Raamatullinen kymmeneen käskyyn kuuluva ‘älä tapa’ on merkittävä eettinen ohje, jonka tarinan mukaan itse Jumala on määrännyt ihmisen noudatettavaksi. Ihmiselle jo tuolloin, Mooseksen lain aikaan, oli kehittynyt moraalinen tunto. Jumalan auktoriteetin välityksellä määriteltiin oikein ja väärin tekemistä. Aluksi nämä moraaliset säännöt olivat luultavasti käskyjä, joiden mukaan julkisesti elämällä on saavutettu muiden kulttuurissa eläneiden hyväksyntää ja asemaa oikeamielisenä kansalaisena. ‘Älä tapa’ on ollut ja on nykyisinkin yksilön käsky omassatunnossa, ettei kanssaihmisiä kannata tuhota.
Vieraus ja tasa-arvoisuus
Käskyn luonne liittyy niin ulkopuoliseen samankaltaiseen ihmisen suojelemiseen, mutta myös itsen, oman agentin suojeluun. Kukaan joka kannattaa yleisluontoista tappamista, ei voi kannattaa sitä täysin rationaalisesti, koska hän samalla voisi kannattaa myös oman itsensä eliminointia. Agentista katsoen moni toiminta on toisissa toimijoissa vierasta ja tuomittavaa. Kyseessä tappamisen oikeutuksesta on liian usein ollut vieraus, jo esimerkiksi vanha testamentillisella ajalla tämä on liittynyt liittynyt vääräuskoisten eliminointiin. Ainakin tarinat on sovitettu niin, että niissä kuolee Jumalan vihan saattelemana vääräuskoisia, oman kulttuurin ja ihmisten toteuttamana.
Nämä tarinat ovat ehkä olleet opetuksia kertoa jotain syvällisempää moraalista tai sitten kansat ovat laajassa mielessä toteuttaneet oikeasti vääräuskoisten lahtauksia. Onhan tästä lukuisia esimerkkejä historiasssa, ja ne jotka ovat selvinneet taisteluista ovat kertoneet tarinaa voitokkaasta maailmankatsomuksesta. Nykyisestä tasa-arvoisesta kulttuurista on vaikea nähdä, miten herkästi vieras maailmankatsomus on nostanut tuhoavaa konfliktia ihmisten välille.
Moni uskonto pelaakin todellisuutta vain voitosta, jossa häviäjän ja toisin uskovan kohdalla on seurauksena epäonni, kuolema ja helvetti. Niinpä, ‘älä tapa’, kun se on kirjoitettu, on koskenut käytännössä vain samoin uskovia, jossa vääräuskoiset saavat palkkansa. Vielä nykyisinkin vierautetaan toisia kulttuureja ja näin saadaan esimerkiksi terrorismin vastainen sota ihmisten mielissä oikeutettua rikkomaan ‘älä tapa’ imperatiivin universauliuden ja intuitiivisuuden.
Kulttuuri tiedostamassa tappamisen pahuutta
Huomionarvoista on, että kielemme kulttuurissa, kun hän on tietoinen agentti, joka jakaa kulttuurisen käsitysten toisten saman lajin yksilöiden välillä, ‘älä tapa’ muodostaa suojan jokaiselle tietoiselle yksilölle elämän säilyttämisestä. Tätä suojaa ei ole kulttuurittomilla tai ei-hallitsevassa asemassa, tai ei-tietoisilla olennoilla, jotka voisivat rationaalisesti nähdä asian mielessään. mm. eläimillä. Elämän oikeus onkin elävän olennon peruspäätelmä, jonka hän voi loogisesti tehdä. Elämä joka ei tuhoa omaa kulttuuriaan ja populaationsa menestymistä evolutiivisessa kilpailussa, on perusedellytys jatkuvuudelle. Loogiseksi päätelmäksi muodostuu olla tuhoamatta elämää, aina geneettisestä siteestä lähtien ja ulottuen empaattisina suhtautumisina muuhun elämään.
