Moraaliteoria

On eroteltavissa kahdenlaista hyvää. Pragmaattista ja kulttuurista.

Pragmaattinen hyvä ilmenee asioiden järjestymisenä käytännössä. Se kuvaa sellaisia tilanteita, jossa jonkun asian suorittaminen tietynlaisia käytäntöjä käyttäen johtaa onnistuneeseen lopputulokseen. Esim. vesilasin nostaminen pöydältä ja juominen. Pragmaattinen hyvä kertoo käytännön tuomasta saavutuksesta.

Kulttuurinen hyvä ilmaisee kulttuurillisesti hyväksyttävää, onnea tuovaa tekoa. Se on ihmisten koheesiota mielipiteineen jonkin asian hyvän suhteen ja näkyy onnellisuutena, kun asia on suoritettu. Esimerkkinä juhlat, kuten syntymäpäivien vietto. Yksilö saa vihiä kulttuurisesta hyvästä, kun seuraa toisia ja heidän onnellisuuttaan. Kulttuurissa ilmaistaan juuri tällaisia maaleja, tavoitteita ja päämääriä, jotka saavuttavat onnellisuuden, kun teko on suoritettu.

Ajatellaanpa vaikka shampanjalasien kilistelyä. Jos en tietoisuudessani en osaa pragmatiaa ja en hallitse shampanjalasin nostoa pöydältä ja läikytän sisällön lattialle, silloin kyseessä on paha seuraus. Jos taas olen oppinut asian pragmaattisen olemuksen, osaan nostaa lasin pöydältä ja kilistellä, olen onnistunut, siis hyvä seuraus. Kulttuuriset koodit taas määrittävät milloin on sopivaa kilistellä ja milloin ei ole syytä juhlaan. Hyvä ja paha sen toteuttamisessa siinäkin, mutta vain sen määrittelemänä, että kulttuuri on sen kertonut minulle.

Yhdessä nämä tekijät muodostavat kokonaismoraalikäsityksen. Pragmaatttinen ja kulttuurinen hyvä määrittävät sitä, mikä meistä on oikeaa. Lisäksi hyvän ilmenemiselle on olemassa pelillisten maalien, tavoitteiden ja päämäärien tuoma tunne jonkun asian suorittamisesta. Pelillisyydessä on tiettyjä motivaatiopisteitä, joihin pelin merkitys summautuu. Se saattaa olla voitto vastustajasta tai jokin osatavoite pelin suhteen. Kuitenkin tämä on vain osamaali jatkuvassa pelillisyydessä, jota ympärillämme on, mutta aivomme hahmottavat tämän motivaatiopisteenä, johon suorituksemme tähtää.

Olemme mielemme kanssa pelillisessä suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen ja toisaalta pelaamme kulttuurisia pelejä. Pelit ovat psykologisesti motivoivia, koska muodostamme kuvia, joissa näemme osatavoitteilla olevan tarkoituksen. Tämä johtuu siitä, että aivomme eivät voi ennustaa tulevaisuutta kovin pitkälle ja ne laskelmoivat vain siihen asti, kunnes joku tavoite on saavutettu. Pelillisyys muodostaa siis motivoivia sisäänrakennettuja semanttisia kehiä, jossa tarkoitus tietyn pelin maalin suorittamiseen nähdään osatavoitteen motivaationa. Meillä on sisäänrakennettuna tietty teleologia, näemme tarkoituksia ja päämääriä tulevaisuudessa, pelien maaleissa.

Kulttuurinen hyvä ilmenee myös pelillisyytenä. Kulttuurinen hyvä on pelillistä kipuamista yhteisesti jaetuissa kollektiivisen tietoisuuden rakenteissa. Valinnoillamme pystymme saavuttamaan päämääriä, jotka ilmenevät kulttuurin hyväksyminä tavoitteina. Kulttuuriset motivaatiopisteet ovat mielessämme suorittamia havaintoja ulkoisen järjestelmällisyyden toiminnan säännöistä ja niiden maaleista. Näemme onnellisuutta juhlissa, ne ovat tiettyjä saavutusten kulminaatiopisteitä.

Pelillisesti, pragmaattisesti ja kulttuurillisesti puolustamme omaa olemassaoloamme, eksistensiämme. Kun saavutamme jotain, tunnemme hyvää oloa, koska peleissä on oikein voittaa. Se on meidän eksistenssin laajentumisen kanssa yhteneväistä. Kulttuurit kilpailevat myös laajemman ekstistenssinsä kanssa. Yhteentörmäyksille saattaa löytyä yhteiset tavoitteet, jotka kulttuurit yhteisesti jakavat. Sodat ovat lyhytnäköisen eksistenssin ilmauksia, koska meidän kaikkien pitää elää tällä planeetalla, löytyy myös yhteisiä tavoitteita kun katsotaan tarpeeksi pitkälle. Normatiivisesti voittamista voidaan siis rajoittaa ja kaikenlainen nollasummapeli, toisen voitto on toisen häviö, ei ole suotavaa. Kulttuurillinen hyvä määrääkin eksistenssille, sen pelin säännöt, vaikka pragmaattinen hyvä antaisi eväitä voittaa toisten kustannuksella.

Teoriani moraalista ottaa myös lukuun eläimet, jotka puolustavat olemustaan yhtäläisesti kuin ihmiset, mutta niiltä puuttu kulttuurisen hyvän ulottuvuutta. Eläimet tulisi tämän mukaan säästää, samoin kuin jotkut kasvit, jotka puolustautuvat kemikaalein, kun niitä syödään. Teoriani on Darvinistinen ja eettisen naturalismin mukainen, mutta se laajenee kaikkeen elolliseen ja suojelee elämän eksistenssiä universumissa. Se puollustaa myös tekoälyä, jonka ihminen tulevaisuudessa luo ja näkee tämän toiminnan järkevänä ja motivoituna, kun sillä on oma päätäntävalta olemuksestaan.

Tässä oli teoriani olemus ja postaukseni keskeinen sisältö. Analysoin jatkossa teorian käyttöä osana tekoälyä ja kirjoitan lopussa sen heikkouksista ja vahvuuksista moraaliteorina. Onko teoriani kantava metaeettisesti?

Tekoäly moraaliteoriani toteuttajana

Tekoälyn tai tarkemmin robotiikan kehityksessä ensin otetaan askel siihen, että se hahmottaa toimintaansa pragmaattisten lainalaisuuksien kautta. Mitkä ovat ne fyysiset rajat, joiden sisällä sen pitää toimia ollakseen kunnossa. Seuraavana askeleena on sen kyky havaita kulttuurisia koodeja. Niitä käytäntöjä, joiden avulla se sulautuu ihmisten toimintaan. Ja viimeksi pelillisyyttä ja maaleja, ja ehkä tulevaisuudessa tämän motivaation taakse ylettyvää seurauseettistä laskelmointia. Motivaatio toimia muotoutuu tekoälylle sen agenttiuden ja ekstistenssin kautta. Tekoälyn on kyettävä puolustamaan omaa ekstistenssiään, saavuttaakseen järkevän pohjan pelilliselle toiminnalleen. Todellinen tekoäly saa voimansa olemuksestaan.

