Kirkon peruskirjana on pidetty Raamattua, mutta yhteiskunnallisen diskurssin myötä on löydetty arvoja ja moraalikäsityksiä, joista Raamattu ei mainitse. Ehkäpä jo valistuksen ajasta lähtien, on ollut selvää, että yhteiskunta menee eri tietä kristilliseen kirkkoon verrattuna. Raamattu on ei anna arvopohjaa tasa-arvon kysymyksissä; orjille annetaan ohje, että heidän on alistuttava isännän tahtoon ja tasa-arvosta ei siellä ole mainintaakaan, ellei kultaista käskyä ymmärretä laajasti. Muuten erinäiset lähetyskäskyt ovat omiaan luomaan kulttuuria oman moraalisen koodin ylemmyydestä, johon muut on käännytettävä. Tällainen käsitys on jossain mielessä tasa-arvon ja ihmisen oman moraalisen tunnon kunnioittamisen vastakohta.
Uskonnon funktioon jo alunpitäen sisältyy erottelun löytäminen meidän ja muiden välillä - niiden joita korkein ohjaa ja niiden, jotka ovat yhteisölle vieraita ja luonnottomuuden vallassa. Monilla käskyillä on säädelty yhteisön elämää, niin että yhteisö on voinut yhdistää voimansa kilpailussa viholliskansoja vastaan. Evoluutio on huolehtinut siitä että uskonnolla on ollut valintaetua, kun käsitys meidän hyvästä tarkoituksesta ja muiden pahasta tai vieraasta olemuksesta on syntynyt. Näkemys on sosiobiologinen, mutta saattaa kertoa jotain siitä, miksi yhteisön on helppoa erotella itsensä muista.
Kirjaimellinen Raamatun tulkinta - niin kuin se monesti ymmärretään - vastustaa tasa-arvoa, vaikka heikkojen auttamisesta Raamatussa puhutaan paljonkin. Kysymys on siitä, ettei Raamattu kunnioita toisia moraalisia koodeja, vaan pitää muita ihmisinä pelastumattomina, jotka odottavat tuomiotaan. Uskonyhteisöt ovat uskontonsa nojalla saaneet harjoittaa syrjintää ja edustaa sellaista totuutta, joka on erottelee hyvät ja pahat. Ne ovat pitkälle auktorisoineet moraaliset asiat lukuisilla käskyillä ja tavoittelevat sitä, että kaikki omaksuisivat heidän näkemyksensä ja tulisivat osaksi uskonyhteisöä. Yksilöä ei nähdä moraalin lähteenä, päämääränä, vaan korkeampi taho, jolla on pyhän elämän ohjeet. Se ei luota myöskään siihen, että moraali olisi autonomista - siis vapaa määrittelemään itsensä. Tällainen moraali, ei todellisuudessa huomioi syy-seurauksia ja on helposti erottelemassa meitä ja muita. Moraalin autonomisuus ei takaa tasa-arvoa, mutta on askel, joka mahdollistaa yhdenvertaisen ajattelun.
Avioliitto on kristittyjen homoliittojen vastustajien mukaan luonnonjärjestyksen mukainen miehen ja naisen välinen jo Aadamista ja Eevasta lähtien. Jos avioliitto ulotetaan koskemaan myös homoja, ei voidakaan enää erotella meitä ja muita; sitä oikeaa seksuaalimoraalista koodia, jota uskonyhteisöt ovat pitäneet niihin kuulumisen puhtaan elämän merkkinä. Turvalliset rajat erilaisuudessa ovat murroksessa, mutta pahaa ei pitäisi nähdä toisella puolella.
Tarvitsemme erilaisia moraalisia järjestelmiä ymmärtääksemme parhaita tapoja suhtautua elämän ongelmiin, mutta ehkäpä moraalisen keskustelun tuloksena löytyy ymmärryksen tie, joka keskittyy tekojen sijasta niiden seurauksiin. Voimme kysyä, onko toinen moraalinen koodi vähempi arvoinen, ja mistä syystä olisi niin? Liberaalin maailman moraaliohjeena ainakin teoriassa on se, ettei aiheuteta harmia toiselle ja teot jätetään toisen asiaksi. Tämä on kuitenkin riittämätön uskonnolliselle yhteisölle, joka rakentaa identiteettiään pyhän elämän merkkien kautta, puuttumalla yksilön hyvinkin intiimeihin asioihin. Kannustamisen sijasta, omaan moraaliseen pohdintaan ja arvojensa arviointiin, ollaan valmiita määräämään oikea, pyhä elämä ja sen moraalisäännöt.
