Tieteessä on edustettuina erilaisia ajatusmalleja, joita voidaan kutsua paradigmoiksi - aloiksi jotka menevät eteenpäin selittäessään todellisuutta omalla ajatus tai tutkimusprosessilla. Eräällä tavalla myös uskonto edustaa suurta paradigmaa, ajatuskokonaisuutta, joka etenee omaa reittiä, tutkimalla omaa identiteettiään yhteiskunnassa. Keskeistä on nähdä, miten nämä paradigmat eroavat ja yhtyvät osana yhteiskuntamme edistymistä.
Tieteen ja uskonnon voidaan nähdä olevan konfliktissa, itsenäisiä, dialogissa tai integrotuneita. Kaikilla näillä teorioilla on perusteita ja ei ole selvää kuinka tieteen ja uskonnon eroavaisuuksiin ja niiden mahdolliseen ristiriitaan tulisi suhtautua. Kirjoituksessani keskityn uskonnon ja tieteen ristiriitamalliin, koska se osoittaa paradigmojen erilaisen lähestymistavan todellisuuteen. Lähestyn myös aihetta syvemmillä määrittelyillä, millaisista maailmankuvan eroista on kyse. Lopulta luovun ristiriidasta ja tuon esille kommunikaation ja kielen, missä molemmat suuret paradigmat vaikuttavat.
Tieteen ja uskonnon eroa on yritetty selvittää mm. itsenäisyys teorialla, jossa näiden kahden nähdään edustavan eri "magisterioita" - eri alueita ihmisen ymmärryksessä ja kokemuksessa. Kuitenkin historiassa on nähty kuinka pyhät kirjoitukset ja tieteen tutkimustulokset ovat asettuneet ristiriitaan - maailmankuvaltaan ja faktoiltaan. Jatkossa osoitan, millaisista tekijöistä ristiriita syntyy ja miten nämä alat ovat päälekkäisiä. Konfliktiteoriat ovat varteenotettava ja perusteltu katsontakanta uskonnon ja tieteen eroavaisuuteen.
Ristiriidan määrittelyä
Uskonto määritellään Ilkka Pyysiäisen mukaan abstraktioksi, joka on tehty joukosta uskomuksia, käyttäytymistaipumuksia, kokemuksia ja instituutioita. Kun tarkastellaan konfliktia kyse on nimenomaan uskomusten ristiriidasta suhteessa tieteellisiin teorioihin ja tuloksiin. Muut osa-alueet eivät sisällä väitteitä, eivätkä muodosta ristiriitaa, mutta on selvää, että muiden osa-aluiden merkitys määrittyy pitkälle uskomusrakenteista käsin.
Tiede, niin kuin uskontokin, voidaan nähdä laajalti vallitsevana käytäntönä yhteiskunnassa. On monia tieteenaloja ja näiden paradigmoja, joilla on hyvin erilaiset tutkimuskohteet ja tavat tehdä tutkimusta. Tieteestä puhuttaessa käytän kirjoituksessa pikemminkin sitä ilmaisemaan metodia, jolla on tavoite ottaa selvää, jäsentää ja ymmärtää syy-seuraussuhteita maailmassamme.
Uskonnollinen maailmankatsomus on ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa silloin, kun uskonnollisen uskon ajatellaan sanovan jotakin siitä, mitä tiedekin tutkii, ja kun sen väittämät ovat ristiriidassa tieteellisesti perusteltujen väittämien kanssa. Ristiriita kristinuskon kanssa nähdään selkeimmin Raamatun ilmoituksessa ja sen fundamentalistisissa tulkinnassa, esim. maailman luominen, ihmisen luominen, syntiinlankeemus, vedenpaisumus ja ihmeet vastaan tieteen metodologisesta naturalismista syntyneet tulokset eri tieteen aloilla. Raamatusta johdettu maapallon ikä ja luomiseen liittyvät laskelmat ovat selkein ristiriita kristinuskoon pohjaavan kreationismin ja tieteen välillä.
Tieteen metodi on pohjimmiltaan agnostista tai ateistista ja hylkää metodisesti yliluonnollisen turhana tutkimuksen kannalta. Tieteellisen metodin, eli jatkuvan uudelleen arvioimisen ja testaamisen kautta tiede edustaa erilaista tapaa uskontoon verrattuna, jossa ei ole metodia, vaan kertomukset uskomuksia välittävänä tapana. Metodiin nähden tieteen ja uskonnon kategoriat eroavat ja johtavat myös näin väitteidensä tasolla näiden ristiriitaan.
Jumala-hypoteesi ja tiede
Perustavalla tasolla ristiriidassa on kyse myös jumala-hypoteesista johdettujen uskomusten, maailmankuvien ja paradigmojen erosta. On kuitenkin mahdollista, että nimenomaan tai vain tiede voisi antaa Jumalan olemassaolon todisteet ja jopa hävittää ristiriidan tältä osin. Tällaisia todisteita ei kuitenkaan ole ollut näköpiirissä ja on todennäköistä, että jumala-hypoteesi ei ole konfirmoitavissa, eikä falsifiotavissa. Syy voi johtua siitä, ettei tällaista entiteettiä kuin Jumala ole ja sen todistaminen myöskään olemattomaksi ei ole mahdollista.
Mitkään määrät todisteita universumin mekanismeista eivät tulisi riittämään Jumalan saattamiseksi ei-olevaksi. Aukkojen jumala pakenee aina selittämättömään todellisuuteen ja vaikutttaa sieltä käsin osana tuntematonta. Vain täydellinen kaiken teoria ja kuvaus universumistamme suljettuna järjestelmänä voisi selättää Jumala-hypoteesin. Kuitenkin esimerkiksi fysiikassa Jumalan ajatellaan olevan huono ja turha selitys tuntemattomalle. Se selittää kaiken, mutta siitä ei voida johtaa yhtään päätelmää tai ennustusta tuleville kokeille.
On myös mahdollisuus, ettemme näe todisteita, jos Jumalan uskotaan olevan olemassa, mutta väitetään tieteen metodin, metodologisen naturalismin olevan kyvytön havaitsemaan sitä. Jumalan uskotaan vaikuttavan koko kausaalisuuden niin syvissä prosesseissa niin, ettei sitä voida mitata tai jopa sen ulkopuolella, itse Jumalan pysyessä ei kausaalisena ja riippumattomana kaikkeudesta. Kyse on siitä, että jos Jumala on kaikkivaltias, emme voi puhua aukkojen jumalasta, emmekä rajata häntä metodologisella naturalismilla pois universumistamme. Voidaan kuitenkin kysyä, miten ilman kausaalireaktioita voidaan vaikuttaa todellisuuteen vai onko kyseessä kenties deistinen luojajumala?