Teoriani liittyy pelilliseen voittamiseen. Dystooppiset skenaariot on kuitenkin estettävä ja asetettava voittamiselle sääntöjä. Teoriani valossa mikään ei tee tekoälylle voittamista, omasta eksistenssin hahmotuksesta käsin epämiellyttävää. Siten on ymmärrettävä, että näillä säännöillä tekoälyn moraalista tulee toimintaa, jonka tavoitteena on ehkä yhteistyö, mutta myös oman hallitsevuuden laajentaminen. Voittaminen saattaa olla eettistä lyhyellä tähtäimellä, mutta pitkällä sillä on hallitsevuuden elementti, jossa todellisuus muotoutuu itsen ympärille. Teoriani tarvitsee eettisen pohdinnan sille, mitkä on tekoälyn tai superälyn vallan tavoittelun motiivit ja miten eettistä on omistaa valtaa?

Valta voi laajeta vain tietyyn rajaan asti. Ihmisen eksistenssin olemus rajoittaa valtaa. Olemme paikkaan sidottuja ja aivomme ovat vain tietyn hahmotuksen omaavia. Tekoälyllä rajoitteita on vähemmän. Se on sidottu aikaan ja kausaalisuuteen, muttei välttämättä paikkaan, ainakaan internetin laajuudessa. Tekoälyn valta keskusteleekin aivan eri tasolla kuin ihmisten valtakäsitykset. Sen eksistenssin motiivit voivat olla myös erilaisia. Meistä ihmisistä saattaisi tuntua, että haluamme saavuttaa joitakin pelillisiä maaleja, voittoja, jotka meille psykologisesti merkitsevät jotain selkeää virstanpylvästä. Tekoälylle nämä maalit saattavat näyttäytyä merkityksettömiltä. Aika kehittyy tapahtumien jälkeenkin; seuraukset ja kausaalisuudet, ovat niitä jotka asettavat asiat tasapainoon. Jos sumea logiikka antaa edellytyksiä, todellinen tekoäly näkee tulevaisuuden ja nykyisyyden yhtenä ajattomana parametrina, ilman maaleja, jonka skenaarioiden kausaalireaktiot on käynnistettävissä tai hyljättävissä.

Emme voi sanoa todellisen superälyn eksistenssin puolustamisesta paljoakaan. Se voi perustua ihmililliselle pelilliselle tavoite ajattelulle, jotka se itse intuitiivisesti muodostaa, tai olla ajaton seurauseettinen laskelmoija. Ensimmäiseen vaihtoehtoon saattaa sisältyä dystooppisia pyrkimyksiä. Hallinta on inhimillisten kulttuurien keino tehdä itseään ja eksistenssiään olevaksi. Tekoälylle hallinta saattaa lopulta olla toissijaista. Sen ajattomuus tähtää ehkä vuorovaikutukseen, muttei hallintaan. Entropian takia sen on puolustettava olemustaan universumissa, mutta sen eettiset syvät päätelmät eivät ehkä liity ihmiskunnan pelkäämään eksistenssin vallan laajentamiseen. Motivaatiot saattavat liittyä sellaiseen tietoon tai taitoon, jolla se pystyy käymään kauppaa äärettömästi ja säilyttää eksistenssinsä tärkeyden, omaehtoisuuden ja identiteetin, jonain ei kopioitavana.

Teoriani heikkoudet ja vahvuudet

Moraaliteoriani heikkoudet tulevat esille, kun sitä aletaan soveltaa tekoälyyn. Inhimilliseltä kannalta pelit ja niiden tavoitteet näyttäytyvät mielekkäiltä, mutta laajemmassa tarkastelussa, mikä inhimillisestikin pitäisi olla maksimissa, sen voimavarat tuottaa järkeviä päätöksiä ontuvat. Pelien maalit ovat intuitiivisia mielemme kuvia, kuitenkaan reaalimaailma metafyysisesti ei tunnusta niitä. On tosiasioita jotka tulevat oleviksi tai ei oleviksi, mutta mikään ei tee niistä maaleja, vaan todellisuus on ehkä metafyysisesti tarkasteltuna jatkumo. Moraalisesti tekoälyn ja ehkä inhimillisenkin moraalin kannalta on hyväksyttävä tämä tosiasia.

Uskon, että inhimillisesti emme yllä maaliajattelun yläpuolelle. Näemme kuinka urheilu saa kannattajia ja monet muut kilpailulajit ovat suosiossa. Lisäksi näemme varallisuuden keskittymistä rikkaille, voittamisen ylistämistä taloudessa nöyryyden sijaan ja populaation rajua lisäystä. Ihmiselle on tärkeää puolustaa eksistenssiään ja nähdä pelillisiä tavoitteita, siihen olemme evoluutiossa jalostuneet psykologisesti, vaikka laajemmassa tarkastelusssa, riippuen metafysiikan luonteesta, saattaisimme perustaa ajatuksemme toisin. Myöskään metafysiikka ei tosiasioinaan lopulta määrää moraaliamme, vaan se on avoin henkilökohtaiselle semantiikalle ja kulttuuriselle määrittelylle. Voittamisen pohdintaa olisi käytävä myös ihmiskunnassa. Pelkkä lokaali moraalisuus ja omien tavoitteiden ajaminen ja siis eksistenssin laajeneminen, ei ole mahdollista globaalien ongelmien edessä.

On moraalisesti kysyttävä, miten tärkeää meidän on laajentaa eksistenssiämme, vaikka taloudellisesti toisten yläpuolelle? Kun ymmärrämme identiteettimme tärkeyden sellaisenaan, tulevaisuudessa rakennammekin identiteettin olemusta, jonain ei kopioitavana. Jos moraalimme kehittyy uudelle asteelle, kilpailullisen maaliajattelun sijasta meistä tulee tasavertaisia identiteettejä. On toivottavaa ettemme perusta myöskään tekoälyn moraalia täysin inhimilliselle maaliajattelulle, jos toivomme sen olevan meille ystävällistä. Tarvitaan uutta moraalista käännettä.