Profiloituminen, jossa korostetaan yhteisön eroavuutta muusta yhteiskunnasta, on mielestäni erottelevaa. Kun yhteisöön kuuluminen edellyttää tietynlaista seksuaalikäyttäytymistä tai muita henkilökohtaiselle vyöhykkeelle kuuluvien asioiden rajoittamista, on kyse epätasa-arvoistamisesta. On totta, ettei yhteisöön ei ole pakko kuulua, mutta yhteiskuntaan on - yhteisön eriarvoistamista pääsee pakoon eroamalla siitä. Kuitenkin yhteisöt ja niiden arvot vaikuttavat koko yhteiskunnan käsitykseen ihmisyydestä.
Yhteiskunta tähtää yhdenvertaisuuteen taatakseen yksilöiden valinnanvapauden, yhteisöjen moninaisuuden ja laajemmassa mielessä demokratian. Kuitenkin yhteisön arvot voivat sotia yhteiskunnan tasa-arvon ajatusta vastaan ja muodostaa yhteiskunnan sisälle oman “yhteiskuntansa”, omien pelisääntöjen saneleman todellisuuden. Yhteiskunnan tehtävä on taata yhteisöjen pelisääntöjen minimi, jotta yhteisöt voisivat edistää ihmisten hyvinvointia yhteiskunnassa. Uskonyhteisöt tavoittelevat moraalista maksimia, elämän tapaa, jolla yhteisö voi tulla keskeiseksi sisällöksi ihmiselle. Negatiivisena efektinä on se, että se voimakkaalla profiloitumisella erottaa tämän muusta yhteiskunnasta.
Uskonnollisen yhteisön meidän ja muiden erottelun kulttuurin indikaatio on se, kun yhteisö alkaa suhtautua omiin jäseniinsä eri tavoin kuin muihin yhteiskuntaan kuuluviin. Tällaisen moraalisen jaon yhteisö joutuu tekemään, että se säilyttäisi vahvan profiloitumisen, erottautumisen, edustaen samalla omalla käsityksellään ylempää moraalista koodia sekä yksilön henkilökohtaiselle vyöhykkeelle ulottuvia sääntöjä. Se kertoo yhteisön liian suuresta kontrollista yksilöön ja samalla meidän ja muiden erottelun kulttuurista, jolla yhteisö muodostaa tiettyjä eriarvoistavia sääntöjä yhteiskuntaan. Nämä säännöt ovat vahvoja käyttäytymisen koodeja, siksi käytännössä moniin uskonyhteisöihin tullaan lapsuuden kasvun tai rajun kääntymyksen kautta.
Mitä erottautuneempi uskonyhteisö on sitä voimakkaampia kääntymisprosesseja sen on luotava yhteisön jäsenyyden saavuttamiseksi. Tällainen yhteisö, ei enää toimi muiden yhteisöjen vuorovaikutuksessa, vaan luo omasta yhteisöstään oman piirin, lahkon, jolla se pitää jäseniään epätasa-arvoistavassa järjestelmässä. Yhteisön väärän kontrollin voi huomata siitä, etteivät sen jäsenet kuulu samalla muihin yhteisöihin yhteiskunnassa, vaan ovat ottaneet elämän koodikseen täysin yhteisön määrittelemät arvot.
Erottelujen yhteisölle vastakohtana on kulttuuri, joka ei rakenna yhteyttään pyhien ja yhteisöllisyyttä rakentavien ulkoisten merkkien kautta, vaan perustaa arvonsa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden pohjalle. Arvot edistävät yksilön ainutlaatuisuutta, luovuutta ja vapautta. Yksilöiden, joiden arvo on tunnustettua muunakin kuin yhteisön jäsenenä, edistävät yhteisöjen välisessä dialogissa yhdenvertaisuuden toteutumista.