Todistamisen taakka katsotaan olevan sillä, joka esittää positiivisen väitteen entiteetin olemassaolosta. Kun todisteita ei ole annettu - niitä ei ole uskontojen taholta myöskään pätevästi tuotu, on mahdotonta ottaa sellaista jumala-hypoteesia tieteen lähtökohdaksi. Monen mielestä, Jumala ilmestyy ainoastaan niille, jotka uskovat. Tällainen tekee Jumalasta tieteellistä objektiivisuutta pakenevan ja ei mitattavan. Jumalan mahdollisuus konseptina, ei tee kuitenkaan siitä automaattisesti sellaisia, että tieteen pitäisi ottaa se lähtökohtana. Siksi jumala-hypoteesi on tieteen silmissä eräänlainen historian saatossa muodostunut kontingentti hypoteesi, joka ei ole saanut vahvistusta, eikä falsifikaatiota ja jonka pohjalta on rakennettu suuri määrä aineistoa.
Naturalistinen luonnontiede vastaan jumalusko
Naturalistinen luonnontiede tutkii mekanistisia malleja siitä, kuinka universumissa asioilla on syy-seuraussuhteita esimerkiksi fysiikassa, biologiassa tai neurologiassa. Kaikissa näissä tieteenaloissa ilmiöitä tutkitaan metodologisesta naturalismista käsin. Tutkittujen ilmiöiden selityksenä on naturalismi, luonnollinen maailma, joka tutkii metodologisesti luonnon mekanismeja tuntemamme maailman kautta. Luonnontiede rakentaa malleja siitä, miten todellisuus meidän objektiivisesti ymmärtämillä käsitteillä toimii.
Vaikka luonnontieteen tehtävä ei ole ottaa kantaa Jumalan olemassaoloon (ja siten se ei ole konfliktissa), on selvää, että tieto siitä, kuinka ihminen on solukemiallisten prosessien ylläpitämä systeemi, voi horjuttaa uskonnollisia väitteitä elämän jumalallisesta alkuperästä. Jumalaa ei tarvita ylläpitämään elämää, eikä myöskään evoluution mukaan synnyttämään sitä, kun ensimmäinen kopioituva solu on syntynyt. Luonnontieteiden valossa saattaa näyttää siltä, että deismi olisi todennäköisin mahdollisuus rationaalisesti jumaluuden muodoksi.
On mahdollista, että nimenomaan metodologisen naturalismin avulla voidaan selittää kaikki universumimme ilmiöt ja pystytään huomaamaan universumimme olevan suljettu järjestelmä. Supernaturalistinen usko väittää, että on raja, jonka takana olevaa ei voida tutkia ja tämä kaiken takana oleva vaikuttaa materiaan ja tarkkailee sitä. Uskonnot edistävät tästä päätelmästä tai paradigmasta tehtyjä johtopäätöksiä ja luovat kuvaa yliluonnollisen puuttumisesta elämään, kun kyse on tuntemattomasta tai satunnaisesta.
Tieteessä suhtaudutaan toisin. Vaikka tiede on jatkuvasti tällä tuntemattoman rajalla, se on löytänyt jatkuvasti metodologisen naturalismin kautta siitä tietoa ja vahvistanut hypoteeseja ja uusia syy-seuraussuhteita. Tieteeseen pohjaava ateistinen näkemys luottaa siihen, että tuntemattoman takaa paljastuu aina lisää selittäviä mekanismeja ja lopulta maailmamme toimii omillaan suljettuna järjestelmänä, fysikaalisten lainalaisuuksien mukaan.
Materia ja moraali vastakkain
Kiista tieteen ja uskonnnon välillä tähdentyy kysymykseen reduktionistisesta ja moraalisesta todellisuudesta. Onko fysikaalinen todellisuus - niin kuin luonnnontieteissä usein uskotaan - viimeinen todellisuus, johon kaikki viimekädessä pelkistyy? Uskontoa lähinnä on uskomus, että lopullinen todellisuus on moraalinen tai henkinen - sellainen, joka tavalla tai toisella edustaa oikeudenmukaisuutta maailmassa. Fysikaalista reduktionistista todellisuutta ei voida pitää oikeudenmukaisena, muuta kuin evolutionaalisella, selviytymiseen tähtäävällä tasolla.
Materiasta johdetun reduktionismin ja Jumalasta johdetun moraalin törmäyskurssi ulottuu myös kiistakysymyksiin moraalin luonteesta. Jumalasta johdetut päätelmät uskonnon paradigman mukaisesti, johtavat käsitykseen objektiivisesta moraalista - siis säännöistä tai käskyistä, jotka voidaan luetella ihmisen ulkopuolelta. Tieteellinen näkemys usein uskoo moraalin lähtevän evolutiivisista altruistisista käytännöistä, ollen jonkinlaisia sopimuksia ihmisten välillä ja edistäen sen välityksellä yhteisön ja yksilön selviämistä.
Materiaalisen ja moraalisen todellisuuden luonteisiin uskonnoilla on selvä valmis oletus ja perinne. Tiede on tähän asti löytänyt vastaukset materiasta ja sen toiminnasta, joka eroaa ihmisen itse kokemasta ja monesti uskomasta todellisuudesta. Käsitykset ovat tieteellisistä paradigmoista johdettuja arveluja, joita ei varsinaisesti voida lopullisesti tutkia, mutta ne ovat tietyn tieteenalan yhtenäisen työn edellytyksiä ja jonkinlaisia tieteenalan premissejä. Esimerkkinä ontologinen reduktionismi neurotieteessä, jossa katsotaan tietoisuuden syntyvän neuronien toiminnasta. Toisaalta kysymyksen ollessa hyvin laaja, se jättää lopullisen vastauksen tavoittamattomiin ja lopulta jokaisen henkilökohtaiseksi asiaksi, niin kauan kuin selvää tutkimustulosta asiasta ei ole, vaikka tiedettä tehdessä reduktio olisi ainut sallittu lähestymistapa.
Tiede ja uskonto eri kategorioissa?