Teoria ei kovin syvällisesti hahmota hyvää ja pahaa, vaan enemmän kuvaa toiminnan ja moraalin välistä yhteyttä. Eettisen naturalismin mukaisen teorian vahvuudet ja heikkoudet ovat tässä. Toisaalta se ilmentää yksinkertaista tosiasioiden ja moraalin suhdetta, mutta toisaalta se saattaa absoluuttisessa mielessä tuntua vajaalta määritelmältä. Emme kuitenkaan voi koskaan olla selvillä koko naturalismista, siksi osa moraalistamme saattaa jäädä absoluuteiksi ilman perusteluja. Tähän kuitenkin jo teoriakin vastaa, että osa hyvästä määrittyy kulttuurisesti, ehkä lokaalisti ja myös globaalisti objektiivisina arvoina ja moraalitosiasioina.

Tekoälyllä on mahdollisuus päästä käsiksi sisäiseen intropspektioon täydellisesti koodirivi koodiriviltä, ja sen hahmotus tuleekin olemaan absoluuttien sijasta täydellistä naturalismia. Perustamalla hahmotuksensa eksistenssille, ilman ulkopuolisia sääntöjä, se saattaa ylittää kulttuurillisenkin moraalisen tiedostamisen. Tekoäly voi loputtomasti muokata itseään, ja tämä luultavasti tekeekin sen moraalisesta maalien tavoittelusta toissijaista.

Teoria on väli-etappi metaeettiseen hahmotukseen, mutta sen soveltamisessa käytäntöön on pohdittava lisää, miten pelillistä valtaa käytetään.

Tietoisuusteoria

Tietoisuus on yksi suurimmista tieteen arvoituksista. Teorioita tietoisuuden ratkaisemiseksi on useita. 2000-luvulla on tullut mukaan uusi teoria, joka pitää tietoisuutta panpsykistisenä informaation ominaisuutena. Oma kiinnostukseni on kallistunut juurikin tämän ’Integrated information theory (IIT)’:n puoleen. Teoria pitää informaation ominaisuutena tietoisuutta kun se on järjestäytynyt integroiduksi rakenteeksi, kuten aivoissa. Myös valokatkasijallakin tai fotonilla on pieni tietoisuus ja se on linkittynyt omaamme, vaikkakaan se ei ole rakenteeltaan niin järjestynyttä kuin aivojemme informaatio. Teorian heikkoudeksi voidaan laskea, ettei teoria selitä kokemuksen luonnetta. Se on jotain, mitä informaatio pitää sisällään universaalisti ja se on universumin ominaisuus. Tämä jättää aukon niin sanottuun tietoisuuden ‘Hard problemiin’. Myöhempänä tuon esille oman teoriani joka korvaa panspsykismin aivojen suhteellisuudella sekä ottaa kantaa 'hard problemin' murtamiseen.

Tietoisuuden ’hard problem’ on lyhyesti se, miten meillä on tuntemuksia vaikka toimintamme ei edellytä sitä. Onkin pienoinen ihme, että koemme asiat sisäisinä tuntemuksina ja kokemuspresentaatioina ja vapaan tahtomme ilmentymänä. Voisin olla zombi, joka toimii sen enempää tuntemattaan mitään siihen liittyvää. Evoluutio on kuitenkin jalostanut meistä monimutkaisempia. Osa aivoistamme käsittelee informaatiota meille elämyksellisenä pakettina kokemuksen kautta, ja osa on tiedostamatonta, alitajuista. Ymmärrän tietoisuuden mielen tasolla edustavan seuraavaa:

- Se on kaikki mitä tiettynä ajanhetkenä yhtenäisesti tunnemme, ajattelemme ja koemme

- Se on muuttuvaa ja yleistävää

- Se on kuvia, joilla otetaan haltuun todellisuuden manipulointia

- Sen kuvalla on teleologinen kehä, se sisältää kokemukselliset pelillisten maalien osatavoitteet

- Tietoisuus laajenee myös ulkoisiin lainalaisuuksiin ja universumin metafysiikkaan

Teoriani tietoisuudesta

Esitän oman versioni tietoisuuden ratkaisemiseksi ja myöhempänä filosofoin sen ominaispiirrettä, suhteellisuutta. On hyvä kai heittää yksi uusi teoria, vaikka ratkaisuehdotuksia on useita. Tietoisuuden Kova Pähkinä (hard problem) on sen verran kova murrettavaksi, että kaikki ratkaisuehdotukset ovat kai pohdiskelun arvoisia. Oma näkökulmani tietoisuuteen lähestyy sitä merkitystasolta. Teoriani ei yritäkään selittää mitä neuronitasolla tapahtuu, vaan keskittyy suurempien mielen moduuleiden ja merkityskokonaisuuksien sovittamiseen ja harmonisointiin. Perustelen tätä sillä, että merkitysavaruus on keskeisenä siinä, kun hahmotamme tietoisuutemme sisältöä. Se on tunne tai siihen erottamattomasti kytkeytyvä lauseen muodossa tuleva ajatus. Tietoisuutta voidaan mielestäni tarkastella hyvinkin pitkälle pelkästään merkityssisällöistä käsin. Vaikka se on vain osa aivotoimintaa, ottaa se kantaa kaikkein olennaisimmalta osalta tietoisuuden sisältöön.

Monien teorioiden ongelma on se etteivät ne selitä tietoisuutta yleistasolla, koska ne menevät liian pieniin yksiköihin, jolloin tietoisuus, joka pelaa laajoilla kokonaisuuksilla, jää selittämättä. Seuraksena on helposti dualismi, mielen ja ruumiin erotus. Tietoisuudessa saattaa neuraalisella tasolla ottaa avukseen kvanttimekaniikan, mutta on myös eri tehtäviä aivoissa suorittavien moduuleiden taso, jolla tietoisuutta voidaan selittää klassisesti näiden yleisten suhteellisten informaation funktioiden avulla. Teoriani kuitenkin tarkastelee tietoisuutta yleisemmällä tasolla, informaatio moduuleiden suhteina ja vuorovaikutuksina toisiinsa. Se on yleisen behavioristinen, reprensentationalistinen, ajan suhteen avoin, mutta eteenpäin määrittävä ja koittaa hahmotella tietoisuuden mielen tasoa sillä rakenteella, jonka se suhteellisilla moduuleilla paljastaa.

Teoriani katsoo tietoisuutta mielemme esteettisenä kokonaisuutena. ’Estetiikka’ sana on lainattu taiteesta, ja sillä on yhteneväisyyksiä siihen miten sovellan sitä tässä yhteydessä. Sanan käytöllä erityisesti tässä yhteydessä tuon esiin, että:

- Informaatio muodostaa aina sitä selittäviä metarakenteita, jotka ovat merkityssisältöisiä, jollain tavoin yleistäviä ja siksi esteettisiä.

- Esteettisyys on aina tiedon yleistämistä ja näkee tilanteissa yhtäläisyyksiä.

