa. Pyhä on koskematonta estetiikkaa siitä, mikä toimii hyvänä yksittäisen ihmisen maailmankuvassa ja sitä on yksilön mielestä kunnioitettava yksilön oikeutena.
En pidä absolutismia ja asioiden pyhäksi nimeämistä kuitenkaan tavoiteltavana, koska absoluuttit näyttäytyvät yksilölle usein ainoana oikeana totuutena ja samalla se kuitenkin hylkää käsityksen itsenäisestä moraalisesta toimijuudesta, eli yksilön moraalista agentista. Tiiviit uskonyhteisöt nimeävät pyhän, mutta eivät kannusta itsenäiseen ajatteluun, vaan tulevat henkilökohtaiselle vyöhykkeelle yhteisömoraalillaan ja absoluuttisella totuuden julistuksellaan. Tasa-arvoisessa kulttuurissa moraalisäännöt sen sijaan määrittyvät yksilöiden toiminnan koherenssista käsin ja yhteisön itsensä tarkoituksesta yksilöille. Siten tasa-arvossa on kyseessä sääntöjen minimioiminen ja samalla yksilön vastuullisuuden tunnustaminen.
Tasa-arvo ja oikeudet tarkoittavat vapautta useammille olla vaikuttamassa yhteisöjen pelissä. Yksilöiden vapaista päämääristä ja koherenssista yhteisössä nousee ajatusten estetiikkaa ja lopulta elämän arvoja ja moraalia. Näkemys voi olla jollain tavoin egoististinen, joka luottaa prulalistisesta kokonaisuuksista syntyvään hyvään. Tämän vapauden ja moraalisen toimijuuden hintana on usein ulkoa näyttävää arvottomuus, joka kohtaa eri alueilla absoluutteja edustavat muut ideologiat ja uskonnot. Ne yrittävät määritellä niiden mielestä olevaa arvotyhjiötä ja rajoittavat yksilön vapautta ja oikeuksia määrittelemällä valmiiksi tehtyjä ihanteita, jotka kuitenkaan eivät ole kaikille soveltuvia.
Absoluuttien luoma moraalinen maksimaalisuus voi osoittautua moraalittomuudeksi ja yksilön kannalta ongelmaksi, hänen valintojensa kaventuessa. Ideologioiden absolutismista olisikin pyrittävä eroon ja muistuttettava jatkuvasti oikeuksista, moraalisesta minimaailisuudesta, joilla yksilö voi olla persoonallinen ja silti tasa-arvoinen muiden kanssa. Ideologiat, jotka pyrkivät luomaan yhtenäisen moraalikoodiston absoluutein ja ainoan oikean metafyysisen näkemyksen mukaan, ovat kulttuureille lopulta tuhoisia. Niiden yksilöt näkevät ihanteita, joka ei kuitenkaan anna mahdollisuuksia yksilöiden vapaiden päämäärien ilmentymiselle, vaan perustuu rajoituksille.
Tasa-arvo ja valtarakenteet
Tasa-arvon kautta ymmärretty valta haluaa muuttaa sen enemmän kulttuurillisilla säännöillä toimivaksi peliksi ja taata oikeuksia. Käytettävä valta antaa yksilölle tilaa olla identiteetteineen hyväksyttyjä ja muuttaa muotoaan hierarkisesta järjestelmästä pelilliseksi yhteismaailmaksi.
Yksilön vallan käyttöä voidaan säädellä sisäistetyllä mallilla, jossa valta on kulttuuripelillistä, eikä autoritääristä. Sitä rajoitetaan nousemasta omassa identtisyydessään sellaista kulttuurista pääomaa vastaan, missä yksilöiden päämääriä ilmennetään. Päämäärät voivat olla metafyysisiä päätelmiä mm. elämän tarkoituksesta. Vallan kulttuuripelillisyys ei kanna sisällään erityistä voittamisen tarvetta suhteessa muihin yksilöihin vaan tavoittelee moraalista toimijuutta. Joukkuhengen sijaan, yksilö ottaa vastuuta vuorovaikuttajana, jolla on valtaa osana samanarvoisia pelaajia.
Moraalisten agenttien yhteistoiminnasta nousee luottamusta, mikä lopulta palkitaan moraalisena valtana sanoa ja jäsentää asioita. Valta on siis tasa-arvoisen yhteiskunnan moraalista oikeudenmukaisuutta ja vetoamista yhteyssiteisiin, eikä voimankäyttöä tai absoluuttien ajamista muille. Se näkee moraalirealismin aineksia vain tähtäämällä prularistiseen vuoropuheluun. Löydettyjen yhteisten moraalifaktojen tuomaa valtaa ei käytetä alistavissa konteksteissa, vaan korostamassa yksilöiden kykyä soveltaa niitä tarvittaessa oikein. Moraalirealismin sisällä vaikuttaa siis aina yksilön semantiikka ja toimijuus.
Tavoitteena on lopulta hallitut polarisaatiot yksilötasolla, joiden erilaisuudesta nousee metatasolla yhteistä tietoisuutta, jossa moraalikoodistot kilpailevat kulttuuri-pelillisyydessä. Toisten alistaminen omalla “totuudellisuudella” ei ole tasa-arvoisen vallan ominaisuus, vaan tarkoituksena on purkaa asenteellista identisyyttä ja rakentaa vuorovaikutuksellista yhteistietoisuutta.
Tasa-arvo ja yhteistietoisuus
Tasa-arvoisuus on ainoa tapa muodostaa yhteistietoisuuksia, joilla saavutetaan pelillinen ja kulttuurinen valtarakenne, joka hyödyntää yksilöiden osaamista paremmin kuin hierarkisiin malleihin perustuva valtajärjestelmä. Yhteistietoisuus on rakenne, joka on ekonomisin ja vähiten suoraa kontrollia edustava ulottovuus. Yhteistietoisuudet eivät ole siis pakottavia yksilön sääntöjä, vaan normistona jäsentävät tomijuuden kulttuuri-pelillisestä vuoropuhelua.
Yhteistietoisuus on jaettuja merkityksiä ja käytäntöjä kahden tai useamman toimijan välillä. Kuitenkin on huomattava, että yhteistietoisuus on olemassa vain yksilöiden osana. Yksilöt itsessään pitävät sisällään yhteistietoisuuden palasia ja ovat lopulta niitä toimijoita, joiden kautta yhteistietoisuus identiteettien pelinä ilmenee. Yksilöiden älystä muodostuu yhteistietosuutta ns. bottom-up epähierarkialla, jossa yksilöiden vapaa toimijuus määrittelee suuret järjestelmät.
Yhdenvertaisuus on siis arvo, jolla moderni yhteiskunta voi muodostaa rakenteita yksilöiden arvon tunnustaen. On tärkeää, että tasa-arvo nähdään myös avoimuutena ja järjestelmien läpinäkyvyytenä, koska vain silloin yksilö, joka on ainut moraalinen toimija, voi kantaa käsitystä yhteistietoisuuden seurausten ymmärtämisestä, muokata ja vaikuttaa niihin. Vuorovaikutus ja tulevaisuuden ei-dystooppiset yhteiskunnat ovat mahdollisia kun tasa-arvo on keskeisessä osassa ihmisyyttä.