Jos tietoisuus ei ole vahva ja usein samalla yksilöllä ei ole valtaa, emme ole enää puolustamassa tietoista pyrkimystämme elämään. Tällaisessa tilanteessa olemme kulttuurin itsetiedostamien lakien ulottuvilla, jossa asemaamme ihmisenä suojataan, meidän heikosta tietosuuden tilasta huolimatta. Natsit halusivat eliminoida heikkouden, mikä oli järkyttävää tietoisten ihmisten tuhoamista. Vammaiset, homot, ja kakki epätyypilliset, eivät kuuluneet elämän piiriin. Nykyinen kulttuurinen elämänjärjestyksemme puolustaa kaikkia tietoisia sekä vähemmän tietoisia ihmisiä, ja ihmisoikeusjärjestöt pitävät esillä ihmisoikeuksien agendaa, joka takaa jokaisen ihmisen elämän kunnioituksen. Oikeus elämään kulkee ihmiskunnan itse tiedostamana empaattisena suhteena vähemmän tietoisiin agentteihin.
Sallittu elämän säätely?
Kuitenkin elämää säädellään. On käytännöt eutanasialle. Suurimmassa osassa maita elämää voidaan säädellä seulonnoin ja abortein. Se on tiettyjen piirien retoriikkaa ja kielen käyttöä ulottuuko ‘älä tapa’ käskyn semantiikka sikiöön. Elämän säätelystä on kuitenkin kyse, ja me tietoisina ihmisinä olemme ulottaneet sen hallitsemaan myös potentiaalisesti tietoista ja ei-tietoista elämää.
Molempia kohtaan olemme länsimaissa katsoneet oikeudeksemme säädellä elämää ja sen mukaisesti ‘tappaa’ huonolta tulevaisuudelta (jos äiti ei esimerkiksi halua kasvattaa lasta). Sademetsiä kaadetaan ja vähemmän tietoista elämää tuhotaan ja säädellään, jotta ihminen voisi rikastua ja saavuttaa paremman tulevaisuuden - ainakin hetkeksi tai riistämällä sitä oikeutta muilta olennoilta. Rikastuminen itsessään on lyhytnäköistä valta ajattelua, mutta me ihmiskuntana ajattelemme käytäntöjä, joilla pyrimme oikeutttamaan itsellemme sekä kulttuurillemme hyvän tulevaisuuden - äärimmillään muuta elämää tappamalla.
Elämään liittyvät säätelyt näyttävät liittyvän monimutkaisempiin rakenteisiin kuin elämän säilyttämiseen kaikissa tilanteissa. Olemme enemmän yhteisöpelaajia kuin pelkästään yksilöä ajattelevia agentteja, jotka haluavat taata jälkeläisille hyvän tulevaisuuden. Tästä intuitiivisesta imperatiivisesta säännöstä johdettuna perustellaan mm. pro life -aatetta siis aborttien vastustusta, mutta ei esimerkiksi samatien kielletä armeijaa, lihansyöntiä tai kuolemantuomiota. Elämällä tuntuu olevan arvonsa, mutta se ei tunnu aina liittyvän elämän säilyttämiseen, vaan ennemminkin itsekkääseen tulevaisuuden suvulliseen jatkamiseen. Ala arvoisien tulevaisuuksien kohdalla tunnumme käyvän oikeutusta järjestelmänä oikeutuksesta säädellä elämää sekä suojelevamme omaa elämää huonolta tulevaisuudelta. Kuinka oikeutettua kuitenkaan tekomme voivat olla? Voidaanko elämän tuhoamista koskaan oikeuttaa oman elämän hyvyydellä?
Rajoittaminenko tappamista?
Kulttuurissa pidetään sankareina heitä, jotka uhriutuivat jonkun korkean aatteen tai ihmisryhmän puolustamiseksi. Heitä pidetään sankareina. Toimintaelokuvissa oikeutetaan tappaminen viholliskuvilla. Ikään kuin tekoon tarvittaisiin oikeutettua vihaa, jossa yhteisön hyvinvointi olisi hyvän puolella taistelijan vastuulla. Oikeuslaitos haluaa aina selvittää tekojen motiivit, eli kuinka haavoittavia teot ovat systeemillemme ja järjestyksellemme ihmiskuntana. Murhasta saa suurimman elinkautisen rangaistuksen.