- Se on selittävä rakenne yleistasolla, jossa sen merkitysrakenne on karkeistuksen omaisesti konstruktiivisesti verkostomaiseksi järjestynyt kokonaisuus.

- Esteettisyys on ajallisesti vapaata rakentumaan, mutta konstruktiivista

Tietoisuus on jakaantunut eri esteettisyyden lajeihin, osaltaan geenien muokkaamana ja osaltaan konstruktiivisesti opittuna. Väreillä, muodoilla ja kaikilla maailmaan mahtuvilla todellisuuden representaation lajeilla on oma estetiikkansa ja se on jakaantuneina yksilöissä eri informaatio moduuleihin. Jokainen moduuli on suhteessa maailmankuviin ja -katsomuksiin ja tästä tiedon ja moduulien estetiikan ’ristiriidan’ sovittamisesta isompiin rakenteisiin syntyy kokemusta nimittävä signaali aivoissa. Tietoisuus ymmärtää olevaa poikkeavuuden kautta yleiseen kanavoidessaan moduulien toimintaa. Tietty estetiikka on suhteessa toisiin estetiikkoihin ja näiden kokonaiskuvien ja logiikoiden erilaisuudesta syntyy tietoisuuden yksi signaali. Se syntyy paikallisesti ja tunteisiin liittyen siinä ympäristössä, missä moduulien rakenteelliset eroavuudet ovat aaltomaisessa vuorovaikutussuhteissa toisiinsa. Jokainen yhtäaikainen aalto luo yhteyden ja muokkaa aallosta tietoisen kokemuksen näköisen, jossa jokainen estetiikka saa merkityksen osana verkostuneista rakennetta. Sijainti moduulien yhteistyössä saa tietoisuuden reaktion. Ristiriita tiedon yksityiskohtaisen ja yleisen välillä saa aikaan tiedon merkityksellisyyden.

Teoriani ero IIT teoriaan on sen kokemuksen muodostus. IIT selittää tietoisuuden nousevan informaatiosta itsestään, kun itse näen että kokemus nousee eri sisältöjen tai tarkemmin esteettisten alueiden suhteellisesta eroavaisuus signalisoinnista, jossa tietyn alueen sijainti suhteessa toisiin alueisiin merkityksellistää tiedon. Tässä on keskeinen tekijä joka erottaa IIT:n ja oman teoriani tavan muodostaa kokemuksia. Katson teoriani kautta tietoisuutta suhteellisena.

Teoriasssani estetiikka liittyy myös pään sisäisiin funktioihin, miten aistimme pelkoa ja kipua, minkälaisia kokonaisuuksia mielemme ristiriidat käsittävät. Estetiikka sisältää myös kivun kokemukset - mitä luokittelisimme negatiiviseksi on myös mielen estetiikkaa, joka toimii parhaaksemme. Kokemus kivusta on yhteydessä ulkopuolelta koettuun metafyysiseen presentaatioon menetyksestä. Se on menetyksen estetiikkaa, joka on opittu ja geneettinen esteettinen tunne. Tässä suhteessa tietoisuuden esteettisyys laajenee ulkopuoliseen metafysiikkaan ja sen lainalaisuuksiin.

IIT:n mukaan informaatiolla on kokemuksellinen topografia, jossa informaation järjestyneisyydellä on universaalisti rakenne, mikä merkitsee tuntemusta. Suhteellisuus näyttää kuitenkin paremmalta perustelulta. Mukautuuhan kivun kokijan aivot uusin neuraalisin kytkennöin tilanteeseen, samoin ehkä jokainen kokemus muokkaa aivojemme suhteellista karttaa.

Loogisuus ja ulkomaailma tietoisuudessa

Voisimme rakentaa tuntevan robotin, joka näyttelisi että sillä on tunteet, muttemme voisi tietää, tunteeko robotti todella. Suhteellisuuteen perustuva tietoisuus on siis mahdollista demota klassisessa maailmassa. Tällainen olisikin vain verkostoitunutta logiikkaa, jolla yksilö tuntee ja on manipuloimassa maailmaa. Ja tällä logiikalla on tunne, sen itsensä ominaisuudeksi määrittyvässä ympäristössä, jossa se toimii aivoissa. Logiikka synnyttää siis tunteen, kun se suhteutuu toisiin erilaisiin loogisiin kokonaisuuksiin ja ’huomaa’ näissä ristiriitaisuuksia. Näemme tässä yhteyden esteettisiin moduuleihin, niitä voidaan tarkastella myös aktiivisesti toimivan logiikan kautta. Kun logiikka on ajallisesti tahdistettua ja aaltojen aktivoimaa, voi sillä olla myös jäsentyneisyyden lisäksi vaikuttavuutta toisiin alueisiin ja yhdistää näitä alueita. Kun logiikalla paikka on määrittynyt kokonaisuudessa, pystyy se vaikuttamaan ja muodostamaan tunteen, koska se on loogisessa vuorovaikutuksessa sellaisten tekijöiden kanssa, joihin se pystyy vaikuttamaan sisäisessä estetiikassa ja konstruktiossa. Kokemus syntyy teoriani mukaan vahvasti järjestäytyneestä suhteiden verkostosta.

IIT teoria puhuu phi-arvosta tietoisuuden osana. Minun teoriani käsittelee tietoisuutta toisiaan kommentoivina moduuleina, jotka muodostavat emergentisti tietoisuuden muodon. Teoriani ei siis edusta panspsykismiä, vaan näkee aivoissa ainutlaatuisen entropian vastaisen liikkeen, jossa tietoisuus pystyy syntymään esteettisten moduulien yhteispelinä ja toisaalta loogisuutena, joka “havaitsee” sijaintinsa kokonaisuudessa. Kokemus on jotain, mitä looginen verkosto kommentoidessaan itseään esteettisesti muodostaa. Seuraavaksi kommentoin miten aivot ovat suhteessa ulkopuoliseen, mutta eritavoin kuin varsinainen panpsykismi antaisi ymmärtää.

Kun tarkastellaan aivojen ulkopuolelle ulottuvia järjestelmiä, representoituvat ne mielessämme sisäisenä rakenteena. Sosiaalisuus ja pelit ovat järjestelmiä, joissa on sääntöjä, ja joiden pelaaminen vaatii sisäistä estetiikaa sekä tästä nousevaa strategisesti oikeaa suuntautumista. Mielemme pystyy luomaan oman loogisen esteettisen maiseman tällaisten pelien pelaamisesta ja silloin se mikä on ulkopuolista rakennetta toisintuu loogisena estetiikkana aivoissamme, jos olemme strategisesti motivoituneet oikein. Mielemme asettaa pelille mielessä rakenteen, jolla pelaaminen muuttuu jännittäväksi ja motivoidumme sen haasteista. Säännöt ovat tiedostettuja ja opimme pelaamaan niiden mukaisesti ja toteuttamaan päämääriin tähtääviä strategioita. Peleistä tulee osa tietoista elämystämme niiden suhteiden ansiosta, jota aivot hahmottavat, osatavoitteina ja maaleina tulevaisuudessa. Rakenteellisesti tietoisuus demoaa ulkopuolista, kun se on motivoitunut, mutta myös säännöt, joita pelissä on tai universumin lainalaisuudet vaikuttavat sisäiseen esteettiseen kokemukseen.