Tasa-arvo edustaa ymmärrystä kaikkien ihmisyydestä, jossa tunnustetaan kaikkien yhtäläinen mahdollisuus luoda moraalisesti hyvää ja kestävää elämää. Siinä yksilön ajattelua kannustetaan yhteisön sisällä ottamaan ihmiset huomioon laajemmalti kuin yhteisön sisällä, ja tekemään yhteisistä säännöistä kaikille soveltuvia. Tällä rakennetaan yhteisön toimintaa inhimillisistä lähtökohdista, jokaisen moraalisista ajatuksista ja tunnosta. Yhteisöllisyyttä uskonyhteisöt ovat tavoitelleet, mutta ovatko keinot vanhentuneet, me ja muiden erottelulla ja siihen perustuvalla retoriikalla vaikuttamista, ilman tasa-arvon pohjaa? Ehkä tässä saatetaan nähdä (uskonnolisen) kulttuurin heikkous. Pyhän elämän ja ryhmään kuulumisen ulkoiset merkit ovat muutoksessa, mutta ideaali arvo, tasa-arvoisuus on pysyvää.
Nyky-yhteiskunnan moniarvoisuus olisi nähtävä voimavarana, erilaisten identiteettien toimintana, josta muodostuu kokonaisuus. Olisi edistettävä moraalisten koodien välistä diskurssia inhimillisyyteen ja ihmisyyteen pohjaavalla ymmärryksellä. Kun on löydettävissä universaaleja asioita moraaliselle koodille, olemme lähempänä yhteistä ymmärrystä. Mutta mahtaako tämä onnistua, onko se liikaa vaadittu uskonyhteisöltä? Usko yhteen totuuteen - samalla tekojen hyvään ja pahaan - on vahva skeema, jossa yksinkertaisilla erottelulla halutaan moraalisen maksimin löytyvän. Ehkä olisi hylättävä maksimit, ja löydettävä minimi, oma inhimillinen moraalinen harkinta, jolla voisimme rakentaa yhteistä universaalia, kaikkia huomioon ottavaa perustaa. Monesti ongelmat eri ryhmittymien välillä syntyvät, kun yksilöt niissä ovat leimautuneet vain yhden yhteisön moraaliseen koodiin ja moraaliseen maksimiin, sekä ovat vain sille omistautuneita.
Pelkona voidaan nähdä yhteisöllisyyden mureneminen, jos yhteisö hyväksyisi “muut” jäsenikseen. Äärimmäinen moniarvoisuus on kyllä käytännössä relativismia, jossa toisten mielipiteet ovat vain oman kulttuurinsa ilmauksia. Tätä ei tasa-arvon pyrkimys kuitenkaan tarkoita. Se on pikemmin tavoitteita löytää synteesejä, yhteistä moraalista koodia, jonka pohjalta pystyttäisiin rakentamaan eri yhteisöissä olevien yhdenvertaisuutta. Se on todellisuutta, jossa olemme jatkuvassa yhteisessä kriittisessä keskustelussa pyrkimyksistä luoda parempaa elämää, jossa kaikilla on mahdollisuuksia menestyä omana itsenään.
Yksilön identiteettiä tulisikin vahvistaa osana yhteisön jäsenyyttä, mutta samalla huomioida, etteivät identiteetti ja roolit tulisi perustua valtasuhteille. Tasavertaisessa yhteisössä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa roolinsa ja jokaista kannustetaan ottamaan osaa yhteisön johtajuuteen. Tasa-arvo yhteisössä ei kuitenkaan tarkoita tasapäistämistä, vaan sen jäsenten roolien ja ajatusten moninaisuuden kunnioittamista. Yksilö ajattelee yhteisön ajatuksia, mutta hänelle suodaan myös mahdollisuus esittää kritiikkiä ja valita roolinsa yhteisön rakentajana.
Olen vahvasti sitä mieltä, että moraalisen maksimin tavoittelu pitäisi olla rajoitettua yhteiskunnassa. En kuitenkaan näe suuria me ja muiden erottelun riskejä moraalisessa maksimissa, jossa tasa-arvo on kaikkein tärkein arvo (jos ei huomioida sitä, että saatetaan olla suvaitsemattomia eriarvoisuutta kannattavia kohtaan). Näkemykseni ajattelee ihmistä täydellisenä, ilman mitään erityistä moraalista koodia tai uskontoa. Kuitenkaan tätä ei saisi ulottaa anarkiaan asti, jossa yksilön moraalista tulee kaiken mitta ja yhteisöllisyys unohdetaan. Keskitie, jota käytännössä ajattelisin, olisi yhteisöjen kannustaminen määrittelemään arvoja ja toimintaa, joilla ne keskustelevat paremmin yhteiskunnassa muiden yhteisöjen kanssa.
