Tieteessä on edustettuina erilaisia ajatusmalleja, joita voidaan kutsua paradigmoiksi - aloiksi jotka menevät eteenpäin selittäessään todellisuutta omalla ajatus tai tutkimusprosessilla. Eräällä tavalla myös uskonto edustaa suurta paradigmaa, ajatuskokonaisuutta, joka etenee omaa reittiä, tutkimalla omaa identiteettiään yhteiskunnassa. Keskeistä on nähdä, miten nämä paradigmat eroavat ja yhtyvät osana yhteiskuntamme edistymistä.
Tieteen ja uskonnon voidaan nähdä olevan konfliktissa, itsenäisiä, dialogissa tai integrotuneita. Kaikilla näillä teorioilla on perusteita ja ei ole selvää kuinka tieteen ja uskonnon eroavaisuuksiin ja niiden mahdolliseen ristiriitaan tulisi suhtautua. Kirjoituksessani keskityn uskonnon ja tieteen ristiriitamalliin, koska se osoittaa paradigmojen erilaisen lähestymistavan todellisuuteen. Lähestyn myös aihetta syvemmillä määrittelyillä, millaisista maailmankuvan eroista on kyse. Lopulta luovun ristiriidasta ja tuon esille kommunikaation ja kielen, missä molemmat suuret paradigmat vaikuttavat.
Tieteen ja uskonnon eroa on yritetty selvittää mm. itsenäisyys teorialla, jossa näiden kahden nähdään edustavan eri "magisterioita" - eri alueita ihmisen ymmärryksessä ja kokemuksessa. Kuitenkin historiassa on nähty kuinka pyhät kirjoitukset ja tieteen tutkimustulokset ovat asettuneet ristiriitaan - maailmankuvaltaan ja faktoiltaan. Jatkossa osoitan, millaisista tekijöistä ristiriita syntyy ja miten nämä alat ovat päälekkäisiä. Konfliktiteoriat ovat varteenotettava ja perusteltu katsontakanta uskonnon ja tieteen eroavaisuuteen.
Ristiriidan määrittelyä
Uskonto määritellään Ilkka Pyysiäisen mukaan abstraktioksi, joka on tehty joukosta uskomuksia, käyttäytymistaipumuksia, kokemuksia ja instituutioita. Kun tarkastellaan konfliktia kyse on nimenomaan uskomusten ristiriidasta suhteessa tieteellisiin teorioihin ja tuloksiin. Muut osa-alueet eivät sisällä väitteitä, eivätkä muodosta ristiriitaa, mutta on selvää, että muiden osa-aluiden merkitys määrittyy pitkälle uskomusrakenteista käsin.
Tiede, niin kuin uskontokin, voidaan nähdä laajalti vallitsevana käytäntönä yhteiskunnassa. On monia tieteenaloja ja näiden paradigmoja, joilla on hyvin erilaiset tutkimuskohteet ja tavat tehdä tutkimusta. Tieteestä puhuttaessa käytän kirjoituksessa pikemminkin sitä ilmaisemaan metodia, jolla on tavoite ottaa selvää, jäsentää ja ymmärtää syy-seuraussuhteita maailmassamme.
Uskonnollinen maailmankatsomus on ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa silloin, kun uskonnollisen uskon ajatellaan sanovan jotakin siitä, mitä tiedekin tutkii, ja kun sen väittämät ovat ristiriidassa tieteellisesti perusteltujen väittämien kanssa. Ristiriita kristinuskon kanssa nähdään selkeimmin Raamatun ilmoituksessa ja sen fundamentalistisissa tulkinnassa, esim. maailman luominen, ihmisen luominen, syntiinlankeemus, vedenpaisumus ja ihmeet vastaan tieteen metodologisesta naturalismista syntyneet tulokset eri tieteen aloilla. Raamatusta johdettu maapallon ikä ja luomiseen liittyvät laskelmat ovat selkein ristiriita kristinuskoon pohjaavan kreationismin ja tieteen välillä.