Pintatasolla tieteen tutkimustulokset ja uskonnon opetukset asettuvat ristiriitaan. Fundamentalistit kokevat uskonnon ulottuvan luonnontieteisiin ja uskovat pyhien kirjoitusten olevan samanarvoisia tiedon lähteitä kuin tieteen tutkimustulosten. Fundamentalistisissa piireissä saatetaan jopa uskoa tieteen olevan väärässä ja valheellista. Perustavalla tasolla ristiriita on siinä, mikä tunnustetaan tiedoksi. Tiede luottaa omaan metodiinsa ja tiedon falsifioitavuuteen paremman edessä ja sen kautta hahmotettuun kaikkeuteen. Skientismi uskoo, että totuus on paljastettavissa vain ja ainoastaan tieteellisen metodin kautta, jatkuvan testaamisen ja tiedon uudelleen arvioinnin välityksellä. Kirjauskonnot taas ovat ottaneet pyhät kirjoitukset tietonsa lähteiksi ja suurin osa jumala-hypoteesin, yliluonnollisen agentin itsestään selväksi, kumoutumattomaksi lähtökohdaksi.
Jos uskonto jää pelkäksi hyvän elämän ohjeeksi, ei välttämättä ole nähtävissä syviä ristiriidan aiheita. Tällaisella uskon yleisellä tasolla, tieteen ja uskonnon kategoriat eroavat. Uskonto voi edustaa myös jonkinlaista korkeamman moraalin etsintää, ja ehkäpä juuri tällaisen uskon voi kokea mielekkäänä joutumatta ristiriitaan tieteellisten faktojen kanssa. Useasti näyttää siltä, että jos tiedettä ei haluta uskonnossa arvosteltavan, uskonto vetäytyy tällaiseen yleiseen tavoittamattomaan todellisuuteen, jossa se välttyy konflikteilta.
Tieteen metodi saattaa olla monissa tutkimuksissaan todellisuutta pelkistävä ja spesifi, ja siten myös tutkijan usko voi elää rinnakkaista elämää tieteellisen tutkimuksen kanssa - jotkut ovat pystyneet yhdistämään uskonnollisen ja tieteen luonnollisen maailman. Kysymys voi olla siitä, millaisen etäisyyden ottaa uskontonsa sanomaan tai sen yksityiskohtiin ja miten perustavalla tavalla kokee soveltavan uskontonsa sanomaa tieteen maailmankuvaan. Etäisyyden otottossa on huomioitava, että on epärationaalista, jos alkaa perustella tieteellisten faktojen maailmaa uskontonsa opeilla. Tähän helposti ajaudutaan, jos uskontoa pidetään todempana kuin tiedettä. Toisaalta ei voida mielestäni myöskään ajautua täysin relativistiseen maailmaan, jossa ajateltaisiin kummankin edustavan vain erilaisia kielipelejä - ilman sen suurempaa päämäärää totuudesta.
Totuus on tärkeä arvo, jota niin tiede kuin uskontokin haluavat tavoitella. Näiden metodien ja väitteiden ollessa ristiriidassa on huomattava, että vain toinen niistä voi lähestyä totuutta. Totuuden hankkimisessa yhteiskunta on luottanut tieteen sanomaan ja se on antanut jo pitkään ihmiselle kaikkein rationaalisimmat toimintamallit, useiden uskontojen jäädessä ilmoituksen, pyhien kirjoitusten varaan. Uskonon rooliksi onkin monesti jäänyt sovittaa uusi tieto elämäntapaan ja traditioihin ja luoda tottumusta uusille ajatuksille. Uskonto ottaa kokonaisvaltaisemmin huomioon ihmisen ja hänen mieltymyksensä tuttuihin asioihin, kun taas tiede edistää tietopohjaamme riippumatta vanhoista käytännöistä.
Onko pelkästään rationaalinen maailmankuva mahdollinen?
Jos on nähtävissä, että uskonto ja tiede ovat selvässä konfliktissa, ajautuminen kongnitiiviseen dissonassiin, kahden maailmankuvan psykologiseen kilpailuun, ei edistä yksilön koherentin maailmankuvan muodostumista. Kummatkin antavat paljon aineksia maailmankuvan luomiselle, mutta on tietotasolla olisi tehtävä selvä ero näiden kahden välillä. Konflikti osoittaa sitä, että rationaalisella tasolla valittavana on yksinään uskonnon tai tieteen maailmankuva. Miksi sitten nämä päinvastoin sekottuvat käytännössä?
Ihmisten kulttuuri pitää sisällään uskonvaraisia merkityksiä asioiden syy-seuraussuhteista. Emme ole täysin rationaalisia siinä mitä maailmasta tiedämme tai mitä siitä uskomme. Tietomme on uskonvaraista siinä suhteessa, että se perustuu kognitiivisessa mielessä opittuun kokemukseen ja induktioon - uskomukseen asiantilan pysyvyydestä. Se voi myös perustua jonkin tietolähteen ilmoittamaan asiantilaan. Asiantila saattaa olla tieteellisesti todistettu tai ei, mutta vasta kun olemme oppineet erottamaan toisistaan nämä asiantilojen lähteet tiedämme onko kyse tiedosta. Kyse voi myös olla dogmatismista, uskosta joihinkin teorioihin ja niiden maailmankuvaan lopullisena, viimeisenä totuutena. Tällaista pidetään tieteen kehityksen kannalta jämähtäneenä ja turmiollisena, kun taas uskonnossa tällainen uskomus on vallitseva.
Tietäminen on opittava asia, jossa luottamus tietolähteen antamaan tietoon vahvistaa todellisuuden tuntemista. Tietommekin on lopulta vain merkityksiä, emmekä voi aina olla täysin varmoja, että merkityksemme ovat johdonmukaista tietoa, eivätkä pelkästään kokemusperäisiä uskomuksia. Tieto ja uskomus monesti sekottuvat muussa kuin tieteellisessä yhteydessä, jossa on selkeät metodien vaatimukset tiedon tuottamiseen. Elämme merkitysten välityksellä ja annamme itsellemme luvan käyttää kieltä muussakin kuin todistetun tiedon yhteydessä.