Uskonnonvapautta on jatkossakin kunnioitettava, mutta eettisissä suosituksissa olisi määriteltävä tarkemmin uskonyhteisöjen harjoittaman syrjinnän rajat. Voimme kysyä, tarvitsemmeko voimakkaita moraalisia koodeja ja vahvasti profiloituneita yhteisöjä, jos sillä samalla aiheutetaan monelle syrjinnän tunnetta tai jopa suoraa tai epäsuoraa alistamista? Voisimmeko nähdä, että toisenlainen, oman koodin ulkopuolella oleva moraalinen koodi, on yhtä arvokas ja on itse asiassa ihmisen älykkyyden tuotos, jolla hän elää tasapainossa yhteisönsä kanssa? Jos kyllä, niin olisiko uskonyhteisöjen luovuttava ilman tasa-arvoa opetettavan moraalisen maksimin julistamisesta, jos se johtaa vain meidän ja muiden erottelun kulttuuriin?
Yksilöinä olemme sidottuina semioottiseen vuorovaikutukseen merkeillä, joilla ilmaisemme mm. luottamusta ja kuulumista johonkin ryhmään. Pelkkien ulkoisten merkkien todellisuuteen verrattuna tasa-arvo edustaa oikeudenmukaisempaa merkitystä ja tapaa kohdella toisia. Se on yritys päästä ihmisen moraalitunnossa tasolle, jossa ymmärrämme jokaisen ainutlaatuisuuden, ilman kulttuurien tuomia erotteluja. Tasa-arvoa on mahdoton toteuttaa täydellisenä maailmassamme - tässä merkkien, sosiaalisen ja taloudellisen erilaistamisen piirissä. Elämä on kuitenkin virta diskursseja, joissa sisäiset kuvamme luovat ihmiskunnan huomista uusin merkityksin. Emme voi dialogissamme päästä erotteluista eroon, mutta voimmeko edistää huomista parhaiten luomalla visioita ja käytäntöjä tasa-arvoisemmasta maailmasta?
Uskonnonvapautta on jatkossakin kunnioitettava, mutta eettisissä suosituksissa olisi määriteltävä tarkemmin uskonyhteisöjen harjoittaman syrjinnän rajat. Voimme kysyä, tarvitsemmeko voimakkaita moraalisia koodeja ja vahvasti profiloituneita yhteisöjä, jos sillä samalla aiheutetaan monelle syrjinnän tunnetta tai jopa suoraa tai epäsuoraa alistamista? Voisimmeko nähdä, että toisenlainen, oman koodin ulkopuolella oleva moraalinen koodi, on yhtä arvokas ja on itse asiassa ihmisen älykkyyden tuotos, jolla hän elää tasapainossa yhteisönsä kanssa? Jos kyllä, niin olisiko uskonyhteisöjen luovuttava ilman tasa-arvoa opetettavan moraalisen maksimin julistamisesta, jos se johtaa vain meidän ja muiden erottelun kulttuuriin?
Yksilöinä olemme sidottuina semioottiseen vuorovaikutukseen merkeillä, joilla ilmaisemme mm. luottamusta ja kuulumista johonkin ryhmään. Pelkkien ulkoisten merkkien todellisuuteen verrattuna tasa-arvo edustaa oikeudenmukaisempaa merkitystä ja tapaa kohdella toisia. Se on yritys päästä ihmisen moraalitunnossa tasolle, jossa ymmärrämme jokaisen ainutlaatuisuuden, ilman kulttuurien tuomia erotteluja. Tasa-arvoa on mahdoton toteuttaa täydellisenä maailmassamme - tässä merkkien, sosiaalisen ja taloudellisen erilaistamisen piirissä. Elämä on kuitenkin virta diskursseja, joissa sisäiset kuvamme luovat ihmiskunnan huomista uusin merkityksin. Emme voi dialogissamme päästä erotteluista eroon, mutta voimmeko edistää huomista parhaiten luomalla visioita ja käytäntöjä tasa-arvoisemmasta maailmasta?
Lähteet:
Homoilta, Ajankohtainen kakkonen teema, TV2, 2010
Markku Ihonen, Uskonnolliset kielipelit: vallankäyttöä ja identiteetin vahvistamista