Tieteen metodi on pohjimmiltaan agnostista tai ateistista ja hylkää metodisesti yliluonnollisen turhana tutkimuksen kannalta. Tieteellisen metodin, eli jatkuvan uudelleen arvioimisen ja testaamisen kautta tiede edustaa erilaista tapaa uskontoon verrattuna, jossa ei ole metodia, vaan kertomukset uskomuksia välittävänä tapana. Metodiin nähden tieteen ja uskonnon kategoriat eroavat ja johtavat myös näin väitteidensä tasolla näiden ristiriitaan.
Jumala-hypoteesi ja tiede
Perustavalla tasolla ristiriidassa on kyse myös jumala-hypoteesista johdettujen uskomusten, maailmankuvien ja paradigmojen erosta. On kuitenkin mahdollista, että nimenomaan tai vain tiede voisi antaa Jumalan olemassaolon todisteet ja jopa hävittää ristiriidan tältä osin. Tällaisia todisteita ei kuitenkaan ole ollut näköpiirissä ja on todennäköistä, että jumala-hypoteesi ei ole konfirmoitavissa, eikä falsifiotavissa. Syy voi johtua siitä, ettei tällaista entiteettiä kuin Jumala ole ja sen todistaminen myöskään olemattomaksi ei ole mahdollista.
Mitkään määrät todisteita universumin mekanismeista eivät tulisi riittämään Jumalan saattamiseksi ei-olevaksi. Aukkojen jumala pakenee aina selittämättömään todellisuuteen ja vaikutttaa sieltä käsin osana tuntematonta. Vain täydellinen kaiken teoria ja kuvaus universumistamme suljettuna järjestelmänä voisi selättää Jumala-hypoteesin. Kuitenkin esimerkiksi fysiikassa Jumalan ajatellaan olevan huono ja turha selitys tuntemattomalle. Se selittää kaiken, mutta siitä ei voida johtaa yhtään päätelmää tai ennustusta tuleville kokeille.
On myös mahdollisuus, ettemme näe todisteita, jos Jumalan uskotaan olevan olemassa, mutta väitetään tieteen metodin, metodologisen naturalismin olevan kyvytön havaitsemaan sitä. Jumalan uskotaan vaikuttavan koko kausaalisuuden niin syvissä prosesseissa niin, ettei sitä voida mitata tai jopa sen ulkopuolella, itse Jumalan pysyessä ei kausaalisena ja riippumattomana kaikkeudesta. Kyse on siitä, että jos Jumala on kaikkivaltias, emme voi puhua aukkojen jumalasta, emmekä rajata häntä metodologisella naturalismilla pois universumistamme. Voidaan kuitenkin kysyä, miten ilman kausaalireaktioita voidaan vaikuttaa todellisuuteen vai onko kyseessä kenties deistinen luojajumala?
Todistamisen taakka katsotaan olevan sillä, joka esittää positiivisen väitteen entiteetin olemassaolosta. Kun todisteita ei ole annettu - niitä ei ole uskontojen taholta myöskään pätevästi tuotu, on mahdotonta ottaa sellaista jumala-hypoteesia tieteen lähtökohdaksi. Monen mielestä, Jumala ilmestyy ainoastaan niille, jotka uskovat. Tällainen tekee Jumalasta tieteellistä objektiivisuutta pakenevan ja ei mitattavan. Jumalan mahdollisuus konseptina, ei tee kuitenkaan siitä automaattisesti sellaisia, että tieteen pitäisi ottaa se lähtökohtana. Siksi jumala-hypoteesi on tieteen silmissä eräänlainen historian saatossa muodostunut kontingentti hypoteesi, joka ei ole saanut vahvistusta, eikä falsifikaatiota ja jonka pohjalta on rakennettu suuri määrä aineistoa.
Naturalistinen luonnontiede vastaan jumalusko
Naturalistinen luonnontiede tutkii mekanistisia malleja siitä, kuinka universumissa asioilla on syy-seuraussuhteita esimerkiksi fysiikassa, biologiassa tai neurologiassa. Kaikissa näissä tieteenaloissa ilmiöitä tutkitaan metodologisesta naturalismista käsin. Tutkittujen ilmiöiden selityksenä on naturalismi, luonnollinen maailma, joka tutkii metodologisesti luonnon mekanismeja tuntemamme maailman kautta. Luonnontiede rakentaa malleja siitä, miten todellisuus meidän objektiivisesti ymmärtämillä käsitteillä toimii.