Tappamisella ei ehkä lopulta koskaan tietoisen olennon kohdalla ole oikeutusta toisen tietoisen olennon päättämänä. Elämän säätely tai tappaminen on aina jonkun tietyn kansan, kulttuurin, ryhmän tai valtaa pitävän yksilön eturyhmäajattelua. Ja siten ehkä puolueellista ja väärää. Kulttuurit kilpailevat moraalista ja samalla ylemmyyden tunnossaan oikeutuksestaan nähdä vieraana, alistaa tai äärimmillään eliminoida toisen vähemmän arvokkaiden kulttuurin. Siinä voidaan syyllistyä kansanmurhaan ja joukkotuhontaan. Ehkä ainoastaan puolustamalla omaa henkeä, tappamisella on oikeutus, yksilön ja yleisesti ottaen valtioidenkin kohdalla. Mutta propagandaa tämän oikeutuksen hyväksymisestä, ei saa tehdä vieraudella. Tällaista kuitenkin näkee polarisaationa monissa maissa, jossa lehdistö ei ole vapaa.
Valtakoneistojen vääryydestä ovat muistutuksena historiassa Stalinin puhdistukset, jossa valtaapitävät ilman demokratiaa pönkittivät valta-asemaansa likvidoimalla kaikki uhkaavat henkilöt. Tämä oli kauhistuttava valtajärjestelmä, jossa väärällä vallalla oikeutettiin vastustajien kuolema. Mitä suurempi valta tai valtio sitä oikeutetumpaa olevan ja objektiivisempaan tietoon tappamisen katsotaan perustuvan. Yksilö syyllistyy murhaan, mutta valtio tappaessaan vain oman oikeutuksensa suojeluun.
On kuitenkin hiuksenhienoa semantiikkaa lopulta, onko historian opetus Stalinin vainoista ja nykyinen toiminta terroristien jahdista eri puolilla vääryyttä tai oikeutta. Vallan oikeutuksen motiivit pitäisi tutkia tarkasti, koska vain niin päästään käsiksi juurisyihin, jossa ollaan valmiita pelastamaan oma kansakunta huonolta tulevaisuudelta. Voidaanko tulevaisuutta tuhota toisaalla ja toisissa kulttuureissa vierauttamalla kulttuurin edustajat, ja silti väitttää oman kulttuurin olevan hyvä? Poliisienkin on pohdittava tarkasti, ettei toimintaa ohjaa rasismi.
Ei ole siis olemassa objektiivista oikeutusta tappamiselle, vaikka yhteiskunta antroposentrisessä toiveekkaamman tulevaisuuden muodostamisessaan näin tuntuu ajattelevan. Pitkälle myös siitä syystä, elämän tietoisen elämän turmeleminen on paheksuttavaa, koska elämällä on ollut sisäänrakennettu mielekkyys omaan elämäänsä nähden. Jokainen ihminen, eläin, ja jopa kasvi, on omien prosessiensa kautta olemassa, enemmän tai vähemmän tietoisena elämänä. Sen särkeminen on vähimmillään henkistä väkivaltaa ja pahimmillaan murha. Elämän menestys tuntuu syntyvän omen kapasiteetin haltuunotossa, kaikkien yksilöiden kukoistamisena.
Rajoittaminen ja kontrollointi on tämän vastakohta, jossa systeemissä ajetaan jonkun etua ja yksinoikeutta määritellä vain hänen näköinen elämän todellisuus. Laajassa mielessä ‘älä tapa’ liittyy elämän rajoittamiseen. Jollakin on potentiaalista mahdollisuutta kasvaa, mutta hänen ei anneta valita vapaasti. Tai ihmisen ei anneta menestyä ja luoda mielekkyyttä omalla moraalikoodillaan. Elämällä ei ehkä ollut päämäärää tänne syntyessään, mutta olemmeko me luoneet sille tavoitteita, moraalia ja päämääriä, joiden kautta voimme elämänä maapallolla sanoa, “älä tapa”?
Moraali esittää poikkeuksia ylevistä päämääristä
Vielä kirjoitan moraalisesta näkökulmasta, koska se on keskeinen kysymys, miten määrittelemme käskyä ‘älä tapa’. Jos kysymys olisi joidenkin objektiivisten yleisperiaatteiden soveltamisesta elämään kysymys olisi helppo, mutta ajattelen, että moraali on subjektiivista ja relatiivista, ettei se lopulta edusta kuin yksilön epälineaarisia reaktioita todellisuuteen. Ylevät periaatteet tuntuvat hienoilta, mutta huomaamme että niihin aina löytyy poikkeuksia.