Kieli itsessään on sopimusten varaisia merkityksiä ja tulkintaa siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. On siis mahdotonta päästä uskomisesta täysin rationaaliseen tieteelliseen maailmaan kielen käytön takia. Kieli muotoilee ihmisen merkityksiä ja rationaalisuutta, siksi täysin uskomuksista vapaa, tieteellinen ja ainostaan rationaallinen maailmankuva ei ole mahdollinen. On kuitenkin huomattavaa, että rationaalisuuteen pyrkivä maailmankuva tiedostaa paremmin uskonvaraisen tiedon luonteen ja osaa arvioida sen käyttöä, verrattuna uskonnon maailmankatsomukseen, jossa ei välttämättä opasteta tällaiseen tiedon kriittiseen arviontiin.
Lähteet:
Ilkka Niiniluoto, Juha Sihvola (toim.), Nykyajan etiikka : Keskusteluja ihmisestä ja yhteisöstä, Gaudeamus, Tampere 2005
Ilkka Pyysiäinen, Jumalten keinu: kiertoajelu uskontotieteessä, Gaudeamus, Tampere 2006
Toivo Salonen, Tieteenfilosofia, Juvenes Print, Tampere 2007
torstai 29. syyskuuta 2011
lauantai 23. heinäkuuta 2011
Me, muut ja tasa-arvo
Evankelisluterilainen kirkko on myöntynyt rukoilemaan homoparien parisuhteen puolesta. Tämä voidaan käsittää askeleena tasa-arvoon päin, jossa kirkko on tullut viime aikoina jäljessä yhteiskuntaan nähden. Uskontoja ja tiiviitä yhteisöjä on vaivannut ongelma, meidän ja muiden erottelun kulttuuri, joka sotii pitkälle tasa-arvoista ajattelua vastaan. Kirjoitukseni tarkoituksena on vertailla erottelun kulttuuria tasa-arvoon pyrkivän yhteisön kulttuuriin ja maailmankuvaan, käyttäen esimerkeinä uskonyhteisöiden (evankelisluterilaisen kirkon ja vapaiden suuntien) toiminta- ja suhtautumistapoja.
Kirkon peruskirjana on pidetty Raamattua, mutta yhteiskunnallisen diskurssin myötä on löydetty arvoja ja moraalikäsityksiä, joista Raamattu ei mainitse. Ehkäpä jo valistuksen ajasta lähtien, on ollut selvää, että yhteiskunta menee eri tietä kristilliseen kirkkoon verrattuna. Raamattu on ei anna arvopohjaa tasa-arvon kysymyksissä; orjille annetaan ohje, että heidän on alistuttava isännän tahtoon ja tasa-arvosta ei siellä ole mainintaakaan, ellei kultaista käskyä ymmärretä laajasti. Muuten erinäiset lähetyskäskyt ovat omiaan luomaan kulttuuria oman moraalisen koodin ylemmyydestä, johon muut on käännytettävä. Tällainen käsitys on jossain mielessä tasa-arvon ja ihmisen oman moraalisen tunnon kunnioittamisen vastakohta.
Uskonnon funktioon jo alunpitäen sisältyy erottelun löytäminen meidän ja muiden välillä - niiden joita korkein ohjaa ja niiden, jotka ovat yhteisölle vieraita ja luonnottomuuden vallassa. Monilla käskyillä on säädelty yhteisön elämää, niin että yhteisö on voinut yhdistää voimansa kilpailussa viholliskansoja vastaan. Evoluutio on huolehtinut siitä että uskonnolla on ollut valintaetua, kun käsitys meidän hyvästä tarkoituksesta ja muiden pahasta tai vieraasta olemuksesta on syntynyt. Näkemys on sosiobiologinen, mutta saattaa kertoa jotain siitä, miksi yhteisön on helppoa erotella itsensä muista.
Kirjaimellinen Raamatun tulkinta - niin kuin se monesti ymmärretään - vastustaa tasa-arvoa, vaikka heikkojen auttamisesta Raamatussa puhutaan paljonkin. Kysymys on siitä, ettei Raamattu kunnioita toisia moraalisia koodeja, vaan pitää muita ihmisinä pelastumattomina, jotka odottavat tuomiotaan. Uskonyhteisöt ovat uskontonsa nojalla saaneet harjoittaa syrjintää ja edustaa sellaista totuutta, joka on erottelee hyvät ja pahat. Ne ovat pitkälle auktorisoineet moraaliset asiat lukuisilla käskyillä ja tavoittelevat sitä, että kaikki omaksuisivat heidän näkemyksensä ja tulisivat osaksi uskonyhteisöä. Yksilöä ei nähdä moraalin lähteenä, päämääränä, vaan korkeampi taho, jolla on pyhän elämän ohjeet. Se ei luota myöskään siihen, että moraali olisi autonomista - siis vapaa määrittelemään itsensä. Tällainen moraali, ei todellisuudessa huomioi syy-seurauksia ja on helposti erottelemassa meitä ja muita. Moraalin autonomisuus ei takaa tasa-arvoa, mutta on askel, joka mahdollistaa yhdenvertaisen ajattelun.
Avioliitto on kristittyjen homoliittojen vastustajien mukaan luonnonjärjestyksen mukainen miehen ja naisen välinen jo Aadamista ja Eevasta lähtien. Jos avioliitto ulotetaan koskemaan myös homoja, ei voidakaan enää erotella meitä ja muita; sitä oikeaa seksuaalimoraalista koodia, jota uskonyhteisöt ovat pitäneet niihin kuulumisen puhtaan elämän merkkinä. Turvalliset rajat erilaisuudessa ovat murroksessa, mutta pahaa ei pitäisi nähdä toisella puolella.
Tarvitsemme erilaisia moraalisia järjestelmiä ymmärtääksemme parhaita tapoja suhtautua elämän ongelmiin, mutta ehkäpä moraalisen keskustelun tuloksena löytyy ymmärryksen tie, joka keskittyy tekojen sijasta niiden seurauksiin. Voimme kysyä, onko toinen moraalinen koodi vähempi arvoinen, ja mistä syystä olisi niin? Liberaalin maailman moraaliohjeena ainakin teoriassa on se, ettei aiheuteta harmia toiselle ja teot jätetään toisen asiaksi. Tämä on kuitenkin riittämätön uskonnolliselle yhteisölle, joka rakentaa identiteettiään pyhän elämän merkkien kautta, puuttumalla yksilön hyvinkin intiimeihin asioihin. Kannustamisen sijasta, omaan moraaliseen pohdintaan ja arvojensa arviointiin, ollaan valmiita määräämään oikea, pyhä elämä ja sen moraalisäännöt.