Vaikka luonnontieteen tehtävä ei ole ottaa kantaa Jumalan olemassaoloon (ja siten se ei ole konfliktissa), on selvää, että tieto siitä, kuinka ihminen on solukemiallisten prosessien ylläpitämä systeemi, voi horjuttaa uskonnollisia väitteitä elämän jumalallisesta alkuperästä. Jumalaa ei tarvita ylläpitämään elämää, eikä myöskään evoluution mukaan synnyttämään sitä, kun ensimmäinen kopioituva solu on syntynyt. Luonnontieteiden valossa saattaa näyttää siltä, että deismi olisi todennäköisin mahdollisuus rationaalisesti jumaluuden muodoksi.
On mahdollista, että nimenomaan metodologisen naturalismin avulla voidaan selittää kaikki universumimme ilmiöt ja pystytään huomaamaan universumimme olevan suljettu järjestelmä. Supernaturalistinen usko väittää, että on raja, jonka takana olevaa ei voida tutkia ja tämä kaiken takana oleva vaikuttaa materiaan ja tarkkailee sitä. Uskonnot edistävät tästä päätelmästä tai paradigmasta tehtyjä johtopäätöksiä ja luovat kuvaa yliluonnollisen puuttumisesta elämään, kun kyse on tuntemattomasta tai satunnaisesta.
Tieteessä suhtaudutaan toisin. Vaikka tiede on jatkuvasti tällä tuntemattoman rajalla, se on löytänyt jatkuvasti metodologisen naturalismin kautta siitä tietoa ja vahvistanut hypoteeseja ja uusia syy-seuraussuhteita. Tieteeseen pohjaava ateistinen näkemys luottaa siihen, että tuntemattoman takaa paljastuu aina lisää selittäviä mekanismeja ja lopulta maailmamme toimii omillaan suljettuna järjestelmänä, fysikaalisten lainalaisuuksien mukaan.
Materia ja moraali vastakkain
Kiista tieteen ja uskonnnon välillä tähdentyy kysymykseen reduktionistisesta ja moraalisesta todellisuudesta. Onko fysikaalinen todellisuus - niin kuin luonnnontieteissä usein uskotaan - viimeinen todellisuus, johon kaikki viimekädessä pelkistyy? Uskontoa lähinnä on uskomus, että lopullinen todellisuus on moraalinen tai henkinen - sellainen, joka tavalla tai toisella edustaa oikeudenmukaisuutta maailmassa. Fysikaalista reduktionistista todellisuutta ei voida pitää oikeudenmukaisena, muuta kuin evolutionaalisella, selviytymiseen tähtäävällä tasolla.
Materiasta johdetun reduktionismin ja Jumalasta johdetun moraalin törmäyskurssi ulottuu myös kiistakysymyksiin moraalin luonteesta. Jumalasta johdetut päätelmät uskonnon paradigman mukaisesti, johtavat käsitykseen objektiivisesta moraalista - siis säännöistä tai käskyistä, jotka voidaan luetella ihmisen ulkopuolelta. Tieteellinen näkemys usein uskoo moraalin lähtevän evolutiivisista altruistisista käytännöistä, ollen jonkinlaisia sopimuksia ihmisten välillä ja edistäen sen välityksellä yhteisön ja yksilön selviämistä.