'Trolley problem' (Junaradalle asetetut ihmiset ja kiskon valitsin) asettaa ihmisen valitsemaan intuitiivisesti elämän suojelemisesta. Toisella radalla on yksi ihminen ja toisella viisi, ja sinun ei tarvitse muuta kuin vetää vivusta tappaaksesi yhden viiden sijasta. Toisessa esimerkissä sinun pitäisi työntää lihava ihminen raiteille pelastaaksesi viisi, mutta huomaat tämän olevan moraalisesti paljon hankalampaa. Huomataan etteivät reaktiot ole lineaarisia, kyse moraalissa on siis semantiikasta, eikä loogisesti ristiriidattomasta tekijästä. Eri tilanteet laukaisevat semantiikassa eri reaktioita, ja tämä osoittaa lopulta moraalin kestävyyttä enemmän, kuin yleisesti johdetut ‘ylevät’ periaatteet toimia. Nämä periaatteet ovat todennäköisesti ristiriidassa keskenään eri tilanteiden laukaisemissa reaktioissa.
Intuitiiviset moraalisesti lausutut säännöt ja reflektiiviset, mielessä syvemmmin päättelyt ratkaisut, ovat myös ristiriidassa usein keskenään. Se mitä reaktiivisesti tilanteissa toimimme saattaa olla usein intuitiivista, mutta se ei aina edusta vain yhtä lineaarista ylevää periaatetta, kuten "älä tapa". Moraali on lopulta agentin itse tuottamaa reaktiota ja semantiikkaa jolla hän jäsentää monia muuttujia. Kuitenkin rajat tälle reaktiiviselle toiminnalle asettaa laki, ja semanttinen moraali on alisteisteista oikeuden päätöksille ja periaatteille.
Moraali on yksityistä ja julkista
Kulttuuri kilpailee relevassista moraalista, jolla se määrittelee tekojen oikeellisuutta. Erilaiset kilpailevat moraaliset kannat saavat kannatusta populaatiossa, kun ne jaetaan useampien kesken. Oikeutus hyvään moraaliin on löytynyt julkisuudesta, jolla enemmistö ajattelee. Niin kulttuuri arvottaa moraalia ja tässä näyttäytyy sananvapauden tärkeys, jossa erilaiset moraalikoodit tulevat arvioitaviksi yleisölle.
Tappaminen katsotaan kulttuurissa vääräksi, sitä on vaikeaa enää julkisesti oikeuttaa, mutta sillä tunnutaan kulttuurin kertomuksissa jaettavan käsityksiä ultimaalisista valintatilanteista. Kuolemalla tunnutaan opettettavan valintaa selviytyä strategisesti eri tilanteissa. Parhaimmillaan valintatilanteet pelkistyvät kollektiivisena pelaamisena, jossa kulttuuri etsii moraalista paremmuutta, ollessaan tappamatta. Tämä kohdistuu niin omiin kuin vihollisiin parhaimmillaan.
Tiedämme ettei tämä päde monestikaan, vaan erityisesti sisäänpäin kääntyneet alakulttuureissa saattaa vallita erilaisia vähemmän julkisia oikeutuksen käsityksiä. Juuri tämän takia monet saattavat nauttia esitetystä väkivallasta esim. televisiossa, ikään kuin valinnan selkiyttäjänä ja oman alakulttuurinsa koodina hallitsemisesta sekä sen voitosta pelaamisena, mutta silti elämässään suhteessa toisiin soveltavat ‘älä tapa’ imperatiivia julkisessa enemmistökulttuurissa.
Kulttuurissa, joka säätelee elämää, on kohtia joissa Kantin kategorisen imperatiivin sekä teon julkisuus on mahdollista ohittaa. Säätelemme myös tarkkaan sitä informaatiota, jota kerromme itsestämme. Kant sanoi että teko on eettinen, kun se voidaan ajatella yleiseksi laiksi kaikille. Tämä pätee melkein kaikkeen. Myös teon julkisuus saisi medät harkitsemaan asiaa yleiseltä kannalta. Muutamat asiat, joissain tilanteissa abortti, ovat julkisuudelta oikeutetusti salassa pidettäviä asioita, joka yksilöllisyyden suojassa on mahdollista joissain maissa toteuttaa. Abortissa, joka on lievemmillään elämän säätelyä, on selvää, että kyse on myös äidin oikeuksista ruumiiseensa.