Profiloituminen, jossa korostetaan yhteisön eroavuutta muusta yhteiskunnasta, on mielestäni erottelevaa. Kun yhteisöön kuuluminen edellyttää tietynlaista seksuaalikäyttäytymistä tai muita henkilökohtaiselle vyöhykkeelle kuuluvien asioiden rajoittamista, on kyse epätasa-arvoistamisesta. On totta, ettei yhteisöön ei ole pakko kuulua, mutta yhteiskuntaan on - yhteisön eriarvoistamista pääsee pakoon eroamalla siitä. Kuitenkin yhteisöt ja niiden arvot vaikuttavat koko yhteiskunnan käsitykseen ihmisyydestä.
Yhteiskunta tähtää yhdenvertaisuuteen taatakseen yksilöiden valinnanvapauden, yhteisöjen moninaisuuden ja laajemmassa mielessä demokratian. Kuitenkin yhteisön arvot voivat sotia yhteiskunnan tasa-arvon ajatusta vastaan ja muodostaa yhteiskunnan sisälle oman “yhteiskuntansa”, omien pelisääntöjen saneleman todellisuuden. Yhteiskunnan tehtävä on taata yhteisöjen pelisääntöjen minimi, jotta yhteisöt voisivat edistää ihmisten hyvinvointia yhteiskunnassa. Uskonyhteisöt tavoittelevat moraalista maksimia, elämän tapaa, jolla yhteisö voi tulla keskeiseksi sisällöksi ihmiselle. Negatiivisena efektinä on se, että se voimakkaalla profiloitumisella erottaa tämän muusta yhteiskunnasta.
Uskonnollisen yhteisön meidän ja muiden erottelun kulttuurin indikaatio on se, kun yhteisö alkaa suhtautua omiin jäseniinsä eri tavoin kuin muihin yhteiskuntaan kuuluviin. Tällaisen moraalisen jaon yhteisö joutuu tekemään, että se säilyttäisi vahvan profiloitumisen, erottautumisen, edustaen samalla omalla käsityksellään ylempää moraalista koodia sekä yksilön henkilökohtaiselle vyöhykkeelle ulottuvia sääntöjä. Se kertoo yhteisön liian suuresta kontrollista yksilöön ja samalla meidän ja muiden erottelun kulttuurista, jolla yhteisö muodostaa tiettyjä eriarvoistavia sääntöjä yhteiskuntaan. Nämä säännöt ovat vahvoja käyttäytymisen koodeja, siksi käytännössä moniin uskonyhteisöihin tullaan lapsuuden kasvun tai rajun kääntymyksen kautta.
Mitä erottautuneempi uskonyhteisö on sitä voimakkaampia kääntymisprosesseja sen on luotava yhteisön jäsenyyden saavuttamiseksi. Tällainen yhteisö, ei enää toimi muiden yhteisöjen vuorovaikutuksessa, vaan luo omasta yhteisöstään oman piirin, lahkon, jolla se pitää jäseniään epätasa-arvoistavassa järjestelmässä. Yhteisön väärän kontrollin voi huomata siitä, etteivät sen jäsenet kuulu samalla muihin yhteisöihin yhteiskunnassa, vaan ovat ottaneet elämän koodikseen täysin yhteisön määrittelemät arvot.
Erottelujen yhteisölle vastakohtana on kulttuuri, joka ei rakenna yhteyttään pyhien ja yhteisöllisyyttä rakentavien ulkoisten merkkien kautta, vaan perustaa arvonsa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden pohjalle. Arvot edistävät yksilön ainutlaatuisuutta, luovuutta ja vapautta. Yksilöiden, joiden arvo on tunnustettua muunakin kuin yhteisön jäsenenä, edistävät yhteisöjen välisessä dialogissa yhdenvertaisuuden toteutumista.
Tasa-arvo edustaa ymmärrystä kaikkien ihmisyydestä, jossa tunnustetaan kaikkien yhtäläinen mahdollisuus luoda moraalisesti hyvää ja kestävää elämää. Siinä yksilön ajattelua kannustetaan yhteisön sisällä ottamaan ihmiset huomioon laajemmalti kuin yhteisön sisällä, ja tekemään yhteisistä säännöistä kaikille soveltuvia. Tällä rakennetaan yhteisön toimintaa inhimillisistä lähtökohdista, jokaisen moraalisista ajatuksista ja tunnosta. Yhteisöllisyyttä uskonyhteisöt ovat tavoitelleet, mutta ovatko keinot vanhentuneet, me ja muiden erottelulla ja siihen perustuvalla retoriikalla vaikuttamista, ilman tasa-arvon pohjaa? Ehkä tässä saatetaan nähdä (uskonnolisen) kulttuurin heikkous. Pyhän elämän ja ryhmään kuulumisen ulkoiset merkit ovat muutoksessa, mutta ideaali arvo, tasa-arvoisuus on pysyvää.
Nyky-yhteiskunnan moniarvoisuus olisi nähtävä voimavarana, erilaisten identiteettien toimintana, josta muodostuu kokonaisuus. Olisi edistettävä moraalisten koodien välistä diskurssia inhimillisyyteen ja ihmisyyteen pohjaavalla ymmärryksellä. Kun on löydettävissä universaaleja asioita moraaliselle koodille, olemme lähempänä yhteistä ymmärrystä. Mutta mahtaako tämä onnistua, onko se liikaa vaadittu uskonyhteisöltä? Usko yhteen totuuteen - samalla tekojen hyvään ja pahaan - on vahva skeema, jossa yksinkertaisilla erottelulla halutaan moraalisen maksimin löytyvän. Ehkä olisi hylättävä maksimit, ja löydettävä minimi, oma inhimillinen moraalinen harkinta, jolla voisimme rakentaa yhteistä universaalia, kaikkia huomioon ottavaa perustaa. Monesti ongelmat eri ryhmittymien välillä syntyvät, kun yksilöt niissä ovat leimautuneet vain yhden yhteisön moraaliseen koodiin ja moraaliseen maksimiin, sekä ovat vain sille omistautuneita.
Pelkona voidaan nähdä yhteisöllisyyden mureneminen, jos yhteisö hyväksyisi “muut” jäsenikseen. Äärimmäinen moniarvoisuus on kyllä käytännössä relativismia, jossa toisten mielipiteet ovat vain oman kulttuurinsa ilmauksia. Tätä ei tasa-arvon pyrkimys kuitenkaan tarkoita. Se on pikemmin tavoitteita löytää synteesejä, yhteistä moraalista koodia, jonka pohjalta pystyttäisiin rakentamaan eri yhteisöissä olevien yhdenvertaisuutta. Se on todellisuutta, jossa olemme jatkuvassa yhteisessä kriittisessä keskustelussa pyrkimyksistä luoda parempaa elämää, jossa kaikilla on mahdollisuuksia menestyä omana itsenään.