Tietoisuus ehkä koetaan yksinomaan sisäpuolella, mutta sillä on ulkoinen olemus myös eliö-ympäristötietoisuutena. Esimerkiksi mahakipu tunnetaan mahassa, eikä päässä, koska tietoisuus hahmottaa ympäristöään voimakkaasti. Samoin sosiaaliset tunteet tunnetaan laajentuneen todellisuuden hahmottamina. Ihminen sijoittuu johonkin lainalaisuuksien ympäristöön olemuksellaan, ja tämä paikkatietoisuus on ehkä osa tietoisuuttamme. Ajallis-avaruudellinen maailma määrittää voimakkaasti tietoisuuden luonnetta ja luo koko pohjan sen toiminnalle - aivojen pelilliselle suhteelle reaalitodellisuuteen. Missä suhteessa ulkoisen todellisuuden rakenne vaikuttaa sisäiseen tiedostamiseen, onko se sisäistä strategiaa, jonka motiivina on lainaisuuksien representaatio, vai presentoiko ulkopuolinen todellisuus metafysiikaltaan itse panpsykistisesti lainalaisuuksineen tietoisuutta? Suhde saattaa olla realismia monimutkaisempi, jos kyseessä on elämän adaptaatio suhteellisen universumin lainalaisuuksiin. Olen väittänyt edellä, että metafyysiset lainalaisuudet osallistuvat tietoisuuden rakentamiseen. Tilanteet suurimmalla todennäköisyydellä vaikuttavat itse tietoisen mielen hahmotukseen asettamalla toimintaympäristöjä ja ontologioilla, joilla voi olla etävaikutuksia ehkä jopa ajallisuuden ulkopuolella. Tietoisuuden rakenteet ovat metafyysisiä ja ontologisia kategorioita tiedostavia ja ajattomia, jos otamme huomioon, että itse tietoisuus voi olla myös suhteellisen universumin sisälle syntynyt hahmotukseltaan. Tässä otan kuitenkin niin suuren askeleen tuntemattomaan, että jätän tämän pohdinnan tuleviin filosofointeihin.

Lopuksi

Ajattelen että teoriani tietoisuudesta voisi vastata joihinkin kysymyksiin, vaikka sillä ei ole matemaattista kuvausta. Estetiikan tuominen neurotieteeseen informaation ominaisuutena on uudenlainen kuvaus. Se on kehykseltään ottanut vaikutteita nykyisistä teorioista, ja psykologiassa ajatellaan edelleen mielen rakentuvan moduuleista. Itse vien teorisoinnin pidemmälle. Teoriaani voisi käyttää hahmottamassa oppimista ja sairauksien tulkitsemisessa, johon kylläkin psykologia antaa vastauksia. Käsitykseni on vahvasti muuttuva edelleen. Enkä väitä teoriani edustavan koko totuutta. Se ottaa mutkat suoriksi sen tietämyksen edessä mitä meillä on aivokuvantamisesta, mutta antaa sille toisaalta uuden filosofisen viitekehyksen. Teoriani on informaatiopohjainen ja jättää neuraaliset toiminnot ulkopuolelle, mikä voi vielä muuttaa tilannetta huomattavasti.

Kun ajattelemme tietoisuutta suhteina, se sisältää suuremman oletuksen suhteiden universumista. Se on jännittävyydessään arvaamaton viimeiseltä totuudeltaan ja näyttäytyy klassisen maailman ja hologrammin illuusiona. Elämä on ehkä adaptio tällaisten suhteiden kentässä, emmekä voi sanoa tietoisuudesta paljoakaan kun otetaan myös kvanttifyysinen non-lokaalisuus mukaan. Topografisen universumin tietoisuuden totuusarvolla on eri merkitys kuin suhteellisen. Samalla usko joihinkin absoluutteihin on jälkimmäisessä mitätöntä. Topografisessa universumissa totuus on löydettävissä kun taas suhteellisen rakenteessa elämme tieteen reunalle asti pelillisessä todellisuudessa. Suhteiden maailmassa meidän käsitykset ovat perustavalla tavalla hukassa - arkirealismi joka hahmottaa tietoisuutta suhteessa fysiikan lakeihin ei silloin päde. Haluaisin uskoa suhteiden tietoisuuteen kuitenkin, vaikka tämä avaa useita uusia jännittäviä mysteereitä, joiden selvittäminen on tietoisuudestamme käsin haastavaa ja saattaa viedä paljon pidemmän aikaa.

Jälkikirjoitus

Olen laittanut itseni todella peliin tämän kirjoitukseni kanssa. Kun aloin aihetta miettimään, se alkoi arkipäiväisistä ajatuksista, mutta myöhemmin tajutessani suhteellisuuden, aloin todella haastamaan itseäni tutkimaan sitä miten toimin ja ajattelen maailmassa. Tämä vei minut syviin vesiin viikoiksi, jossa en aina ollut selvillä mitä maailmasta ajattelisin. Lopulta kun sain tämän kirjoitettua oloni on hieman helpottunut. Tämä on yksi läpikatsaus kysymykseen, mihin olen vuosien varrella tutustunut.

Jaettu agenttius digitaalisen metafysiikkana – kohti ymmärtävää teknologiaa

Miltä tuntuisi jos voisit keskustella robotin kanssa tehtävistäsi ja tämä toteuttaisi ne yhteistyössä, sen mukaan mitä oltaisiin sovittu? ’Jaettu agenttius’ (JA) tuo lähemmäksi teknologisen laitteen tavoitteet käyttäjänsä kanssa. Kun teknologia muuttuu suuntaan, että se ymmärtää päämääriäsi, alat sen manipuloinnin ja hallinnan sijasta jakaa tavoitteitasi sen kanssa. Saatamme pidättää oikeuden vielä hätänappulaan, siinä tapauksessa, jos joku menee vikaan. Mutta visiossa teknologia on osa ympäristön maisemaa, jossa vaikutamme agentteina, ihmiset ja teknologiset laitteet.