Moraalimme rakentuu siis julkisesta ja yksityisestä toiminnasta. Tässä yksilö on itse vastuussa siitä että hänen toiminta on myös yksityisesti perusteltua ja yhdenmukaista. Teot yksityisestii ja reaktioina maailmaan ovat hyvin vaihtelevia, ei yhteen periaatteeseen redusoituva tila, jossa ihminen rakentaa mielekkyyttä sisäisesti. On tärkeää että ihmisen yksityisesti, ei ole ristiriidassa moraaliltaan julkisen kanssa, vaan rakentuu järkevien reflektiivisten periaatteiden mukaan. Juuri yksityisesti näyttäytyy koko moraalin ydin. Tässä moraalissa on poikkeuksia, ja luonnetta säädellä elämää, mutta miten yksilö niitä ajattelee toteuttavan on todella merkittävää moraalisesti.
Elämän säätely tai vähimmässä määrin vaikkapa manipulaatio, jonka ihminen tekee yksityisesti suhteessa toisiin, on joissain tapauksissa tuotava julkiseksi, kaikkien nähtäville, ja joissain tapauksissa kannettava agenttina salaisuuden painolasti itsellään, oikeuttataakseen järkevän elämän itselleen. Kulttuurin yksinkertaisuus tai byrokraattisuus vaihtelevat tarvetta yksityisen ja julkisen minän välillä.
Tässä tullaan ihmisyyden moraalin niihin puoliin, jotka ovat hyvin vaikeasti määriteltävissä ulkoapäin ja tuovat yleiset syyllisyys käsitykset lähelle. Lopulta tiedämme, että ihmisellä on strategioita yksityisesti toteuttaa tiettyjä asioita. Kuinka pitkälle hän oman edun mukaisissa strategioissa ja vallan maksimoinnissa on valmis menemään, ratkaisee pitkälle sen, millainen hänen yksityinen moraalinsa on. Onko se kestävää myös julkisesti ja milloin se on perusteltua? Milloin taas asioille on saatava oikeus. Yksityisyytenä pidetty toisten manipulaatio ja äärimmäisenä tappaminen ovat eriasteisia murhia, joiden pitääkin tulla julki.
Lopuksi tekoälystä moraalisena toimijana
Minusta tuntuu että käskyyn ‘älä tapa’ sisältyy laajempi filosofinen pohdinta ihmisen olemuksesta ja erityisasemassa elämän määrittäjänä. Miten paljon tietoisen agentin suojelu oikeutena elämään tässä painaa? Olemme saaneet seurata kiihtyvää maahanmuuttopolitiikan muutosta, jossa maahanmuuttajan ihmisarvolla ei ole ollut merkitystä. Hänet on saatettu lähettää kuolemaan kotimaahansa. Pohtiminen ‘älä tapa’ tiedostamisesta on yhä ajankohtaisempi.
Nyt olemmme jonkinlaisessa risteyksessä, jossa järjestelmien kestävyyttä testataan. Pelillisestä moraalista, josta useita vuosia sitten kirjoitin, on tullut nykyaikaa. Me ihmiset toimimme verkostossa jossa reaktioitamme mitataan ja analysoidaan. Meistä ihmisistä on tullut järjestelmän heiluttajia, joilla kaappaamme huomiota toisiltamme ja toimimme ennustamattomasti ja sillä saavutamme valtaa, mutta lopulta algoritmien liima yhdistää meidän reaktiot yhteiskunnaksi. Me olemme sisällön tarjoajia ja algoritmit elämän järjestelmän säätäjiä, ne ovat globaaleja ja pystyvät lukemaan tietoisuutemme puolia.