Yksilön identiteettiä tulisikin vahvistaa osana yhteisön jäsenyyttä, mutta samalla huomioida, etteivät identiteetti ja roolit tulisi perustua valtasuhteille. Tasavertaisessa yhteisössä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa roolinsa ja jokaista kannustetaan ottamaan osaa yhteisön johtajuuteen. Tasa-arvo yhteisössä ei kuitenkaan tarkoita tasapäistämistä, vaan sen jäsenten roolien ja ajatusten moninaisuuden kunnioittamista. Yksilö ajattelee yhteisön ajatuksia, mutta hänelle suodaan myös mahdollisuus esittää kritiikkiä ja valita roolinsa yhteisön rakentajana.
Kirkon peruskirjana on pidetty Raamattua, mutta yhteiskunnallisen diskurssin myötä on löydetty arvoja ja moraalikäsityksiä, joista Raamattu ei mainitse. Ehkäpä jo valistuksen ajasta lähtien, on ollut selvää, että yhteiskunta menee eri tietä kristilliseen kirkkoon verrattuna. Raamattu on ei anna arvopohjaa tasa-arvon kysymyksissä; orjille annetaan ohje, että heidän on alistuttava isännän tahtoon ja tasa-arvosta ei siellä ole mainintaakaan, ellei kultaista käskyä ymmärretä laajasti. Muuten erinäiset lähetyskäskyt ovat omiaan luomaan kulttuuria oman moraalisen koodin ylemmyydestä, johon muut on käännytettävä. Tällainen käsitys on jossain mielessä tasa-arvon ja ihmisen oman moraalisen tunnon kunnioittamisen vastakohta.
Uskonnon funktioon jo alunpitäen sisältyy erottelun löytäminen meidän ja muiden välillä - niiden joita korkein ohjaa ja niiden, jotka ovat yhteisölle vieraita ja luonnottomuuden vallassa. Monilla käskyillä on säädelty yhteisön elämää, niin että yhteisö on voinut yhdistää voimansa kilpailussa viholliskansoja vastaan. Evoluutio on huolehtinut siitä että uskonnolla on ollut valintaetua, kun käsitys meidän hyvästä tarkoituksesta ja muiden pahasta tai vieraasta olemuksesta on syntynyt. Näkemys on sosiobiologinen, mutta saattaa kertoa jotain siitä, miksi yhteisön on helppoa erotella itsensä muista.
Kirjaimellinen Raamatun tulkinta - niin kuin se monesti ymmärretään - vastustaa tasa-arvoa, vaikka heikkojen auttamisesta Raamatussa puhutaan paljonkin. Kysymys on siitä, ettei Raamattu kunnioita toisia moraalisia koodeja, vaan pitää muita ihmisinä pelastumattomina, jotka odottavat tuomiotaan. Uskonyhteisöt ovat uskontonsa nojalla saaneet harjoittaa syrjintää ja edustaa sellaista totuutta, joka on erottelee hyvät ja pahat. Ne ovat pitkälle auktorisoineet moraaliset asiat lukuisilla käskyillä ja tavoittelevat sitä, että kaikki omaksuisivat heidän näkemyksensä ja tulisivat osaksi uskonyhteisöä. Yksilöä ei nähdä moraalin lähteenä, päämääränä, vaan korkeampi taho, jolla on pyhän elämän ohjeet. Se ei luota myöskään siihen, että moraali olisi autonomista - siis vapaa määrittelemään itsensä. Tällainen moraali, ei todellisuudessa huomioi syy-seurauksia ja on helposti erottelemassa meitä ja muita. Moraalin autonomisuus ei takaa tasa-arvoa, mutta on askel, joka mahdollistaa yhdenvertaisen ajattelun.
Avioliitto on kristittyjen homoliittojen vastustajien mukaan luonnonjärjestyksen mukainen miehen ja naisen välinen jo Aadamista ja Eevasta lähtien. Jos avioliitto ulotetaan koskemaan myös homoja, ei voidakaan enää erotella meitä ja muita; sitä oikeaa seksuaalimoraalista koodia, jota uskonyhteisöt ovat pitäneet niihin kuulumisen puhtaan elämän merkkinä. Turvalliset rajat erilaisuudessa ovat murroksessa, mutta pahaa ei pitäisi nähdä toisella puolella.
Tarvitsemme erilaisia moraalisia järjestelmiä ymmärtääksemme parhaita tapoja suhtautua elämän ongelmiin, mutta ehkäpä moraalisen keskustelun tuloksena löytyy ymmärryksen tie, joka keskittyy tekojen sijasta niiden seurauksiin. Voimme kysyä, onko toinen moraalinen koodi vähempi arvoinen, ja mistä syystä olisi niin? Liberaalin maailman moraaliohjeena ainakin teoriassa on se, ettei aiheuteta harmia toiselle ja teot jätetään toisen asiaksi. Tämä on kuitenkin riittämätön uskonnolliselle yhteisölle, joka rakentaa identiteettiään pyhän elämän merkkien kautta, puuttumalla yksilön hyvinkin intiimeihin asioihin. Kannustamisen sijasta, omaan moraaliseen pohdintaan ja arvojensa arviointiin, ollaan valmiita määräämään oikea, pyhä elämä ja sen moraalisäännöt.
Profiloituminen, jossa korostetaan yhteisön eroavuutta muusta yhteiskunnasta, on mielestäni erottelevaa. Kun yhteisöön kuuluminen edellyttää tietynlaista seksuaalikäyttäytymistä tai muita henkilökohtaiselle vyöhykkeelle kuuluvien asioiden rajoittamista, on kyse epätasa-arvoistamisesta. On totta, ettei yhteisöön ei ole pakko kuulua, mutta yhteiskuntaan on - yhteisön eriarvoistamista pääsee pakoon eroamalla siitä. Kuitenkin yhteisöt ja niiden arvot vaikuttavat koko yhteiskunnan käsitykseen ihmisyydestä.