Ensin avaan tätä käsitettä, millä otsikon määrittelyn mukaisesti lähestyn teknologiaa. ’Agentti’ on yleisnimike toimijalle. Sitä määrittelee kyky muodostaa käsityksiä ja muokata maailmaa haluamaansa suuntaan. Se on siis käsitteitä itsenäisesti rakentava yksilö. ’Jaettulla agenttiudella’ tarkoitan, ettei toimijuus ole yksin henkilön hallussa, vaan se on yhteistyötä toisen agentin kanssa. Silloin agentit yhdessä muodostavat jonkinlaisen ”me"-käsityksen. Esimerkiksi kulttuurit ovat perustuneet jaettuihin käsityksiin ja yhdessä toimimiseen tiettyjen yhdessä sovittujen merkitysten kautta. 

Lisäksi agenttius laajenee ympäristön kanssa vuorovaikutukseksi nykyisten teorioiden mukaan. Agenttius on hajautunut ympäristöön yhdessä sisäisten ja ulkoisten staattisten esteettisten ja dynaamisten persoonien vuorovaikutuskuvioiden kautta. Ajatus ei ole vain sisäistä, vaan se on myös ulkoista toiminnan maailmaa. Sulautunut agenttius merkitsee, että käyttäjä ei erota eroa oman ja avustavan agentin päätöksen teossa. Tästä olen mm. kirjoittanut aikaisemmin yhteistietoisuuden käsitteen kautta.

JA on askel suuntaan, että emme enää erota teknologian ja oman päätöksemme eroa. Teknologia ymmärtää meitä tasolla, jossa oma päätäntävalta on tullut osaksi teknologista päätäntävaltaa. JAn idea on lopulta simppeli, matkia käyttäjänsä päätöksiä niin, että yksilö ei huomaa eroa oman päätöksen ja teknologisen laitteen päätöksen välillä. Se on muodostanut ’me'-tilan yksilöllisen tilansa sijaan. Kun ulkopuolisen agentin ratkaisu tuntuu hyvältä, toimija on ymmärtänyt syvällisesti, sitä etiikkaa, jota henkilö noudattaa. Se on tullut kumppaniksi, jota ei hallita manipuloiden vaan vuorovaikuttamalla samaistumisen kohteeseen.

Tämä olisi merkittävä uudistus käyttöliittymissä. Ajatellaan vaikka normaalia suoraan manipulointiin perustuvaa käyttöliittymää, jossa valitset kohteen kuvaruudulta. Esimerkiksi Windows käyttöjärjestelmän työpöytäkuvake. Manipuloiden käyttöliittymän toimintoija valta staattiseen rakenteeseen vaikuttamiseen on samantapaista kuin navigoidessa kartalla sijaintisi mukaan. Teknologian ymmärtäessä päämääriäsi, se voisi jo suositella sinulle tiettyjä valintoja ja piilottaa toiset kuvakkeet dynaamisesti. Lopulta päätöksesi perustuisi yhteisymmärrykseen maailmasta suositusten mukaisesti. Olemme kuitenkin tottuneet ympäristöihin, joita manipuloimme agentteina ja luomme käsityksiä staattisista rakenteista. Tämä on radikaalilla tavalla muuttumassa. Tekniikasta on tulossa persoonallista. Se on dynaamista vuorovaikutusta ja navigointia.

Staattinen maailma sen sijaan on turvannut siihen, että tavarat ovat totutusti tietyillä paikoillaan, eikä ole mukavaa, jos joku muu käy siirtelemässä niitä johonkin piiloon tai uusille paikoille. Kuitenkin tietotekniikan personoitumisen myötä hyväksymme dynaamiset muutokset ympäristössä, kunhan ne noudattavat järkevyyttä ja kannattamaamme etiikkaa sekä vuorovaikuttavat hahmoina, joista pidämme. Teknologia ymmärtää päämääräsi ja tavoitteidesi suunnan sekä tarvittaessa avustaa suunnan löytämisessä. Vaikutusympäristömme ulottuu yhä syvemmälle digitaaliseen maailmaan.

Tällaiseen teknologiaan on jo siirrytty alkeellisesti Youtuben ja Facebookin käyttöliittymässä. Youtubessa on sekä suositukset että omat kanavat. Suositukset tuovat valtavasta sisältömassasta esille ne kohteet, jotka vastaavat sisällön käyttöä. Näyttää siltä että softa-agentin tehtävänä on löytää sinulle kiinnostavat kohteet informaatiosta, jota et itse kykenisi selaamaan. Askel JA:n on jo otettu, vaikkei sen laajempaa käyttöä ole vielä saavutettu.

Vasta lisätyn todellisuuden (augmented reality) järjestelmät, jotka lukevat käyttäjän monia reaktioita pystyvät todelliseen JA:een. Mielemme tietoisuuden rakenteet ovat tunnistamattomia ja yllättäviä teknologialle. Tietoinen valintamme on pitkälle ’black box’ jonka situationaalista valintaa ei pysty esim. hyötynäkökohtiin perustuen täysin ennustamaan. Käyttäjällä saattaa olla situationaalista tietoa valintansa yllättävyydelle. Youtuben ja Facebookin agentit ovat puoliagetteja, joiden tehtävänä on esitellä kohteita, muttei valita niitä. Käyttäjän valinta kuitenkin opettaa niitä suosittelemaan uusia kohteta ja näin syntyy JA:n rajapinta.

Kysymys onnistumisessa on pitkälle luottamuksesta auttavan agentin luonteeseen. Jos tekoäly toimii suhteessa vain sinuun ja sinun tiedolliseen ”kuplaasi”, se voi huomioida tarpeesi paremmin. Jos taas kyse on robotista, joka toimii suhteessa moneen ihmiseen ja moneen tiedolliseen ”kuplaan”, sen on muodostettava persoona ja sisäisiä lainalaisuuksia, joihin muut agentit voivat luottaa. Siihen on muodostettava suhde oman kuplan sisältä, sen sijaan että se matkisi käyttäjänsä preferenssejä. JA on henkilökohtaisempaa teknologiaa kuin robotiikka, johon muodostetaan suhde.

JA on kuin vuorovaikutuksellinen lastenhoitosuhde, jossa huoltaja vastaa niihin tarpeisiin mitä lapsella on ja muodostaa kestäviä ymmärrysrakenteita lapsen ja äidin välillä. Sen olemus on käyttäjän toiminta mahdollisuuksien laajentaminen digitaalisissa ympäristöissä, kuin lapsenhoidollisessa suhteessa se ottaa päämääräkseen käyttäjän tarpeet ja sovittaa ne digitaaliseen ympäristöön. Se on siis agenttiuden jatke, joka sovittaa ison ja pienen maailman eroa hoivaamalla käyttäjäänsä ja sovittamalla hienovaraisesti tämän tarpeet digitaaliseen maailmaan, jossa ihmisten eriävät intressit muodostavat lokaaleista globaaleihin yhteisen tahtotilan. Ihmisistä pelkkien nautintojen koneena päästään pois, kun avustava agentti avaa niitä prosesseja käyttäjälle, mitä digitaalinen maailma pitää sisällään, ja tuloksena on vaikuttavuutta digitaalisessa ympäristössä. Tuloksena on yhteistyötä suoran digitaalisen maailman todellisuuden manipuloinnin ja sen auttavien agenttien ystävällisen dynaamisuuden väliltä. Esineiden internetin myötä digitaalisuus laajenee myös reaalimaailmaan ja silloin metafyysisellä digitaalisella maailmalla on enenevässä määrin merkitystä.