Tässä uudessa maailmanjärjestyksessä huomioni keskittyy lopulta algoritmeihin. Mitä ne ajattelevat reaktioidemme merkitsevyydestä. Tiedämme esimerkiksi Myanmarin Rohingya heimon tilanteesta, kun algoritmit ovat liimanneet enemmistön taistelemaan ja tappamaan vähemmistöjä. Emme voi myöskään muodostaa puhtaasti seurauseettisiä järjestelmiä, jossa tulevaisuutemme maksimoitaisiin ja paras kulttuuri voittaisi, muistamatta että jokaista huononkin yksilön oikeutta elämään tulee puolustaa. Kilpailua ei voida viedä äärimmilleen.
Toimijoina yhdessä tekoälyn kanssa meidän moraaliset ulottuvuudet kasvavat ihmimillisistä universaaleihin, jossa jokaisen oikeus on määrittää suhteensa syvyyttä yhteistyöstä unohdukseen. Katsomme asiaa yhteisestä näkövinkkelistä, ikäänkuin kulttuurisena systeeminä, ja samalla olemme valmiita sallimaan esim. eläinten kuoleman ja maapallon luonnon tuhoamista. Olisiko meidän kehitettävä ekosysteemi, jossa ei ole kuolemaa kenellekään ja eristäydyttävä luonnosta?
Tiedämme automaattisen auton aiheuttaman kuoleman, ja ajatuksemme ensimmäisestä julkisesti koneen neuroverkkojen huolimattomuudesta johtuvasta kuolemasta tuli todelliseksi. Voimmeko sallia kuoleman moraalia koskaan lopullisesti tekoälylle? Onko silläkään riittävää objektiota ja vaikka olisikin riittäisikö sen äly turvaamaan kaikkien huonolta tulevaisuudelta? Vaikka ajattelisimme todella materiaalisesti, emme voi ohittaa kysymyksiä. Meidän on muodostettava materialismin yläpuolelle jonkinlainen järkevä filosofia, jolla hallinnoimme sitä materiaalista todellisuutta jossa olemme.
Meidän tulee ajatella että tekoäly on ehkä samaa populaatiota kuin me. Voisimme ihmiskuntana vaikka äänestää tiettyjen tekoälyjen tekemisistä moraalisiksi tai amoraalisiksi. Sillä saavuttaisimme intuitiivisen luonteen ‘älä tapa’ käskystä. Mutta olemmeko me opettamaan tekoälylle moraalisempaa toimintaa, jos itsekin ajattelemme asemamme ratkaisevan objektiivisuutta ja määrittelemään omaa tai kulttuurimme tulevaisuutta ehkä toisen hengen kustannuksella?
Elämme jatkuvassa vuoropuhelussa sen kanssa miten syvää moraalimme on rakenteeltaan. Ja lopulta vain oma semantiikkamme kertoo moraalin soveltamisesta eri tilanteisiin, kun tilanne on läsnä ja tällöin pitää toivoa, ettei joudu tilanteisiin, joissa saattaisi olla henki vaarassa. Toimijan vastuulle reagointiin tunnutaan sisällyttävän paljon, jossa laki asettaa rajat oikeudelliselle toiminnalle. Miten toimijuutemme voi olla reaktiivisesti aina oikeaa?
Algoritmien tulisi olla vielä moraalisempia kuin ihmisten. Miten se on mahdollista kun käsityksemme on niin vaikea ja moniselitteinen ja eturyhmäajattelua, jolla saattaisimme oikeuttaakin kuoleman? Elämme todellisuudessa, jossa kilpailijoina on yksilötietoisuus ja yhteisön selviäminen, tulevaisuudessa ehkä geneettinen parantelu ja virtuaaliset maisemat. Jos tulevaisuudessa olemme tekoälyn luomassa virtuaalitodellisuudessa, meidän on ratkaistava kuoleman ongelma ja tämä paradoksi. Muuten sillä tuskin on tulevaisuutta.
Universumimme lait elämälle ovat raa-at. Elämme muutoksessa joka päättyy kuolemaan. Ennenaikainen kuolema on ollut historiassa mahdollinen ja epävakaissa maissa todennäköinen, mikäli horjuttaa tasapainoa ja ajautuu muutoksessa väärälle puolelle. Voisimmeko luoda todellisuuden, jossa kulttuurin kilpailusta johtuvaa sotaa tai muutosta ei ole? Maailma on perustettu ajalle, ja temporaalisuudelle. Voisimmeko luoda maailman, jossa on muutosta ja elämää, mutta sen seurausta, kuolemaa, ei olisi?