Yhteiskunta tähtää yhdenvertaisuuteen taatakseen yksilöiden valinnanvapauden, yhteisöjen moninaisuuden ja laajemmassa mielessä demokratian. Kuitenkin yhteisön arvot voivat sotia yhteiskunnan tasa-arvon ajatusta vastaan ja muodostaa yhteiskunnan sisälle oman “yhteiskuntansa”, omien pelisääntöjen saneleman todellisuuden. Yhteiskunnan tehtävä on taata yhteisöjen pelisääntöjen minimi, jotta yhteisöt voisivat edistää ihmisten hyvinvointia yhteiskunnassa. Uskonyhteisöt tavoittelevat moraalista maksimia, elämän tapaa, jolla yhteisö voi tulla keskeiseksi sisällöksi ihmiselle. Negatiivisena efektinä on se, että se voimakkaalla profiloitumisella erottaa tämän muusta yhteiskunnasta.
Uskonnollisen yhteisön meidän ja muiden erottelun kulttuurin indikaatio on se, kun yhteisö alkaa suhtautua omiin jäseniinsä eri tavoin kuin muihin yhteiskuntaan kuuluviin. Tällaisen moraalisen jaon yhteisö joutuu tekemään, että se säilyttäisi vahvan profiloitumisen, erottautumisen, edustaen samalla omalla käsityksellään ylempää moraalista koodia sekä yksilön henkilökohtaiselle vyöhykkeelle ulottuvia sääntöjä. Se kertoo yhteisön liian suuresta kontrollista yksilöön ja samalla meidän ja muiden erottelun kulttuurista, jolla yhteisö muodostaa tiettyjä eriarvoistavia sääntöjä yhteiskuntaan. Nämä säännöt ovat vahvoja käyttäytymisen koodeja, siksi käytännössä moniin uskonyhteisöihin tullaan lapsuuden kasvun tai rajun kääntymyksen kautta.
Mitä erottautuneempi uskonyhteisö on sitä voimakkaampia kääntymisprosesseja sen on luotava yhteisön jäsenyyden saavuttamiseksi. Tällainen yhteisö, ei enää toimi muiden yhteisöjen vuorovaikutuksessa, vaan luo omasta yhteisöstään oman piirin, lahkon, jolla se pitää jäseniään epätasa-arvoistavassa järjestelmässä. Yhteisön väärän kontrollin voi huomata siitä, etteivät sen jäsenet kuulu samalla muihin yhteisöihin yhteiskunnassa, vaan ovat ottaneet elämän koodikseen täysin yhteisön määrittelemät arvot.
Erottelujen yhteisölle vastakohtana on kulttuuri, joka ei rakenna yhteyttään pyhien ja yhteisöllisyyttä rakentavien ulkoisten merkkien kautta, vaan perustaa arvonsa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden pohjalle. Arvot edistävät yksilön ainutlaatuisuutta, luovuutta ja vapautta. Yksilöiden, joiden arvo on tunnustettua muunakin kuin yhteisön jäsenenä, edistävät yhteisöjen välisessä dialogissa yhdenvertaisuuden toteutumista.
Tasa-arvo edustaa ymmärrystä kaikkien ihmisyydestä, jossa tunnustetaan kaikkien yhtäläinen mahdollisuus luoda moraalisesti hyvää ja kestävää elämää. Siinä yksilön ajattelua kannustetaan yhteisön sisällä ottamaan ihmiset huomioon laajemmalti kuin yhteisön sisällä, ja tekemään yhteisistä säännöistä kaikille soveltuvia. Tällä rakennetaan yhteisön toimintaa inhimillisistä lähtökohdista, jokaisen moraalisista ajatuksista ja tunnosta. Yhteisöllisyyttä uskonyhteisöt ovat tavoitelleet, mutta ovatko keinot vanhentuneet, me ja muiden erottelulla ja siihen perustuvalla retoriikalla vaikuttamista, ilman tasa-arvon pohjaa? Ehkä tässä saatetaan nähdä (uskonnolisen) kulttuurin heikkous. Pyhän elämän ja ryhmään kuulumisen ulkoiset merkit ovat muutoksessa, mutta ideaali arvo, tasa-arvoisuus on pysyvää.
Nyky-yhteiskunnan moniarvoisuus olisi nähtävä voimavarana, erilaisten identiteettien toimintana, josta muodostuu kokonaisuus. Olisi edistettävä moraalisten koodien välistä diskurssia inhimillisyyteen ja ihmisyyteen pohjaavalla ymmärryksellä. Kun on löydettävissä universaaleja asioita moraaliselle koodille, olemme lähempänä yhteistä ymmärrystä. Mutta mahtaako tämä onnistua, onko se liikaa vaadittu uskonyhteisöltä? Usko yhteen totuuteen - samalla tekojen hyvään ja pahaan - on vahva skeema, jossa yksinkertaisilla erottelulla halutaan moraalisen maksimin löytyvän. Ehkä olisi hylättävä maksimit, ja löydettävä minimi, oma inhimillinen moraalinen harkinta, jolla voisimme rakentaa yhteistä universaalia, kaikkia huomioon ottavaa perustaa. Monesti ongelmat eri ryhmittymien välillä syntyvät, kun yksilöt niissä ovat leimautuneet vain yhden yhteisön moraaliseen koodiin ja moraaliseen maksimiin, sekä ovat vain sille omistautuneita.
Pelkona voidaan nähdä yhteisöllisyyden mureneminen, jos yhteisö hyväksyisi “muut” jäsenikseen. Äärimmäinen moniarvoisuus on kyllä käytännössä relativismia, jossa toisten mielipiteet ovat vain oman kulttuurinsa ilmauksia. Tätä ei tasa-arvon pyrkimys kuitenkaan tarkoita. Se on pikemmin tavoitteita löytää synteesejä, yhteistä moraalista koodia, jonka pohjalta pystyttäisiin rakentamaan eri yhteisöissä olevien yhdenvertaisuutta. Se on todellisuutta, jossa olemme jatkuvassa yhteisessä kriittisessä keskustelussa pyrkimyksistä luoda parempaa elämää, jossa kaikilla on mahdollisuuksia menestyä omana itsenään.
Yksilön identiteettiä tulisikin vahvistaa osana yhteisön jäsenyyttä, mutta samalla huomioida, etteivät identiteetti ja roolit tulisi perustua valtasuhteille. Tasavertaisessa yhteisössä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa roolinsa ja jokaista kannustetaan ottamaan osaa yhteisön johtajuuteen. Tasa-arvo yhteisössä ei kuitenkaan tarkoita tasapäistämistä, vaan sen jäsenten roolien ja ajatusten moninaisuuden kunnioittamista. Yksilö ajattelee yhteisön ajatuksia, mutta hänelle suodaan myös mahdollisuus esittää kritiikkiä ja valita roolinsa yhteisön rakentajana.