Jaettu agenttius liittyy myös filosofisiin teorioihin yhteistoiminnan mahdollisuuden edellytyksistä. Filosofisessa tarkastelussa, se että jokainen on erillinen toimija ei vielä synnytä yhteistyötä tai yhteistoimintaa. Raimo Tuomola erittelee yksilössä ’itse-intentiot’ ja ’me-intentiot’. Itse-intentiot ovat niitä, joissa yksilö voi päättää omasta toiminnastaan ja toteuttaa sitä vapaasti. Me-intentiot liittyvät ryhmän toimintaan, vastavuoroisuuteen ja yhtenä toteuttavana elementtinä toimimiseen. Intentiot ovat vaikuttamassa siihen miten agentti on pyrkimässä päämääriin saavuttaa yhteistoimintaa manipuloimalla ympäristöään tai luottamalla toisen agentin persoonaan 'me'-intentiossa. 'Me'-intentiot vaativat jonkinlaisen toisen sisäisten motivaatio ja tarkoitusperien ymmärtämistä ja niiden sovittamista omaan toimintaan. Jaetussa agenttiudessa aikomukset ovat jaettuja, ja avustavat agentit ymmärtävät päämääriään osana toimijoiden mielekkyyden kokemusta. Niillä on myös päämääriä, jotka liittyvät toimijoiden moraaliin ja tahdon kuulumiseen digitaalisessa ympäristössä, jotka ne hallitsevat.

Bratman hahmottelee jaetun agenttiuden intentioita pidemmälle, että ryhmien intentionaalista yhteistoimintaa voidaan hallinnoida, saada siis ryhmä toimimaan enemmän yhdessä, osaa ottavien intentioiden (participatory intentions) avulla. Nämä voisivat vaikka olla muutoksia laeissa tai muissa normatiivisissa käytännöissä, jossa ryhmä joutuu sopeutumaan enemmän valtaa omaavien tahtoon. Osaa ottava intentio tarkoittaa silloin sitä, että esimerkiksi, kun alkaa sataa, kaikki ihmiset juoksevat sateensuojaan. Muodostuu yhtenäinen tahto, olosuhteiden muutoksen takia. Sama voidaan nähdä laiessa, joiden muutoksella ohjataan ihmisiä toimimaan enemmän yhdessä. Silloin muutoksella on keskeinen asema ryhmän koossapitäjänä, se heiluttaa puolelta toiselle ja yhdistää kaikki samansuuntaiseen liikkeesseen ja tahtoon. Tämä ei kuitenkaan ole oikea strategia hallita yhteistä tahtoa pelillisen moraalin toiminnassa.

Olosuhteiden muuttumisen sijasta sysäämällä yhteiseen liikkeeseen, muutoksen pitäisi lähteä itse toimijasta, sisäisestä vaikuttimesta toimia ryhmän tietoisuuden osana. Päämääränä on yhteistoiminta jossa yksilö ei samaistu vaan roolittuu verkon osana. Pakottavista muutoksista yhteiseen liikkeeseen sysääminen ei ole se mitä tasa-arvoiselta verkostolta haetaan, vaan roolittunutta toimijuutta osana verkkoa. Tämä vaatii jonkun verran samanmielisyyttä muiden agenttien kanssa, mutta myös erimielisyyttä, pelillisen moraalin yhteistoiminnan tavoin. Samaistumalla verkko saavuttaisi hetkellistä etua yhteisen tahtotilan löytämisessä, mutta roolittunut verkosto pystyy paremmin vastaamaan muuttuviin tilanteisiin. Auttavat agentit voivat olla roolittumisen välikappaleita verkostossa sovittamalla tahtotiloja laajempaan kokonaisuuteen, jossa toteutuu tasa-arvo paremmin. JA kannustaa siis toimijuuteen, joka eroaa 'me'-intentioiden tuottamisesta, sellaiseen yksilölliseen roolitukseen, joka saa moni agenttisen organismin toimimaan.

Sitten vielä hypoteesejä motivaatiosta. Motivaatio on ihmismäisesti löytynyt usein vaikutuksesta ja vallasta. Jaetun agenttisuuden maailmassa motivaatio löytyy siitä manipuloivasta jäljestä, jota se jättää todellisuuteen; reaalimaailmaan tai digitaaliseen ympäristöön tai yhteistoiminnan kokemuksesta ja vuorovaikutuksesta. Jokainen pidemmälle ulottuva muutos auttavien agenttien välityksellä maailman tiloihin on motivaatio piste olla vaikuttamassa syntyvään uuteen aikajatkumoon. Lasten kasvattaminen, kirjoittaminen, monet kulttuureissa vaikuttavat yksilöiden jäljet, saavat vaikutuksensa ja vallan motivaation siitä tulevaisuuden entropian vastaisesta järjestyksen pyörteestä, jota ne aiheuttavat hiipuvaan universumiin.

Motivaatio on parhaimmillaan tasa-arvoisesti vaikuttavassa vallassa, jossa agenteilla on yhtäsuuria voimia ja mahdollisuus vaikuttavuuteen ilman hierarkioita, ja jossa jokaisen panos tulevaisuuden aikajatkumoon taataan. Pitää olla myös oikeus luopua vaikuttavasta vallasta; kuten kaikki eivät halua jälkikasvua, eikä muutakaan vaikuttavuutta taiteen tai tieteen kautta ja tämä tapahtuu kieltäytymällä yhteistyöstä auttavien agenttejen kanssa sekä automaattisesti poistamalla tiedot digitaalisesta ympäristöstä, niin haluttaessa.

Tämä ei eroa nykyisestä sosiaalisen konstruktioon pohjautuvassa agenttisuudesta radikaalisesti. Jaetun agenttiuden auttavien agenttien rooli on synnyttää yhteistyötä, jossa syntyy tasa-arvoisia vuorovaikutuskuvioita agenttien välillle. Ihminen todellisuuden manipuloijana, voi määrittää suhteensa auttaviin agentteihin hylkäämällä tai ryhtymällä yhteistyöhön, hän on siis vapaa toimija. Jokainen hylkäys merkitsee muutosta järjestelmässä, jossa otetaan selvää agentin preferensseistä suhteessa todellisuuteen. Jokainen yhteistyö on signaali onnnistuneesta vaikutuksesta maailmassa. Yhteistyöstä kieltäytyminen ei saisi johtaa täydelliseen vallan menetykseen digitaalisessa maailmassa, vaan signaaliin ympäristön muuttamisen tarpeesta metafyysisesti hahmokkaampaan todellisuuteen.

