torstai 2. heinäkuuta 2015

Moraalin oppimisesta

Myönnän heti alkuun, että olen ottamassa isoa palaa käsittelyyn, kun otsikossa lausutaan sana 'moraali'. Onneksi en yritäkään antaa normatiivista vastausta tähän, kertomalla mitä se tarkalleen olisi, vaan pohdiskeluni on metaeettistä. Oppiminen on jokaisen henkilökohtainen asia, annan kuitenkin joitain malleja, miten yleensä opimme moraalia.

Moraaliteorioita on paljon, ja mikään niistä yksinään ei ole osoittautunut täydelliseksi moraalin saavuttamiseksi. Moraalia on siis vaikea yksiselitteisesti määrittää. Lisäksi niin monia kuin ihmisiä ja kulttuureja on, niin monenlaista moraalia on olemassa. Moraali on siis subjektiivista, ainakin osittain, sillä moraaalia toteuttavat subjektit ovat idividuaaleja. Lisäksi on niin että moraalia ei voida johtaa ylhäältä. Monenlaiset utopiat ja paremman yhteiskunnan kuuliaisuuden kokeilut ovat johtaneet moraalin heikkenemiseen. Kukaan ei ole kantanut vastuuta, kun vastuu on ollut yhteinen. Moraalia on myös vaikea johtaa alhaalta, pelkästään yksilöistä käsin. Anarkia on sääntöjä rikkova vaikuttamisen keino, mutta koko yhteiskunta ei voi toimia anarkian kautta. Moraali on siis kovin muuttuvaista, riippuen yhteydestä, jossa se mainitaan.

Siis tulen määrittelyihin, mitä oikeastaan moraalin oppimisella tässä kirjoituksessani tarkoitan? Määrittelen oppimisen mahdollisuuksina ja valmiuksina valita oikein muuttuvissa elämän tilanteissa. Oppiminen on siis varustautumista valmiuksilla, joita ihminen osaa käyttää hyödyksi kun tilanteita ja valintoja tulee eteen, jolloin moraali osoittaa pyrkimyksiä hallitsemaan tilannetta jatkuvuuden kannalta – kulttuurievolutiivisessa muutoksessa. Tällöin moraalin kasvaminen on toimijuuden vahvistamista ja vastuunottoa ympäristöstä. Moraalia ei voida siis pakottaa yksilöön tai johtamalla häntä ylhäältä käsin tehdä hänestä moraalista. Yksilön moraalisuus on hänen omaan toimijuuteensa kasvamista, ja samalla toisaalta yhteisön luottamukseen kasvamista ja toisaalta oman moraalisen ajattelun vahvistamista.

Kasvattaa voi monella tavalla, metodeja ja kulttuureja, joihin kasvaa, on useita. Kun puhutaan moraalin oppimisesta on siihen suhtauduttava siten, että yksilön kaikki ymmärrys ja tieto on osana hänen päätöksentekoprosessia ja moraaali on tämän prosessoinnin sivutuote – strategia, jolla yksilö vaikuttaa yhteisössään luottamusta herättäen. Moraalia voidaan oppia kategorioiden kautta, erottelemalla hyviä ja huonoja asioita ja kannustamalla hyvien tekojen toteuttamista osana ihmiselämää. Lisäksi voidaan kertoa opettavaisia tarinoita, jotka voivat olla satuaja – luonnollisia tai yliluonnollisia. Lopussa esittelen pelillisen moraalin kautta oppimista.

Moraaliset poolisuudet

Moraalisessa arvostelmassa annetaan kohde tai kategoria ja kohdistetaan opetus sen hyvyyteen tai pahuuteen. Tämä ei ole vain arvostelma, mutta myös käänteinen opetus. Arvostelma on fysiikan termejä käyttäen poolinen, siis sellainen joka antaa kohteen tai kategorian mukana annetulle hyvälle asiaalle positiivisen merkityksen, mutta samalla tuomitsee sen vastakohdan. (Poolisella molekyylillä on rakenteessaan vastakkaiset varaukset). Väitän ettei hyvää asiaa voida opettaa ilman kategoriassa ilmaantuvaa pahaa, tuomittavaa puolta. Annettaessa esimerkiksi ilmaus, ”yhteys on tärkeää”, annetaan kaksitahoinen poolinen viesti ja vastakkainen ilmaus, normi sille, että ”arvostelu yhteisössä on huono asia” tai ”eroaminen on huono asia” Näin hyvän asian kertomisen, eivät välttämättä ole kannustavia moraaliin, vaan yksilön toimintaa normittavia, jolloin yksilön saattaa omassa moraali semantiikassa joutua valintatilanteeseen, jossa hän rikkoo jotain hyväksi opetettua asiaa. Hyvien poolisuuksien kertominen saattaa aiheuttaa sen että yksilö joutuu rikkomaan hyväksi opetettuja asioita, voidakseen olla toimija, joka tekee normaalin valinnan.