Materiaalisen ja moraalisen todellisuuden luonteisiin uskonnoilla on selvä valmis oletus ja perinne. Tiede on tähän asti löytänyt vastaukset materiasta ja sen toiminnasta, joka eroaa ihmisen itse kokemasta ja monesti uskomasta todellisuudesta. Käsitykset ovat tieteellisistä paradigmoista johdettuja arveluja, joita ei varsinaisesti voida lopullisesti tutkia, mutta ne ovat tietyn tieteenalan yhtenäisen työn edellytyksiä ja jonkinlaisia tieteenalan premissejä. Esimerkkinä ontologinen reduktionismi neurotieteessä, jossa katsotaan tietoisuuden syntyvän neuronien toiminnasta. Toisaalta kysymyksen ollessa hyvin laaja, se jättää lopullisen vastauksen tavoittamattomiin ja lopulta jokaisen henkilökohtaiseksi asiaksi, niin kauan kuin selvää tutkimustulosta asiasta ei ole, vaikka tiedettä tehdessä reduktio olisi ainut sallittu lähestymistapa.
Tiede ja uskonto eri kategorioissa?
Pintatasolla tieteen tutkimustulokset ja uskonnon opetukset asettuvat ristiriitaan. Fundamentalistit kokevat uskonnon ulottuvan luonnontieteisiin ja uskovat pyhien kirjoitusten olevan samanarvoisia tiedon lähteitä kuin tieteen tutkimustulosten. Fundamentalistisissa piireissä saatetaan jopa uskoa tieteen olevan väärässä ja valheellista. Perustavalla tasolla ristiriita on siinä, mikä tunnustetaan tiedoksi. Tiede luottaa omaan metodiinsa ja tiedon falsifioitavuuteen paremman edessä ja sen kautta hahmotettuun kaikkeuteen. Skientismi uskoo, että totuus on paljastettavissa vain ja ainoastaan tieteellisen metodin kautta, jatkuvan testaamisen ja tiedon uudelleen arvioinnin välityksellä. Kirjauskonnot taas ovat ottaneet pyhät kirjoitukset tietonsa lähteiksi ja suurin osa jumala-hypoteesin, yliluonnollisen agentin itsestään selväksi, kumoutumattomaksi lähtökohdaksi.
Jos uskonto jää pelkäksi hyvän elämän ohjeeksi, ei välttämättä ole nähtävissä syviä ristiriidan aiheita. Tällaisella uskon yleisellä tasolla, tieteen ja uskonnon kategoriat eroavat. Uskonto voi edustaa myös jonkinlaista korkeamman moraalin etsintää, ja ehkäpä juuri tällaisen uskon voi kokea mielekkäänä joutumatta ristiriitaan tieteellisten faktojen kanssa. Useasti näyttää siltä, että jos tiedettä ei haluta uskonnossa arvosteltavan, uskonto vetäytyy tällaiseen yleiseen tavoittamattomaan todellisuuteen, jossa se välttyy konflikteilta.
Tieteen metodi saattaa olla monissa tutkimuksissaan todellisuutta pelkistävä ja spesifi, ja siten myös tutkijan usko voi elää rinnakkaista elämää tieteellisen tutkimuksen kanssa - jotkut ovat pystyneet yhdistämään uskonnollisen ja tieteen luonnollisen maailman. Kysymys voi olla siitä, millaisen etäisyyden ottaa uskontonsa sanomaan tai sen yksityiskohtiin ja miten perustavalla tavalla kokee soveltavan uskontonsa sanomaa tieteen maailmankuvaan. Etäisyyden otottossa on huomioitava, että on epärationaalista, jos alkaa perustella tieteellisten faktojen maailmaa uskontonsa opeilla. Tähän helposti ajaudutaan, jos uskontoa pidetään todempana kuin tiedettä. Toisaalta ei voida mielestäni myöskään ajautua täysin relativistiseen maailmaan, jossa ajateltaisiin kummankin edustavan vain erilaisia kielipelejä - ilman sen suurempaa päämäärää totuudesta.