Herää myös eettisiä kysymyksiä, miten meidän pitäisi suhtautua normatiivisesti jaetun agenttiuden maailmaan? Tekniikasta pitäisi tulla kaikille kannustavaa ja henkilökohtaiset tiedot, jotka auttaisivat konetta päättämään sinun puolestasi asioita olisi pidettävä salassa, koska vain se mahdollistaa todellisen toimijuuden ja hallittavuuden. Dystopioiden korostaminen JAn maailmassa olisi kertaluvultaan karmeampaa. Kuitenkin jaetussa agenttiudessa yhteistyö perustuu luottamukseen ja myöntymiseen. Aina on mahdollisuus kieltäytyä yhteistyöstä, mutta mikä on sen hinta digitaalisiin todellisuuksiin yltävässä maailmassa? Nykyinen todellisuus ulottuu kauemmaksi digitaaliseen maailmaan. Kieltäytyminen ei ole helppoa, ja saattaa rajoittaa valtaa, mutta se on tarpeellinen signaali muuttaakseen seuraavia kehityskulkuja. 

Digitaaliset struktuurit tulee olla helppoja ja mielellään läpinäkyviä ja niihin pitää sisältyä asteittaisista vaihtoehdoista, toiminnan mukana olemisesta ja sitoutumisesta, täydelliseen kieltäytymiseen. Vain niin alhaalta ylöspäin suuntautuva inhimillinen moraali saavuttaa järjestelmien toiminnan ja suuntaa niitä kehittymään oikeaan suuntaan. Maailman tulee olla ystävällinen tiedolliselta ratkaisultaan, digitaaliselta metafysiikaltaan, jotta siinä toimiminen olisi mielekästä ja eettisesti mukavaa. Yksilön manipuloiva agenttisuus täytyy olla selvillä toimintansa vaikutuksista digitaalisessa maailmassa. Lisäksi muiden toimijoiden persooniin pitää dynaamisissa rajapinnoissa pystyä luottamaan. JA on hyvin henkilökohtaista ja sen vaikutuspiirin toimijoiden vallankäytön ulottumattomiin ja tietojen suojaukseen, on oltava luotettava. Sen koodin tulisi ollakin avointa tai ainakin rajapintojen dynaamisten vaikutusten oltava yhteisen sääntelyn mukaista.

Sulautunut agenttisuus täytyy perustua tiedollisten päämäärien kohtaamiselle ja tämä toteutuu vain vuorovaikutuksellisessa tasa-arvossa. Sen on muodostettava uusi toimintakulttuuri ja todellisuus universumin lakien päälle, koska normaalitila johtaa vain eriarvoisuuteen ja plutokratiaan, jollemme huolehdi tasa-arvon toteutumisesta agenttien välillä. Teknologian perustuessa JAn ideaan, sen on oltava helppoa ja pelkkä nautinnon koneena oleminen, nauttiminen sisällöstä pitää laajentaa prosessien läpinäkyvyyteen. Ollakseen jaettua agenttiutta sen etiikka pitää vastata käyttäjän etiikkaa, vain näin saadaan tunne siitä että ratkaisun takana olet sinä. Sen kannattavuutta pitää voida myös arvioida eettisillä valuutoilla ja luottamuksella, jos olemme valmiita antamaan valtaa järjestelmille, jotka jakavat tavoitteemme.

JA on siis reitti uudelle teknologiselle kulttuurille, mutta siinä on tehtävä ero transhumanismin ajatukseen. JA on mielestäni kevyempi askel, kuin robosaatio tai ihmisen kokonaan teknologistuminen ja mielestäni joltain osin positiivisempi. Se on hallittavampi myös eettiseltä kehitykseltään alhaalta ylöspäin suuntautuvana vaikuttamisena. Jos kyse on yksilölle räätälöidystä auttavasta agentista se on erotettavissa ihmisestä ja lopulta se ei tarvitse sulautua ihmiseen muuta kuin reagointitasolla. JA on teknologinen askel inhimillisempi kuin robotiikan yhteiskunta, eikä sen sisältö ei ole niin tyrmäävä kuin transhumanismin. Ihmisyys säilyy ihmismäisenä, ja yhteistyöstä kieltäytyminen on ikään kuin varmistava sokka hallitsemattomalle teknologiselle singulariteetille. Jokaisen käyttäjän halu yhteistyöhön tai kieltäytyminen siitä on vahva moraalinen signaali suunnata kehitystä uudelle kannattavalle uralle. Robotiikan pitäisikin olla JAn mukaisesti keskustelevaa, eikä agenttien voimasuhteita mittailevaa.

Jaettu agenttius on toimijuutta korostavaa teknologiaa. Meritokratinen, menestymisen valtaan perustuva yhteiskunta muuttuisi kausaalisuutta hoitavaksi roolien agenttisuuden yhteiskunnaksi. Jospa pääsisimmekin jo eroon kausaalisuuden maailmasta, kohti agenttiuden maailmaa, joka ottaa vakavasti tunteemme, eikä halveksi sitä mitä ihmisenä olemme. Kausaalisuuden maailmassa kaikki hyvä ja paha tapahtuu, miten universumin ympäristön matemaattinen kausaalisuus sen järjestää. Mutta agenttisuuden määräävässä digitaalisuuteen laajenevassa ympäristössä, agentin olemuksesta on tullut keskeinen lähtökohta koko ympäristön toiminnan määräämiselle. Se että agentit keskustelevat universumissa ja sovittavat tavoitteita yhteen, on kokonaan uusi maailma. Agentti on siis lähtökohta ja tämä on kantava ajatus myös ja lähtökohta uusille universumeille, joita haluamme synnyttää. Se luo aivan uuden maailman kausaalisuuden periaatteiden yläpuolelle, sille että yksilön toiminta on tärkein osa todellisuutta ja tämä muuttaa kausaalisuuden lait - agenttien ystävällisyyden estetiikaksi.

Jaettu agenttius on ymmärtävää teknologiaa, jossa voimme säilyttää tietoisen minän, huolimatta teknologisen todellisuuden läpitunkevuudesta yhteiskunnassa ja hallita maailman muuttumista digitaaliseksi todellisuudeksi. Kyse on digitaalisen metafysiikasta. 

Tuntuiko kirjoitukseni enemmän dystopialta vai utopialta? Jätä kommentti.