Poolisuudet kaksitahoisuudessaan ovat siis ongelmallisia moraalin oppimisessa. Kannustaminen hyvään, voi tuottaa yksilössä normeja, jotka aiheuttavat emotionaalista tuskaa, jos yksilö käyttää omaa moraalista agenttisuutta arvostelemiseen tai poikkeamiseen yhteisön normeista. Yksilö saattaa joutua arvioimaan opetetun poolisen hyvän kannattavuutta suhteessa toisiin, sen kanssa ristiriidassa oleviin opittuihin poolisuuksiin. Valmennetaanko hyvien asioiden kertomisella yksilöä lopulta kaksitahoisuuksistaan jouhtuen moraaalisiin valmiuksiin muuttuvassa yhteiskunnassa, jos moraaali on määrittelyni mukaan parhaiden valmiuksien antamista, vastuunottoa ja jatkuvuutta? Yksittäinen poolisuus on aina huono ohjenuora, kuten totesin myöskään yhtään pätevää moraaliteoriaa ei ole olemassa, moraalin tulee olla siis inhimillistä moraalista semantiikkaa. Alkaako yksilö erottaa hyvään kannustamisesta moraalista semantiikkaa, kun ohjeita on useita, pystyykö hän vastaamaan muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin? Myöhemmin kerron miten moraalia voi oppia myös toisin.

Yliluonnollista moraalia

Ensiksi vielä pohdin yliluonnollisen poolisia jaotteluja. Ne eivät ole seurauseettisiä päätelmiä, joiden mukaan esim. utitalirisesti ajattelisimme mahdollisimman monen parasta. Ne eivät liity maailman tilojen ratkaisuihin, vaan jonkin asian hyvyyteen, koska se on yliluonnollisen toimijan tahto. Yliluonnolllisen kategoriat ovat opetuksia, joiden ajatus rakentuu inhimillisen ihmisen ja yliluonnollisen vaikutukselle keskenään. Yhdessä nämä muodostavat metafysiikan, jonka mukaan yksilön on suunnittettava ratkaisuissaan miellyttääkseen yliluonnollista hyvää. Moraalille tulee siis metakulttuurinen rakenne, toimija suhteessa luonnollisen maailman kautta yliluonnollisen metafysiikkaan, joka ohjeistaa ajattelemaan maailman todellisuuksista tietyn rakenteen mukaan.

Poolisuudet ovat näissä yhteyksissä mielenkiintoisia, koska samalla kun opetetaan jonkun asian hyvyydestä, opetetaan jonkun asian ihmimillisyydestä ja mielen alhaisuudesta suhteessa yliluonnolliseen toimijan kartoittamaan metafyysiseen maailmaan, jossa pahat asiat ilmenevät mm. motiivien ja mielen rakenteissa. Mielen ylhäisistä ja alhaisista asioista muodostuu moraalinen poolinen kenttä, jolla toimija tunnistautuu yliluonnollisen palveliaksi tai oman toimijuuden mukaan toimivaksi. Kaikki saattaa vertautua nopeasti tietoisuudessa tämän jaottelun mukaan hyväksi tai pahaksi. Yliluonnollisen moraalin semantiikka rakentuu poolisuudelle suhteessa yhteisön ajattelevaan mieleen erotuksena oman toimijuuden ja päätäntävallan voimaan. Yhteisön ruumis ja sen kokemukset sekä metafyyseset rakenteet ajattelevat puolestasi moraalisesti sen sijaan että itse muodostaisit seurauseettisiä päätelmiä todellisuutesi suhteesta toisiin yksilöihin.

Poolisesti hyvä ja paha voivat sijaita lähellä tai kaukana toisistaan. Räikeissä poolisissa väitteissä uhataan valinnan tekijää voimakkaalla jaolla ja erolla niiden välillä, niin että valinnan tekijälle jää valittavaksi vain yksi vaihtoehto. Totella hyvää jonka auktoriteetti asettaa. Esimerkiksi lasta voidaan uhata hylkäyksellä, jos hän ei tottele. Tällaiset valintatilanteet ovat yksilön toimijuutta lannistavia ja auktoriteetin voimaa korostavia, tilanteiden totuusarvosta huolimatta. Yliluonnollisen pooliset kategorioiden jaottelut ovat usein räikeitä väitteitä, jossa metafyysisestä rakenteeesta johtuva valinnan seuraus hyvään tai pahaan asetetaan äärimmäiseksi. Yksilön toimijuudelle ei jätetä neutraalia valinnanvaraa tai valtaa. Äärimmäisyydessä uskotaan kuulumiseen joukkoon tai tuhoutumiseen, mikä voikin saada lisävahvistusta sosiaalisesta todellisuudesta. Tuhoutuva tai tuomittu ei ole vaikutuspiirissä ja on poissa, mutta jos hän kontaktiin suostuu, hänet altistetaan uudelleen merkityksien moraalipooliselle vallalle. Niin valtaa suhteessa moraalitoimijoihin siis pidetään yllä vahvoilla asenteilla ja moraalipoolisilla identiteeteillä suhteessa toisiin yhteisöihin, yhteisön sisällä ja ulkopuolella. Yksilölle tie yhteisön vallan alta edellyttää, että hän haastaa ne pooliset valinnat, joita hän on yhteisön jäsenyydessään tehnyt ja sen metafysiikkaan uskomisen, jossa hän on sisällä. Luottamusta herättävä yhteistoiminta kukoistaa vapautta, kun yksilöllä on todellisia valinnan mahdollisuuksia, mikä edellyttää valinnan asettelua, jossa hyvä ja paha eivät ole poolisesti kaukana toisistaan.