Olen vahvasti sitä mieltä, että moraalisen maksimin tavoittelu pitäisi olla rajoitettua yhteiskunnassa. En kuitenkaan näe suuria me ja muiden erottelun riskejä moraalisessa maksimissa, jossa tasa-arvo on kaikkein tärkein arvo (jos ei huomioida sitä, että saatetaan olla suvaitsemattomia eriarvoisuutta kannattavia kohtaan). Näkemykseni ajattelee ihmistä täydellisenä, ilman mitään erityistä moraalista koodia tai uskontoa. Kuitenkaan tätä ei saisi ulottaa anarkiaan asti, jossa yksilön moraalista tulee kaiken mitta ja yhteisöllisyys unohdetaan. Keskitie, jota käytännössä ajattelisin, olisi yhteisöjen kannustaminen määrittelemään arvoja ja toimintaa, joilla ne keskustelevat paremmin yhteiskunnassa muiden yhteisöjen kanssa.
Uskonnonvapautta on jatkossakin kunnioitettava, mutta eettisissä suosituksissa olisi määriteltävä tarkemmin uskonyhteisöjen harjoittaman syrjinnän rajat. Voimme kysyä, tarvitsemmeko voimakkaita moraalisia koodeja ja vahvasti profiloituneita yhteisöjä, jos sillä samalla aiheutetaan monelle syrjinnän tunnetta tai jopa suoraa tai epäsuoraa alistamista? Voisimmeko nähdä, että toisenlainen, oman koodin ulkopuolella oleva moraalinen koodi, on yhtä arvokas ja on itse asiassa ihmisen älykkyyden tuotos, jolla hän elää tasapainossa yhteisönsä kanssa? Jos kyllä, niin olisiko uskonyhteisöjen luovuttava ilman tasa-arvoa opetettavan moraalisen maksimin julistamisesta, jos se johtaa vain meidän ja muiden erottelun kulttuuriin?
Yksilöinä olemme sidottuina semioottiseen vuorovaikutukseen merkeillä, joilla ilmaisemme mm. luottamusta ja kuulumista johonkin ryhmään. Pelkkien ulkoisten merkkien todellisuuteen verrattuna tasa-arvo edustaa oikeudenmukaisempaa merkitystä ja tapaa kohdella toisia. Se on yritys päästä ihmisen moraalitunnossa tasolle, jossa ymmärrämme jokaisen ainutlaatuisuuden, ilman kulttuurien tuomia erotteluja. Tasa-arvoa on mahdoton toteuttaa täydellisenä maailmassamme - tässä merkkien, sosiaalisen ja taloudellisen erilaistamisen piirissä. Elämä on kuitenkin virta diskursseja, joissa sisäiset kuvamme luovat ihmiskunnan huomista uusin merkityksin. Emme voi dialogissamme päästä erotteluista eroon, mutta voimmeko edistää huomista parhaiten luomalla visioita ja käytäntöjä tasa-arvoisemmasta maailmasta?
Uskonnonvapautta on jatkossakin kunnioitettava, mutta eettisissä suosituksissa olisi määriteltävä tarkemmin uskonyhteisöjen harjoittaman syrjinnän rajat. Voimme kysyä, tarvitsemmeko voimakkaita moraalisia koodeja ja vahvasti profiloituneita yhteisöjä, jos sillä samalla aiheutetaan monelle syrjinnän tunnetta tai jopa suoraa tai epäsuoraa alistamista? Voisimmeko nähdä, että toisenlainen, oman koodin ulkopuolella oleva moraalinen koodi, on yhtä arvokas ja on itse asiassa ihmisen älykkyyden tuotos, jolla hän elää tasapainossa yhteisönsä kanssa? Jos kyllä, niin olisiko uskonyhteisöjen luovuttava ilman tasa-arvoa opetettavan moraalisen maksimin julistamisesta, jos se johtaa vain meidän ja muiden erottelun kulttuuriin?
Yksilöinä olemme sidottuina semioottiseen vuorovaikutukseen merkeillä, joilla ilmaisemme mm. luottamusta ja kuulumista johonkin ryhmään. Pelkkien ulkoisten merkkien todellisuuteen verrattuna tasa-arvo edustaa oikeudenmukaisempaa merkitystä ja tapaa kohdella toisia. Se on yritys päästä ihmisen moraalitunnossa tasolle, jossa ymmärrämme jokaisen ainutlaatuisuuden, ilman kulttuurien tuomia erotteluja. Tasa-arvoa on mahdoton toteuttaa täydellisenä maailmassamme - tässä merkkien, sosiaalisen ja taloudellisen erilaistamisen piirissä. Elämä on kuitenkin virta diskursseja, joissa sisäiset kuvamme luovat ihmiskunnan huomista uusin merkityksin. Emme voi dialogissamme päästä erotteluista eroon, mutta voimmeko edistää huomista parhaiten luomalla visioita ja käytäntöjä tasa-arvoisemmasta maailmasta?
Lähteet:
Homoilta, Ajankohtainen kakkonen teema, TV2, 2010
Markku Ihonen, Uskonnolliset kielipelit: vallankäyttöä ja identiteetin vahvistamista
torstai 21. heinäkuuta 2011
Aikamatkaajan matkassa
Blogini Aikamatkaaja aloittaa pian kirjoituksella tasa-arvosta. Tervetuloa jakamaan ajatuksia ja kulkemaan kanssani matkaa ajassa ja tulevaisuudessa. Blogissa aluksi tuodaan esiin kysymyksiä ihmisyydestä, tieteestä ja uskonnosta - asioita, joita yritän ymmärtää omassa aikamatkassani. Lähestymistapani aiheisiin on lähinnä naturalistinen, eli perustuu luonnollisiin tapoihin ymmärtää maailmaa nykytiedon pohjalta. Kirjoituksia on tulossa harvakseltaan, mutta koitan panostaa niiden laatuun senkin edestä. Toivottavasti voin antaa teille ajateltavaa ajassa. Pyrkimyksenäni on ymmärtää maailmaa syvemmältä, kuin se arkipäiväisessä kielessä on yleistä. Mukavia lukuhetkiä Aikamatkaajan matkassa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)