Totuus on tärkeä arvo, jota niin tiede kuin uskontokin haluavat tavoitella. Näiden metodien ja väitteiden ollessa ristiriidassa on huomattava, että vain toinen niistä voi lähestyä totuutta. Totuuden hankkimisessa yhteiskunta on luottanut tieteen sanomaan ja se on antanut jo pitkään ihmiselle kaikkein rationaalisimmat toimintamallit, useiden uskontojen jäädessä ilmoituksen, pyhien kirjoitusten varaan. Uskonon rooliksi onkin monesti jäänyt sovittaa uusi tieto elämäntapaan ja traditioihin ja luoda tottumusta uusille ajatuksille. Uskonto ottaa kokonaisvaltaisemmin huomioon ihmisen ja hänen mieltymyksensä tuttuihin asioihin, kun taas tiede edistää tietopohjaamme riippumatta vanhoista käytännöistä.
Onko pelkästään rationaalinen maailmankuva mahdollinen?
Jos on nähtävissä, että uskonto ja tiede ovat selvässä konfliktissa, ajautuminen kongnitiiviseen dissonassiin, kahden maailmankuvan psykologiseen kilpailuun, ei edistä yksilön koherentin maailmankuvan muodostumista. Kummatkin antavat paljon aineksia maailmankuvan luomiselle, mutta on tietotasolla olisi tehtävä selvä ero näiden kahden välillä. Konflikti osoittaa sitä, että rationaalisella tasolla valittavana on yksinään uskonnon tai tieteen maailmankuva. Miksi sitten nämä päinvastoin sekottuvat käytännössä?
Ihmisten kulttuuri pitää sisällään uskonvaraisia merkityksiä asioiden syy-seuraussuhteista. Emme ole täysin rationaalisia siinä mitä maailmasta tiedämme tai mitä siitä uskomme. Tietomme on uskonvaraista siinä suhteessa, että se perustuu kognitiivisessa mielessä opittuun kokemukseen ja induktioon - uskomukseen asiantilan pysyvyydestä. Se voi myös perustua jonkin tietolähteen ilmoittamaan asiantilaan. Asiantila saattaa olla tieteellisesti todistettu tai ei, mutta vasta kun olemme oppineet erottamaan toisistaan nämä asiantilojen lähteet tiedämme onko kyse tiedosta. Kyse voi myös olla dogmatismista, uskosta joihinkin teorioihin ja niiden maailmankuvaan lopullisena, viimeisenä totuutena. Tällaista pidetään tieteen kehityksen kannalta jämähtäneenä ja turmiollisena, kun taas uskonnossa tällainen uskomus on vallitseva.
Tietäminen on opittava asia, jossa luottamus tietolähteen antamaan tietoon vahvistaa todellisuuden tuntemista. Tietommekin on lopulta vain merkityksiä, emmekä voi aina olla täysin varmoja, että merkityksemme ovat johdonmukaista tietoa, eivätkä pelkästään kokemusperäisiä uskomuksia. Tieto ja uskomus monesti sekottuvat muussa kuin tieteellisessä yhteydessä, jossa on selkeät metodien vaatimukset tiedon tuottamiseen. Elämme merkitysten välityksellä ja annamme itsellemme luvan käyttää kieltä muussakin kuin todistetun tiedon yhteydessä.
Kieli itsessään on sopimusten varaisia merkityksiä ja tulkintaa siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. On siis mahdotonta päästä uskomisesta täysin rationaaliseen tieteelliseen maailmaan kielen käytön takia. Kieli muotoilee ihmisen merkityksiä ja rationaalisuutta, siksi täysin uskomuksista vapaa, tieteellinen ja ainostaan rationaallinen maailmankuva ei ole mahdollinen. On kuitenkin huomattavaa, että rationaalisuuteen pyrkivä maailmankuva tiedostaa paremmin uskonvaraisen tiedon luonteen ja osaa arvioida sen käyttöä, verrattuna uskonnon maailmankatsomukseen, jossa ei välttämättä opasteta tällaiseen tiedon kriittiseen arviontiin.
Lähteet:
Ilkka Niiniluoto, Juha Sihvola (toim.), Nykyajan etiikka : Keskusteluja ihmisestä ja yhteisöstä, Gaudeamus, Tampere 2005
Ilkka Pyysiäinen, Jumalten keinu: kiertoajelu uskontotieteessä, Gaudeamus, Tampere 2006
Toivo Salonen, Tieteenfilosofia, Juvenes Print, Tampere 2007