Miten kirjoittamani liittyy edellisiin kirjoituksiin?

Olen puhunut aikaisemmin saman suuntaisesta asiasta yhteisöjen moraalisista maksiimeista kirjoituksessani Me, muut ja tasa-arvo. Oikeastaan tämä kirjoitus on jatkoa analyysille jolla voidaan hahmotella eroa moraalin oppimisella maksiimejen ja semanttisemman yksilökeskeisen toimijuuden kautta. Poolisuuksissa on ongelmana jo hahmottelemani maksiimeiden ongelma, että moraali viedään liian pitkälle, jolloin yksilön on vaikea valita ja hän tuntee syyllisyyttä valinnoistaan. Moraaliset minimit osoittaisivat valinnan mahdollisuuksia kuten kirjoitukseni avoimesta vallasta luo kuvaa pelillisen todellisuuden päälle jäävästä toimijuudesta. Tulen ratkaisussani seuraavassa pelilliseen moraaliin, jota olen jo hahmotellut aikaisemmassa kirjoituksessani täällä.

Moraalin oppiminen uudella tavalla

Mitä sitten voidaan tehdä kun poolisuudet ja maksiimit osottautuvat toimimattomiksi muuttuvissa tilanteissa? Moraaliin kasvaminen voisi olla toimijuuden semanttista hallintaa ja yhteistoiminnan strategiaan pohjaavaa ylivertaisuuteen tähtäämistä. Se ei synny hyvän ja pahan kategorioiden ja niiden poolisuuksien korostamisena vaan pelillisen moraalin ymmärtämisenä, sellaisena, jona yksilö on valmis soveltamaan uusia luovian malleja, muuttuvan yhteistoiminnan takaamiseksi. Moraalinen semantiikka syntyy tiedon ja arvostuksien kentässä, jota värittää asioiden mielekkyyden ja tarkoituksen kokemus. Onko pelkkä henkilökohtaisen hyvän ja pahan tuntemus on tarkoituksena vielä keskeneräinen?

Moraali määrittyy päämäärääkseen toteuttaen itseään toimijuuden yläpuolisena mielenä ja mielekkyytenä. Moraalisina toimijoina tunteemme ja valitamme osuu aina yhteen tietoiseen tilaan, oikeaan strategiaan toimia siinä hetkessä. Mielemme kuitenkin pohtii asiaa alituisesti monelta kantilta. Silloin ymmärrämme että pelillisyys on meissä sisällä, ja se mikä näyttäytyy ulospäin on sen romahtanut tila, moraali jolla toimimme. Pelillinen moraali tuo tämän pelillisyyden myös osaksi yhteisön päätäntävaltaa, yksilön jättäytyessä yhdeksi elementiksi populaation määräävässä moraalissa.

Pelkkien hyvän ja pahan kategorioiden ja poolisten hyvään kannustamisen sijasta on siis uskaltauduttava myös epäonnistumaan ja testaamaan vaikuttavia voimia ympärillään. Poolisessa hyvässä tavoitellaan moraalista valtaa sanoa olevansa oikeassa, mutta pelillinen moraali on tasa-arvon verkosto, joka palkitsee oikeuden identiteetillä. Se tarkoittaa selkeämpää roolia toteuttaa itseään osana yhteisön hyvää. Eräänlaista demokratiaa, mutta verkostomaisuudessaan tehokkaampaa.

Onko toimijuus, joka suuntautuu pelillisen kevyesti päätöksiin seurauseettisen maailman tilojen kautta, moraalinen? Tietotekniset laitteet usein suhtautuvat näin ympäristöönsä. Ehkä meidän moraalinen kasvaminen kokee saman käänteen jossa hylkäämme metafysiikat ja metakulttuurit. Moraalin oppiminen ja kasvaminen moraaliseksi toimijaksi voi siis olla tulevaisuudessa yhteistoimintaa, jonka opimme kategorioiden ja niiden poolisuuksien sijaan pelillisyyden kautta.